Part 13

Ja nyt tuli tuo äkkinäinen kynänveto yli paperin, jonka laidoissa ja selkäpuolessa näkyi -- verta!

Ja siinä nyt seisoessani neuvotonna, hämmästyneenä, tämä sanattomaksi tekevä paperi kourassani, tunsin hiljaisen, pehmeän, kylmän kosketuksen kädessäni. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen. Sitten muuan pieni, valkoinen täplä lensi varjon poikki. Se oli hieno lumihiutale, ensimmäinen lumihiutale, yön airut.

Säpsähtäen minä katsahdin ylös. Taivas oli pimennyt melkein mustaksi. Tiheässä väikkyi siinä kylmiä, tirkisteleviä tähtiä, ja yhä uusia ryhmiä ilmaantui näkyviin. Loin silmäni itään: senpuoleinen surkastunut maailma kuulsi synkässä pronssivalossa. Länteen sitten silmäni loin: aurinko, jolta yhä tihenevä utu oli riistänyt jo puolet lämpöä ja loistoa, valaisi viimeisillä säteillään kraaterin reunain ylälaitoja, itse jo katoamaisillaan näkyvistä; mutta mustina, epämuotoisina haamuina kuvastuivat sitä vasten kaikki nuo pensaat ja päällekkäin kasaantuneet, röyhyiset kallioryhmät. Ja tuonne, lännen pimeyden pohjattomaan helmaan, laskeutuu suunnaton usmaseppele. Kylmä viima pani koko kraaterin värähtelemään. Äkkiä tuprahti kokonainen pilvellinen lunta, kietoen minut tuokioksi vaippaansa. Koko maailma ympärilläni synkistyi, tummeni.

Ja sitten kosketti korvaani -- ei kovana, eikä läpitunkevana, kuten ensi kerralla, vaan hiljaisena, umpeana -- tuo kumu, tuo samainen kumu, joka täällä oli tervehtinyt päivän nousua: bum!... bum!... bum!...

Se kajahteli kraaterin ympärillä. Tuntui kuin se jysähtelisi sitä mukaa kuin suuret tähdet taivaalla tuikahtelevat... päivänpyörän veripunainen yläreuna vajosi vajoamistaan, ja sillä välin yhä tuota bum!... bum!... bum!...

Mitenkä on käynyt Cavorin? Tympeänä minä seisoin yhdessä kohdin koko tuon kumun aikana... Se taukosi vihdoin...

Tunnelin ammoitteleva suu tuolla alhaalla sulkeutui äkkiä, sulkeutui kuin silmä ja katosi näkyvistä.

Nyt olin todellakin ypö yksin.

Minun päälläni, minun ympärilläni, minua lähennellen, yhä lujemmin minua syleillen vallitsi iankaikkisuus, se, mikä ennen alkua ollut on, ja mikä lopun jälkeen on voittoriemuisena pysyvä: tuo ääretön tyhjyys, jossa kaikki valo ja elämä ja olemus on vain hetkellistä, pian sammuvaa lentotähden välkähdystä; kylmyys, äänettömyys, hiljaisuus... ääretön, lopullinen avaruuksien yö.

Tämän yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen sijaan astui toinen: minusta tuntui kuin joku valtavan voimallinen olemus kumartuisi puoleeni, melkein jo koskettaisi minua.

-- Ei! -- huusin minä. -- Ei! Ei vielä, ei vielä! Odota! Odota! Odota toki!

Minun ääneni paisui parkumiseksi. Minä heitin rutistuneen paperin maahan, kiipesin kallion huipulle, määrätäkseni suunnan, ja läksin sitten, kooten yhteen koko tahtoni lujuuden, rientämään sitä viittaa kohti, jonka olin pystyttänyt, ja joka häämötti tuolla kaukana varjojen ulkoreunassa.

Hyppäys ja taas ja taas... ja joka hyppäys niin loppumattoman pitkä.

Käärmereunainen päivänkiekko tuolla edessäni laski laskemistaan yhä alemmas, ja pitenevä varjo se kiirehti yhä kiivaammin, kietoakseen valtaansa pallon, ennenkuin minä pääsen sen luokse. Kaksi mailia vielä, siis pari sataa hyppäystä. Ilma ympärilläni oheni myötäänsä, niinkuin ohenee ilmapumpussa, ja kylmä kouristeli jäseniä. Mutta jos silloin olisin kuollut, niin kesken hyppäystäni olisin kuollut. Kerran, jopa toisenkin jalka lipesi yhä lisääntyvässä lumessa, ja sehän se kulkua hidastutti. Kerran otin liian vähän vauhtia ja putosin pensaisin, jotka rasahtivat ja särkyivät pölyksi ja tomuksi. Kerran taas kompastuin, maahan laskiessani, ja pyörähdin suinpäin notkoon. Sieltä nousin ruhjoutuneena ja verinaarmuissa, oikeasta suunnasta häipyneenä.

Mutta nämä sattumat eivät olleet mitään niitten kamalien välihetkien rinnalla, jolloin leijailin ilmassa kohti yrmeän yön vuosta. Hengitykseni piti piipittävää ääntä; tuntui niinkuin veitsillä olisi viileskelty keuhkoja. Sydämen sykintä se tuntui keskelle aivoja.

-- Pääsenkö perille? Voi taivaat, pääsenkö perille?

Koko minun olemukseni oli yhtä hätää.

-- Vaivu maahan! -- kähisi tuska ja epätoivo. -- Vaivu maahan!

Mitä lähemmäs päämäärää minä ponnistelin, sitä kauemmas se näytti pakenevan. Tuo oli kamalaa. Minä olin kuuro, minä kompastelin, minä loukkailin, minä satuttelin itseäni, verta kumminkaan vuodattamatta.

Jo näkyy.

Minä kaaduin maahan. Hengitys oli vinkuvaa.

Minä ryömimään. Härmää keräytyi huulilleni, jääpuikkoja riippui viiksissä, jäätyvä ilma veti muut yltääni huuruun.

Vielä kymmenkunta metriä. Silmissä alkoi hämärtää.

-- Vaivu maahan! -- kähisi epätoivo. -- Vaivu maahan!

Jo kosketin palloa ja pysähdyin.

-- Liian myöhään! -- kähisi epätoivo. -- Vaivu maahan!

Minä taistelin ankarasti vastaan. Saavuin jo kulkuaukon reunalle, tympeämielisenä, puoli-kuolleena. Lunta ympärillä joka taholla. Minä laahasin itseni aukosta sisään. Ilma oli siellä hiukan lämpimämpi.

Lumihiutaleita -- ilmahiutaleita -- tuprutti aukosta sisään, koettaessani kohmettunein käsin asettaa kantta eteen, kunnes vihdoin sain sen lujasti kiinni. Minua nikotti, hampaat kalisivat.

-- Minä tahdon! -- jupisin minä, kääntyen vapisevin ja murskilta tuntuvin sormin etsimään uutimien nappuloita.

Niitä kopeloidessani -- ennen en ollut niitä milloinkaan käsitellyt -- näin himmeän, huurteisen lasin läpi, kuinka laskevan auringon viimeiset punaiset säteet hyppivät ja välkähtelevät lumituiskun läpi, ja kuinka pensaitten mustat haamut paisuvat ja taipuvat ja taittuvat yhä lisääntyvässä lumessa. Ja lunta tupruttaa yhä tiheämmin ja tiheämmin, mustana valonkuultoa vasten. Mitähän, jos ei minun onnistu löytää nappuloita?

Mutta silloin naksahti jotain käteni alla, ja samassa katosi silmistäni viimeinenkin jälki kuun maailmasta.

Ja niin minä nyt istuin planettain välisen pallon hiljaisuudessa ja pimeydessä.

XX.

Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa.

Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut lyöty kuolijaksi. Tällaiselta -- niin kuvailin mielessäni -- mahtaa tuntua miehestä, joka on kuollut äkillisen, väkivaltaisen kuoleman. Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kuolinkamppailun tuska ja hätä, seuraavassa pimeys ja hiljaisuus, ei valoa enää, ei eloa, ei aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiä... äärettömyyttä vain, äärettömyyttä. Olinhan omin käsin saattanut itseni tähän tilaan, olinhan tällaisen vaikutelman alaisena ollut jo ennenkin, Cavorin seurassa, mutta sittenkin tämä oli niin hämmästyttävää, huumaavaa, valtavaa. Tuntui kuin minua vietäisiin ylös suunnatonta pimeyttä kohti. Sormeni heltivät nappuloista, minä lyyhistyin, niinkuin koko olemukseni olisi kadonnut, ja laskeuduin vihdoin varsin hiljaa tavaramyttyjen, kultakahleitten ja kankien päälle, jotka olivat siirtyneet pallon keskustaan.

Kuinka pitkän ajan kaikki tämä kysyi, en tiedä. Ajan aisti oli tietysti pallossa vielä tehottomampi kuin kuussa. Tavaramyttyihin kajottuani minä ikäänkuin heräsin horros-unesta. Minä käsitin heti, että jos mieli minun pysyä valveilla ja hengissä, niin minun täytyy saada valoa tai avata akkuna, niin että silmäni voisi kohdistua johonkin. Ja sitäpaitsi minua paleli. Minä ponnahdin myttyjen päältä, tartuin hienoihin nuoriin lasin sisäpuolella ja pääsin niitä myöten kopeloimalla kulkuaukolle, jossa jälleen osasin laskea, missäpäin valon ja uudinten nappulat ovat. Heittäysin taas irti, ja silloin minut lennätti kerran pallon ympäri. Siinä minuun iski joku suuri, hauras esine, joka leijui irrallaan. Pääsin tuosta nuoran johdolla nappulain luokse ja sytytin ensinnäkin sähkölampun, nähdäkseni, mikä esine se oli minuun törmännyt: se oli vanha numero _Lloyds News'ia_, joka oli päässyt irti ja lähtenyt lentoon. Tämä se palautti minut äärettömyyden tunnelmista takaisin omiin äärellisiin mittoihini. Minua rupesi naurattamaan ja yskittämään, ja siitä johtui mieleeni laskea lieriöstä palloon hiukan happea. Samalla panin lämmityslaitoksen käymään, kunnes lämpenin, jonka jälkeen nautin ravintoa. Lopuksi rupesin mitä suurimmalla varovaisuudella käsittelemään cavoriiti-uutimia, osatakseni edes joissain määrin arvata, mihin suuntaan pallo kulkee.

Vedin auki ensimmäisen uutimen, mutta suljin sen samassa, sillä räikeä auringonvalo sokaisi ja huumasi minut hetkiseksi. Hiukan mietittyäni avasin akkunan, joka oli suorassa kulmassa edellisestä, ja näin silloin jättiläismäisen kuunsirpin ja sen takana pienen maansirpin. Minä hämmästyin, huomatessani, kuinka kauas kuusta jo olin joutunutkaan. Olin näet laskenut, että sangen vähän, jos lainkaan, olen tunteva sitä täräystä, minkä maan ilmakehässä olimme tunteneet, matkaan lähtiessämme. Olinpa laskenut, että kuun pyörimisen tangentiaalinen sysäys oli oleva vähintäänsä 28 kertaa pienempi kuin maan. Ja niinpä luulin olevani tällä haavaa vasta kraaterin yläpuolella ja yön reunassa, mutta kaikki tuo olikin jo vain ulkolaitaa siinä valkoisessa sirpissä, joka täytti koko taivaan. Entäs Cavor?

Hän oli äärettömän pienenä nyt jo.

Koetin mielessäni kuvailla, mitenkä hänen oli käynyt, mutta silloin en vielä osannut ajatella muuta kuin että hän on kuollut. Olin näkevinäni hänet lyyhistyneenä, runneltuna jonkun sanomattoman korkean putouksen juurella, josta sininen valovuo syöksee alas... ja ylt'ympärillä seisoo noita typeriä turilaita... ne katsoa tuijottelevat häntä...

Tuo pallossa leijaileva sanomalehti vaikutti minuun niin virkistävästi, että minusta hetkiseksi tuli käytännöllinen mies. Päivänselvää oli, että minun täytyy nyt kaikin mokomin päästä maahan jälleen, mutta minähän, mikäli ymmärrän, olen joutumassa yhä kauemmaksi siitä. Olkoonpa Cavorin laita nyt mikä hyvänsä, vaikkapa hän hengissäkin olisi, -- sitä en kumminkaan saattanut pitää mahdollisena, nähtyäni nuo veripilkut paperissa -- enhän minä enää mitenkään voi häntä auttaa. Siellä hän nyt on, hengissä tai kuolleena, läpikuultamattoman yön vaipan alla, ja sinne hänen täytyy jäädä, kunnes saan kootuiksi muita ihmisiä hänen avukseen. Teenkö niin? Jotain sellaista minun mielessäni liikkui: tulla takaisin maahan, jos suinkin mahdollista, ja sitten -- sitä mukaa kuin tarkemmin harkittuani parhaaksi näen -- joko näyttää ja selittää pallon rakennus moniaille luottamusmiehille ja ryhtyä toimimaan yhdessä heidän kanssaan, tahi pitää koko asia salassa, myödä kullat, hankkia aseita, muonaa ja apulainen, ja palata tänne. Silloin olen tasaväkinen noitten hauraitten kuun asukasten kanssa, ja silloin minä pelastan Cavorin, jos suinkin mahdollista on, ja joka tapauksessa kokoan kultia kyllältäni, laskeakseni vastaiset yritykseni vakavalle pohjalle. Mutta kaikki tuo oli pelkkiä toiveita vaan. Maahan ensin, siinä pääasia.

Rupesin harkitsemaan juurta jaksain, mitenkä se maahantulo parhaiten kävisi laatuun. Mitä sinne päästyäni sitten teen, siitä en enää lainkaan huolehtinut. Maahan-tuloani nyt vain yksinomaa mietiskelin.

Näin tuosta viimein kaikkein parhaaksi pudota takaisin kuuta kohti niin lähelle kuin vain uskaltaa, saadakseni sitä suuremman vauhdin, sulkea sitten sen puoleiset akkunat ja kuun taakse päästyäni, avata maahan päin antavat akkunat ja lähteä aika kyytiä kotia kohti. Mutta pääsenkö tällä tavoin milloinkaan maahan vai lähdenkö kiertämään sitä hyperbolassa tai parabolassa, sitä en osannut sanoa. Myöhemmin älysin, onnellisesti kyllä, availla eräitä akkunoita kuuta kohti, joka taivaalla oli asettunut maan eteen, ja sain siten kurssini suunnatuksi sillä tapaa, että asetuin vastapäätä maata. Ellei näin olisi käynyt, olisin hurahtanut sen taakse. Kyllähän minä mielessäni koetin punnita ja pyöritellä tähän kuuluvia monimutkaisia problemoja -- matemaatiko näet en ole -- mutta onnenkauppa se lopulti sittenkin minut maahan toi eikä nämä visut mietinnät, siitä olen varma. Jos silloin olisin tiennyt, kuinka monesta matemaatillisesta pulasta minun oikeastaan on selvittävä, tokkopa olisin ryhtynytkään näitä nappuloita naperoimaan. Mutta nyt, suunnilleen arvaamalla, mitä tässä on tehtävä, minä avasin kaikki kuunpuoliset akkunat ja lyyhistyin: tuo nykäys näet oli kohottanut minut muutamia jalkoja ylös ilmaan, ja siinä minä nyt leijailin sangen omituisessa asemassa. Siinä sitten odottelin kuunsirpin kasvamista yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes arvasin olevani jo kyllin lähellä sitä. Silloin päätin sulkea akkunat, kiitää kuun ohi siitä saamallani vauhdilla -- ellen nimittäin tulla tärähdä kuuhun takaisin -- ja painua maata kohti.

Ja niin minä teinkin.

Huomattuani päässeeni jo tarpeeksi lähelle kuuta, minä suljin kuun näkyvistäni, ja siinä nyt istuin, vahtivuoroa pitäen tässä aineen hiukkasessa keskellä ääretöntä avaruutta. Mieleni tila, sen muistan, oli uskomattoman tyyni ja hätäilemätön, vaikka tätä vahtivuoroa oli kestävä, kunnes maanpinta allani tuntuu. Lämmityslaitos oli tehnyt tehtävänsä, happi oli raitistanut ilman, tunsin yleensä voivani varsin hyvin, lukuun-ottamatta sitä painostusta päässä, jota tunsin koko sen ajan, minkä olin maasta poissa. Olin jälleen sammuttanut lampun, jott'ei valo minulta kesken loppuisi. Pimeässä olin. Alapuolellani vain maa paistoi ja tähdet kimaltelivat. Kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista ympärilläni, että tuntui kuin olisin ainoa elävä olento koko maailmankaikkeudessa, eikä sittenkään, kumma kyllä, tuntunut sen yksinäisemmältä tai pelottavammalta kuin jos olisin maan päällä virunut vuoteessa. Nyt tämä on minusta sitä oudompaa, kuin viimeisinä hetkinä kraaterissa tuo yksinäisyys oli tuntunut ihan kuolinkamppaukselta...

Tuo avaruudessa viettämäni aika -- niin uskomattomalta kuin tämä kuuluneekaan -- ei ollut minkäänlaisessa suhteessa minkään elämäni jakson aikaan. Välisti tuntui kuin olisin istunut tässä jo lukemattomia ikuisuuksia, niinkuin mikä tarun jumala lotus-lehdellä, vuoroin taas kuin singahtaisin silmänräpäyksessä kuusta maahan. Todellisuudessa tätä aikaa kesti muutaman maallisen viikon. Mutta sen kuluessa oli huoli ja levottomuus, nälkä ja pelko olemattomissa. Omituisen avarasti ja vapaasti minä tuossa leijaillessani mietiskelin kaikkia tähänastisia kokemuksiamme, koko elämääni kaikkine monine motiveineen ja salaisia seikkoja olemuksessani. Itse olin mielestäni käynyt yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, menettänyt kerrassaan kaiken liikunta-aistin, olin leijailevinani nyt tähtien keskellä, mielessäni myötäänsä se tunnelma, että maa on niin pieni ja minun olemukseni sen päällä niin äärettömän pientä.

En uskalla käydä selittelemään, mitä kaikkea silloin mielessäni liikkui. Epäilemättä ne olisivat välittömästi tai välillisesti johdettavissa silloisista erikoisista fyysillisistä oloista. Esitän ne tässä semmoisinaan, ilman mitäkään selityksiä. Huomattavinta oli valtava epäilys oman itseni olemassa-olosta. Minä, jos niin saan sanoa, irtaannuin Bedfordista. Bedford oli mielestäni jonkunlainen mitätön, satunnainen olento, jonka kanssa minä en enää ollut yhteydessä. Hän esiintyi minun silmissäni monessakin suhteessa -- aasina tai jonkunlaisena elukka parkana, jota minä tähän saakka olin hiljaisella ylpeydellä tavallisesti pitänyt varsin henkevänä ja jotenkin vaikuttavana personana. Eikä hän minun silmissäni esiintynyt ainoastaan aasina, vaan hyvin monen aasipolven jälkeisenä. Minä loin silmäyksen hänen kouluaikaansa, hänen aikaisemman miehuutensa päiviin, hänen ensimmäiseen lemmentaisteluunsa, aivan samoin kuin välisti tarkastelee muurahaisen toimintaa hiekassa... Palanen silloista kaunista kirkkauden aikaa on minussa vieläkin jäljellä, ja yhä minä nytkin epäilen, tokko enää milloinkaan saan takaisin nuoruuteni päiväin tyytyväisyyttä. Mutta silloin tuo ajatus ei ollut lainkaan tuskallinen, minussa kun asui se erikoinen vakaumus, etten ole Bedford enkä mikään muukaan, olenhan vain selkeässä avaruudessa leijaileva henki. Mitäpä minä siis tuon Bedfordin puutteista ja huolista? Enhän minä ole vastuun-alainen hänestä.

Jonkun aikaa minä taistelin tätä todellakin lumouksenomaista harhatilaa vastaan. Koetin avukseni kerätä muistooni eloisia hetkiä, helliä ja voimallisia liikutuksia. Jos saisi -- ajattelin -- yhdenkin tunteen oikein valtavana esille, niin silloin tämä yhä lisääntyvä erkaneminen kyllä lakkaisi. Mutta siitä ei tullut mitään. Minä näin Bedfordin, hattu niskassa ja takinliepeet liehumassa, astuvan Chancery Lanea myöten julkiseen tutkintoon. Näin hänen pujotteleivan kihisevässä parvessa samallaisia pieniä olentoja, törmäävän yhteen heidän kanssaan, jopa tervehtivänkin heitä. Minäkö tuo? Näin Bedfordin samana iltana istuvan erään ladyn vierashuoneessa. Hänen hattunsa oli viereisellä pöydällä, ja kovin oli miehen tukka silloin harjan tarpeessa, ja kyynelet oli hänellä silmissä. Minäkö tuo? Näin hänen, haastelevan tuon ladyn kanssa, kiihtyneenä ja jos minkinlaisissa asennoissa... Näin hänen rientävän Lympneen, kirjoittamaan näytelmää, keskustelevan Cavorin kanssa, paitahihasillaan täydessä puuhassa rakentelevan palloa ja kulkevan Canterbyryyn, koska pelkäsi lähteä mukaan. Minäkö? En usko.

Kyllä kaiketi, ajattelin sitten taas, kyllä kaiketi tämä on harhanäköä, johon on syynä tämä yksinäisyys ja se seikka, ettei minussa enää ole painoa eikä vastustamisen aistia. Saadakseni takaisin tämän aistin, minä heittelime pallossa puoleen ja toiseen, nipistelin käsiäni, puristelin niitä yhteen. Muun muassa sytytin lampun, sieppasin käteeni rikkinäisen _Lloydin_ numeron ja luin jälleen noita vakuuttavan realistisia ilmoituksia Cutaway polkupyörästä ja yksityisvarain omistajasta, ja pulaan joutuneesta ladystä, joka tarjoaa kaupan veitsiä ja lusikoita. Epäilemättä nuo kaikki ovat yhä vieläkin olemassa, ja tuohan, sanoin itsekseni, tuohan on sinun maailmaasi, ja sinä olet Bedford, matkalla viettämään tuollaisten asiain keskuudessa loput ikääsi. Mutta epäilykset sisimmissäni ne todistivat vastaan: "Ethän sinä noita ilmoituksia lue, Bedfordhan se on; ethän sinä Bedford ole, kylläs sen tiedät. Siinähän koko juttu".

-- Tonttu vieköön! -- huudahdin minä. -- Ellen minä ole Bedford, niin mikäs minä olen?

Mutta ei se asia vain ottanut siltä puolen selvitäkseen, vaikka päässäni pyöri mitä kummallisimpia mielikuvia, outoja, kaukaisia epäluuloja, etäisten varjojen kaltaisia... Minulla oli sellainenkin käsitys, tiedättenkös, että olen jotain, joka on kokonaan ulkopuolella maailmaa, jopa ulkopuolella kaikkia maailmoita, tilaa ja aikaa, ja että tuo Bedford parka on juuri tuommoinen kurkistusreikä, josta minä elämää katselen...

Bedford! Niin lujasti kuin kielsinkin hänen olemassaolonsa, olin sittenkin ihan varmaan kiinteässä yhteydessä hänen kanssaan; minun täytyi kuin täytyikin tuntea hänen mielitekojensa painostusta, minun täytyy ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa hamaan hänen elämänsä loppuun saakka. Ja kun Bedford kuolee -- kuinkas sitten?...

Mutta jo riittää tästä kokemusteni kummallisesta vaiheesta. Olen kertonut niistä, osoittaakseni vain, kuinka yksinäisyys ja poissa-olo tältä planetalta saa aikaan outoja, aavistamattomia häiriöitä ei ainoastaan kaikissa ruumiin elineittein tunnossa ja toiminnassa, vaan koko hengen sisäisessä rakennuksessa. Suurin osa aikaani tällä matkalla avaruuksien halki meni minulta tällaisten aineettomain asiain ajattelemiseen. Aineesta irtaantuneena, aineelle tympeänä minä leijailin, kuin mikä hämärän suuruuden-hulluuden rasittama mies, tähtien ja planettain keskellä avaruuksien tyhjyydessä. Sanomattoman vähäpätöiseltä, ventovieraalta tuntui minusta ei ainoastaan se maailma, jonne olin palajamassa, vaan seleniitainkin sinivaloisat luolat, heidän kypäräpäänsä, jättiläismäiset, ihmeelliset koneensa ja Cavorin kohtalo, hänen, joka auttamattomasti oli takertunut sinne.

Tällaisessa tilassa minä olin, kunnes vihdoin aloin tuntea itsessäni maan vaikutusta. Tunsin, kuinka se alkaa vetää minua takaisin siihen maailmaan, joka ihmisiä varten todella luotu on. Ja silloin alkoi käydä yhä selvemmäksi, että minä sittenkin olen Bedford, palajamassa hämmästyttäväin seikkailujen perästä meidän omaan maailmaamme, ja että minussa on henki ja elämä, jonka kaiketikin menetän, tullessani takaisin. Ja niin rupesin aprikoimaan, mitenkähän sen minun maahan-tuloni oikeastaan käynee.

XXI.

Mr. Bedford Littlestonessa.

Ylimmäiseen ilmakerrokseen saapuessani, minun lentoni kävi melkein yhtäsuuntaa maanpinnan kanssa. Lämpötila pallossa alkoi nousemistaan nousta. Tiesin nyt alkavani pudota suoraa päätä. Kaukana alapuolellani häämöitti laaja meri. Minä avasin kaikki akkunat ja putosin auringonpaisteesta illan hämärään ja illan hämärästä yön pimeyteen. Yhä laajemmaksi ja laajemmaksi kasvoi allani maa, sammutellen tähtiä näkyvistäni. Hopeainen, tähtien heiastuksessa kuultava verho levittäytyi kietomaan minua helmaansa. Vihdoin ei maa enää näyttänytkään pallolta, vaan tasangolta ja sitten koveralta. Ei se enää esiintynyt taivaan planettana, vaan ihmisten maailmana. Minä suljin kaikki akkunat, jättäen kunkin vain tuuman verran raolleen, ja lähenin maata yhä vähenevällä nopeudella. Laajeneva meri, joka nyt jo oli niin lähellä, että saatoin erottaa sen tummain vetten välkähtelyn, kohoili ylös minua vastaan-ottamaan. Pallossa oli nyt sangen kuuma. Minä tempasin kiinni viimeisenkin akkunanraon ja istuin synkkänä ja rystysiäni pureskellen. Odottelin vain, milloin tärähtää...

Sanomattomalla läiskäyksellä pallo paiskautui veteen, viskaten sitä kaiketikin monen sylen korkeuteen. Läiskäyksen kuultuani, minä vedin kaikki akkunat auki. Alaspäin sitä nyt mentiin, mutta yhä verkemmin ja verkemmin. Vihdoin tunsin pallon ponnistuvan jalkojani vasten ja sitten kohoavan ylös kuplan lailla, kunnes jo uiskenteli ja kellui meren pinnalla.

Ja siihen se minun matkani avaruudessa päättyi.

Yö oli pimeä ja pilvinen. Kaksi keltaista täplää tuolla kaukana tiesi ohikulkevaa laivaa. Lähempänä vilkahteli punainen valo puoleen ja toiseen. Ellei sähkö olisi lampustani loppunut, olisi minut varmaankin jo tänä yönä nostettu johonkin alukseen. Ja vaikka tavaton väsymyskin jo alkoi saada valtaa, niin laivaa kumminkin vielä jonkun aikaa kiihkeästi odottelin.

Mutta lopulti lakkasin astuskentelemasta pallossa ja istuin, kädet polvilla, katsellen kaukaista, punaista valoa. Se heilui ja huojui ylös ja alas, puoleen ja toiseen. Jännitykseni laukesi. Huomasin olevani pakotettu viettämään pallossa vielä ainakin yhden yön. Sanomattomasti alkoi nyt painostaa ja väsyttää. Minä nukahdin.

Äkkinäinen muutos pallon säännöllisessä huojunnassa herätti minut. Minä tähystelemään pallon kuperan ja säteitä taittavan lasin läpi ja havaitsin ajautuneeni suunnattoman suurelle hietasärkälle. Kaukana olin näkevinäni taloja ja puita ja merempänä kaarevan, epäselvän laivanhaamun, joka huojui taivaan ja meren välillä.

Minä nousin hoiperrellen. Päästä ulos -- siinä ainoa toivomukseni. Kulkuaukko oli ylhäällä, ja sitä nyt rupesin kaikin voimin vääntämään auki, ja vihdoin alkoi ilma vinkuen virrata sisään, niinkuin se kerran oli vinkuen virrannut ulos. Mutta tällä kertaa en odotellut ilmanpuristuksen tasaantumista. Seuraavassa silmänräpäyksessä pitelin jo akkunan pulttia kädessäni, ja akkuna oli auki, selko seljällään.

Ilma löi minua niin äkisti rintaa vasten, että oli salvata minulta hengen. Lasiruuvi kirposi kädestäni. Minä parkasin, painoin kädet rintaani vasten ja vaivuin istumaan. Hetken aikaa tunsin kovia kipuja, koetin sitten hengittää syvään ja pääsin vihdoin ylös ja jaksoin kävellä taas.

Koetin pistää pääni kulkuaukosta ulos, mutta silloin pallo keikahti, ja minusta tuntui kuin mikä olisi vetänyt päätäni veden alle. Minä sukelsin pintaan ja hetken aikaa pyristeltyäni ja ponnisteltuani pääsin vihdoin nelin kontin hiekalle, jota luodeveden viimeiset aallot yhä vielä huuhtelivat.

En yrittänytkään nousta pystyyn. Tuntui kuin ruumiini olisi äkkiä muuttunut lyijyksi. Maa-emonen se nyt jälleen otti minut kouriinsa: ei ollut enää cavoriitia sen ja minun välilläni. Minä istahdin, huolimatta siitä, että jalat olivat vedessä.