Part 12

-- Kymmenen päivää! -- arvelin minä, -- ja senjälkeen... -- Minä katsahdin aurinkoon: se oli jo puolitiessä zenitin ja äärimmäisen lännen välillä. -- Neljä päivää!... Cavor! Mitäs me tässä istutaan ja uneksitaan? Joko ryhdytään toimiin, vai?

Minä nousin.

-- Meidän täytyy -- jatkoin minä -- määrätä itsellemme joku kiinteä kohta. Nostetaan lippu tai nenäliina tai jotain sellaista, jaetaan alue pienempiin ruutuihin ja pengotaan ne yksi erältään.

Hän seisoi vieressäni.

-- Niin kyllä, -- sanoi hän. -- Ei tässä muu auta kuin lähteä etsimään palloa. Muuta keinoa ei ole. Tottahan se löytyy... tottahan vainenkin löytyy... Ja ellei...

-- Niin katsellaan ja tähystellään edelleen.

Hän silmäili puoleen ja toiseen, vilkasi taivaalle ja viluasi tunneliin, ja hämmästytti minua sitten äkillisellä, maltittomalla liikkeellä.

-- Voi sentään! -- lausui hän. -- Kuinka mielettömiä me olemme olleet! Joutua tällaiseen tilaan! Aatelkaas, kuinka toisin olisi saattanut olla, ja mitä kaikkea olisimme saattaneet tehdä!

-- Onhan se mahdollista vielä nytkin.

-- Nyt se on myöhäistä. Tässä jalkaimme alla on kokonainen maailma. Aatelkaas, mitä kaikkea siinä saattaa olla! Aatelkaas noita koneita, jotka näimme, tuota kantta, tuota kaivosta! Ne olivat vain ulommaisia asioita, pinnalla, ja nuo olennot, jotka kohtasimme ja joitten kanssa tappelimme, ne olivat vain typeriä talonpoikia, rajakansaa, moukkia, puoleksi raavasmaista rahvasta. Mutta alhaalla! Luola luolan vieressä, tunneleita, rakennuksia, teitä... Mitä alemmas siellä tulee, sitä avarampia täytyy aueta aloja, yhä väkirikkaampia seutuja. Aivan varmaan. Ja syvimmällä sitten meri siellä huuhtelee kuun sisimmäistä sydäntä. Aatelkaas sen mustemaisia vesiä, niukassa valossa... _jos_ heidän silmänsä ylipäänsä valoa kaipaavatkaan! Aatelkaas pauhaavia lisävirtoja, joita syöksee heidän kanavistaan, merta raviten! Aatelkaas pauhaavaa ja kiehuvaa vuosta ja luodetta! Kenties laivoja sen pinnalla purjehtii, kenties siellä on uljaita kaupunkeja ja ristiin rastiin kulkevia maanteitä... kenties järjestystä ja älyä enemmän kuin ihmisissä maan päällä. Ja me kenties kuolemme tähän ulkokuorelle, milloinkaan näkemättä niitä maanmahtavia, -- joita siellä _täytyy_ olla, ja jotka kaikkea tätä hallitsevat ja vallitsevat! Mahdollista on, että me jähmetymme tänne ja kuolemme, ja ilma meidän päällämme jähmettyy ja sulaa jälleen ja -- sitten! Sitten he löytävät meidät, näkevät meidän kangistuneet ja äänettömät ruumiimme, ja löytävät pallon, jota me emme löytäneet, ja silloin he, mutta liian myöhään, käsittävät, kuinka paljon ajatuksen ponnistusta ja vaivaa on mennyt hukkaan!

Hänen äänensä oli koko tämän puheen aikana kuulunut kaukaiselta ja heikolta, niinkuin olisi puhunut telefonin kautta.

-- Entäs pimeys? -- virkoin minä.

-- Kyllä siitä selvittäis.

-- Miten?

-- En tiedä. Mistä minä tiedän? Saattaisihan ottaa tulisoihdun mukaansa tai lampun... Nuo toiset... ne käsittäisivät varmaankin.

Hän seisoi hetkisen kädet riipuksissa ja surumielinen ilme kasvoillaan, katsellen tuota erämaata, joka niin uhmaavana levittelihe hänen edessään. Ja sitten hän viittasi kädellään tuommoisen: "minkäs sille tekee!" ja astui minun luokseni, ehdottaen, että nyt käytäisiin etsimään palloa oikein systemaatillisesti.

-- Saatammehan me tulla tänne toisenkin kerran, -- huomautin minä.

Hän katsahti ympärilleen.

-- Ennen kaikkea meidän tulee päästä maahan, -- sanoi hän.

-- Ja kun toiste tullaan, niin otetaan mukaan lamppuja ja kiipeämärautoja ja senkin seitsemät muut tarpeelliset vehkeet.

-- Niin kyllä, -- virkkoi hän.

-- Tämä kulta on oleva meillä todistuksena retken onnistumisesta.

Hän katsahti minun kultakankiini eikä puhunut kotvaan aikaan mitään, seisoihan vain hetken aikaa kädet seljän takana, kraateria silmäillen. Sitten hän huokasi ja rupesi jälleen puhumaan.

-- Tänne minä kyllä tien löysin, mutta löytää tie ei aina ole samaa kuin osata pitää tie omanaan. Jos minä otan salaisuuteni mukaani maan päälle, niin mitäs tapahtuu? En ymmärrä, kuinka minä voisin salaisuuteni säilyttää yhtä vuottakaan, osaakaan vuodesta. Ennemmin tai myöhemmin se tulee tietyksi, vaikkapa muutkin sen uudelleen keksisivät. Ja sitten... Hallitukset ja vallat alkavat kilvan pyrkiä tänne, käyvät taistelemaan keskenään ja tätä kuun väestöä vastaan. Sota leviää vain yhä laajemmalle, ja yhä uusia sodan-aiheita syntyy. Jos minä salaisuuteni ilmoitan, niin pian, ja hyvinkin pian tämä planetta on oleva syvimpiä onkaloltaan myöten kirjavanaan ihmisruumiista. Miten käynee muitten asiain, tämä ainakin on varma... Eihän ihmisellä oikeastaan ole mitään tekemistä kuussa. Ja mitä hyvää hänelle kuusta olisikaan? Ja mitäpäs he omasta planetastakaan ovat aikaansaaneet muuta kuin taistelukentän ja iän-ikuisten mielettömyyksien temmellystanteren? Niin pieni kuin hänen maailmansa ja niin lyhyt kuin hänen aikansa onkaan, on hänelle jo siinäkin paljoa enemmän tekemistä kuin ikinä kykenee aikaansaamaan. Ei! Tiede on liiankin kauan vaivaa nähnyt, takoessaan aseita hupsujen käsiin. Aika sen on pysähtyä jo. Keksiköön ihminen keinot kuuhun pääsemiseen -- tuhannen vuoden perästä.

-- Onhan niitä salaamisen keinoja, -- huomautin minä.

Hän katsahti minuun naurahtaen.

-- Mutta eipä huolista hoivaa! -- virkkoi hän. -- Hyvin vähän on meillä mahdollisuutta pallon löytämiseen, ja alhaalla tuolla kiehuu ja kihisee. Jos me toivomme pääsevämme täältä pois, niin se on tuota ihmisessä niin tavallista toivomista viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt se kova aika vasta alkaa. Me olemme tehneet näille kuun asukkaille väkivaltaa, osoittaneet, millaisia me oikeastaan olemme, ja nyt on meillä enteet yhtä hyvät kuin tiikerillä, joka on päässyt irti ja tappanut Hyde Parkissa ihmisiä. Tieto meistä se kulkee nyt kuilusta kuiluun, alemmas ja alemmas, hamaan keskustaan asti... Ei sitä järkevää olentoa, joka sallisi meidän viedä pallomme takaisin maahan, nähtyään meistä niin paljon kuin nämä täällä ovat nähneet.

-- Ei asia sillä parane, että tässä istua kykitään, -- sanoin minä.

Me seisoimme rinnatusten.

-- Nyt -- lausui hän, -- nyt tästä lähdetään eri haaroille. Me sidomme nenäliinan jonkun korkean törröttävän piikin nenään, ja sen keskipisteen ympärillä me sitten liikumme. Te lähdette länteen ja kuljette puoliympyrässä edes takaisin auringon laskua kohti, ensin niin, että varjo on oikeallanne, kunnes se on suorassa kulmassa nenäliinan kanssa ja vihdoin vasemmallanne. Minä liikun samalla tapaa itää kohti. Meidän täytyy tutkia jok'ainoa notkelma, jokikinen kallioryhmä. Jos seleniitoja näkyy, vetäymme piiloon niin hyvin kuin laatuun käy. Jos janottaa, niin pistetään lunta suuhun, ja jos nälkä rupeaa vaivaamaan, niin tapetaan kuunvasikka ja syödään lihaa raakana. Täten kulkee kumpikin omia teitään.

-- Entäs kun toinen tai toinen löytää pallon?

-- Tulkoon viirin luo ja antakoon sillä merkin toiselle.

-- Mutta ellei kumpikaan...?

Cavor katsahti aurinkoon.

-- Niin etsitään edelleen, -- sanoi hän, -- kunnes yö ja kylmä meidät saavuttaa.

-- Mitähän, jos seleniitat olisivat löytäneet pallon ja piilottaneet sen?

Hän kohautti olkapäitään.

-- Tahi jos tulevat ajamaan meitä takaa?

Hän ei vastannut.

-- Parasta olisi, kun ottaisitte kangen käteenne, -- sanoin minä.

Hän puisteli päätään, tähystellen kauas erämaahan.

Tuokion aikaa hän viipyi vielä ja katsahti sitten minuun arasti, epäröiden.

-- Näkemiin! -- virkkoi hän viimein.

Tuntui äkkiä niin omituiselta. Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon me sentään olimme täällä suututtaneet toisiamme, minä varsinkin häntä.

-- Tonttu vieköön! -- arvelin itsekseni, -- olis tässä saattanut tehdä parempaakin.

Olin jo pyytää häntä lyömään kättä sovinnoksi, -- sillä sellaisella mielellä silloin olin, -- mutta samassa hän ponnistihe ja hyökkäsi pohjoista kohti. Hän näkyi leijuvan ilmassa kuin lakastunut lehti, putosi sitten keveästi maahan ja hyppäsi jälleen.

Katseltuani häntä hetkisen, käännyin vastenmielisesti länttä kohti ja rupesin valitsemaan paikkaa mihin hypätä, tuntien samaa kuin kaiketikin se, joka aikoo pulahtaa jääkylmään veteen. Löysin sopivan kohdan ja ponnahdin eteenpäin hakuretkille minun osakseni jääneesen puoliskoon kuun maailmaa. Minä tärähdin jotenkin kömpelösti kallioitten väliin, nousin ylös ja vilkasin ympärilleni. Kiipesin sitten kallionkielekkeelle ja läksin jatkamaan matkaa...

Tapailin kohta sen jälkeen silmilläni Cavoria, mutta hän oli kadonnut näkyvistä. Nenäliina se kumminkin välkkyi koreasti päivänpaisteessa tuolla ylängöllä.

Päätin olla päästämättä sitä hetkeksikään silmistäni.

XIX.

Mr. Bedford yksinään.

Hetken verran minusta tuntui kuin olisin koko ajan ollut yksinäni täällä kuussa. Ensi alussa etsiskelin jonkunlaisella innostuksella, mutta helle oli yhä vieläkin ankara, ja ohentunut ilma se puristi rintaa kuin vanteella. Tulin tuosta erääsen syvänteesen, jonka laidat ylt'ympärillä olivat täynnään pitkiä, törröttäviä, kuivia okakasveja. Sinne minä istahdin lepäämään ja vilvottelemaan. Aikomukseni oli levähtää noin tuokion verran. Laskin kanget maahan viereeni ja istuskelin siinä, poski käden nojassa.

Jotenkin välinpitämättömästi minä katselin, kuinka tämän syvänteen kallioseinissä, joitten pinnan surkastunut lehtisammal oli siellä täällä paljastunut näkyviin, kimalteli kultaa, paikoin suonina, paikoin yksinäisin pilkuin. Siellä täällä sitä välkähteli pyörylöissä ja kyhmyissä korsien välitse. Mitäpä tuosta nyt? Omituista raukeutta tuntui niin jäsenissä kuin sielussakin. Oli hetki, jolloin en uskonut toivoa pallon enää milloinkaan löytyvän tässä karussa erämaassa. Tuntui, niinkuin ei olisi vähintäkään aihetta ruveta minkäänlaisiin ponnistuksiin, ennenkuin seleniitoja tulee. Silloin, arvelin, silloin on aika ryhtyä tositoimiin, noudattaen tuota mieletöntä vaistoa, joka käskee ihmisen ennen kaikkea suojelemaan ja puolustamaan henkeänsä, vaikkapa se säilyisikin sitä varten vaan, että kuolema ennen pitkää on oleva kahta tuskallisempi.

Miksikä me olimme tulleet kuuhun?

Pulmallinen kysymys. Mikä henki se ihmistä iät kaiket pakottaa luopumaan onnesta ja menestyksestä ja antaumaan vaivoihin ja vaaroihin, suinpäin syöksemään melkein varmaa perikatoa kohti? Täällä kuussa alkoi minulle hämärästi hämöittää muuan seikka, joka minun muutoinkin olisi pitänyt tietää, se nimittäin, ettei ihmisen loppumääränä ole ainoastaan turvallinen ja mukava olo ja hyvä ravinto ja hupainen elämä. Kysykää tätä seikkaa keitä hyvänsä, -- melkein jokainoa vastaa tietävänsä sen kyllä, elleihän sanoilla vastaakaan, niin ainakin elämänkokemuksilla sen todeksi näyttää. Vastoin omia harrastuksia, vastoin omaa onnea ihmistä myötäänsä vetää tekemään mielettömyyksiä. Joku voima, joka ei ole hän itse, ajaa häntä, ja mennä hänen vain pitää. Mutta miksi? Miksi? Istuessani nyt täällä, keskellä hyödyttömiä kuun kultia, keskellä toisen maailman eloa ja oloa, minä kävin tilille koko elämäni toimista. Otaksuessani, että kuolen kuin haaksirikkoinen tänne kuun rannoille, en voinut lainkaan nähdä, mikä tarkoitus minun elämälläni on ollut. En saanut täydelleen ratkaistuksi tätä kysymystä, mutta selvemmäksi kun milloinkaan ennen minulle joka tapauksessa kävi, etten ollut palvellut omia tarkoituksiani, että koko elin-ikäni oli oikeastaan tarkoittanut jotain muuta kuin omaa yksityistä elämääni. Mutta mikä, mikä tarkoitus sitten minun elämälläni oli ollut?... Minen mietiskellyt enää, miksikä me olimme tulleet kuuhun. Ajatukseni menivät kauemmas. Miksikä minä olin ilmestynyt maahankaan? Miksikä minulla on ollut yksityistä elämää ensinkään?... Minä vaivuin lopulti pohjattomiin mietinnöihin...

Ajatukseni alkoivat käydä epämääräisiksi, sameiksi; ne eivät enää kulkeneet määrättyä suuntaa. En ollut tuntenut painostusta enkä uupumusta -- lieneekö kenenkään käynyt kuussa koskaan niin? -- mutta luulenpa olleeni peräti väsyksissä. Oli miten oli -- minä nukahdin.

Uni rauhoitti minua kaiketikin suurissa määrin, ja koko makuu-ajan aurinko oli laskeunut yhä alemmas ja helle helpottanut. Minä heräsin äkkiä johonkin kaukaiseen huutoon ja tunsin pystyväni toimimaan taas. Hieroin silmiäni ja oikaisin jäseniäni. Nousin ylös -- hiukan kankealta ruumis tuntui -- ja läksin kanki kummallakin olalla, jälleen tästä kultasuonisten kallioitten syvänteestä ulos palloa etsimään.

Aurinko oli jo koko lailla entistänsä alemmalla, ilmakin paljoa viileämpi. Arvatenkin olin nukkunut verraten kauan. Läntisten kallioitten kohdalla olin huomaavinani hienoa, sinervää utua. Hyppäsin pienelle kallion lohkareelle ja tähystelin kraateria. Ei näkynyt missään kuunvasikoita eikä seleniitojakaan. Ei näkynyt Cavoriakaan missään. Nenäliina se vain välkkyi tiheikön latvoilla. Silmäsin ympärilleni ja hyppäsin lähimpään sopivimpaan pysäyskohtaan.

Minä tein puoliympyrän suuntaisen kierroksen ja palasin takaisin yhä suuremmassa kaaressa. Väsyttävää ja toivotonta työtä. Ilma oli tuntuvasti kylmempää, ja läntisten kallioitten luoma varjo mielestäni laajempi kuin ennen. Pysähtelin aika ajoin tähystelemään, mutta Cavorista ei merkkiäkään, enempää kuin seleniitoistakaan. Kuunvasikoita ei näkynyt enää niitäkään -- ne oli arvatenkin ajettu sisäosiin takaisin. -- Rupesin yhä enemmän kaipaamaan Cavoria. Päivän hehkuva pyörä oli nyt laskenut niin alas, että tuskin enää oli läpimittansakaan matkassa taivaanrannasta.

Minua ahdisti se ajatus, että seleniitat piakkoin sulkevat kaikki aukkonsa ja venttilinsä, jättäen meidät kuun yön armottomiin kouriin. Jo oli mielestäni aika Cavorin kiiruimmiten jättää etsinnät sikseen ja käydä kanssani neuvotteluille. Meidän täytyy piammiten ratkaista, minne mennä. Pallo on jäänyt löytämättä, ei ole enää aikaa etsiä sitä, ja kun kerran kaikki pääsypaikat on suljettu, silloin meidän hukka perii. Avaruuden musta yö laskee päällemme, tuo tyhjyyden pimeys, joka on vain absoluutista kuolemaa. Minua hirvitti ajatellessani sen lähenemistä. Meidän täytyy mennä kuun sisäosiin takaisin, vaikkapa löisivät meidät siellä kuolijaiksi. Olin näkevinäni, kuinka kaksi ihmistä, me kaksi, kuolijaiksi paleltumaisillaan, viimeisillä voimillaan vielä jyskyttävät suuren onkalon kantta... Tuntui niin kamalalta.

En ajatellut enää lainkaan palloa. Ajattelin vain, kuinka löytäisin Cavorin. Olin jo puoleksi taipuvainen kernaammin menemään yksinäni kuun sisään kuin etsiskelemään häntä, kunnes kaikki jo on liian myöhäistä. Olin juuri lähtemäisilläni astumaan takaisin nenäliinaa kohti, kun äkkiä...

Huomasin pallon!

Pallo se oikeastaan löysi minut enkä minä sitä. Se oli paljoa loitompana lännessä kuin olin osannut arvatakaan. Laskevan auringon vinot säteet olivat heiastuneet sen lasipinnalta ja häikäisevällä välkäyksellä ilmiantaneet sen piilopaikan. Ensi iskuun luulin tuota uudeksi salajuoneksi seleniitain puolelta meitä vastaan, mutta pian ymmärsin asian oikean laidan.

Minä kohotin käteni, päästin kaamean huudon ja läksin pitkin harppauksin palloa kohti. Yhden harppauksen olin kiireissäni laskenut väärin ja putosin syvään kuoppaan, jossa loukkasin nilkkani. Siitä pitäin kompastelin melkein joka hyppäykseltä. Minä olin nyt omituisessa hysterillisessä kiihkotilassa, vavisten joka jäsenessäni. Olin aivan hengästynyt jo kauan ennen kuin pääsin sen luokse. Ainakin kolme kertaa minun täytyi pysähtyä ja puristaa kylkiäni, ja hiki se valui pitkin kasvoja, vaikka ohutta olikin ilma.

En ajatellut mitään muuta kuin palloa, kunnes pääsin sen ääreen. En enää muistanut huolehtia siitäkään, missä muka Cavor nyt lienee. Viimeisellä hyppäyksellä törmäsin käsin pallon lasia vasten. Ja siinä minä nyt loioin, huohottaen ja turhaan koettaen huutaa: "Cavor! Pallo on täällä!" Hiukan toinnuttuani, minä kurkistin paksun lasiseinän läpi: esineet sen sisässä näkyivät olevan epäjärjestyksessä. Kumarruin lähemmäksi tarkastelemaan. Sitten vasta yritin astua sisään. Palloa piti kallistaa hiukan toiselle laidalle, saadakseni pääni kulkuaukosta sisäpuolelle. Aukon kansi oli pallossa, kaikki muutkin esineet olivat ehjänä ja kunnossa. Siinä se nyt oli, sellaisena kuin olimme sen jättäneet, astuessamme ulos lumeen. Jonkun aikaa minä uudestaan ja taas uudestaan tarkastelin pallon kalustoa. Huomasin koko ruumiini vapisevan. Kuinka hyvältä tuntuikaan jälleen nähdä tätä pimeä sisustaa! En osaa sanoakaan, kuinka hyvältä.

Kiipesin sisään ja istahdin. Katsahdin lasin läpi kuun maailmaan, ja minua hirvitti. Laskin sitten kultakankeni tavaramyttyjen päälle ja hain itselleni hiukan syötävää, en siitä syystä, että olisi ollut nälkä, vaan siksi, että sitä oli käsillä. Senjälkeen muistin, että nyt on aika astua ulos ja antaa merkki Cavorille. Mutta enpä heti vielä lähtenytkään antamaan Cavorille merkkiä. Tuntui kuin mikä vielä pitelisi täällä...

Nythän on kaikki kohdallaan. On meillä vielä aikaa ottaa mukaan suuremmatkin määrät tuota taikaperäistä kiveä, joka omistajallensa antaa vallan ihmisten yli. Tuolla ulkona, ihan lähellä, on kultaa yltäkyllin, kourin koottavaa, ja vaikka sitä panisi pallon puolilleen, niin yhtä hyvin se kulkisi kuin tyhjinäänkin. Nyt meidän sopii lähteä takaisin, oman itsemme herroina ja maailman herroina, ja sitten...

Nousin vihdoin ja pakotin itseni lähtemään pallosta. Ulos tultuani minä säpsähdin, sillä illan ilma oli jo käynyt sangen kylmäksi. Minä seisoin notkelmassa, tähystellen puoleen ja toiseen. Tarkasti katselin ympärillä olevia pensaita, ennenkuin hyppäsin lähimmälle kalliolle, ja sitten tuli harppaus sama kuin minun ensimmäinenkin harppaukseni kuussa. Tällä kertaa vain tein sen ilman vähintäkään ponnistusta.

Kasvaminen ja lakastuminen olivat nopeasti seuranneet toisiansa. Näky kallioilla päin oli muuttunut, mutta yhä vieläkin erotti sen rinteen, missä siemenet olivat ruvenneet elämään, ja sen kalliontörmän, josta ensi kertaa olimme katselleet kraateria. Mutta kolmekymmentä jalkaa korkea piikkipensas tuolla rinteellä seisoi nyt kellastuneena ja näivettyneenä, luoden pitkiä varjoja kauas silmän kantamattomiin. Pienet siemenet sen oksain päässä riippuivat kuin rypäleet, ruskeina ja kypsinä. Se oli tehtävänsä tehnyt; hauraana se siinä seisoi, valmiina kaatumaan ja murenemaan jäätyvässä ilmassa, heti kuin yön hetki lyö. Ja nuo jättiläismäiset kaktus-kasvit, joitten olimme nähneet ihan silmissä paisuvan, olivat jo aikaa sitten katkenneet ja hajottaneet itiönsä kaikkiin kuun neljään ilmansuuntaan. Kummallinen kolkkanen maailman avaruutta tämäkin... ihmisten maalle-nousun paikka!

Joskus -- näin minä mietin -- joskus piirrätän keskelle tätä notkoa kirjoituksen, joka on kertova meidän tulostamme tänne. Ja silloin tulin ajatelleeksi: jos tuo vilkas ja virkeä maailma tuolla sisässä täydelleen tajuaisi tämän hetken tärkeyden -- mikä räyhy ja pauhu siinä nousisikaan silloin!

Mutta tällä haavaa tuolla maailmalla tuskin on aavistustakaan tänne-tulomme merkityksestä, sillä jos se sitä aavistaisi, niin jo vainenkin tämä kraateri olisi takaa-ajon temmellystantereena eikä hiljainen kuin kuolema! Katselin ympärilleni, mistä kohden olisi sopivinta Cavorille antaa merkki, ja huomasin sen kallionlohkareen, johon hän ensi kerralla oli tästä hypännyt. Tuolla se loisti päivänpaisteessa yhtä alastomana ja karuna kuin ennenkin. Tuokion aikaa minua epäilytti lähteä niin kauaksi pallosta... mutta sitten minä häpesin mointa epäröimistä ja hyppäsin...

Siitä edullisesta paikasta tarkastelin taas kraateria. Hyvin kaukana tuolla, oman suunnattoman varjoni päässä, heilui pensaitten latvoilla valkoinen nenäliina, näyttäen pieneltä tilkulta. Cavoria ei näkynyt. Tähän aikaan hänen olisi pitänyt lähteä tiedustelemaan minua, sellainenhan meillä oli välipuhe. Mutta eipä miestä kuulunut.

Minä odottelin ja tähystelin, suojelin silmiä kädelläni, joka silmänräpäys toivoen huomaavani hänet. Lienen siinä seisonut hyvinkin kauan. Koetin huutaa, mutta muistin taas ilman olevan täällä kovin ohutta. Astuin epäröivän askeleen palloa kohti. Aikomukseni oli ottaa ulos vaippa ja nostaa se merkiksi, mutta en uskaltanut, sillä yhä vain pelkäsin seleniitoja. Rupesin taas etsiskelemään kraaterista.

Kamala oli se tyhjyyden tunnelma, minkä kraateri nyt minussa synnytti. Hiljaista oli kaikki. Ei ääntä pienintäkään enää seleniitain maailmasta tuolta alhaalta. Hiljaista kuni haudassa. Vieno tuuli vain silloin tällöin huhahti läheisessä pensaassa. Ja se oli niin kylmää, tuo tuulenhenki.

Peiakkaan Cavor!

Minä henkäilin syvään, panin kädet torveksi suun eteen ja huusin "Cavor!" Se oli kuin kääpiön äännähdys jostain kaukaa.

Vilkasin nenäliinaan, vilkasin taakseni lännen kallion yhä laajenevaan varjoon, vilkasin käteni suojasta aurinkoon. Olin ihan näkevinäni, kuinka se kiirehtii alas taivaanrantaa, kohti.

Nyt täytyy toimia tarmokkaasti, arvelin, jos mieli saada Cavor pelastetuksi. Sieppasin liivit päältäni ja ripustin ne merkiksi pensaan latvaan takanani ja sitten -- suoraa päätä nenäliinaa kohti. Sinne oli noin pari mailia, siis parin sadan harppauksen matka. Olen jo kertonut, kuinka kuussa harppaillessa tuntuu kuin leijuisi jonkun aikaa ilmassa. Joka leijauksella minä tähystelin Cavoria. Kummastelin, miksikä mies on mennyt piiloon. Ja joka leijaukselta olin tuntevinani auringon laskeneen yhä alemmas. Ja joka kerta, kuin maahan tömähdin, teki mieleni palata takaisin.

Vielä viimeinen harppaus, niin jo seisoin notkossa nenäliinan alapuolella; askel vielä, niin jo olin käden kantamassa siitä. Nousin sitten seisaalleni ja rupesin penkomaan ympäriltäni, yhä piteneväin varjojen välissä. Kaukana tuolla, loivan rinteen juurella oli sen tunnelin suu, josta olimme nousseet päivänvaloon. Minun pitkä varjoni ulottui sen reunaan, ja ulottui itse tunnelin suuhunkin, koskettaen sitä niinkuin mikä öisen haamun sormi ikään.

Ei merkkiäkään Cavorista, ei äännähdystäkään tässä hiljaisuudessa. Pensaitten huojahtelua vain ja varjojen kasvamista. Rupesi äkkiä taas hirvittämään... Cav... yritin minä, mutta huomasin taas, kuinka tehotonta huuto ohuessa ilmassa on.

Hiljaa kaikki. Kuoleman hiljaisuutta...

Sitten välähti silmissäni jotain... muuan pieni esine, noin viidentoista metrin päässä erään rinteen juurella, murtuneitten ja lakastuneitten oksain päällä. Tunsin sen, enkä sittenkään olisi tahtonut sitä tuntea.

Astuin lähemmäs. Se oli Cavorin pieni krikettilakki. En kajonnut siihen, katsoa tuijottelin siihen vain.

Huomasin sitten, että oksat ylt'ympärillä oli pengottu ja poljettu rikki. Hetkisen epäröityäni astuin eteenpäin ja nostin lakin.

Ja siinä nyt seisoin, Cavorin lakki kourassani, silmäillen rikkipoljetuita korsia ja oksia. Muutamissa niistä näkyi tummia täpliä, joihin en uskaltanut kajota. Kymmenkunnan askeleen päässä tuulenhenki pöyhäytti näkyviin jonkun pienen, liikkuvan, valkoisen esineen.

Se oli palanen kokoonrutistettua paperia. Minä nostin sen ja näin siinä punaisia täpliä. Huomasin siinä sitten hienoja lyijykynän piirtoja. Oikasin sen sileäksi. Siinä näkyi epätasaista, katkonnaista kirjoitusta, joka päättyi koukeroiseen viivaan yli paperin.

Rupesin tavailemaan sitä.

"Olen loukannut polveni. Polvilumpio taitaa olla rikki. En voi juosta enkä ryömiä". Niin se alkoi varsin selvällä käsialalla.

Sitten tuli sekavampaa:

"He ovat jonkun aikaa ajaneet minua takaa, ja nyt on vain"... sitten näkyy olleen kirjoitettuna sana "kysymys", mutta sen yli oli vedetty viiva ja päälle kirjoitettu jotain, josta en saanut selvää... "milloinka he ottavat minut kiinni. He ovat saartaneet minut joka puolelta".

Senjälkeinen kirjoitus oli hyvin hyppelevää. "Minä kuulen heidän liikkeensä", jotain sellaista siinä oli, mutta sitten oli taas aivan mahdoton lukea. Hiukan etempänä jälleen ihan selvästi: "Nämä seleniitat aivan toisellaisia; ne näkyvät johtavan..." sekavia kynänpiirtoja taas.

"Heillä on suurempi pääkallo, paljoa suurempi; ruumis solakampi; raajat hyvin lyhyet. He pitävät hiljaista ääntä; liikkeet ovat määränperäisiä, harkituita..."

"Ja vaikka olen loukannutkin itseni ja virun nyt tässä avutonna, niin heidän ulkomuotonsa se sittenkin herättää minussa toivoa..." Se oli ihan Cavorin tapaista. "He eivät ole ampuneet minua eivätkä koettaneet tehdä... minulle... pahaa. Luulen..."