Part 2

Tulkaa nyt tanssimaan...

Ahola. Se on aina pysynyt muistossani. (Syrj‰‰n); Onnekseni olen kuullut sit‰ kerran laulettavan. (Alkaa laulella.)

Tulkaa nyt tanssimaan, Tulkaa nyt tanssimaan. Tulkaa, tulkaa tanssimahan.

Emeli (tanssien).

Kyll' tullaan, kyll' menn‰‰n Tili, lil, lill, lill, lill, lill. Kyll' tullaan, kyll' menn‰‰n Till, lill, lill, li.

Ahola. Ah, kun on vieh‰tt‰v‰ tanssisi.

Emeli. Ja sitte, muistaakseni, taisit syleill‰ minua.

Ahola (syleilee h‰nt‰). Nyt on kaikki kuin silloinkin!

Yhdeks‰s kohtaus.

Entiset. Morli.

Morli. Sekˆ viel‰ piti n‰kem‰ni? Kaarlo, poikani! Sellaisetko lupauksesi olivatkin!

Ahola (syrj‰‰n). Ah, tosiaan; en muistanut koko serkkuutta.

Emeli. Elk‰‰ h‰t‰ilkˆ, is‰ni; se oli vaan vanhoja lapsuuden muistoja.

Morli. Niin, lapsuuden muistoja. Piisatkoon t‰ll‰ kertaa; ja sin‰, Kaarlo, kosk' et sanaasi pit‰nyt, en voi enemp‰‰ luottaa sinuhun, vaan ole hyv‰ ja mene sinne mist‰ olet tullutkin jo t‰n‰ iltana.

Emeli. Kuinka, is‰ni; h‰n on tuskin enn‰tt‰nyt tullakaan ja te jo k‰skette h‰nen menem‰‰n.

Morli. Niin, tyttˆseni, sinun t‰htesi ja ehk‰ h‰nenkin, sill‰ tied‰tkˆ mik‰ mies tuo Zacharias oli, jota ei Kaarlo-nepani sanonut tuntevansakaan.

Ahola. Min‰ vannon sen p‰‰lle, ett'en tunne.

Morli. Vain et tunne! no, min‰ sanon sinulle, ett‰ h‰n oli muuan koronkiskuri. H‰nell‰ oli velkakirja muassa, jonka sin‰ olet kirjoittanut. Min‰ lunastin sen h‰nelt‰ ja t‰ss‰ se nyt on.

Ahola. Todellako?

Morli. Ompa niinkin. Vai kiell‰tkˆ nime‰si siihen kirjoittaneesi.

Ahola. Ei, ei suinkaan; vaan min‰ en kammo sit‰ n‰hd‰kseni, (syrj‰‰n) jos m muun t‰hden niin omaa nime‰ni oppiakseni. (Lukee) Kaarlo Tenhola. (syrj‰‰n) Vain Tenholaksi minua kutsutaan; se hyv‰!

Morli. No, sanotko nyt viel‰ mit‰?

Ahola. Min‰ sanon, ett‰ tuo on tavallinen velkakirja. Velkakirjoja saattaa joka mies kirjoitella!

Morli. Olisko t‰m‰ ainoa, niin en sit‰ sanoisikaan; vaan herra Zacharias vakuutti niit‰ kohta ilmestyv‰n viisi, kuusi, joita en aivo maksaa.

Emeli. Mit‰s kuulenkaan. Kuinka Kaarlo! sin‰ olisit semmoinen heittiˆ?

Ahola (astuen Emeli‰ kohti). Niin se ensimm‰lt‰ kyll‰ n‰ytt‰‰; vaan min‰ vakuut...

Morli. Oh, se ei ole mit‰‰n viel‰. Herra Zacharias puhui minulle asiasta, joka on viel‰kin pahempi.

Ahola. Asiasta! mit‰ se merkitsee?

Morli. Niin, nepani! mit‰ se merkitsee? min‰ kysyn sinulta sen, sill‰ herra Zacharias ei tahtonut sanoa sit‰. "Vika on suuri, sanoi h‰n, hyvin suuri; ja sent‰hden heit‰n nevallenne itse selitell‰ syyns‰ puhtaaksi". Ja vaikka min‰ kuinka olisin pyyt‰nyt h‰nt‰, niin ei h‰n virkkanut sen enemp‰‰.

Emeli. Vikaa! suurta vikaa sinussa! Kaarlo! mik‰ sinun on vikana?

Ahola. Oh, se on vaan pieni seikka semmoinen, jota en sinulle voi jutella.

Morli. Muista, ett‰ totisella tunnustuksella vaan voit saada rikokset anteeksi.

Emeli. Niin, niin serkkuni, tunnusta kaikki, min‰ rukoilen sinua.

Ahola. Suoraan sanottu, min‰ n‰en, ett'en mitenk‰‰n voi sit‰ tehd‰.

Emeli. El‰ siit‰ huoli, serkkuni; tunnusta vaan kaikki. Sinua arveluttaa! Ah, minun Jumalani! se on sitte niin kauhia rikos! Mik‰ se on, Kaarlo, sano, sano paikalla mit‰ se on? Ennen muinaan sin‰ sanoit minulle kaikki, silloin sinulla viel‰ oli luottamusta minuun; vaan nyt n‰en, jotta olet muuttunut, sin‰ et ole en‰‰ sama kuin silloin. Sinussa ei ole en‰‰ sit‰, mink‰ l‰htiess‰si lupasit minulle juuri silloin kuin t‰m‰n sormuksen annoit, jota niin tarkasti olen s‰ilytt‰nyt. (Katsoen Aholan k‰tt‰) Mit‰, n‰enkˆ oikeen, serkkuni, miss‰ sinun sormuksesi?

Ahola. Minunko? (Syrj‰‰n) Lempo viekˆˆn kaikki rakkauden tunnot ja merkit!

Emeli. Sit‰ ei ole sormessasi ja sin‰ et koskaan luvannut luopua siit‰.

Ahola (h‰mm‰styneen‰). Tunnustan, kuin tunnustanki, ett'ei sit‰ nyt ole minulla.

Morli (syrj‰‰n, hieroen k‰si‰‰n). Hyvin, oivallisesti! tuosta viel‰ syntyy eri-puraisuus heid‰n kesken.

Emeli. Siin‰ se nyt on, jota et uskaltanut tunnustaa; vaan jo nyt arvaan, sin‰ olet antanut sen toiselle.

Morli (iloisena). Se on uskottava!

Ahola. Voitko luulla minun...

Emeli. Kyll' kyll‰, serkkuseni! se on h‰vytˆnt‰! kaikki olisin anteeksi antanut, velat, lainat, ja mit‰ ikin‰ lienet tehnytkin; vaan ei s‰ilytt‰‰ minun sormustani! sit‰ en mahda, kaikki on loppunut meid‰n v‰lill‰mme, min‰ en en‰‰ rakasta sinua.

Morli. Oikeen! se oli minulle mieliksi.

Kymmenes kohtaus.

Entiset. Pekko.

Pekko. Is‰nt‰, vieraita tulee, nuori herra ajoi vast'ik‰‰n pihalle. Ja siell‰ ku ei ole ket‰‰n vastaan ottamassa...

Emeli. H‰n varmaankin Kaarloa varten tuli; min‰ olen valmis seurustamaan vierasta.

Morli. Kuka se nuori herra? mit‰ h‰n tahtoo? Me muita emme nyt odota kuin herra Aholaa.

Emeli (Pekolle). Veith‰n t‰n' aamuna h‰nelle sen kirjeen, jonka annoin sinulle?

Pekko. Asia on, n‰ets‰, mamseli, ett‰ minulla kyll‰ oli se aikomus; mutta min‰ tapasin t‰ss‰ (osoittaen Aholaa) t‰t‰ herraa, joka hyv‰ntahtoisesti otti sit‰ vied‰ksens‰ sinne, kun t‰‰lt‰ palajaa.

Emeli (Aholalle). Ah, mun Jumalani! ja se on sinulla viel‰kin?

Ahola, On mamseliseni!

Morli (Pekolle). Se on h‰n, se on v‰vyni, ja min‰ kun en voinut arvata sit‰! Min‰ kiirehdin vaatteita muuttamaan. (Aholalle) Sinua, nepani en kauvempaa tahdo pid‰tt‰‰; sin‰ tytt‰reni joudu pukemaan p‰‰llesi; muista ett‰ t‰m‰ on ensim‰inen kohtaaminen.

Emeli. Voi harmia, kun tuon herj‰n t‰hden pit‰‰ p‰‰lleni pukemani, joka niin minua inhottaa, ett'en tahtoisi h‰nt‰ silmihini tulemaan. (Aholalle) Ja sin‰, serkkuni olet t‰m‰n saattanut p‰‰lleni, olet syyp‰‰ kaikkeen. No, sen parempi! t‰m‰ sattuu oivallisesti; min‰ nyt v‰kisinkin ko'en mielisty‰ h‰neen ja rakastaa h‰nt‰, sinulle sill‰ kostaakseni sek‰ is‰ni mielt‰ noudattaakseni.

Morli. Niin pit‰‰ tyt‰r olla kuuliainen! Tule, tyttˆni; ja sin‰ Pekko, anna vieraan astua sis‰‰n ja pyyd‰ h‰nt‰ odottamaan hiukkasen aikaa.

(Menee Emelineen vasemmasta ovesta ja Pekko taka-ovesta.)

Yksitoistakymmenes kohtaus.

Ahola.

Ahola (yksin‰ns‰). Hei! oikeenhan t‰m‰ k‰ypi oivallisesti! Is‰n kanssa riidassa, tytˆn kanssa riidassa; sep‰ sutkaus minulta hyvin onnistui! Vaan asia on sit‰ enemm‰n arveluttava, kun t‰ss‰ ei nyt synny leikitell‰, Emeli on kaunis ja min‰ en luovu v‰h‰ll‰. Sen kyll‰ tied‰n, ett‰ yksi ainokainen sana voisi puhdistaa minut h‰nen silmiss‰; vaan ennenkuin t‰m‰ sana virket‰‰n, t‰ytyy tiet‰m‰ni rakastaako h‰n minua vaiko Kaarlon muistoa vaan.

Kaksitoistakymmenes kohtaus.

Ahola. Kaarlo.

Kaarlo (puhuen kulissien takaisille). Kiitoksia paljon neuvostanne, min‰ mielell‰nikin istun v‰h‰n lep‰‰m‰‰n, sill‰ nuo hollimiehen vankkurit tuiki runtelevat ruumista, varsinkin kun eineett‰ l‰hdet matkahan.

Ahola. Sep‰ nuorimies on erinomainen k‰ytˆkselt‰‰n.

Kaarlo. Morli-herraa ei n‰y olevan t‰ss‰.

Ahola. Ei, herraseni!

Kaarlo. Eik‰ h‰nen tyt‰rt‰ns‰k‰‰n.

Ahola. Ei ole h‰nt‰k‰‰n.

Kaarlo. Sen parempi!

Ahola. Miksik‰ niin?

Kaarlo. Min‰ sanoin sen parempi, koska minulla on v‰h‰n heille puhumista ja nyt saan aikaa mietti‰kseni, mit‰ heille aivoinkaan sanoa. Te varmaankin olette talon v‰ke‰?...

Ahola. V‰h‰‰ vailla.

Kaarlo. No silloin voitte tehd‰ minulle hyv‰n tyˆn; se ehk‰ ei liene s‰‰dyllist‰, vaan nuorten miesten kesken...

Ahola. Sanokaa, mill‰ tavalla?

Kaarlo. Eikˆ t‰‰ll‰ ole k‰ynyt Zacharias nimist‰ miest‰, juutalainen kauppias?

Ahola. Koronkiskuri? vasta senkuin l‰ksi.

Kaarlo. Sit‰p‰ juuri pelk‰sinkin; en ymm‰rr‰ mist‰ h‰n lie tiet‰nyt enoni t‰‰ll‰ asuvan.

Ahola. Mit‰! Tekˆ te olette Kaarlo-herra! Kaarlo Tenhola?

Kaarlo. Min‰ juuri, joka nyt kahdeksan vuoden kuluttua monen vaiheen ja erhetyksen per‰st‰ tulen tuntemattomana, niinkuin muinen kadonnut poika, enoni is‰lliseen huoneesen. Min‰ toivoin t‰nne enn‰tt‰v‰ni ennenkuin tulostani mit‰ tiesiv‰tk‰‰n; sent‰hden otin min‰ hollipaikasta kepe‰t vankkurit enk‰ antanut aikaa syˆd‰ksenik‰‰n pikemmin vaan joutuakseni; ja sill‰ aikaa on tuo lempo Zacharias k‰ynyt t‰‰ll‰ ja nostattanut koko talon vihaan minua vastaan.

Ahola. Ei suinkaan, h‰n n‰ytti vaan velkakirjan, jonka enonne maksoi, ja jonka nyt saatte t‰ss‰ takaisin (antaa h‰nelle velkakirjan).

Kaarlo. Onko se mahdollista! oiva enoni! Niin, niin! veren ja heimolaisuuden siteet ovat pyh‰t! Siin‰ nyt toteutuu, mit‰ kaiken matkaa sanoin itselleni: Taikka meill‰ on vanhempia, taikka ei ole. (katsoen velkakirjaa) Todellakin, se on minun velkakirjani; mutta miss‰s ne toiset, t‰m‰n siskokset, sill‰ se suku on laaja ja lukematoin?

Ahola. Morli-herra ei tahdo maksaa niit‰; h‰n on jo kyll‰stynyt siihen tyˆhˆn.

Kaarlo. Nyt jo! Ent‰s mit‰ enoni virkkoi siit‰ toisesta asiasta? Taisi suuttua kovin?

Ahola. Mik‰ toinen asia?

Kaarlo. Se joka menn‰ talvena tapahtui Moskovassa. Ettekˆ tied‰ sit‰?

Ahola. En, eik‰ enonnekaan!

Kaarlo. Todellako! No, elk‰‰ sitte sanoko mit‰‰n siit‰; j‰‰kˆˆn se mainitsematta koska nyt olen itse t‰ss‰ armoa ja anteeksi antamusta rukoilemassa; minulla on v‰h‰n luonnollista ‰ly‰ ja olenpa hiukan oppiakin saanut; minua kasvatti vanha t‰tini Saara, joka romanikirjoista ja leikkin‰ytelmist‰ opetti minua lukemaan. Tied‰n m‰ viisi, kuusi eri keinoa olevan, mill‰ enojen syd‰mi‰ saattaa liikuttaa ja pakottaa heit‰ anteeksi antamaan, kunhan vaan eiv‰t tunne sinua; mutta siin‰ juuri se temppu onkin, ett'et saa olla tunnettu; ja min‰ en tied‰ miksik‰ itseni muuttaisinkaan enoni silmiss‰.

Ahola. Tahdotteko, min‰ neuvon keinon?

Kaarlo. Se olisi varsin mielehen minulle.

Ahola. T‰nne odottavat tulevaksi nuorta kosijata, herra Aholaa, hovin haltija n‰ilt‰ seuduin. Min‰ hyvin tied‰n, ett'ei h‰n tule ja ett'eiv‰t sukulaisenne tunne h‰nt‰.

Kaarlo. Maltas! minulle juolahtaa jotain mieleheni! min‰ rupeen h‰neksi.

Ahola. Sit‰p‰ juuri tahdoin sanoakin.

Kaarlo. Totta todenkin! siit‰ sutka syntyy oivallinen! t‰m‰ kuje olkoon kaupan-p‰‰llisiksi; olenpa niit‰ jo tehnyt kylliksi monta maailmassa, vaikk' en luekaan niit‰, joihin toiset minua vietteliv‰t. Vaan sallikaa minun kysy‰, ket‰ t‰st‰ hyv‰st‰ neuvosta kiitt‰‰ saan?

Ahola. Min‰ olen enonne nepa.

Kaarlo. Mit‰, serkuksiako ollaan? Ah, te olette Vilho-set‰n poikia.

Ahola. Oikein arvattu! Mutta hyv‰t hyvill‰ palkitaan! Kun nyt rupeatte herra Aholaksi, niin pyyd‰n teit‰, elk‰‰ puhuko ollenkaan minusta enollenne; sill‰ me olemme v‰h‰n riitautuneet ja h‰n vasta senkuin ajoi minua pois tykˆ‰ns‰.

Kaarlo. Tosiaankin! teill‰kin sitte on ollut kujeita?

Ahola. Samat kuin teill‰kin.

Kaarlo. Mit‰ hittoja! sep‰ kummallista on! N‰ytt‰‰ kuin olisi veress‰mme vika! Siin‰ k‰si, orpana, tehk‰‰mme keskin‰inen liitto.

Ahola (tarttuu h‰nen k‰teen). Mik‰ teill‰ on tuossa? Kenenk‰ antama se sormus?

Kaarlo. Se on muinoisista ajoista, jolloin viel‰ viattomana olin; se on serkkuni lahjoittama; lapsuuteni muisto; ja min‰ olen vakuutettu siit‰, ett‰ h‰nkin on s‰ilytt‰nyt omansa.

Ahola (ottaa sen h‰nen sormestansa). Elk‰‰ sitte pit‰kˆ sit‰ p‰‰ll‰nne, joll'ette tahdo, ett‰ h‰n tuntisi teid‰t.

Kaarlo. Tosiaankin, sit‰ en muistanutkaan.

Ahola. Suuremmaksi visseydeksi min‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰ s‰ilyt‰n sen.

Kaarlo. Pit‰k‰‰ se kuinka kauvan lyst‰‰tte!

Ahola. Vaiti! siin‰ tulee talonv‰ke‰, ja min‰ en tahdo, ett‰ minua n‰ht‰isiin. Muistakaa, ett‰ Ahola-herraa, kosijata odoteltiin; antaa heid‰n sitte tehd‰ mit‰ tahtovat; ja elk‰‰ sanoko mit‰‰n minusta.

Kaarlo. Kyll‰ kyll‰; se helppoa tyˆt‰, joka ei mielt‰ eik‰ kielt‰ vaivaa.

(Ahola menee oikiasta ovesta.)

Kolmastoistakymmenes kohtaus.

Kaarlo, Morli ja Emeli (tulevat taka-ovesta).

Morli. Miss‰ h‰n on? miss‰, jotta saisin syleill‰kseni! Pyyd‰n tuhannesti anteeksi siit‰, kun annoimme sinun odotella ... sen aikaa kun juhla-vaatteihin k‰vimme pukeimassa.

Kaarlo. ƒlk‰‰h‰n turhia rakas herraseni... (Syrj‰‰n) Voi, kun on oudoksi muuttunut tuo enoseni! tuskin olisin arvannut h‰neksi!

Morli. T‰ss‰ on tytt‰reni, Emeliseni, jonka nyt saat oppia tuntemaan.

Emeli (astuen esiin ja kumartaen). Terve tultua, herraseni... (Hiljaa itselleen) Voi, kun h‰n on ruman-n‰kˆinen ja kˆmpelˆ k‰ytˆkselt‰‰n.

Morli. Ei suinkaan, sit‰ en voi havaita, t‰m‰ nuorimies on kuin olla pit‰‰; h‰nell‰ on paljoa nuorempi ja verev‰mpi n‰kˆ kuin serkullasi.

Emeli (syrj‰‰n). Is‰ll‰ni on hyv‰ sanoa; vaan mik‰ eroitus Kaarlon ja h‰nen v‰lill‰!

Morli (Kaarlolle). T‰st‰ on jo monta aikaa sitte, kuin n‰ill‰ seuduin viimein k‰vit?

Kaarlo. En sitte poikana ollessani; ja voitteko uskoa, ett‰ min‰ nyt kammosin t‰nne tullakseni.

Morli. Todellako!...

Kaarlo. Oikeen t‰ytt‰ totta; min‰ olin niin arka kuin vasta-alkavainen.

Morli. Kuulitko, tyttˆni, h‰n pelk‰si, ett'ei olisi mieleen meille. (Kaarlolle) Vaan nyt toivon heitt‰v‰si pois kaikki kursailemiset, ja jos mit‰kin mielesi tekee...

Kaarlo. Ah, jos uskaltaisin!

Morli. Onko sinulla mit‰‰n minulta pyydett‰v‰‰?

Kaarlo. Ei, ei suinkaan ... min‰ vaan rukoilen teit‰ muistamaan n‰m‰t sananne; te sanoitte: "jos mit‰kin mielesi tekee, jos mit‰kin"... Siit‰ myˆhemmin ehk‰, kukaties ... vaan t‰ll‰ er‰‰ olisi tarpeellisin saada jotain syˆd‰kseni, sill‰ t‰n‰p‰n‰ en ole viel‰ ruokapalaistakaan maistanut.

Morli. Min‰ vien sinut ruokasaliin v‰h‰n suurustelemaan kunnes p‰iv‰llinen joutuu. (Emelille) N‰etkˆ, miten ompi suorapuheinen ja koristelematoin!

Emeli. H‰n ei ole viel‰ yht‰ hyv‰‰ sanaakaan sanonut minulle ja tuskin enn‰tti tulla, kun jo rient‰v‰t ruu'an ‰‰reen.

Morli. Joko taaskin romani-hourauksiasi; sin‰ et sallisi ihmisten syˆd‰k‰‰n!

Kaarlo (syrj‰‰n). Totta todenkin! Alku on oivallinen! Tuntemattomana ollessani, on enoni mielen-voittava ja kohtelias; kun h‰n lankeaa minulle syliin, silloin min‰ jalkainsa juureen; se paha vaan, ett‰ siin‰ sitte kaikki koirankujeet pit‰‰ tunnustamani.

Morli. No l‰kk‰m, vain tuletko, v‰vyseni?

Kaarlo. Min‰ olen valmis l‰htem‰‰n kanssanne. (Emelille) Mamseli, kumarran nˆyrimm‰sti!

Nelj‰stoistakymmenes kohtaus.

Emeli.

Emeli (yksin‰ns‰). H‰n menee ruu'alle, kiiruhtaa syˆm‰‰n! Ja semmoinen mies on minulle m‰‰r‰tty; en ikip‰ivin‰ voisi tottua h‰neen. Jo ensi vilahukselta h‰nen paljas n‰kˆns‰ inhotti minua, jota sitte puheensa sek‰ k‰ytˆksens‰ vaan enensiv‰t minussa. Kuitenkin olen luvannut huolia h‰nen, unohtaa Kaarlon eik‰ koskaan en‰‰ n‰hd‰ h‰nt‰. Ei koskaan en‰‰! ep‰ilem‰tt‰, olenpahan niin ylpe‰, ett'en h‰nelle harmiani n‰yt‰; vaan unohtaa h‰nt‰! en iki-p‰ivin‰ni! T‰ti-vainaja puhui totta: ensim‰inen rakkaus ei mene koskaan mielest‰.

Viidestoistakymmenes kohtaus.

Emeli. Ahola.

Emeli. Mit‰, serkkuni, viel‰kˆ t‰‰ll‰ viivyt?

Ahola. Juuri l‰htem‰isill‰ni, tulin vaan j‰‰hyv‰isi‰ sinulle j‰tt‰m‰‰n!

Emeli. Olisit vaan mennyt niit‰ sanomatta. Etkˆ kuullut is‰ni k‰sky‰. Ja kun is‰ni tahtoo sit‰, niin sinun pit‰‰ kielt‰m‰tt‰ totella h‰nt‰, (huokaellen) ja niin myˆs minunkin!

Ahola. H‰nen k‰sky‰ns‰ ei tarvittukaan; jo minua olisi karkoittanut luotasi herra Ahola, t‰m‰ uusi kosija, joka varmaankin on lˆyt‰nyt armoa, ell'ei jo rakkauttakin silmiss‰si.

Emeli. Siit‰p‰ en tarvinne sinulle tili‰ tehd‰. Koska min‰ h‰nen huolen, niin suotanee minun omilla silmill‰ni katsoa, milt‰ h‰n n‰ytt‰‰.

Ahola. Otatko h‰nen vaikk'et h‰nt‰ rakastakaan?

Emeli. Mist‰s tied‰t, ett'en h‰nt‰ rakasta? Ja jos niin olisikin; sen parempi; enemm‰n kiitosta sill‰ ansaitsisin.

Ahola. Niinmuodoin minun per‰ti unohdat?

Emeli. Sinustapa alku l‰ksi.

Ahola. Sano ennemmin, ett'et minua koskaan ole rakastanutkaan.

Emeli. Olen, t‰t‰ ennen, hiukkasen; vaan nyky‰ns‰ ei v‰hint‰k‰‰n.

Ahola. Se on selv‰‰, ja koska nyt n‰en, ett‰ meid‰n v‰limme tukkunaan on rikkunut, ett‰ ikip‰iviksi eroamme toisistamme, niin t‰ss‰ annan takaisin sen sormuksen, jonka ennen muinaan sain sinulta.

Emeli. Oi riemua! Mit‰, Kaarlo! sin‰ et ole antanutkaan sit‰ toiselle? Oikeen, se on se sama! h‰n on s‰ilytt‰nyt sit‰! Ah, kun pahasti teit, ett‰ minulle niin paljon murhetta saatoit.

Ahola. Min‰ olen vikap‰‰, ep‰ilem‰tt‰.

Emeli. Ei, ei, et ole en‰‰ vaikka mit‰ olisit tehnytkin; en nyt en‰‰ syyttele sinua siit‰, kaikki annan anteeksi. Sin‰ s‰ilytit sormukseni, siin‰ kyll‰; muu kaikki on mit‰tˆnt‰. Jos tiet‰isit, kuinka onnetoin min‰ olin! min‰ tunsin rinnan ahdistuksen, tuskan semmoisen, jott' en voi sanoilla selitt‰‰; ja viel‰ nytkin...

Ahola. Saattanenko luottaa onneheni! Rakastatko minua niinkuin min‰ sinua?

Emeli. En uskalla tutkia syd‰nt‰ni?

Ahola. Ah, sano viel‰kin se sulo sananen!

Emeli. Jo tulevat, mene pois t‰‰lt‰.

Ahola. Paikalla; mutta viel‰ sananen.

Emeli. Ei, ei nyt, joudu vaan pian.

Ahola. Min‰ heit‰n sinut hetkeksi, vaan saanhan min‰ toivoa...

Emeli. Ah, min‰ en tied‰ itsek‰‰n mit‰ syd‰meni sanonee!

(Ahola menee vasemmasta ovesta.)

Kuudestoistakymmenes kohtaus.

Entiset, sittemmin Kaarlo.

Emeli. Voi, raukkaa minua! tuossa nyt tulee herra Ahola; min‰ tunnustan h‰nelle kaikki.

Kaarlo (tullen taka-ovesta). Niinkuin itse sanoitte: olkaamme kursailematta; menk‰‰ vaan tˆit‰nne toimittamaan. (Syrj‰‰n) No v‰ltt‰‰ kyll‰ p‰iv‰llist‰ odotella, sill‰ nyt olen sek‰ syˆnyt ett‰ juonut, yh‰ vaan tuntemattomana. Tuo enoseni on nˆyr‰ ja kohtelias, se on varmaa, jos voisin mill‰ keinoin luovuttaa tuon serkkuni mielen minusta, ja saisin h‰nt‰ unohtamaan entisi‰ lupauksiamme, niin kaikki olisi anteeksi annettu.

Emeli (pelvolla). Herra Ahola...

Kaarlo (huomaten h‰nt‰). Suokaa tuhannesti anteeksi, mamseliseni, olisiko teill‰ mit‰ minulle sanomista?

Emeli. Olisi, mutta en tied‰, uskaltanenko?

Kaarlo (syrj‰‰n). Voi poloista minua! joko h‰n lie kasvoistani arvannut... (ƒ‰ness‰) Varmaankin tuosta naimiskaupasta.

Emeli. Joka saattaa minun onnettomaksi, sill‰ min‰ rakastan toista.

Kaarlo (syrj‰‰n). No, kun sattui hyv‰sti se! (ƒ‰ness‰) Sanokaa vaan, mamseliseni, ilman pelvotta; t‰m‰ toinen, jota rakastatte...

Emeli. On lapsuuden yst‰v‰; on Kaarlo serkkuni.

Kaarlo (syrj‰‰n). Mit‰s hittoja! ei t‰m‰ mielt‰ myˆten k‰y! (ƒ‰ness‰) Kaarlo-serkkunne, se sama, joka t‰ss‰ kasvoi kanssanne?

Emeli. Se sama, herraseni!

Kaarlo. H‰n, joka kahdeksan vuotta sitte l‰ksi t‰‰lt‰ viel‰ poikana?

Emeli. Juuri h‰n.

Kaarlo (syrj‰‰n). Se on minua, jo sen nyt n‰en; mitenk‰h‰n t‰st‰ pulasta p‰‰st‰neen. (ƒ‰ness‰) Kuinka, mamseli, te viel‰ riiputte h‰ness‰ kiini, yh‰ viel‰ rakastatte h‰nt‰?

Emeli. Koska sen olen luvannut h‰nelle.

Kaarlo. Totisesti, toiselle sit‰ hyv‰st‰ voipi tehd‰; mutta Kaarlo puolestansa ei ole pysynyt yht‰ uskollisna; min‰ olen luotettavalta miehelt‰ kuullut, h‰nell‰ jo olleen monta lemmitty‰.

Emeli. Sen kyll‰ tied‰n.

Kaarlo. H‰n on tehnyt paljon velkoja.

Emeli. Ei ne haittaa.

Kaarlo. H‰n on paha tavoiltansa.

Emeli. En siit‰k‰‰n huoli.

Kaarlo (syrj‰‰n). No, ei nyt muu en‰‰ auta, t‰ytyy viimeisetkin tunnustamani! (ƒ‰ness‰) N‰ettekˆ, mamseli, min‰ hyvin tunsin Kaarlo-serkkunne, matkoillani satuimme yhteen; h‰n oli k‰ytˆkselt‰‰n nˆyr‰ ja kohtelias, mutta aivan lˆyh‰ luonnoltansa; sill‰ h‰nen mielens‰, joka lapsuudesta asti oli tottunut liepsuttelemaan, johdatti h‰nt‰ hurjuudesta toiseen, jotka kaikki eiv‰t olleet viatonta leikki‰ vaan. Esimerkiksi se viimeinen seikkansa, jossa itse olin vieraana miehen‰.

Emeli. Mit‰s tarkoitatte? tokko sit‰ tapausta, josta t‰n' aamuna meille niin salaa hoettiin?

Kaarlo. Juuri samaa; h‰n ei viel‰ ole julennut ilmoittaa sit‰ enolleen eik‰ muillekaan sukulaisilleen; eik‰ tied‰k‰‰n miten sit‰ tunnustaisi; vaan jos te hyv‰ntahtoisesti rupeisitte h‰nt‰ auttamaan, jotta h‰n saisi enolta anteeksi, niin...

Emeli. Sanokaa, mit‰ tulee tehd‰kseni; min‰ tahdon koetella kaikki.

Kaarlo (syrj‰‰n). Kas se on oiva serkkunen! (ƒ‰ness‰) Tiet‰k‰‰ siis, ett‰ Kaarlo Moskovassa oppi tuntemaan nuorta, kaunista Olga-nimist‰ tyttˆ‰, joka s‰‰ty‰ns‰ oli kauppamiehen tyt‰r.

Emeli. Kuinka? mit‰s kuulenkaan.

Kaarlo. N‰hd‰ ja rakastua Kaarloon oli h‰nest‰ tuokion tyˆt‰. Kaarlo ensimm‰lt‰ ei huolinut h‰nest‰; siit‰ tyttˆ niin syˆntym‰‰n, suremaan, ett‰ henke‰ns‰ oli menett‰‰. Muuta neuvoa ei ollut, taikka piti h‰nen saada Kaarloa, tai kuolla!

Emeli. No, mitenk‰s k‰vi?

Kaarlo. No, h‰n el‰‰ viel‰kin!

Emeli. Voi raukkaista minua! heretk‰‰ jo! Kaarlo nai siis h‰nen!

Kaarlo. Tytˆn henke‰ vaan pelastaaksensa, se oli ainoa syy.

Emeli. Voi, minun Jumalani! voipiko se olla mahdollista! semmoinen hurja petturi! Pappa, pappa, miss‰s olet?

Kaarlo. Kavahtakaa, k‰yk‰‰ varovasti. Valmistakaa is‰‰nne edelt‰k‰sin, ennenkuin sanotte sen...

Emeli. Olkaa huoletta. Pappa! ah, jo tulette!

Seitsem‰stoistakymmenes kohtaus.

Entiset. Morli.

Morli. Tytt‰reni, mik‰ sinun on?

Emeli. Ai, minun is‰ni! Kuinka kauheasti, kelvottomasti tehty! Kehenk‰ nyt en‰‰ on luottamista? Tiet‰k‰‰, ett‰ Kaarlo-serkkuni...

Morli. Mit‰ h‰nest‰?

Emeli. On nainut!

Morli. Nainut?

Kaarlo (syrj‰‰n). Siin‰ h‰n nyt ilmoittaa h‰nelle koko asian, vaikka min‰ niin kielsin h‰nt‰.

Morli. Minun luvattani, sanaakaan minulle sanomatta! en koskaan sit‰ anna h‰nelle anteeksi; ja velkojansa -- joita tehkˆˆn mielin m‰‰riin, en maksa kopeekkaakaan...

Kaarlo (syrj‰‰n). Se siit‰ nyt l‰ksi; noin innoissaan en ole viel‰ enoani n‰hnyt. Voi, kun nuo tytˆn-tyng‰t ovat typerˆit‰, varsinkin tuo tuossa. Mik‰ eroitus vaimollani, h‰n olisi luonut loimensa toisin ja kaikki olisin anteeksi saanut.

Morli (osoittaen Kaarloa). Tuossa on sulhanen, joka on sinulle sopiva; h‰n on v‰vypoikani ja t‰n‰ p‰iv‰n‰ jo laitamme h‰‰t; eikˆ niin?

Kaarlo (syrj‰‰n). T‰n‰ p‰iv‰n‰; oi, Olgaseni; mik‰s nyt neuvoksi?

Morli. Jos Kaarlo-serkkusi, tuo nepa-hylky viel‰ uskaltaa tulla t‰nne, niin ikkunasta viskaan h‰net ulos. (Kaarlolle joka h‰t‰yneen‰ aikoo menn‰) Mihink‰s aivotte, v‰vyseni? elk‰‰ pelj‰tkˆ?

Emeli. Olkaa vait! tuossa h‰n on.

Kaarlo (katsoo ymp‰rilleen). Mitenk‰ ... onko h‰n t‰ss‰?

Emeli (Morlille). Mutta is‰ni min‰ rukoilen, hillitk‰‰ itsenne; min‰ h‰net h‰p‰isen, ja sitte, elk‰‰ pelj‰tkˆ, min‰ tottelen teit‰.

Morli. No hyv‰, olkoon niin. (ƒ‰neens‰ Aholalle joka on teatterin per‰ss‰) Tule likemm‰ksi, tule.

Kahdeksastoistakymmenes kohtaus.

Entiset. Ahola.

Kaarlo. Kuinka? t‰m‰kˆ se on Kaarlo-nepanne, se heittiˆ?

Morli. Niin herraseni.

Kaarlo. Mit‰! viel‰kˆ toinenkin on nainut Olgaa, paitsi minua?

Ahola (silm‰ilee kaikkia). Sanokaas, mit‰ t‰m‰ juhlallinen meno merkitsee?

Emeli. Paikalla saat tiet‰‰. Min‰ olen velkap‰‰ is‰lleni ja sinulle (osoittaen Kaarloa) ja varsinkin teille, herrani, selitt‰m‰‰n asia suoraan. Min‰ rakastin sinua, niinp‰ kaiketi oli luuloni, sill‰ minua petti oma syd‰meni, ja p‰‰lliseksi en tuntenut sinua; mutta nyt tied‰n mink‰lainen olet; paha k‰ytˆksesi ja se viimeinen rikoksesi minua kohti...

Ahola. Mit‰, te sitte jo tied‰tte totuuden?

Emeli. Tied‰mme kaikki; ja juuri sent‰hden en en‰‰ rakasta sinua, en ikip‰ivin‰ni.

Ahola. Voi onnetonta minua!

Emeli. Ja vakuuttaakseni sinulle, kuinka v‰h‰n sinusta huolin ... jos t‰ss‰ nyt ylenn‰nki ‰‰nt‰ni, en sill‰ tahdo syytell‰ vaan pyyt‰‰ anteeksiantamusta sinulle. (Morlille) Jaa, minun is‰ni, t‰st‰ l‰hin kuulen k‰skyj‰nne, noudatan neuvojanne ja olen kaikessa teille kuuliainen; vaan palkinnoksi t‰st‰ kuuliaisuudestani pyyd‰n teit‰, antakaa serkulleni kaikki anteeksi, jotta h‰n saisi el‰‰ onnellisna valittunsa kanssa.

Kaarlo (jonka on mieli liikutettu ottaa nen‰liinan). Ah, tuota hyv‰‰ serkkuani!

Ahola. Sit‰p‰ ei minulla en‰‰ ole!

Emeli. Antaa h‰nen menn‰, eik‰ en‰‰ koskaan tulla meid‰n silmiimme; mutta viekˆˆn muassaan teilt‰ anteeksiantamisen ja suostumuksenne h‰nen avioliittoonsa.

Ahola. Minun avioliittoni! kuka teille sit‰ sanoi!

Emeli (itkien). T‰m‰ herra t‰ss‰.

Kaarlo (itkien). Jaa, herraseni, min‰ sanoin kaikki, sanoin Kaarlon jo naineen.

Ahola (iloissaan). Kaarlo nainut! onko mahdollista. (Lankee polvilleen Emelin eteen) Rakas appeni, armas Emeliseni, Voi kun onnellinen olenki! Ei, ei, elk‰‰ katselko minua noin tuolla tavoin, elk‰‰ pelj‰tkˆ; viel‰ min‰ olen t‰ydess‰ mieless‰; sill‰ se, joka t‰ss‰ makaa jalkainne juuressa, ei olekaan orpananne; ompahan kosijanne, sulhonne, jonka aviovaimoksi Luoja teid‰t loi.

Morli. Ahola-herrako?

Ahola. Se sama juuri!

Morli. Ja nepa-hylkyni?

Kaarlo (polvillaan Morlin vasemmalla puolella). T‰ss‰...

Morli. Ompa sinua aika veitikka!

Ahola. Min‰ kun otin h‰nelt‰ nimen, niin palkkioksi annoin omani h‰nelle.

Kaarlo. Minun tulee teille v‰li-hinta maksaa, sill‰ te h‰vi‰isitte t‰ss‰ vaihto-kaupassa.