Part 1

ENSIMƒINEN RAKKAUS

Komedia yhdess‰ n‰ytˆksess‰

Kirj.

SCRIBE

Ranskan-kielisest‰ mukaillut Kaarlo Santala

Helsingiss‰, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1861.

Painoluvan antanut: L. Heimb¸rger -- G.F. Aminoff.

JƒSENET:

_Morli_, herra. _Emeli_, tytt‰rens‰. _Kaarlo_, Emelin orpana. _Ahola_, herra. _Pekko_, lakeja.

Ensim‰inen kohtaus.

Emeli. Morli.

Morli. No, mut sano minulle: mik‰ sinua vaivaa? mik‰ huolettaa? miksik‰ eilisest‰ asti olet niin nulomainen?

Emeli. Emp‰ tied‰ itsek‰‰n, is‰iseni; kaikki minua inhottaa, mik‰‰n ei ole mieleksi minulle.

Morli. Lienee sitte t‰m‰ ensim‰ist‰ kertaa el‰m‰ss‰si; sill‰ kaikki noudattavat t‰ss‰ sinun mielt‰si, alkaen minusta.

Emeli. Hyvin olette hyv‰, is‰ni! varsin minusta huolta pid‰tte!

Morli. Mit‰s siit‰! Vaan leskimiehen‰ el‰in ja ellen niinkuin olenki maamme ensim‰isi‰ ruukinis‰nti‰, joll' on kymmentuhansia vuotuista tuloa ja yksi ainokainen tyt‰r vaan, sano, mihink‰s luulet n‰it‰ rahoja panevani? Muistahan toki, minulla muuta maailmassa ei olevan lemmitt‰v‰n‰ kuin sinua. Usein olen miettinyt itsekseni, miten mieleist‰ tuo olisi jos sun naisivat t‰nne likitienohille. Kai se kulta, jonka tyˆll‰ ja vaivalla ker‰sin, saisi v‰vyni eli pikemmin, saisit sin‰. Miehen rinnalla, joka lemmell‰ sinua suosittelee, tahdon enent‰‰ hyv‰n tekojani ja antaa sinulle alttiiksi mit‰ suinkin minulla on. Sill‰ is‰, n‰et, kokoaa varoja vaan lapselle niit‰ antaaksensa. -- Vaan kuules! min‰ olen jo tarjonnut sinulle toistakymment‰ sulhaista; mutta t‰n‰p‰n‰, muista se, en salli enemp‰‰ leikitelt‰v‰n, vaan sin‰ olet hyv‰ ja otat tunnollisesti vastaan h‰nt‰, jota nyt odotamme tulevaksi.

Emeli. Kuinka! Tuota herra Aholaa, josta eilen minulle puhuitte? Kuulkaa, is‰ni! Jos tahdotte totuuden tiet‰‰, niin se, juuri se seikka on saattanut minun n‰in nuloksi ja alakuloiseksi; enk‰ ymm‰rr‰, miksik‰ h‰nt‰ enemm‰n kuin muitakaan minulle tarjoatte?

Morli. Kosk' et muista ole huolinut.

Emeli. Ei siin‰ kylliksi syyt‰.

Morli. Ompa niinkin, tytt‰reni. Se on yksi syy, ja jos parempia haluat, niin kuule: Kolmekymment‰ vuotta sitte tulin min‰ t‰h‰n maahan; minulla ei ollut mit‰‰n, ei yst‰vi‰, ei varoja; herra Ahola, t‰m‰n is‰, otti minun turviinsa, suositteli minua, lainasi rahoja ja oli siis ensim‰inen syy minun onneheni. Nyt tahdon pojalle palkita is‰n hyvyytt‰ minua kohtaan ja siin‰ asiassa luotan sinuun. Kauvan on minun taloni ollut velkainen h‰nelle, nyt kun annan tytt‰reni, jopa taitanee h‰n joutua minun velkamiehekseni. Muutoin, t‰m‰ poika, jonka olen m‰‰r‰nnyt sinulle, kuuluu olevan kaunis ja ‰lyk‰s nuorimies, joka on vuosikausia matkustellut ulkomailla oppiansa enent‰m‰ss‰ ja nyt palajaa kotia naidaksensa. N‰m‰ syyt, tyttˆseni, suostuttivat minun h‰nen kosiotuumiinsa. No, mit‰s siihen sanot?

Emeli. Ei mit‰‰n. Kaikesta, mink‰ olen kuullut, olisin valmis mielell‰niki h‰nelle menem‰‰n, jos sen voisin. Vaan min‰ olen itselleni velkap‰‰ antamaan kielt‰v‰n vastauksen.

Morli. Itsellesi velkap‰‰... Ja mik‰ sinua velvottaa?

Emeli. Entiset lupaukset, valani vakaiset.

Morli. Mit‰s kummia kuulenkaan! Kuinka, tytt‰reni, ilman minun luvattani!

Emeli. Ei is‰iseni, ei suinkaan ilman teid‰n luvattanne. Jos lupaatte olla nuhtelematta ettek‰ est‰ mielt‰ni noutamasta, niin selit‰n teille kaikki.

Morli. Sanokaas, ken tuota olisi voinut uskoa. Kuudentoista vuotias tyttˆnen, jok' ei koskaan ole luopunut minusta, jok' ei n‰e ket‰‰n! -- sano sanottavasi.

Emeli. Sen tied‰tte, ett‰ minua kasvatti t‰ss‰ luonanne vanha t‰tini Saara.

Morli. Sisko-vainajani, t‰m‰ sive‰ ja kelpo tyttˆ, jonka ainoa virhe oli se, ett‰ p‰iv‰ss‰ luki romanin l‰pi, vaikkapa viisi-niteisenki.

Emeli. Niist‰ juuri h‰n opetti minua lukemaan ja minulla oli silloin uskollisna kumppalina Kaarlo serkkuni, joka kˆyh‰ksi orvoksi j‰‰nyt otettiin tielt‰ holhottavaksi.

Morli. Se hyv‰, ent‰ sitte?

Emeli. Sitte! Vaikka h‰n oli minua vanhempi, vietimme toki p‰iv‰kaudet yhdess‰, n‰imme yh‰ti toinen toistamme, oli oppi-aineet sek‰ leikitkin samat meill‰; min‰ kutsuin h‰nt‰ veikoksi, h‰n minua siskoksensa aina siit‰ p‰iv‰st‰ kun Saara-t‰ti jutteli meille Paul ja Virginia tarinan; min‰ olin muka Virginia ja h‰n Paul olevinaan. Ja loppu-p‰‰tˆs oli se, ett‰ rakastuimme innollisesti toinen toisehemme ja vannoimme valat vakaiset ikuisesti pysy‰ksemme uskollisina toisillemme.

Morli. Heit‰ jo ne serkukset siksens‰. Ja min‰, joka niin olin varova olevinani! No hyv‰, tytt‰reni!

Emeli. Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ l‰ksi h‰n meilt‰ poikkeen; h‰nen tuli menn‰ kauvas Ven‰j‰nmaahan sotapalvelukseen; mutta ennen l‰htˆ‰ns‰ virkkoi h‰n minulle: "Sin‰ olet rikas ja minulla ei ole mit‰‰n; ep‰ilem‰tt‰ sinua pakotetaan miehelle menem‰‰n, sill‰ is‰t ovat tavallisesti julmat ja ankarat k‰skyiss‰‰n, niinp‰ kaiketi ne olivat, joista me olemme lukeneet". Silloin, lohduttaakseni h‰nt‰, lupasin h‰nelle, en menn‰ naimisiin ennenkuin h‰n joutuisi takaisin; h‰n antoi minulle t‰m‰n sormuksen ja min‰ annoin h‰nelle omani: siit‰ p‰ivin olen aina muistellut h‰nt‰, vaikk' en sen koommin ole h‰nt‰ n‰hnyt.

Morli. Etkˆs sitte p‰ivin ole n‰hnyt h‰nt‰?

Emeli. Sen tied‰tte itsekin, sill‰ ei h‰n sen per‰st‰ ole k‰ynyt meill‰.

Morli. Ettekˆ ole kesken‰nne kirjett‰k‰‰n vaihtaneet?

Emeli. Ei ollenkaan, paitsi kuutamella; joka ilta m‰‰r‰tyss‰ hetkell‰ k‰vin kuuta katsomassa ja samaten h‰nkin; n‰in oli meid‰n kesken puhuttu.

Morli. No, semmoinen kirjeen vaihto eip‰ toki haitanne!

Emeli (laulaa).

Kun kuu-kulta loistavi taivolla, Armas yst‰v‰ rakkauden, Silloin katselen h‰nt‰ ja kaiholla Kaarlo-serkkua muistelen!

Morli. No, sekˆ se teit‰ vaan yhdist‰‰kin?

Emeli. Onko sitte lujempata sidett‰? Eikˆ silloin pid‰ rakastaa kuolemaan asti, kun taivas itse on kuullut valamme?

Morli. Olkoon jos! Kuitenkaan ei n‰y asia olevan niin pahalla j‰ljell‰ kuin luulin, sill‰ serkkusi matkusti t‰‰lt‰ jo vuosikausia sitte; ja el‰ n‰rk‰sty, jos sanon semmoisen rakkauden pelk‰ksi lapsellisuudeksi.

Emeli. Siin‰p‰ juuri petyttekin. Ette tied‰, is‰ni, ensim‰isten syd‰men liikutusten ei koskaan menev‰n mielest‰; sill‰ ensim‰isen kerranhan oikeen vaan rakastetaanki; niin kaiketi t‰ti-vainaja monesti minulle vakuutti ja jopa olen itsekin sen kokenut. Hamasta Kaarlon l‰htˆ-p‰iv‰st‰ ompi h‰n ainoastaan mieless‰ni, h‰nt‰ vaan rakastan; ja syy, miksik‰ en ole mieltynyt yhteenk‰‰n tarjoamista sulhoistanne, on ensiksikin Kaarlolle antamani lupaus ja toiseksi se, ett‰ kun heit‰ n‰en, heti arvelen: Voi mik‰ eroitus! ei ole t‰m‰ Kaarloni, ei ole h‰n!

Morli. Semmoista se on lapsen mieli, naisen muisti! Nyt olet mielehesi kuvitellut Kaarloa kuni jaloa romanisankaria ik‰‰n.

Emeli. Vasten tahtoanne, ilman teid‰n luvattanne en tahdo n‰hd‰ h‰nt‰ j‰lleen; mutta sit‰ ennen, v‰hint‰kin, elk‰‰ vaatiko minua miehelle menem‰‰n. Kielt‰k‰‰ herra Aholaa t‰nne tulemasta.

Morli. Mit‰s k‰ke‰t? Vanhan yst‰v‰n poikaa sill‰ tavoin kohdella! Ei tyttˆseni, sin‰ saatat sanoa sek‰ k‰ytt‰‰ itsesi kuinka hyv‰ns‰; mutta t‰n‰p‰n‰, sen sanon viel‰kin, olen j‰rk‰ht‰m‰tˆin sanoissani enk‰ anna per‰‰n.

Emeli. Ja vastik‰‰n senkuin sanoitte, minun onneani vaan tarkoittavanne! Minun on oloni niin armas ja suotuisa t‰ss‰ Is‰n kullassa kodissa, ett‰ syyst‰ pelk‰‰n, miehen mielt‰ murehuttavani kun t‰nne taasen ik‰vˆitsisin.

Morli. H‰n on rakas ja hell‰syd‰minen; yleiseen kiitt‰v‰t h‰nen leppe‰‰ luonnettansa.

Emeli. Olkoon vaikka enkeli; ei h‰n sittenk‰‰n voi korvata sit‰, mink‰ h‰nen t‰hden t‰ytyisi j‰tt‰m‰ni.

Morli. Kyll' kyll‰. sin‰ tahdot suostutella minua.

Emeli. Ah, minun jumalani! ei, ei suinkaan. Mutta hyvin tunnen, ett‰ t‰m‰ turmelee minulta terveyden.

Morli. Mit‰s sanotkaan?

Emeli. Eilisest‰ asti on p‰‰n-kivistys tahi kuumetauti vaivannut minua, en tied‰ varmaan kumpanenko; mutta se niin tuntuu kipi‰lt‰.

Morli. Kuumetauti! olisko mahdollista! ja min‰ olisin syyp‰‰ siihen!

Emeli. Ep‰ilem‰tt‰; jo olen jotenkin muuttunut, sen havaitsen; p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ t‰m‰ paha on enenev‰ ja sitte, kuin minua ei ole en‰‰, ehk‰ sanotte: "lapsiparka, Emeli raukkaseni, joka aina oli niin siev‰!" Mutta silloin on jo myˆh‰‰n.

Morli. Voi kova-onnista! joll' on yksi ainokainen tyt‰r, vaan ei mitenk‰‰n voi pysy‰ sanassaan kiini. Emeliseni, min‰ rukoilen sinua, el‰ k‰y sanomaan sairastavasi; min‰ epuutan tuon nuoren miehen tuloa, min‰ kirjoitan h‰nelle.

Emeli. Ah, kun olette armas ja lempe‰; tehk‰‰ se, is‰iseni, nyt paikalla.

Morli (istuu pˆyt‰‰n). Teen kuin teenkin; mutta lempo tiet‰kˆˆn, ett‰ se on ihan vasten mielt‰ni! No kirjoitan kuitenki, vaan ei se ole kohteliaasti tehty.

Emeli. Mutta sen siaan on se rehellisesti. Jos min‰, vasta n‰hty‰ni kielt‰isin h‰nelle l‰htem‰st‰, niin sill‰ loukkaisin h‰nen omarakkauttaan ja h‰n voisi valittaa tulleensa meilt‰ pahasti kohdelluksi; mutta l‰hett‰‰ h‰nt‰ takaisin ennenkuin on enn‰tt‰nyt tullakaan, on paljoa s‰‰dyllisempi ja min‰ olen vakuutettu, ett‰ h‰n siihen hyvinkin tyytyy.

Morli (itsekseen). Lempo noita puheita jaksakoon kuulla. (ƒ‰ness‰) Kuules, tyttˆni, t‰ss‰ ei auta muu kun vilpitˆn k‰ytˆs h‰nt‰ kohtaan. Min‰ selit‰n h‰nelle siis totisesti koko asian; mutta el‰ sent‰hden luule minun suostuvan sinun ja Kaarlon naimisiin.

Emeli. Min‰ myˆskin, is‰iseni, en tahdo muistuttaa teit‰ siit‰, en puolellakaan sanalla; mutta Kaarlo puolestansa, siit‰ olen vakuutettu, on pysyv‰ uskottuna minulle; h‰n ei voi en‰‰ olla kauvan tulematta ja sittep‰ se n‰hd‰‰n.

Morli. Mik‰ se sitte n‰hd‰‰n?

Emeli. Tahdoin sanoa, ett‰ te sitte n‰ette jos h‰nest‰ on v‰vypoikaa teille. Vaan kirjeenne on jo valmis. (Tarttuu kelloon) Se on paikalla laitettava, heti nyt. Kiitos siit‰, kun kirjoititte sen, is‰. (Soittaa.)

Morli. Siin‰ se on; joko nyt tyydyt?

Toinen kohtaus.

Entiset. Pekko.

Emeli. Jo tuntuu helpommalle. -- Pekko, valjasta heti hevonen ja l‰hde t‰t‰ kirjett‰ viem‰‰n nelj‰n peninkulman p‰‰h‰n tuonne Aholan hoviin; anna menn‰ neliseen, ett‰ joudut kohta takaisin, sill‰ minulla on viel‰ muutakin tyˆt‰ sinulle. Ja viel‰, sano alhaalla ett'emme nyt ota ket‰‰n vierasta vastaan.

Pekko. Jahkama l‰hden ratsusaappaita jalkaani saamaan.

Emeli. Mene ja joudu pian.

(Pekko l‰htee oikean-puolisesta ovesta.)

Morli. Min‰ l‰hden omaan kammariini.

Emeli. Min‰ tulen kerallanne; min‰ luen teille tahi pelaan korttia kanssanne, tai jos mielenne tekee, laulan tuota laulua, johon niin olette mieltyneet.

Morli. Hyvin olet hyv‰, tyttˆseni.

Emeli. Todellakin, nyt olen taasen niin iloinen kuin ennenkin.

Kolmas kohtaus.

Pekko.

Pekko (tulee ratsusaappaissa oikealta puolelta pit‰en kirjett‰ k‰dess‰). Nelj‰ peninkulmaa neliseen! aivan hupaista! ja paikalla takaisin, ett‰ teill‰ muitakin tˆit‰ enn‰tt‰isin tehd‰, niill‰ varmaankin v‰synytt‰ ruumista virvoittaakseni! T‰m‰ nuori em‰nt‰mme ei kauvan viivyttele; kun p‰l‰hti juoni p‰‰h‰ns‰, silloin Pekko hevosen selk‰‰n. No, no, enh‰n sit‰ sano, ettei t‰ss‰ olisi hyv‰ ollakseni ja ettei vaivoja palkittaisi. Mutta jos lˆytyisi keino, mill‰ palkan saisi vaikk'ei tyˆt‰k‰‰n tekisi, niin ainahan tuo olisi viel‰kin parempi. Ken siin‰ tulee? nuori herra, jot'en muista ennen koskaan n‰hneeni.

Nelj‰s kohtaus.

Pekko. Ahola.

Ahola (kulissien takaisille). Niin, voitte vied‰ ne talliin, sill‰ min‰ j‰‰n t‰h‰n. (Pekolle) Miss‰ Morli-herra, is‰nt‰nne!

Pekko, Eiv‰tkˆ siell‰ alhaalla sanoneet teille?

Ahola. Sanoivat t‰‰ll‰ olevan.

Pekko. Voi minua hˆlmˆ‰! pyyd‰n nˆyrimm‰sti anteeksi siit‰, ett'eiv‰t paikalla laittaneet teit‰ takaisin; siihen olen min‰ syyp‰‰, kun en muistanut valmistaa heit‰ edelt‰k‰sin. Asia on, n‰et, herraseni, jahka min‰ selit‰n sen teille. Is‰nt‰mme on kyll‰ kotona, mutta mamseli k‰ski sanomaan, ett'ei h‰nt‰ olisi kotona; ja t‰ss‰ talossa enemm‰n mamselia totellaan.

Ahola. Se on oikeen, niin se olla pit‰‰ki. Minulle paljon puhuttiin Morli-herran hemmoittelevan ainokaista tyt‰rt‰‰n. Minusta se ei kummaa ole, sill‰ omaa kuvaansa h‰n siin‰ rakastaa. (Antaa rahaa Pekolle) Koettelehan kuitenkin, eikˆ mill‰ keinoin p‰‰sisi is‰nt‰si puheille. Min‰ vaikka odottelen t‰ss‰ niinkauvan.

Pekko (ottaa rahat). Astukaa vaan rohkeasti esiin, koska kerran t‰‰ll‰ olette. Min‰ laitan jonkun tovereistani sanaa viem‰‰n, sill‰ itse en jouda; t‰ytyy, n‰ets‰, paikalla l‰hte‰ viem‰‰n t‰t‰ kirjett‰ Aholaan.

Ahola. Aholaan? min‰ palajan t‰‰lt‰ sinne; ja jos kirje on hovin is‰nn‰lle...

Pekko. Niinkuin arvasitte.

Ahola. Min‰ otan sen h‰nelle vied‰kseni.

Pekko. Sulimmat kiitokset, herra kulta, kun otitte sen vaivan p‰‰llenne. Sill‰ p‰‰stitte minun matkanteosta, jok' ei ensink‰‰n ollut mieliksi minulle. T‰t‰ hyv‰‰ kostaakseni, min‰ koettelen toimittaa asiatanne ja saattaa Morli-herraa t‰nne puheillenne, jollei mamseli minusta tied‰k‰‰n (menee).

Viides kohtaus.

Ahola.

Ahola (yksin‰ns‰, lukee). "Herra Aholalle". Oikeen, se on minulle ja appeni kirjoittama; sill‰ vaik' en itse‰ns‰ tunnekkaan, niin tunnenpa toki kirjoituksensa. (Avaa kirjeen) T‰st‰ arvaan, ett'eiv‰t odotelleet minua tulevaksi ennenkuin parin tunnin per‰st‰; vaan min‰ olin k‰rk‰s n‰kem‰‰n morsiantani ... ja sitte, ennenkuin h‰nen eteen astuisin, oli aikomukseni tutkistella is‰lt‰, mill‰ keinoin tyttˆ‰ paraiten saisin mieltym‰‰n minuun; liekˆ arvannut sen is‰ ja tahtoo nyt t‰ss‰ edelt‰p‰in vastata aikomille kysymyksilleni. (Lukee hiljaan) Ah, t‰ss‰ saan tiet‰‰ enemm‰n kuin tahtoisinkaan: h‰n rakastaa toista: se on hupaista kuulla kosijalle! Ja minun is‰ni, joka kirjoitti minulle Saksaan ja pyysi kiiruhtamaan kotiin, sill‰ nyt oli muka mieleinen morsian minulle tarjona, nuori, ‰lyk‰s ja viaton kuin lapsi. Is‰ni arvasi oikeen, t‰nne piti kiirehti‰. Vaan nyt on se minulta j‰‰nyt; elk‰‰mme ajatelko sit‰ enemp‰‰; ja kaikkeen katsoen, niin yht‰ se minusta taisi ollakin. Yht‰? ei, lempo kuulkoon, ei kuitenkaan ole yht‰ minusta. H‰nen s‰‰tyns‰, h‰nen rikkautensa, naapuristo, kaikki tekisi t‰m‰n liiton niin soveliaaksi! Kehuvatpa p‰‰lliseksi t‰t‰ nuorta impe‰ kauniiksi; toista kymment‰ kosijaa jo sanotaan h‰nelt‰ rukkaset saaneen. Min‰ jo sanoin syd‰mess‰ni: "Sin‰ olet se voitonsankari, joka tuon impyen omistat". Olinpa jo niinkin asiastani vakuutettu, ett‰ kerskailin sit‰ yst‰villeni, jotka nyt saavat syyt‰ minulle irvistell‰ksens‰; ja min‰ l‰htisin t‰‰lt‰ h‰nt‰ n‰kem‰tt‰, kilvoittelijani kanssa taistelematta! (Lukee kirjett‰) "_Kaarlo-herra, serkkunsa, jota h‰n lapsuudestaan on rakastanut_..." Lapsuudestaan! se hyv‰! v‰himm‰lt‰‰n se todistaa h‰nen uskollisuuttaan. Ei muuta ole tarvis, kun ett‰ t‰m‰ kiitett‰v‰ ja harvassa n‰ht‰v‰ tunto k‰‰nnett‰isi toisaapp‰in. (Lukee) "_jota h‰n on rakastanut lapsuudestaan ja jota h‰n seitsem‰‰n eli kahdeksaan vuoteen ei ole n‰hnyt_". Onko se mahdollista; en uskoisi sit‰, ell'en tuntisi ensi-ij‰n uskollisuutta. Mit‰s jos? todellakin, mik‰ juolahtaa mieleheni? seitsem‰ss‰, kahdeksassa vuodessa voipi paljon muuttua, yksin serkunkin kasvoissa, ett‰ kyll‰ luulen minua ei tunnettavan jos rupeaisin. Ja jospa tuntisivatkin. Mit‰s siit‰? pitk‰ll‰ nen‰ll‰ menn‰ matkoihini? Sen saan nyt ilmanki. Koettelen kuin koettelenkin, jos ei muun t‰hden, niin n‰hd‰kseni h‰nt‰ ja kostonhimoani tyydytt‰‰kseni. Jo tullaan; se varmaankin lie appiseni; antaa h‰nen alottaa puhetta.

Kuudes kohtaus.

Morli. Ahola.

Morli (syrj‰‰n tullessaan). Pekko tuli niin salaa ja kuiskasi minulle korvaan, ett‰ t‰‰ll‰ vieras pyrki minun puheilleni. (Aholalle) Tekˆ minua pyysitte tulemaan.

Ahola. Min‰ juuri.

Morli. Mill‰ teit‰ voinen hyˆdytt‰‰.

Ahola (syrj‰‰n). L‰hes nyt into ja hartaus avuksi! (ƒ‰ness‰) Ettekˆ tunne kasvojani! Voisiko kahdeksan vuoden poissa-olo niin vierastuttaa minua omaistenkin silmiss‰...

Morli. Mit‰s sill‰ tarkoitatte.

Ahola. Eikˆ oma verenne jo ilmoita sit‰ teille? eikˆ se liikuta syd‰nt‰nne? eikˆ se sano teille, rakas set‰ni...

Morli. Onko mahdollista! Sin‰ olisit?...

Ahola (heitt‰iksen Morlin syliin). Kaarlo, oma nepanne!

Morli (k‰‰ntyen pois). Sekˆ lempo sinua t‰nne saattoi!

Ahola. No set‰ni. Mik‰ teihin tuli?

Morli. Ei mit‰‰n, ei mit‰‰n. Se oli niin outoa minusta, min‰ niin h‰mm‰styin.. T‰ytyy tunnustaakseni, ett'en iki-p‰ivin‰ olisi sinua tuntenut; sill‰, olkoon se meid‰n kesken sanottu, ei sinusta kahdeksan vuotta takaperin noin reimaa miest‰ luultu tulevan, p‰invastoin.

Ahola. Sen parempi, seh‰n se Teid‰n iloksenne pit‰isi olla, kun poika on hyvill‰ j‰ljill‰.

Morli. Ei, min‰ mieluisammin n‰kisin sinua toisilla j‰ljill‰.

Ahola. Miksik‰ niin?

Morli. Maltas poikani. N‰in sukulaisten kesken ei sovi salassa nuhjustella, min‰ siis selit‰n sinulle asian vilpittˆm‰sti. Min‰ otin sinua huostahani, kasvatin sinua, pidin huolta sinusta, annoin sinulle vuotuisesti 500 ruplaa el‰kkeeksi.

Ahola. Niin kaiken, set‰seni.

Morli. No hyv‰, min‰ enenn‰n el‰kerahasi tuhanteen vuotuisesti; mutta sill‰ ehdolla, ett‰ paikalla matkustat t‰‰lt‰ ja jotta t‰st‰l‰htein joku vuosikausi eteenp‰in emme n‰e toistamme.

Ahola. Miten! Te laitatte minua takaisin, ajatte omaa sukulaistanne ovesta ulos.

Morli. Niinp‰ niin, poikaseni.

Ahola. Saanko v‰himm‰lt‰ tiet‰‰? ...

Morli. Min‰ luulen sinua kunnon mieheksi ja tahdon t‰ydell‰ luottamuksella selitt‰‰ koko asian sinulle. Sin‰ kasvoit t‰ss‰ tytt‰reni kanssa ja siit‰ ajasta muistelee h‰n sinua er‰‰ll‰ tavalla, jok' ei ollenkaan sovellu minun tuumihini, vaan kumoaa kaikki hartahimmatkin toiveeni. Min‰ tahtoisin naittaa h‰nt‰ vanhan yst‰v‰ni pojalle, nuorelle Aholalle, reima ja kunnon poika, josta olen niin paljon hyv‰‰ kuullut; vaan sin‰ et siit‰ syyst‰ saa vihastua p‰‰lleni.

Ahola. Ei set‰seni, ei v‰hint‰k‰‰n. (Syrj‰‰n) Oikein oivallinen is‰ tuo set‰ni!

Morli. Min‰ tahtoisin jos jollakin tavalla, vaikka mill‰ nimell‰, esitell‰ t‰t‰ nuorta miest‰ tytt‰relleni, jott' ei varoisi mit‰‰n.

Ahola (nauraen). Kelpaisihan koetella.

Morli. Mutta minun t‰ytyy vartoa sopivaista aikaa siihen, muuten en voi; sill‰ min‰ en ole tottunut viekastelemaan tytt‰reni edess‰; jos mit‰ salam‰hk‰‰ tahtoisinkin tehd‰, h‰n sen paikalla arvaisi.

Ahola (syrj‰‰n). Hyv‰, kun se tiedet‰‰n.

Morli. Nyt tied‰t millainen minun ja sinun v‰lisi on; saadakseni tuota nuorta miest‰ h‰nen n‰kyviin, siihen ennen kaikkea vaaditaan ett‰ sin‰ menet matkoihisi.

Ahola. Vaikealle se minusta n‰ytt‰‰!

Morli. Ei mitenk‰‰n, h‰n ei tied‰ sinua t‰‰ll‰ olevan, h‰n ei aavistakaan tulleesi ja jos paikalla l‰hdet...

Emeli (ulkopuolelta). Pappaseni, pappaseni!

Morli. Ah, minun Jumalani! jo tulee. El‰ virka mit‰‰n, min‰ olen vakuutettu, ett‰ h‰n niinkuin min‰kin ei ensi vilahduksella tunne sinua.

Seitsem‰s kohtaus.

Entiset. Emeli.

Emeli (ei hoksaa ensimm‰lt‰ Aholaa). Pappa, pappa, mit‰ t‰m‰ merkitsee? Min‰ olen niin liikutuksissani ett‰ koko ruumistani vapisuttaa. Siell‰ alhaalla on mies, joka tahtoo puhutella teit‰.

Morli. Kuka se sitte on?

Emeli. Muukalainen, juutalainen h‰n sanoi minulle, ett‰ serkkuni ehk‰ kohta tulee.

Ahola (syrj‰‰n). Johan min‰ olen t‰ss‰.

Emeli. Ja sent‰hden h‰n tahtoisi ennakolta puhutella teit‰, liekˆ mik‰ raha-asia, joka koskee nepaanne, Kaarloa.

Morli (k‰‰ntyy Aholaan ter‰v‰sti). Sinuako? (Malttaa mielens‰) Voi minua, mit‰s nyt tein!

Emeli. Ah, is‰ni! mit‰s sanoittekaan?

Morli (koettelee ruumiillansa peitt‰‰ Aholaa). Ei mit‰‰n, lapseni, ei mit‰‰n, ole vakuutettu siit‰. Min‰ haastoin t‰lle herralle, joka on vieras, ja sattui t‰ss‰ olemaan.

Emeli. Ei, ei todellakin, te pettelette minua; se mink‰ juuri vastik‰‰n sanoitte, teid‰n hurmionne, h‰mm‰styksenne, h‰nen silm‰ns‰ jotka yh‰ katsovat minuun: noin h‰nkin katseli minua, (juoksee h‰nelle) Kaarlo, sin‰h‰n olet!

Morli. Semmoista se on, h‰n tunsi h‰net!

Emeli. Kuinka, sin‰h‰n olet? kun viel‰ piti n‰kem‰ni sinua. Todellakin, h‰n on paljon muuttunut, eikˆ niin is‰. Vaan mit‰s siit‰, kasvojen n‰ky on sama kuitenkin, varsinkin ovat silm‰t samat; ne eiv‰t muutu milloinkaan. Ent‰s sin‰, serkkuni, mit‰s minusta arvelet?

Ahola. Paljon kauniimpana kuin olisin luullutkaan. Minusta on ik‰‰n kuin ensikerran vasta n‰kisin teid‰t.

Emeli. Todellako! no, min‰ en ole muuttunut niinkuin sin‰.

Ahola. Ja te tunsitte minun.

Emeli. Heti kohalleen; ensin sis‰‰n astuessani oli mieleni, en tied‰ mist‰ syyst‰, kuohussa; se oli aavistus, joka sanoi: h‰n on t‰ss‰.

Morli. Minulla puolestani ei ollut aavistusta ollenkaan. Ja jos ei olisi sanonut minulle joka puustavin nimest‰‰n...

Emeli. Teill‰! Vaan teid‰n ja minun v‰lill‰ on suuri eroitus, is‰ni. Sielun salaiset tunteet eiv‰t pet‰ milloinkaan; jos Saara-t‰tini viel‰ olisi elossa, h‰n selitt‰isi sen teille... Mutta min‰ unohdan tuon miehen, joka odottaa alhaalla ja joka n‰ytti niin malttamattomalle.

Morli. Min‰ l‰hden puhuttelemaan h‰nt‰ ja kosk'et n‰y tiet‰v‰n koko miehest‰, tutkimaan mit‰ h‰n sinusta tahtoo. (Aholalle, jota h‰n saattaa vasemmalle puolelle teatteria) Min‰ j‰t‰n sinun t‰ydell‰ luottamuksella t‰h‰n tytt‰reni, serkkusi kanssa ja toivon, ett'et h‰nelle rakkaudesta mainitse sanaakaan; lupaa se!

Ahola. Min‰ vannon sen p‰‰lle, ett'ei Kaarlo siit‰ puhu sanaakaan.

Morli. Hyv‰ se! Nyt olen tyytyv‰inen ja jos viel‰ p‰‰lliseksi voisit mill‰ keinoin suututtaa h‰nt‰, ett‰ h‰n karttaisi sinua, niin ei olisi paha sek‰‰n; olisi askele eteenp‰in.

Ahola. Olkaa huoletta, min‰ kyll‰ saatan kaikki parempaan p‰in.

Kahdeksas kohtaus.

Ahola. Emeli.

Ahola (syrj‰‰n). T‰ytyy tunnustamani, ett‰ kyll‰ on kummallisesti ensikerran yhteen tultu.

Emeli. Joko vainenkin nyt olet t‰ss‰?

Ahola. Jopa jo, mamseliseni.

Emeli. Mamseliseni! enkˆ min‰ ole serkkusi.

Ahola. Niin serkku-kultaseni; t‰ss‰ nyt olen luonanne; sit‰ yh‰ toivoinki.

Emeli. Luonanne! Miten, Kaarlo, sin‰ et sinuttele minua enemp‰‰!

Ahola. En uskaltanut, vaan jos tahdot.

Emeli. Ep‰ilem‰tt‰; serkkujen kesken kuka sit‰ katsoisi pahaksi? Niinh‰n se oli ennen l‰htˆ‰siki?

Ahola. Niin kaiketikin.

Emeli. Kuinka useasti enkˆ ole muistellut sit‰ aikaa! lapsuuden muistot ovat niin vieh‰tt‰vi‰! Muistatko miten iloiset, miten onnelliset olimmekaan! Ja vanhaa Saara t‰ti-raukkaa, kuinka h‰nt‰ suututettiin! H‰nest‰p‰ et ole viel‰ sanaakaan sanonut!

Ahola. Todellakin, t‰m‰ eukko-raukka! h‰n nyt jo mahtanee olla hyvinki vanha.

Emeli. Kuinka! hyvin vanha! johan h‰n lep‰‰ nelj‰tt‰ vuotta haudassa.

Ahola (syrj‰‰n). Ah, se oli tuhmasti!

Emeli. Etkˆ sit‰ tied‰k‰‰n?

Ahola. Oikeen, niin, mutta min‰ tahdoin sanoa, ett‰ h‰n nyt olisi hyvin vanha.

Emeli. Ei niink‰‰n; vaan muistatko miten kerran menimme ilman luvatta tuonne karjakartanoon kermaa saamaan. Sin‰ silloin sˆit suurimman osan.

Ahola. Ei, sin‰p‰.

Emeli. Ei, serkkuseni; ja miten rankka sade kerran tapasi meid‰t tiell‰.

Ahola. Kastuimmeko paljonki?

Emeli. Sinun takkisi suojassa, jonka levitit p‰‰lleni... Sill‰ sin‰h‰n Paul olit.

Ahola. Ja sin‰ Virginia.

Emeli. Niin, niin! H‰n ei ole unohtanut mit‰‰n! ja se ilta, jona viatonta leikki‰ laskimme; vaan silloin olit sin‰ jo aivan julkea.

Ahola. Todellako?

Emeli. Niinp‰ niin; kyll‰ muistan tuon suudelman, jonka minulle annoit; vaan elk‰‰mme siit‰ puhuko!

Ahola. P‰invastoin, puhukamme siit‰! kuinkas sanoitkaan, suudelman!

Emeli. Niin, tuohon poskelleni; etkˆ muista miten min‰ viel‰ suutuin ja nuhtelin sinua: "Kaarlo, heit‰ pois se, taikka min‰ kaipaan t‰tille". Vaan en toki milloinkaan sit‰ sanonut h‰nelle.

Ahola. Oikeen, niin, nyt juohtuu mieleheni... Min‰ luulen, ett‰ toisena p‰iv‰n‰ taasen tein sit‰ samaa.

Emeli. Ei, ei suinkaan, sill‰ t‰m‰ tapahtui p‰iv‰‰ ennen l‰htˆ‰si.

Ahola (syrj‰‰n). No, Jumalan kiitos, min‰ jo pelk‰sin liian julkea olleeni!

Emeli. Se oli p‰iv‰‰ ennen kuin l‰ksitk‰‰n. Muistatko mit‰ erotessamme lupasimme toinen toisellemme?

Ahola. Hyvin sen muistan.

Emeli (katsoen ylh‰‰lle). Tied‰th‰n, tuolla ylh‰‰ll‰.

Ahola (h‰t‰isen‰ katsoen ylˆs). Niin, niin tuolla ylh‰‰ll‰, kyll‰ muistan.

Emeli. Min‰, serkkuseni, en ole yht‰k‰‰n kertaa laimin lyˆnyt sit‰, ent‰s sin‰?

Ahola. Enk‰ min‰k‰‰n. (Syrj‰‰n) Mit‰s hittoa tuo mahtanee olla!

Emeli. Ja kaikki muut lupaukset, oletko niit‰kin pit‰nyt?

Ahola. Yht‰ uskollisesti, ole vakuutettu siit‰.

Emeli. Ah, sin‰ muistat viel‰ kaikki, niinkuin min‰kin. Laulapa minulle tuo lysti laulu, jolla aina minua tanssimaan viettelit.

Ahola (h‰mm‰styneen‰). Tuota lysti‰ laulua?

Emeli. Kyll‰p‰ tied‰t.

Ahola. Ah niin, todellakin.

Emeli (laulaa hyr‰elee).