Part 3

Olin kyllä nukkunut suurimman osan aikaa laivamatkalla ja lakanat olivat kuten koko maailman hotelleissa kylmät ja kosteat, mutta sittenkin vaivuin pian makeaan uneen. Laivan keinuva liike tuntui vielä ruumiissani ja korvissani soi meren aaltojen loiske. Uneni kävi yhä syvemmäksi.

Mutta kylläpä oli ihmeellistä, että vaikkakin olin mitä syvimmässä unessa, niin oli minulla kumminkin selvää tietoa tästä keinumisesta ja loiskeesta. Viimeksi mainittu kävi mielestäni yhä voimakkaammaksi, ikäänkuin olisi väkimyrsky syntymäisillään. Kuulin selvään kalalokkien ja myrskylintujen kirkunaa, johon sekausi masinan puuhkiminen, se kun kävi yhä kovemmaksi. Varmaan oli höyryn paino äärimmillään. Rumpumpumpum! Oi, kunpa vain ei höyrypannu räjähtäisi! Komantosillalta kuului kapteenin ääni, vaikka melkein myrskyn pauhinaan katoomaisillaan...

"Eikö tästä riivatusta melusta loppua tulekaan? Hulluksihan tästä kaikesta tulee!" ärjyi ääni vuoteeni päässä ja siinä olevaa ovea paukutteli nyrkki.

Samalla kolkutettiin, vaikka hiljemmin, toista ovea, sitä, joka seisoi pesukaapin takana, ja surkean kimelä ääni kuului:

"Mutta, rouvaseni, mitä teettekään kakaralle? Lapsihan huutaa ihan pilalle kaunista ääntään. Antakaa hänelle jotakin makeata? Enkö saisi tarjota vähän kokolaatea -- se on herrojen Jordanin ja Dimaussenin tehtaasta Dresdenissä."

Tämä siis oli kuumennettu masina! Myrskyn pauhinasta taasen piti ihmelapsi Fumps huolen.

Olin juuri kohonnut istualleni, tehdäkseni äänekkään pojan äidille kohteliaita ja vakavia muistutuksia, kun näin Mimmi-rouvan seisovan vuoteeni vieressä, huutava mytty sylissänsä.

"Oi näitä kauheita herroja!" valitti pikku rouva nyyhkien; "nehän eivät siedä kuulla pienen lapsen itkuakaan, käyttämättä, itseään villipetojen tavoin. Pitäkää, hyvä parooni, häntä sen aikaa kuin lämmitän hänelle hiukan saksankuminateetä!"

Ja odottamatta myönnytystäni laski hän syliini tuon kohti kurkkuaan parkuvan ja potkivan mytyn. Olin tosin kerran ennen pitänyt lasta sylissäni, mutta tuo lyhyt harjoitus ei tehnyt minua soveliaaksi täyttämään tätä paljon vaikeampaa tehtävää. Minä keinuttelin pikku Fumpsia sen kuin jaksoin. "Pyschvyschvyschvysch!" Ei, ei mikään auttanut. Puhuttelin häntä ystävällisesti. "Tu-tuu-tuu-tuu, ole hiljaan ja kiltti, niin saat sokuria!" Ei, ei auttanut. Taputtelin myttyä alta ja päältä, tanssautin sitä ylöspäin ja alaspäin -- ei, ei siitäkään apua!

Tuo kuminatee ei tahtonut ensinkään ottaa lämmitäksensä ja viereisissä huoneissa oliat antoivat mitä tehokkaimmalla tavalla kuulla mieliharmiansa. Korviani särki kuin olisin seisonut katetulla rautatien asemalla, veturin kiljuessa ihan vieressäni. Tuota kaikkia eivät hermoni kärsineet ja minä huusin armottomalle Fumpsille:

"Etkö tahdo pitää suutasi, sen mokoma elukka!"

Ja todentotta, pikku ilkiö vaikeni ja katseli minua hämmästyneenä, muljotellen kyyneleisiä, kirkkaita silmiään. Mutta sitten vetäysivät suupielet jälleen alaspäin, silmät ummistuivat, pienet käsivarret alkoivat hosua ja -- iii! Siinä syntyi uusia ja vielä kirkuvampia säveleitä.

"Hyi, herra parooni! Kuka tuolla tavalla ärjyy pienelle lapselle!" huudahti suuttunut mamma itkuun hyrähtäen ja temmaten lemmittynsä minun arvottoman sylistä. "Miehet nyt eivät kelpaa mihinkään! Fumpsiparkani, oma sydänkäpyni, mitä ovatkaan ne tehneet sinulle?"

Minä heittäysin kyljelleni vuoteeseeni että jymähti ja vedin peitteen korvieni yli. Nyt vasta ymmärsin ystävääni Kalle Ferdinandia! Vielä toissa päivänä en kuolemakseni käsittänyt mahdolliseksi, että tunteellinen mies voi vapaaehtoisesti ja epämääräiseksi ajaksi erota niin ihanasta vaimosta kuin Mimmi-rouva oli; mutta nyt -- nyt käsitin sen täydellisesti. "Oi pyhä Antonius!" huokasin, "jos olisin jo saanut jättäneeksi hänet Hinterpommernin rajan toiselle puolelle! En nai koskaan -- tahi, jos nain, niin lesken, jolla on täysikasvuisia lapsia!"

Vihdoin oli tee lämminnyt ja minä pääsin rauhaan. Päätin nukkua, enkä herätä, vaikka kymmenenkin Fumpsia huutaisi vuoteeni ympärillä. Mutta mitä päätöksistä! Kohta sen jälkeen tarttui pelimannin rouva käsivarteeni ja kuiskasi pelästyneenä:

"Kuuletteko! Joku siellä ulkona hissuttelee! Nyt raapitaan ovea! Voi, voi! Onko teillä revolveria?"

Minun täytyi taasen kohoutua ja kuunnella. Mitä oli tuo epäilyttävä ääni? Hotellin palvelia, joka kokoili ovien ulkopuolelle asetettuja kenkiä. Vihdoin kun olin tämän saanut selvitetyksi holhotilleni, soi hän minun nauttia parin tunnin kestävää unta.

Oli kirkas selvä päivä kun heräsin. Valkoverinen pelimannin rouva oli jo aikaa sitten noussut. Hän oli pukeutunut valkoiseen aamutakkiin, joka oli hänelle hyvin omansa, ja istui akkunan vieressä, leikkien pikku Fumpsin kanssa, siinä hiljaan hyräillen jotakin laulua. Minä makasin monta minuuttia ja katselin tuota miellyttävää näkyä, ennenkuin hän huomasi, että olin herännyt.

"No vihdoin viimeinkin!" sanoi hän; "teillä on unta, että oikein kateeksi käy. Fumps on huutanut kolme erää, mutta ette ole liikahtaneetkaan -- kerran vain mumisitte jotakin. Ja nyt käy kello yhtätoista!"

"Yhtätoista! Ja kaksi minuuttia ennen kahtatoista menee juna! Miksi ette ole herättänyt minua, rouva Müller? Menkää nyt ulos vähäksi aikaa, olkaa niin hyvä -- minä puen hyvin nopeaan ylleni."

Hän teki niinkuin käskin ja pukiessani kuulin hänen tanssivan edes takaisin ja hyräilevän itsekseen. Hän oli sittenkin oikein miellyttävä, tuo pikku rouva, ja seikkailu olisi voinut olla hyvinkin huvittava, jollei vain tuota pientä pelimannin alkua olisi ollut. "Kyllä on hyvin ikävää", tuumailin itsessäni, "että lapset ovat niin tavattoman nuoria, kun ne syntyvät tähän maailmaan!"

Sitten söimme oivallisen aamiaisen. Mimmi-rouva kaasi kahvikupit kukkuroilleen ja teki voileipiä, ja pikku Fumps oli entisiin tapoihinsa nähden hyvinkin sävyisä. Kummako että olimme erittäin hyvällä tuulella? Ilmakin oli ihmeen kaunis ja lämpösessä auringon paisteessa kimalteli Alsterin vesi oikein viehättävästi. Silloin tuli kyypari sisään, toisessa kädessään lasku, toisessa kirja, johon matkustavaisten tulee kirjoittaa nimensä. Kun hän oli saanut ne asetetuksi pöydälle, sanoin:

"Lähettäkää tänne palvelia, joka kantaa alas kapineemme; kymmenen minuutin kuluttua tarvitsemme ajopelit, jotka vievät meidät rautatien asemalle."

Kun kyypari oli mennyt, loin silmäni Mimmi-rouvaan ja kysyin vähän hämilläni:

"Mitä kirjoitan tähän matkustajain kirjaan?"

"Tietysti kirjoitatte: K. F. Müller, soittoniekka, rouvansa ja pienen poikansa kanssa Lontoosta", vastasi hän nauraen.

"Niinkö kirjoitan?" -- Ja hiukan vapisevalla kädellä piirsin minä nuo sanat kirjaan, kieltäen omaa, rehellistä nimeäni. Sitten loin silmäni laskuun. Siinä oli pippuria.

"Hui!" huudahdin. "Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, että nyt vetoon teidän kukkaroonne; minun on aivan tyhjä."

"Minun kukkarooni? Mitä tarkoitatte?"

"Miehenne käski minun maksaa teidän puolestanne ja kirjoittaa muistiin summat. Olen sen tehnyt. Tässä näette. Olkaa niin hyvä."

"Eikö mieheni antanut teille rahoja minun menojani varten?"

"Ei penniäkään."

"Kuinka! Ja hän sanoi minulle..."

"Eikö teillä ole rahoja?" huudahdin ja vaalenin.

"Ei -- ainoastaan pikku menojani varten. 'Matkarahasi olen antanut paroonille', sanoi mieheni."

"Se konna!" huusin minä.

"Oi, minä onneton, onneton vaimo! Rakas, kulta, parooni, älkää jättäkö minua tässä kauheassa hädässä."

"Jättää teidät! Kunpahan vain tietäisin, miten se voisi käydä päinsä. Koko omaisuuteni nousee 75 penniin."

"Ja minulla on vain 5 markkaa ja muutamia pennejä."

"Se ei riitä hotellin laskuun edes."

Kyypäri palasi samassa palvelian kanssa ilmoittamaan että vaunut odottivat.

Minä mumisin että olimme muuttaneet tuumamme, vaimoni kun ei voinut hyvin. Tuota sanoessani tunsin rehellisen omantuntoni peittävän punaisella lipulla koko kasvoni.

"Tuleeko herrasväki puoliselle?" kysyi kyypäri.

Puoliselle! Minäkö, väärä aviomies ja nimenväärentäjä -- minäkö esiintyisin päivällispöydässä hotellin suuressa salissa, jossa kentiesi joku tuntisi minut! Maailmahan on niin pieni ja aina niitä ystäviä tapaa, varsinkin silloin, kun ei ensinkään tahtoisi... "Ei, me haluamme saada ruoan kamariimme."

Kyypäri oli niin kohtelias, että ilmoitti puolisen maksavan hengeltä markan enemmän, jos ruoka kannettaisiin kamariin.

"Yhdentekevä!" ärjäsin hännystakkiselle miehelle. -- Kun ei ole, millä maksaa, on tietysti yhdentekevä, kuinka suuri velka on.

Kyypäri poistui, heitettyään uteliaan silmänluonnin matkustajain kirjaan. Tuskin oli hän sulkenut oven, kun minä raivostuneena hypähdin paikaltani, juoksin huoneessa edestakaisin kuin haavoitettu pantteri ja koetin lepyttää mieltäni latelemalla mitä herttaisimpia mielenpurkauksia Kalle Ferdinandin jalouden johdosta.

Mimmi-rouva ei sillä välin tiennyt muuta parempaa kuin puristaa esikoistaan, "rakastettua sydänkäpyään" sydäntänsä vastaan ja päästää huokauksia ja voivotuksia, joihin Pumps uskollisesti yhtyi koko kurkkunsa täydeltä. Jos luonnoton isä olisi nähnyt uhriensa kyyneleitä ja kuullut jälkeläisensä korvia vihlovalla äänellä kutsuvan taivasta kostajaksi, niin kyllä olisi hänen sydämensä heltynyt. Onneksi hänelle oli Pohjanmeri välillämme, sillä nyt olin sillä tuulella että olisin antanut keppini tahdittaa hänen selkäänsä.

Johonkin oli kumminkin ryhdyttävä. Mihin? Oi, pyhä Antonius, mitä piti minun tekemän? Mistä saisin rahoja -- varastamatta?

"Kuinka onneton olen, kuinka sanomattomasti onneton!" nyyhki Mimmi-rouva. "Minun Ferdinandini! Onko tämä kaikki totta? Hän oli aina niin kiltti minua kohtaan. Enhän minä hänelle ole mitään tehnyt -- ainoan kerran vain, kun sanoin, että hänen viulunvingutuksensa olivat kauhistuttavat; mutta enhän minä vielä silloin tiennyt, että hän itse oli sepittänyt niitä. Fumps-parka, armas, rakas silmäteräni! Nyt täytyy meidän kuolla nälkään, emmekä koskaan pääse mummon luo Belgardiin."

"No, no, rouva Müller! Ei sitä toki vielä nälkään kuolla", lohduttelin minä. "Olenhan aluksi antanut käskyn että pöytämme täällä on katettava." Ja kun äiti ja lapsi eivät sittenkään herenneet itkemästä, silittelin minä toisella kädelläni pienoisen kaljua päätä ja taputtelin äitiä olkapäälle.

Tässä lohduttajan toimessa paraikaa ollessani avattiin ovi ja sisään astui palveliatar, joka jo minun nukkuessani oli saanut käskyn Mimmi-rouvalta tuoda rievää maitoa Fumpsia varten. Hyvän tytön kävi kohta sääliksi pientä huutajaa. Hän otti mytyn äidin sylistä, ja sillaikaa kuin Mimmi-rouva uudelleen laittoi keittimensä kuntoon, tanssi hän rallattaen ympäri huonetta, jotta mytty vihdoin näki hyväksi vaieta ja silloin tällöin vain päästi yksityisiä huutoja, joita molemmat naiset säestivät miellyttävällä naurulla.

Äkkiä kutsuttiin hyvänsävyisä palveliatar ulos ja minä asetuin akkunan eteen, jossa ruutua rummuttaen katselin liikettä Alsterilla ja koetin ponnistaa järkeäni, löytääkseni jotakin apukeinoa.

"Oletteko keksineet mitään neuvoa, herra parooni?" kysyi vihdoin Mimmi-rouva hiljaan.

Minä käännyin ja vastasin miehuullisesti:

"Olenpa niinkin, rouvaseni; olen keksinyt keinoa, joka auttaa. Otan kultataskukelloni, jonka pappa antoi minulle, kun olin ylioppilastutkintoni suorittanut, ja -- panttautan sen."

Sisällinen liikutukseni oli vallata minua; minun täytyi taasen kääntyä akkunaan päin.

"Ei, sitä ette saa tehdä, ei!... Tuota kaunista kelloa! Odottakaa, minun johtuu jotakin mieleeni: onhan minulla kultainen rannerenkaani, jossa on suuri hohtokivi -- mieheni antoi sen minulle hääpäivänämme. Odottakaa, minä ha'en sen arkusta; se on maksanut kolmesataa viisikymmentä markkaa, sanoo Ferdinand, Ja nyt hänellä ei ole antaa minulle edes matkarahoja kotiin!... Mutta kyllä hän sittenkin suuttuu kauheasti, kun saa kuulla että olen pantannut hänen häälahjansa. Kun väliin Lontoossa varamme loppuivat ja piti pantata milloin mitäkin, niin minä joskus esitin, että vietäisiin konttoriin rannerengas, mutta silloin huudahti Ferdinand aina: Jos minua rakastat, Mimmi, niin älä koskaan panttauta rannerengasta, se murehuttaisi minua haudassanikin! Niin hän sanoi, herra parooni. Oi hän on niin kovin tunnollinen, minun oma Ferdinandini."

Ja rouva purskahti taasen itkuun.

Mutta minua koski kultakelloni kohtalo enemmän kuin viekkaan pelimannin tunnollisuus; minä tempasin sentähden rannerenkaan, niin pian kuin Mimmi-rouva oli sen hakenut esille arkusta, ja lähdin kiireesti sen kanssa ulos.

Oli kaunis, selkeä syysaamu, ihan semmoinen, joka houkuttelee lähtemään huvimatkalle Alsterille, mutta -- jääkää hyvästi ihanat unelmat! Sen sijaan pakotti minua välttämättömyys tässä kauniissa merikaupungissa, jossa en tuntenut ainoatakaan ihmistä, niin pian kuin mahdollista hakemaan jonkun rikkaan juutalaisen, joka tarpeellisella lisällä avustaisi minun kehnoa matkakassaani. Minä syvennyin kaupungin vanhempiin osiin, toivoen näkeväni niiden vähäpätöisten katujen varsilla jonkun kyltin, joka opastaisi minua hädässäni.

Ihmeellistä! Aina kun kadun kulmassa silmäilin taakseni, jotten eksyisi paluumatkallani, näin pienen, keski-ikäisen, harmaanuttuisen herran, joka jo hotellista lähtiessäni oli astunut esiin porttikäytävästä. Mutta, kuten sanoin, en tuntenut ainoatakaan ihmistä koko Hampurissa; sattumus se kaiketi oli, joka sai tuon herran kulkemaan ihan samoja käyriä katuja, kuin minä kuljin.

Vihdoin sain näkyviini panttilainaajan kyltin ja astuin tykyttävin sydämin sisään hänen ammattipaikkaansa -- tomuiseen vaatepuotiin.

"Anteeksi, hyvä herra", aloin peräti hämilläni; "pahaan pulaan joutuneena täytyy minun kallisarvoista kultakapinetta vastaan..."

"Tunnen tuollaista -- antakaa tänne!" keskeytti minua kovasydäminen israeliitta välinpitämättömästi.

"Tässä on kultarannerengas, kaunis hohtokivi keskellä -- on maksanut kolmesataa viisikymmentä markkaa."

"Mistä sen niin varmaan tiedätte, nuori herra?"

"Minä? -- Tiedänhän minä sen, kun itse olen antanut sen morsiuslahjaksi vaimolleni'"

"Morsiuslahjaksi! Vai niin! No, tulkoon nyt kuka tahansa väittämään ettei nuorilla herroilla ole kuraasia!" -- Tuolla Aaprahamin jälkeläisellä näkyi olevan tavattoman lysti. "No, siinä tapauksessa minun kaiketi on kunnia puhutella herra Mülleriä, koska tähän on piirretty: 'Mimmilleen Elokuun 5 p. 1873.'"

"Niin juuri! Minähän se olen!" vastasin urhoollisesti.

"Ja missä te asutte? Anteeksi, kun on kysymys kalleuksista, täytyy olla varovainen."

Kuinka kohteliaasti tuo ilkiö irvisteli!

"Hôtel Europe'ssa!" vastasin lyhyesti ja ylpeästi.

Mies teki niin syvän kumarruksen, että kookas nokka melkein kosketteli pöytää.

"No, teidän tähtenne, armollinen herra Müller, niin annan tästä rannerenkaasta -- yhden markan."

"Yhden -- markan! Anteeksi, herra Abrahamssohn, kuulin kai väärin."

"Ette kuulleetkaan! Minä annan aina kolmannen osan tavaran hinnasta -- rehellinen ammatti, herra Müller. Tämä rannerengas, jonka te olette antaneet Mimmillenne Elokuun 5 p. 1873, on tompakkia, ja hohtokivi on lasia. Renkaan koko arvo on kolme markkaa, minä lainaan teille markan sitä vastaan."

"Tompakkia!" huudahdin hämmästyneenä. "Varmaan väitätte, että tämä kellokin on tompakkia!" Ja vapisevin käsin otin minä esiin liivini taskusta kauniin kultakelloni ja oijensin sen hymyvälle semitiläiselle.

"Ei, herra Müller, ei! Se on toista! Kaunis, oivallinen, oikea kultakello!" Hän katseli sitä kaikilta tahoilta ja avasi kuoren. Ja taasen vetäysivät hänen vanhantestamenttiset kasvonsa tuohon pirulliseen hymyyn. "Oh, kuinka kauniin kruunun herra Müller on antanut piirtää siihen ja hienon vaakunan lisäksi!"

Vaakuna ja kruunu kuoren sisäpuolella! Oi, etten ennen tullut ajatelleeksi niitä! Vanhan lurjuksen kasvojen juonteista osasin selvään lukea, mitä hän minusta ajatteli. Juopoksi ja murhaajaksi oli minua jo sanottu eilen; tänään pidettiin minua vaihdon vuoksi varkaana. Oikeinhan tästä kaikesta saattoi tulla hulluksi!

Osottaakseni ylenkatsettani panttilainaajaa kohtaan en vastannut sanaakaan enää; tempasin vaan äkkiä lemmityn kelloni hänen likaisista kynsistään ja ryntäsin suoraa tietä ulos kadulle. Ensi kadunkulmassa tulin muistaneeksi että olinkin unohtanut tuon pahanpäiväisen tompakkirannerenkaan Abrahamssohnin luo... Kuinka hyvin minä nyt käsitin, mistä syystä tunnollinen Kalle Ferdinand ei ollut tahtonut panttauttaa tuota kallista morsiuslahjaansa! Oh, vähät minä koko roskasta; antaa sen jäädä sinne, missä on, kunhan pääsen näkemästä tuota irnuvaa israeliittaa!

Käännyin ja pudistin nyrkkiä huonetta kohden, missä minua, viattominta kaikista muluksista, niin kauheasti oli loukattu. Ja silloin -- se oli sattumukseksi jo liikaa -- näin tuon harmaanuttuisen keski-ikäisen miehen astuvaa sisään samaan puotiin, jossa vasta olin käynyt. Olisiko mies salapoliisi? Sepä vain puuttui! Eikä koko Hampurissa ainoata tuttua sielua, joka tietäisi vakuuttaa puolestani, että olin hyvänsävyisin kaikista ihmislapsista ja säädyllisten vanhempien säädyllisin poika.

Mutta mitä -- jos turvaisin isääni! Hän oli ainoa, joka saattoi auttaa minua pulasta. Hänelle tulisi minun ilman mitään verukkeita ilmoittaa kauhea tilani ja hänen täytyisi auttaa minua, vaikka kuinkakin suuressa määrässä häntä rasittaisi tuo isissä niin tavallinen kuurous, kun on kysymys raha-asioista. Minä kyselin sähkölennätinkonttooria ja sitten -- miten laatisin sähkösanoman, ja riittäisikö 5 markkaa 75 penniä siihen? Sähkösanomat olivat siihen aikaan kalliimpia kuin nyt. Mietittyäni ja raapittuani korviani, sain viimeinkin kyhätyksi seuraavan sähkösanomanäytteen, jonka jätin lähetettäväksi isälleni:

"_Parooni Wallrode, Schiverin.

Epäilyksessä. Istun kiinni vaimoine lapsineni. Lähetä paljon sähkörahoja Hôtel de l'Europe'hen.

Ernst_."

Tähän mestarikyhäykseen olin jotenkin tyytyväinen. Varsinkin olin ylpeä sanasta: _sähkörahoja_, joka oli muodostettu samaan malliin kuin "sähkövastaus." Lause: "Istun kiinni vaimoine lapsineni", olisi ehkä herra isästäni vähän arvoituksen kaltaista, mutta ainakin ilmoittaisi se hänelle, että hänen poikaparkansa oli tavattomassa pälkähässä. Kun sitten olin varma siitä, että tämä mestarillisesti kokoonpantu sanoma oli matkalla, heilahti henkeni taasen nuoruuden joustavuudella ylös uusien toiveiden maailmoihin. Miellyttävä kävelyretki ja toinen pieni ja halpa voileipä-aamiainen teki tehtävänsä. Yhdessä paransivat ne mielialani niin, että kun parin tunnin kuluttua saavuin hotelliin, olin jotenkin hyvällä tuulella.

Toisin oli Mimmi-rouvan laita. Suruisena ja alakuloisena istui hän siinä niin huolestuneen näköisenä, että minä luulin velvollisuudekseni lohduttaa häntä.

Olin juuri saanut muutamia toivon sanoja lausutuksi, kun joku taputti ovelle, ja kun jotenkin äreästi olin huudahtanut: "Astukaa sisään!" ja ovi sitten aukeni, mitä sainkaan nähdä? Siinä hän seisoi tuo omituinen, harmaassa puvussa oleva mies, joka kadulla oli seurannut minua niin uskollisesti kuin oma varjoni.

"Nyt tulee hauskaa!" ajattelin itsessäni ja istuuduin varovaisuuden vuoksi ovea likimmälle tuolille.

"Onko minulla kunnia puhutella Lontoosta tulevaa herra ja rouva Mülleriä?" kysyi mitättömältä näyttävä mies kohteliaasti kumartuen.

Mimmi-rouva oli kohta valmis myöntymään. Minun kurkkuni oli kuin pihdissä.

"Siinä tapauksessa saan tässä jättää teille kapineen, jonka herra Müller äsken unhotti Taneli Abrahamssohnin puotiin."

Ja mitättömältä näyttävä mies laski tätä sanoessaan onnettoman rannerenkaan pöydälle hämmästyneen omistajattarensa eteen.

"Minun rannerenkaani!" huudahti Mimmi-rouva. "Ja te olette unohtanut sen -- puotiin!"

"Niin kyllä, sillä se ei ole kullasta, se on pelkkää tompakkia!" huusin minä äreästi.

"Tompakkia? Mitä se on?"

"Paljasta roskaa", sähisin minä.

Mimmi-rouva ei tietysti ymmärtänyt, mistä kysymys oli, ja silmäsi neuvotonna milloin minua milloin mitätöntä miestä.

"Aivan oikein", sanoi tämä, "paljasta roskaa, ihan arvotonta roskaa! Teidän herra miehenne erehtyi luullessaan sitä kullaksi."

Mimmi-rouva vaipui alas tuolille ja peitti käsillään kasvonsa.

"Ja sitten olisi minulla vielä omasta puolestani vähän asiaa", sanoi pelättävä mitätön. "Nimeni on Paulson, salapoliisi Paulson. Tässä on todiste-osotus, jos herrasväki suvaitsee katsoa sitä."

"Salapoliisi...?!" änkötimme Mimmi-rouva ja minä, melkein yksin suin.

"Onko teillä mitään tuollaista todiste-osotusta, herra Müller?"

"Minulla? -- Ei ... mitä minä sillä tekisin?"

"Vai ei; no, siinä tapauksessa pyydän että hyväntahtoisesti seuraatte minua. Herra poliisikommissarius tulee varmaan hyvin iloiseksi, saadessansa tehdä teidän tuttavuutta, herra Müller, ja teidän rouvapuolisonne..."

"Hiiteen minun rouvapuolisoni!" huudahdin hypäten tuolilta raivostuneena. "Minulla ei ole mitään rouvapuolisoa -- kaikeksi onneksi."

"Ah, ettekö olekaan nainut?" nauroi harmaapukuinen. "Siinä tapauksessa ehkä rouvakin hyväntahtoisesti tekee meille seuraa. Herra poliisikommissarius on hyvin utelias, kun on kysymys tällaisista pienistä perhesuhteista. Ne ovat hänestä niin kovin hupaisia! Minulla on vaunut odottamassa. Niitä voi herrasväki käyttää, ja rouvan sopii ottaa pienonen mukaansa."

"Herra!" huudahdin minä harmistuneena ja syrjäyttäen niin paljon kuin minun oli mahdollista kaikkea nuorellista kunnioitusta esivallan palveliaa kohtaan -- "herra, heittäkää jo sopimaton ivanne, menkää kotiin ja ilmoittakaa herra poliisikommissariukselle, että minun on kunnia esiintyä hänen luonaan, niin pian kuin olen syönyt puolisen. Tulen antamaan hänelle tyydyttävät tiedot omasta itsestäni ja tästä rouvasta."

Mutta nyt olisitte nähneet tuota mitätöntä! Hän otti tuimistuakseen ja sanoi äänellä, joka ei tuntunut sallivan vastustusta:

"Teette järkevästi, herra Müller, jollette yritäkään vastustelemaan. Olisi kaiketi teille ja teidän rouvallenne hyvin vastenmielistä, jos antaisin poliisikonstaapelien saattaa teitä pitkin katuja."

"Poliisikonstaapelien!"

Mimmi-rouva purskahti itkuun tätä uhkausta kuullessaan, ja minä olin vähällä noudattaa hänen esimerkkiään. Kiiruhdin sentähden ottamaan esiin nenäliinani ja aloin innokkaasti siivoella nokkaani, siten voimattomassa vihassa salatakseni esiintunkevia kyyneleitäni. Mutta silloin tempasi pahanilkinen salapoliisi äkkiä nenäliinan kädestäni ja sanoi ilkkuen:

"Kuinka hieno nenäliina teillä on -- herra Müller! Suuri, punanen vaakuna, joka penikulman päässä ilmaisee paroonin! Suvainnette, että otan sen mukaani -- todistuskappaleeksi?"

"Alentaisin itseni, jos enempään sananvaihtoon rupeaisin kanssanne", vastasin ylenkatseellisesti. "Lähtekäämme!"

Ja me lähdimme todella. Nyyhkivää Mimmi-rouvaa, jonka koko ruumis vapisi, täytyi minun taluttaa alas rappusia, ja salapoliisin täytyi ottaa kantaakseen tiesi kuinka moneen vaatteeseen kääritty Fumps. Tuo pieni ihmisalku oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja hymyili ystävällisesti oikeudenpalveliaa vastaan.

Alaalla etehisessä tapasimme hotellin isännän.

"Minä pyydän, herra, että suoritatte laskunne, ennenkuin jätätte hotellin."

Monenmoiset onnettomuuteni olivat tylsistyttäneet minua siihen määrään, etten tästä uudesta salamaniskusta ollut juuri millänikään. Vastasin isännälle tyynesti:

"Ikävä kyllä, en nyt tällä hetkellä voi sitä tehdä; mutta päivän kuluessa toivon saavani sähköteitse rahaa. Jos poissaollessani sähkösanoma saapuisi parooni Wallrodelle, niin lähettäkää se minulle. Tämä herra tässä sanoo teille, missä minua saa tavata."

"Missäkö teitä saa tavata -- sen tiedän kyllä jo itsekin, herra parooni", vastasi isäntä ivallisesti. "Vastaiseksi pidän minä takavarikossa kapineenne."

Minä en huolinut mitään vastata tuolle katalalle miehelle; lähdin ääneti ulos ja nousin kadulla odottaviin vaunuihin. --