Part 2

Mutta mistä saada maitoa tässä tulisessa kiireessä? Vastapäätä rantaportaita oli kolme pientä kurjaa myymälää: lumppupuoti, jonka oven ulkopuolella riippui pari vanhoja housuja, purutupakka-, tervaharja- ja köysipuoti sekä eräs "stillhouse_." En tiedä mistä syystä, mutta tähän viimeksimainittuun samosin ja huusin hengästyneenä:

"Maitoa, maitoa, antakaa minulle heti vähän maitoa!"

Puotimies tirkisteli minua, suu ammollaan; hän ei uskonut korviansa. Varmaan luuli hän minua mielipuoleksi. Ja kun vielä kiivaammasti uudistin pyyntöäni, näytti hän minulle tupakasta mustuneita hampaitaan ja purskahti kaikuvaan nauruun. Mutta sitten avasi hän viereiseen huoneeseen vievän oven ja huusi:

"Tule tänne, Susanna, täällä on nuori herra, joka tahtoo kulauksen maitoa."

Ja nyt samosi laiha naishenkilö luokseni, mittaili minua vihasta säihkyvillä silmillä kiireestä kantapäähän ja lausui sitten kimeällä äänellä mielipiteenänsä, että minä epäilemättä olin inhottava "_abstainer_", yksi noita kurjia kirottuja "maistamattomia", jotka pilkkaavat kristittyjä ihmisiä ja tekevät häiriötä heille heidän luvallisessa ammatissaan. Hänen miehensä sylkäsi tämän saarnan kestäessä käsiinsä ja näytti haluavansa passittaa minua ulos puodista. Tuosta kaikesta huolimatta uskalsin vedota Susannan naisellisiin tunteisiin ja ilmoitin tulisimmassa kiireessä meidän surullisen asemamme. Ja toden totta -- tuon laihan luurankoisen naisen rinnassa tykytti lämmin ja jalo sydän. Susanna otti pitkän harppauksen, ryntäsi viereiseen huoneeseen ja toi sieltä maitopytyn.

Mutta minulla ei ollut astiaa ja -- samassa vihelsi "Argo" lähtöä. Susanna ei kumminkaan ollut neuvoton. Kiireesti sieppasi hän hyllyltä tyhjän viinapullon ja täytti sen maidolla. Minä heitin markan tiskille, ryntäsin ulos ja tulin rantaportaille juuri samassa, kun niitä hinattiin laivaan.

"Pidättäkää, pidättäkää!" huusin täyttä kurkkuani, mutta "Argo" asettausi hiljalleen liikkeelle. En huolinut varoittavista äänistä; tein aimo hyppäyksen. Se onnistui, ja Ferdinand Müller nuoremman kallis henki oli pelastettu.

Kapteeni seisoi komentajasillalla ja katseli voimistelunäytettäni. Mutta mitä mahtoikaan hän ajatella ihmisestä, joka juuri lähdön hetkenä vielä kerran jättää laivan, hankkiakseen itselleen -- pullon viinaa! Onneksi minulle oli hänellä yltäkyllin tekemistä tuolla sillallaan, muuten kaiketi hän ei olisi jättänyt tätä asiaa siihen ylönkatsovaan silmäykseen, jonka hän minuun heitti.

Valkoverisen matkatoverini tapasin samalta paikalta, johon olin hänet jättänyt, kun menin härkien luo. Mimmi rouva istui siinä kumarassa matka-arkkuni päällä onnettomuuden oikein ihastuttavana kuvana, ympärillään kolmetoista vasua, vakkaa ja myttyä, ja koetti, vaikka turhaan, keinuttamalla ja laulamalla saada herännyttä leijonaa vaikenemaan. Hän itki liikutuksesta, kun minä kerroin hänelle kuinka hurjasti olin juossut Pontiuksesta Pilatuksen luo, se on: härkien tyköä Susannan tykö, ja hän kiitti minua niin ihmeen kauniilla kostealla silmäyksellä, että minä ihan kokonaan unohdin kaikki kärsimiseni ja tuskani ja aloin toivoa mitä parainta lähimmästä tulevaisuudesta.

"Se on kumminkin liiaksi rasittanut teitä, hyvä herra parooni. Te olette oikein surkean näköinen."

"Oh, se ei merkitse mitään. Raitis meri-ilma minua kyllä virkistää."

Hän oli asettanut äänellä varustetun mytyn polvensa päälle ja oijensi kätensä ottamaan maitopullon, jonka minä kiireesti hänelle luovutin.

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi hän suloisen miellyttävällä äänellä. "Minä en saata teitä kylläksi kiittää. Onhan maito aivan tuoretta? -- Hyi, ptsyi!... Mitä tämä on? Sehän haisee inhottavan pahalta -- paloviinalta!"

Hänen äänensä oli kadottanut koko joukon suloudestaan.

"Se on hyvin mahdollista, hyvä rouva, että joskus on jotakin semmoista pullossa ollut", sopersin minä vastaukseksi ja sitten lisäsin: "mutta tiedättehän että väkiviinatilkkanen on hyvä vatsalle, olletikin matkoilla. Minä olen täysin vakuutettu siitä, että se vaikuttaa varsin terveellisesti pienokaiseenne, jos maidolla on makua siitä, mitä on ollut pullossa."

Pikku Ferdinand, toisin Fumps, oli nyt saanut näkyviinsä pullon ja osotti vireillä käsien ja jalkojen liikkeillä haluavansa tehdä sen likempää tuttavuutta. Stevartin ystävällisellä avulla sain minä Mimmi-rouvan, nuoren herra Müllerin ja heidän lukuisat kamssunsa kuljetetuksi naissalonkiin. Väsyneenä ja ruhjouneena hoipertelin viimein omaan hyttiini, kiipesin ylivuoteeseen ja vaivuin melkein paikalla mitä syvimpään uneen.

Mutta kuvitteluvoimani oli vireillä. Kauhea unennäkö vaivasi minua. Sekaisin siinä hyörivät nuo kuusi härkää, Ferdinand Müller, liikanimellä Fumps, ja Susanna rouva, _the still housen_ emäntä, kunnes tuima kapteeni esiintyi, asetti pääni pölkylle ja alkoi kauhean suurella, viinapullon muotoisella moukarilla takoa onnetonta kalloani. Mitä jyrinää siinä oli. Vihdoin heräsin, ja -- tuo tahdin mukainen jyrisevä ääni ei ollutkaan mikään tyhjä mielenkuvitus; minun korvani humisivat ja päätäni pakotti, jotta olin vähällä uskoa sen vielä olevan noiden moukari-iskujen alaisimena. Tahdoin huutaa, mutta sain vain puserretuksi esiin muutamia ähkyviä ääniä. Minusta oli kuin olisi joku istunut vatsassani, pistänyt käsivartensa kurkkutorveeni ja koettanut sisältäpäin kuristaa minua. Koetin avata silmäni, mutta siinä oli kohta joku painamassa peukaloillaan silmälautojani. Jopa jouduin aivan raivoon ja aloin hosua ja potkia ympärilleni ja -- kratsch, klirr! -- siinä kaiketi oli jotakin lasista, ja samalla tunsin polttavaa tuskaa oikeassa kyynäspäässäni. Kun nyt kauhistuneena hypähdin ylös, puskin pääni oikein tuntuvasti hytin kattoa vastaan, johon tuskin oli puolen metriä päänaluksestani. Kaikkien ensimäiseksi havaitsivat vihdoinkin auenneet silmäni harmaan, hyvin tutun vaatekappaleen, joka samassa katosi mereen vuoteeni tasalla olevasta akkunasta. Sitten tarkastelin kyynäspäätäni. Siitä tihkueli verta -- ja nyt sain viimein selville mitä olin tehnyt. Toisella käsivarrellani olin lyönyt pirstaksi seinään kiinnitetyn peilin ja toisella kädelläni lakaissut pois lasin ja kupukan lampusta.

Juuri kun tämä kaikki oli selvinnyt minulle, astui stevartti hyttiin puhdistamaan tappelukenttää. Hänen tottuneet korvansa olivat, näet, oikein käsittäneet tuon kilisevän äänen.

Hän heitti minuun hävyttömän ja halveksivan silmänluonnin; sitten korjasi hän lasisirpaleet ja sanoi:

"_Fits, sir_?" (suonenvedon tempaus, herra?)

"Suokaa anteeksi -- tein sen hajamielisyydestä."

"Vai niin! Toiste kun tahdotte olla hajamielinen, niin katsokaa, että pääsette helpommalla. Nykyinen hajamielisyytenne maksaa 6 markkaa."

Tämä ilmoitus sai minun ajattelemaan kukkaroani, joka Kalle Ferdinandin jalomielisyydestä oli kovin kutistunut.

Sillaikaa kuin mies kokoili lasisirpaleita, kysyin mitä kello oli.

"Kohta kai soitetaan aamiaiselle."

"Mitä?" huudahdin hämmästyneenä. "Lähdimmehän kello 2 päivällä Lontoosta?"

"Aivan oikein, ja nyt on meillä toinen päivä ja kello on 11. Olette nukkuneet kaksikymmentä yksi tuntia."

"Kaksikymmentä yksi tuntia! Mutta minähän heittäysin vaate päällä vuoteelleni?"

"Aivan oikein! Kun tulin sytyttämään lamppua, herätin teitä ja autoin teitä riisumaan. Ja saksalainen herra, jonka vuode on allanne, sanoo että teitä vaivaa enemmän kuin kohtalainen pohmelo. Hän näki, kun te hyppäsitte laivaan, suuri pullo viinaa kädessänne."

Tunnustelin päätäni ja koetin järjestää muistojani. "Kohtalainen pohmelo -- minulla! Mutta sehän oli toissapäivänä!" kuiskasin itselleni.

Stevartti seisoi jo ovella. Vielä kerran kääntyi hän puoleeni ja sanoi:

"Pyydän anteeksi, mutta ettekö ole se nuori herra, jota eilen seurasi _that little fair lady and screaching baby_ (valkoverinen rouva ja huutava kakara)?"

Minä myönsin päännyykähdyksellä.

"Siinä tapauksessa tulee teidän mennä katsomaan rouvaraukkaanne ja pientä lasta, jotka ovat hyvin sairaita."

Sen sanottuaan meni stevartti matkaansa.

Minun rouvaani! Minun pientä lastani! Ja ne olivat pahoinvoipia! Mutta olinhan minä itse pahoinvoipa; sairaampia kuin minä ne eivät voineet olla. Kaikki valtameren sillit eivät olisi voineet mitään sille kauhealle kurjuudelle, joka vallitsi minussa. Päätin kumminkin nousta kannelle, viileältä ilmalta kun toivoin virkistystä.

Vasta monien ponnistusten jälkeen onnistuin saamaan vaatteet ylleni; laiva keikkui kauheasti ja aina kun se kallistui, keikahdin hyttini toisesta seinästä toiseen. Vihdoin olin saanut pukeutuneeksi ja kuljin hapuellen ruokasaliin saadakseni jotakin ravintoa: enhän ollut neljäänkolmatta tuntiin mitään syönyt.

Mitä maukkaita ruokia olikaan pöydällä! Mutta jos mitä otin syödäkseni, pani luonto vastaan, ikäänkuin olisin ollut nielemässä villasukkaa. Sitä paremmalta maistui väkevä portviini.

Olin juuri tyhjentämässä kolmatta lasia, kun eräs vanhempi herra äkkiarvaamatta tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka muistutti poliisimiestä, kun hän puhuu pahantekiälle:

"Nuori mies, te rakastatte liian paljon väkeviä; te pilaatte varmaan sillä itsenne. Minä pidin teitä jo eilen silmällä ja minun täytyy tunnustaa, että suuresti hämmästyin, mitä näin. Minulla on, näette, arveluttava onni olla teidän hyttitoverinne, nuori mies."

Tämä oli minusta enemmänkin kuin liikaa, ja unohtaen kunnioitusta, mikä on harmaalle parralle annettava, ja omaa vihriää nuoruuttani, huudahdin:

"Herra, mitä luulette? Minä en ole teidän nuori mies."

"Mitäkö luulen?" vastasi epäkohtelias maanmieheni, "ei muuta kuin että minulla on ihmiskokemusta, nuori mies, ja kentiesi tulette vastoin tahtoannekin tilaisuuteen tunnustamaan silmieni tarkkuutta. Vastaiseksi tarkoitan vain hyvää ja neuvon teitä ajoissa kääntymään. Tiedättekö mitä _dilirium tremens_ on?"

"_Dilirium tremens_?" Minä tirkistelin miltei kivettyneenä vanhaa herraa.

"Niin, nuori mies! Se teitä varmaan kohtaa jonakin päivänä, jollei se jo ole kohdannut. Jättäkää nyt portviini rauhaan, olkaa niin hyvä, ja menkää kannelle -- siellä kentiesi virkistytte. Muussa tapauksessa autan minä teitä ylös rappusia."

Pakenin kuin olisi paholainen ollut kintereilläni. Millä olin minä, onneton _mulus_, ansainnut näitä katkeria solvauksia? Eilen olin vähällä tulla päistikkaa potkaistuksi alas rappusia, siitä syystä että muka olin "maistamaton", ja tänään uhattiin heittää minut ylös rappusia, sentähden että olin auttamaton juoppo. Onkohan kellekään viattomalle ennen käynyt näin ohraisesti?!

Tuskin olin päässyt kannelle, niin kadotin tasapainon ja kolkahdin suoraan suojan puolelle. Kuinka ihanaa! Aava meri viheriöine, vaahtoisine laineineen, delfiinit, jotka tyytyväisinä loiskivat haaleassa vedessä ja järkevillä silmillään katselivat laivaamme, ja sitten tämä miellyttävä keinuminen, joka niin omituisesti vaikuttaa mieleemme! Mutta -- mitä auttoi se minua? Pitkällisestä paastoomisesta rasittunut ruumiini ei sitä kestänyt. Sanomattoman viheliäisessä tilassa hoipertelin jälleen rappusia alas hyttiini, jossa stevartti auttoi minua vuoteeseeni.

En ollut kauan siinä maannut, kun kauhukseni vanhus, joka oli ennustanut, että joutuisin viinahulluksi, avasi oven, ryntäsi luokseni, pudisti nyrkkiään ja sanoi, tahi oikeammin sihisi:

"Kurja, mittanne on täysi! Sitä en kumminkaan olisi uskonut teistä! Eikö riittänyt, että jätätte itsenne viinapirun omaksi; vaatiiko paholainen että vielä myrkytätte pientä, viatonta lastanne?"

"Mitä, minun lastani?"

"Niin, viatonta lapsiraukkaanne, jonka maitoon olette sekoittaneet viinaa. Te ette voi sitä kieltää -- kaikki naiset ovat haistelleet sitä ja samoin minäkin. Niin, te olette hyvä te, kaksoismurhaaja!" Sen sanottuaan meni hän tiehensä ja paiskasi kiinni oven jälkeensä.

Kaksoismurhaaja! Sepä vain puuttui! Masentuneena koetin saada unta, mutta siitä ei tullut mitään ja puolen tunnin kuluttua tuli stevartti ilmoittamaan, että pieni lapsiraukkani sai koko naismaailman aivan epäilykseen huudoillansa, että äiti, onneton vaimoraukkani, oli enemmän kuin puolikuollut pahoinvoinnista ja levottomuudesta ja että hän hartahasti tahtoi puhutella minua.

Minua! Minähän makasin itse niin avun puutteessa kuin vastasyntynyt lapsi!

"Mene niin pitkälle, kuin tiesi riittää!" huusin voimattomassa raivossani. Ja stevartti meni, hänkin paiskaten kiinni oven, että kolisi.

Nyt luulin pulasta päässeeni ja toivoin saavani unohtaa kaikki vastoinkäymiset unen helmaan, mutta mitä vielä! Taasen, kun noin puoli tuntia oli kulunut, aukeni ovi ja sisään astui itse kapteeni.

"Herra Meyer, vai mikä teidän nimenne on", ärjäsi hän vihaisesti, "näinkö täytätte velvollisuuksianne isänä ja puolisona? Tulen ilmoittamaan teille että kaikista päättäen viaton lapsiraukkanne varmaankaan ei ole hengissä, kun tullaan satamaan, ja että rouvaparkanne on huolista ja surusta kuolemaisillansa."

"Samoin kuin minä itse", änkötin vastaukseksi ja vetäysin kokoon peitteen alle, kuten mato, jonka päälle on astuttu.

"Kuinka? Te tahdotte siis että viaton lapsiraukkanne..."

"Jättäkää minut rauhaan lapsiraukkoinenne", huusin. "Minua ei liikuta ollenkaan viaton laps..." Pahoinvointini, joka tahtoi purkautua, keskeytti minua.

Kapteeni kävi tulipunaiseksi kauhistuksesta. "Luonnoton isä, heittiö, eläin ihmisen haamussa!" huudahti hän.

Noin viisi minuuttia sen jälkeen herätti minua horrostilastani joukko ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Stevartti tempasi kiivaasti auki oven ja huusi hengästyneenä:

"_Bolt the door, sir -- they are a comin' to lynch you_!" (Salvatkaa ovi, he tulevat tappamaan teidät!)

Millä vauhdilla nyt pääsin vuoteestani! Ja ihan parahiksi, sillä tuskin olin saanut oveni säppiin, niin jo oli joukko nyrkkejä sitä paukuttelemassa. Mutta minä -- minä hyppäsin toiseen vuoteeseen, vedin peitteen pääni yli ja -- kadotin tajuntani.

Kun heräsin oli sysimusta yö. Ilma oli ahtaassa hytissä tukehduttavan kuuma. Minun täytyi päästä kannelle, maksoi mitä maksoi. Päivän kauhistukset olivat minusta tehneet kuoleman ylönkatsojan. Jos nuo ilkiöt vielä väijyivät minua ja aikoivat täyttää uhkauksensa, niin he varmaankin heittäisivät ruumiini mereen, kun olivat tappaneet minut. Tämä ajatus ei, kumma kyllä, kauhistuttanut minua, päinvastoin -- minun teki mieli jotakin suolaista. Avasin oven ja hiivin kenenkään huomaamatta onnellisesti ulos salin kautta ja sitten ylös rappusia. Ensimäinen jonka tapasin, oli pelastajani stevartti. Osotin häntä kohtaan kiitollisuuttani antamalla hänelle runsaat juomarahat ja pyysin hänen hankkimaan minulle oikein lujan aterian, sillä kun viimeisen vuorokauden kuluessa vatsani menopuoli hyvin suuressa määrässä oli voittanut tulopuolen, niin oli joltinenkin vaillinki syntynyt. Vaikkakin kyökki jo oli suljettu, hankki tuo kunnollinen mies minulle kylmän lampaan kintun, jossa vielä oli joltisesti lihaa. Kun en nähnyt ketään välikannella menin sinne ja asettausin kiitollisena ja vaatimattomana istumaan, selkä etumastoa vastaan. Jyrsein siinä kaikessa rauhallisuudessa kinttuani ja ihaelin kirkasta tähtitaivasta. Pitkä uni oli tehnyt minulle hyvää, ja samaa teki nyt raitis yöilma. Minä näin avosilmin unta, oikein ihanaa unta, ja olisin varmaan saanut sepitetyksi runonkin, jollei valkoverinen holhottavani ja pikku Fumps, kun niitä ajattelin -- ja sitä en voinut olla tekemättä -- olisi häirinnyt ajatusteni vapaata lentoa. Oi, kuinka toisin olin itselleni kuvaillut tätä kulkua meren yli! Ja nyt!? Mutta kokematon nuorukainen kun olin, en tullut aavistaneeksikaan, että jotakin vielä paljoa pahempaa, kuin mitä tämä päivä jo oli tuonut mukanaan, oli minua odottamassa. Muussa tapauksessa olisin varmaan pää edellä syössyt mereen ja siten ennen aikojaan jättänyt sikseen koko tulevan kuuluisuuteni!

Olin iloinnut noin pari tuntia takaisinvoitetusta voimastani ja hyvinvoinnistani, kun loistomajakat tulivat näkyviin. Siinä otimme luotsin laivaan ja suuntasimme kulkumme Elbevirtaan. Kuta lähemmäksi tulimme matkamme määrää, sitä suuremmalla huolella ajattelin velvollisuuksiani kaunista matkatoveriani ja hänen lastansa kohtaan. Olisiko todellakin äänekäs poikanulikka ottanut kuollakseen alkohoolimyrkytykseen? Oliko soma pelimannin-rouva heittänyt henkensä? Vahinko, suuri vahinko -- ei hengestä, mutta rouvasta. Sydämeni takoi jotenkin rauhattomasti kylkiluitani, kun ajattelin, että palasin isänmaahani kentiesi kaksoismurhaajana -- minä, joka olin lähtenyt maailmaan iloisena, vastaleivottuna ylioppilaana!

Jo välkkyi oikealla ja vasemmalla valoa; jo tunnin kuluttua olisimme me satamassa. Täytyihän minun sitä ennen saada selville holhottieni kohtalo. Hoipertelin peräkantta kohden. Tiesin suunnilleen, missä naisten sali oli. Tuolla kai se oli kannen alla, josta henkitorvi pisti esiin. Hiivin sinne, varovasti kuin varas, ja kallistin korvani torven suulle. Ja silloin kuulin sanomattomaksi ilokseni -- vaikka Elbe pauhasi laivan keulaa vastaan, vaikka propellin akseli melusi allani ja masina puuhki -- kuulin Ferdinand Müller nuoremman, niin sanotun Fumpsin, voimakasta ääntä ja vielä lisäksi luulin erottavani sanoja, jotka hinterpommernin kielellä kiittivät Jumalaa, että oltiin näin pitkälle päästy. Huolimatta viinapullosta ja meritaudista olivat äiti ja lapsi elossa; minä en ollutkaan kaksoismurhaaja.

Aamulla -- noin kello kolmen tienoilla luulen -- saavuimme Hampuriin. En enää pelännyt kostoa, sillä matkustajilla oli yltäkyllin muuta tekemistä. Pääsin kun pääsinkin kauniin matkatoverini ja pikku enkelin kanssa, joka kaikeksi onneksi nukkui, eheänä maalle ja sain käsiini ajurin, jonka tuli kuljettaa meidät "ensimäiseen parhaimpaan hotelliin."

Kysäsin tietysti kohta suurimmalla osanottavaisuudella Mimmi-rouvan vointia.

"Oi, olen voinut niin pahasti, niin kauhean pahasti", änkötti pieni rouva heikolla äänellä. "Luulin jo kuolevani."

"Minä myös", huokasin.

"Kaarle raukkani!" valitti kalpea rouva -- hän piti varmaan minua miehenään. "Emme enää koskaan tee merimatkaa!"

En vastannut mitään, ja nyt vaipui pieni pää minun rintaani vastaan ja vaarallinen mytty makasi puolittain minun sylissäni. Tämä oli hyvin miellyttävää mielestäni; istuin suorana kuin kanto enkä liikahtanut, vaikka Mimmi-rouvan hatunliepeet kutkuttivat poskiani ja nenääni. Tunnustan kumminkin, etten ollut ollenkaan pahoillani, kun ajopelit pysähtyivät ja minun täytyi herättää vienoa nukkuvaa.

Ajuri näkyi käsittäneen käskyäni oikein korkealta kannalta, sillä hän oli pysäyttänyt erään korkean, komean rakennuksen edustalle Alsterilla. Kun olin maksanut kyydin, oli minulla kukkarossani vähän toista markkaa rahaa jälellä. Mutta eihän parin tunnin viipyminen paraimmassakaan hotellissa koko maailmaa maksaisi. Me aioimme, näet, vielä saman päivän aamupuolella jatkaa matkaamme rautatietä.

Saimme odottaa hyvän aikaa, ennenkuin vihdoin uninen palvelia avasi portin ja päästi meidät ynnä meidän kolmetoista myttyä sisään. Kysymykseeni saisimmeko kaksi huonetta, jossa kummassakin oli vuode, vastasi hän päännyykähdyksellä, otti avaimen mustan nimitaulun naulasta ja vei meidät kolmanteen kertaan, pitäen kynttilän niin viistossa, että steariinia koko ajan tippui kauniille matoille. Sitten kävi kulkumme tavattoman pitkää läpikäytävää, jossa ovi oli oven vieressä ja jokaisen edessä puhdistettavaksi asetettuja kenkäpareja, kunnes palvelia viimein avasi oven, astui sisälle, sytytti nuo tavanmukaiset kaksi kynttilää ja mumisi: "Olkaa niin hyvät! Hyvää yötä!"

"Täällähän on oikein hienoa", sanoi rouva Müller, kun palvelia oli lähtenyt, heittäen väsyneistä silmistään pikaisen luonnin ympärillensä. Sitten asetti hän mytyn, jossa Fumps yhä nukkui, varovasti huoneen toiselle vuoteelle.

"Kyllä!" myönsin minä ja lisäsin, kiiruhtaen ovelle, joka näkyi vievän toiseen kamariin, "minun huoneeni on epäilemättä tässä vieressä."

Varovasti tartuin avaimeen. Mitä? Ovi oli suljettu; sen edessä oli toisella puolella marmorinen pesukaappi!

"Oi, armollinen rouva!" änkötin aivan ymmälläni, "palvelialurjus on käsittänyt minua väärin. Varmaan luuli hän että olimme -- aviopari. Riennän paikalla alas ja koetan saada hänet käsiini."

Olin juuri lähtemäisilläni, kun Mimmi-rouva ryntäsi jälkeeni, tarttui käsivarteeni ja huudahti:

"Mitä ajattelettekaan, parooni! Ettehän toki aio jättää minua tänne yksin? Silloin kuolen pelvosta."

"Minä -- -- korkeasti kunnioitettu rouva, minä ajattelin vain, että koska emme -- niin sanoakseni -- olekaan toistemme kanssa -- tuota niin -- naimisissa -- niin ajattelin..."

"Oh, ketä se täällä koskee!" keskeytti Mimmi-rouva minua. "Olenhan niin peloissani, että -- olen kuolla. En ole koskaan ennen maannut yksin missään huoneessa, ja jollette ajattele pahaa minusta ... oi, hyvä parooni, jääkää tänne -- jääkää turvaamaan minua ja minun pikku Fumpsiani!"

Hän oli niin ihmeen soma auttamattomuudessaan, että minä tulin oikein liikutetuksi. Minäkö ajattelisin pahaa hänestä! Sydämeni oli niin puhdassininen kuin Mimmi-rouvan lempeät silmät.

"Jos vain tahtoisitte mennä ulos ja seisoa oven takana, kunnes minä yskäisen", sanoi hän ja puristi kiitollisuudella kättäni.

Minä menin pimeään käytävään; seisoin siinä ja odotin hänen yskäystään. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia! Kuinka kauhean hitaasti aika kului! En uskaltanut edes jaloitella. Likeisissä suojissa yskittiin ja kuorsattiin niin kauheasti että minun siinäkin, missä seisoin, oli vaikea kuulla sovittua merkkiä. Painoin monta kertaa korvaani ovea vastaan, mutta en kuullut mitään. Vihdoin uskalsin hiljaa koputtaa ovelle. -- Ei vastausta! Vielä kerran -- ei vastausta!

"Varmaan on hän vaipunut uneen ja unohtanut koko yskimisen", ajattelin ja avasin vihdoin hiljaan oven. Pieni rouva makasi jo vuoteessaan, mutta hän oli valveillaan ja viittasi minulle.

"Miksi ette ole tullut ennemmin", kuiskasi hän, kun olin tullut hänen luokseen. "Olen maannut täällä jo ainakin neljänneksen tuntia."

"Ettehän ole yskineet; en ainakaan ole mitään kuullut."

"En, enhän sitä voinut; silloinhan olisin herättänyt Fumpsin. Katsokaa, kuinka makeasti hän nukkuu!"

Oli todellakin miellyttävää nähdä pienen, kaljun lapsenpään siinä pistävän esiin valkoisten lakanain lomasta nuoren äidin vieressä. Mutta kun jo kerran ennen olin ihmetellessäni nukkuvaa Pumpsia saanut aikaan suuren onnettomuuden, mumisin vain jotakin noiden kahdentoista partakarvani takaa ja vetäydyin jonkinmoisella kiiruudella takaisin.

"Hyvä parooni", kuulin Mimmi-rouvan kuiskaavan, "älkää tehkö melua saapasnihdillä; olkaa hyvä ja asettakaa minunkin kenkäni etehiseen, puhdistettavaksi."

Riisuin kengät jalastani melkein kuulumattomasti ja asetin ne ynnä matkatoverini kengät oven taakse.

"Oletteko oikein lukinneet oven?" kuului taaskin kuiskaus vuoteelta.

"Olen", vastasin yhtä hiljaan.

"Mutta -- -- olkaa hyvä ja vääntäkää avain vielä kerta ympäri."

En ymmärtänyt mitä varten, mutta tein kumminkin, mitä Mimmi-rouva käski.

"Ei", huudahti hän; "nythän te aivan varmaan lukitsitte oven auki."

"En, sitä en tehnyt. Väänsin avaimen kahdesti ympäri."

"Todellako?"

"Aivan varmaan."

"Ovatko muutkin ovet lukitut?"

"Ovat."

"Sekin, jonka takana pesukaappi seisoo?"

"Niin, kyllä sekin."

"Olkaa hyvä ja katsokaa vuoteitten alle. Minä pelkään niin kauheasti."

"Mitä tulee minun sieltä katsoa?"

"Onhan joku voinut sinne piiloutua. Pelkään niin kauheasti, että sinne on joku kätkeynyt."

Itsessäni ihmetellen, että niin paljon turhamaisuutta, kauneutta ja viattomuutta saattoi asua yhdessä ihmisessä, otin kynttilän ja kurkistin vuoteeni alle.

"Ei siellä ole mitään", sanoin lohduttaen.

"Entäs minun vuoteeni alla?"

Heittäysin polvilleni hänen vuoteensa viereen.

"Ei sielläkään."

"Oletteko ihan varma siitä?"

"Olen, ihan varma!"

"Kiitoksia, hyvä parooni. Mieheni täytyy aina kurkistaa vuoteitten alle, muuten en saa unen rahtua silmiini."

"Saanko nyt sammuttaa kynttilän?"

"Kyllä, jollette enää sitä tarvitse. Hyvää yötä!"

Hän oijensi minulle pienen kätensä ja minä suutelin sitä, mutta joltisesti jäähtyneenä.