Part 1

ENSIMÄINEN SEIKKAILUNI

Kirj.

Ernst von Wolzogen

Suomennos.

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1894.

Olin äsken suorittanut ylioppilastutkinnon, olin yhdeksäntoista vuotias, elomielinen, vielä hiukan kaino nuorukainen. Puolen tusinaa hienoja, tuskin vielä näkyviä untuvia taimi nenäsiipieni alla. Vartaloni oli pitkä ja solakka. Nenäliinaani koristi seitsenkärkinen kruunu. Täyteläinen kukkaro pullisti taskuani. Näin varustettuna tein ensimäisen itsenäisen matkani ja olin jo useita kuukausia katsellut, mitä Englannissa on katsottavaa. Saksalaisella "kuutamoparoonilla" -- käyttääkseni julkeaa sanaa, jota lordi Beaconsfield kerran kuuluu käyttäneen -- ei tosin ole paljon sanomista portterin ja lammaspaistien luvatussa maassa, mutta siitä huolimatta kohousin minä omissa silmissäni loistavuuden, ylhäisen ikävyyden ja milloin erinomaisen vanhan, valkoisen sherryviinin, milloin taasen kuivan samppanjan parissa seurustellessani siihen määrään, jotta mielestäni olin täysin kypsynyt mies, kun aloin viettää loppu-aikaani Albionin ylpeällä saarella. Tuo onneton, poikamainen ujous vain ei tahtonut päästää minua kahleistaan, varsinkaan ei, kun satuin olemaan toisen ja usein kauniimman sukupuolen seurassa; se oli, tuo ujous, takertunut kiinni vihreään nuoruuteeni, ja minun täytyi se tunnustaa häpeäksi itselleni. Tosin osasin tehdä aivan moitteettomia kumarruksia, suudella vanhempien ylhäisten naisten silkkivanttuisia käsiä sekä, jos mahdollista, olla kaatamatta kastaketta kauniin pöytätoverini hameelle, mutta en ollut onnistunut saamaan aikaan ainoatakaan pientä rakkauden seikkailua, vaikkakin olin antanut milloin tämän, milloin tuon kaunottaren lukea ihmettelevistä silmistäni yhdeksäntoista vuotisen sydämeni hellimpiä tunteita. Oi, kuinka monta huokausta olikaan heidän kylmäkiskoisuutensa maksanut minulle! Saksasta olin salaa hankkinut mukaani "ihmettä tekevää partapalsamia", ja sitä olin ahkerasti käyttänyt antaakseni parempaa vauhtia luonnon kasvamisvoimalle; mutta eihän kukaan kummaksune, että minä viimein heitin kadulle koko palsamisotkun, kun neljäntoista päivän ahkeran käyttämisen jälkeen peilini sanoi, etteivät viikseni olleet edistyneet tuota tuskin näkyvää alkua edemmäksi.

Viimeisen päiväni Lontoossa olin päättänyt viettää oikein herrastavalla, minulla kun ei ollut enään mitään tehtävää. Kukkarossani oli vielä muutamia kultarahoja, ja niiden ajattelin antaa mennä oikein hauskalla tavalla.

Mutta kun olin pari tuntia kuleksinut edestakaisin Cityn katuja ja katsellut puotien akkunoissa olevia koristetavaroita sekä sillä välin vaivannut päätäni ajattelemalla, mihin ryhtyisin herättääkseni oikein suurta huomiota, olin myös saanut selville, että tällaisten tuumien toteuttamiseen minun kaltaiseni tavattoman nuori ja kokematon mies tarvitsi taitavaa johtausta.

Silloin sattui ilmoitus silmiini: "Kristallipalatsi, Sydenham: Kansantajuinen konsertti." Mitä, jos lähtisin sinne? Olivathan nuo maanantai-soittajaiset niin kuuluisat! Sanottu, tehty. Maanalainen rautatie vei minut vähän ajan kuluessa tuohon tavattoman suureen konserttisaliin.

Ah, Beethoven!

Tuttujen, rakkaiden äänien soidessa unohdin itseni ja kaikki, vieläpä surun, jonka näkymättömät viikseni saattoivat minulle, ja turhat kokeeni herättää huomiota.

Ja ihastukseni kohoomiseksi huomasin orkesterissa vanhan tutun ystäväni Kalle Ferdinand Müllerin, hänen, joka oli opettanut minua, mitenkä korvia vihlovia ääniä saadaan, kun hivutetaan jännitettyjä hevosenjouhia niinikään jännitettyjä, oikein hienoksi punottuja lampaansuolia vastaan -- eli toisin sanoen: monivuotisen opettajani viulun soitossa. Hän oli kymmenen tahi kaksitoista vuotta minua vanhempi, hauska ja iloinen mies, jonka kanssa aina olin elänyt toverin kannalla. Ihastuin sentähden tavattomasti, kun äkkiarvaamatta näin hänen, ja ensimäisellä välilomalla kiiruhdin hänen luokseen.

"Mitä näenkään!" huudahti hän. "Pikku paroonipoikani! Ette ole muuttunut ollenkaan. Istutte vielä kaiketi koulunpenkillä? Vai niin! Vai jo ylioppilas, siis _mulus_ [Saksan nuorten, vastatehtyjen ylioppilaiden pilanimi], kuten sanotaan. Kuinka vaimoni ihastuu, kun saa tutustua teihin, pieni, rakas _mulus_."

Jos joku toinen olisi tällä tavalla puhutellut minua, niin olisin suuttunut silmittömäksi; mutta nyt -- tunsinhan minä vanhan Kalle Ferdinand Müllerin. Jos hän joskus pakisi liikoja, niin oli hän kumminkin reilu mies, johon ei käynyt suuttuminen.

"Oletteko nainut?" huudahdin, keskeyttääkseni hänen solvaisevaa sanavirtaansa.

"Olen, poikaseni: olen jo kokonaisen vuoden ollut 'yhden vaimon mies.' Oikein sokuripala vaimoksi!" Samalla heitti hän sormisuukkosen kattoa kohden. "Mutta teidän täytyy tulla häntä omin silmin katsomaan. Te olette tänään minun vieraani. Olen satunnaisesti vapaa tän'iltana, ja nyt sitä oikein eletään, vai kuinka, pikku parooni? Onhan teistä tullut koko pitkä mies; mutta on sitä hiukan Kaanaata kasvoissanne sittenkin."

"Mitä Kaanaata?"

"No, olihan Kaanaa se maa, jossa maitoa ja hunajaa virtasi -- tarkoitan oikeastaan maitoa ja verta, punaista ja valkoista -- hahaa! -- Mutta sehän on yhdentekevä, vai kuinka?"

Minun täytyy tunnustaa, että jonkinmoisella pelvolla ajattelin yhtymistä hänen vaimonsa kanssa, sillä olihan minulla syytä otaksua, että tuo vapaa tapa, jolla ystäväni puhutteli minua, alentaisi minua rouvan silmissä.

Mutta niin pahasti ei toki käynyt.

Müller asui Lontoon lounaisessa esikaupungissa -- olen unhottanut kadun nimen. Seutu ei ollut ylimyksiä varten eikä myöskään asuinrakennus. Minun täytyi nousta monia vaivaloisia rappusia, ennenkuin pääsimme perille.

Huoneessa, johon Kalle Ferdinand käski minun astua, vallitsi suuri epäjärjestys, mutta itse huonekalut eivät niin huonoja olleet. Näki kohta, että siinä asui saksalainen, sillä siinä oli kultakala lasisäiliössään, kanarian lintu häkissään, kukkia akkunoissa ja koruompeluksilla kaunistettuja patjoja sohvalla ja tuoleilla. Kaikenlaisia naispukuun kuuluvia vaatteita oli heitetty tuolin selkämille, pöydällä oli vasu pestäviä vaatteita, ja nuottitelineelle oli riepuja riipustettu kuivamaan.

Tuon kaiken ilmaisi ensi silmäily minulle, mutta ennenkuin ennätin likemmin katsella ympärilleni, avattiin ovi ja siitä pisti esiin pää, joka kumminkin kohta vetäysi takaisin pienellä huudolla.

"Tule ulos vaan, Mimmi!" huusi Kalle Ferdinand; "minulla on seurassani harvinainen vieras."

"En ole vielä puettu", vastattiin sisähuoneesta.

Kalle Ferdinand meni rouvansa luo tuumimaan päivällisestä, sittenkuin hän oli minulle pyhästi vakuuttanut, etteivät he minun tähteni näkisi mitään pienintäkään vaivaa.

"Saatte pitää hyvänänne tavallista ruokaamme, pikku parooni; korkeintaan neljä ruokalajia ja lasi punaista viiniä -- siinä kaikki, mitä köyhä taiteilia jaksaa kustantaa."

"No, onhan sitä siinäkin", ajattelin.

Ystäväni oli tuskin etääntynyt toiseen huoneeseen, kun ovi taasen aukeni ja puolikasvuinen tyttö syöksyi sisään, varmaankin jonkin takaapäin vaikuttavan voiman erityisellä vauhdilla. Hän tirkisteli minua vähän aikaa, suu ammollaan, ja houkkamaiseen hymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän sopimattomalla kiiruudella alkoi sulloa yllämainitut vaatekappaleet mukanansa tuotuun vasuun, jota hän sitten laahasi pitkin lattiaa ulos.

Nyt olin taasen jätetty yksin ja hyvin pitkäksi aikaa, jonka kuluessa tulin yhä enemmän vakuutetuksi vatsani tyhjyydestä. Jos minulla vain olisi ollut leipää muassani, niin olisin voinut syödä koko kultakalan raa'altansa.

Vihdoin palasi Kalle Ferdinand, tällä kertaa taluttaen kädestä rouvaansa. Tämä oli pieni, suloinen olento. Jo ensi silmäilyltä huomasin ilokseni, että Mimmi Müller tosin oli paria vuotta minua vanhempi, mutta ainakin yhtä "keltanen" kuin minä itse. Tämä tieto kohotti minua omissa silmissäni siihen määrään, että saatoin pienen rouvan edessä esiintyä täydellisen kavalieerin varmuudella.

"Mimmi kulta, salli minun esittää sinulle hyvän ystäväni, parooni von Wallroden. Herra parooni -- minun vaimoni."

Olin hyvin iloinen siitä, ettei hän minua nimittänyt "pieneksi paroonipojaksi" eikä "mulukseksi." Tein oikein keikarimaisen kumarruksen ja sanoin:

"Armollinen rouva, olen sangen ihastunut, että onnellinen sattumus on antanut minulle tilaisuuden tehdä tuttavuutta teidän kanssanne."

Tämähän oli varsin kauniisti sanottu, ja minä punastuin tyytyväisyydestä korulauseeseeni. Uudella kumarruksella tartuin rouvan jäntterään, vastapestyyn käteen ja painoin siihen kenties vähän liiaksikin pontevan suudelman. Pienestä kädestä lähti hyvälle haiskahtavaa helppohintaisen mantelisaippuan hajua.

Olenpa melkein varma siitä, ettei pientä, lihavanlaista, valkoveristä rouvaa kukaan tätä ennen ollut puhutellut "armolliseksi" ja ettei kukaan näin ollut suudellut hänen käsiänsä, sillä hän punastui vielä enemmän kuin minä ja sopersi:

"Hyvin ystävällisesti, herra parooni. Se ilahuttaa minuakin suuresti."

Kalle Ferdinand Müller näytti oikein juhlalliselta meidän nerokkaan keskustelumme aikana ja rupesi sitten pyytämään anteeksi, että puolisen valmistukset tulisivat olemaan vastukselliset hänen korkeasti kunnioitetulle vieraalleen; heidän asuntonsa oli, sanoi hän, niin pieni, että se huone, jossa nyt olimme, sai tehdä vierashuoneen, työhuoneen ja ruokahuoneen virkaa.

Kohta sen jälkeen tuli tuo puolikasvuinen, irnuva tyttö kattamaan pöytää. Huolimatta vaativasta vatsastani koetin minä saada alkuun oikeen vireää keskustelua, mutta varsin huonolla menestyksellä. Pieni Mimmi rouva, näetsen, ei ollenkaan ottanut kuullakseen, mitä minä puhuin. Miltei koko huomionsa oli hän kääntänyt äälään tytön puoleen, ja yhtä mittaa hyppäsi hän hänen luokseen, milloin auttamaan, milloin ohjaamaan. Rouvan levottomuus näkyi tarttuneen myöskin Kalle Ferdinandiin -- ainakin oli hänen ajatuskykynsä niin arveluttavalla tavalla pysähtynyt, ettei hän kymmentä sekuntia voinut tyynesti katsoa eteensä.

Vihdoin tuotiin liemi pöydälle. Sen kantoi rouva Müller itse, hän kun varmaan pelkäsi että palvelustyttö jo kynnyksellä kompastuisi ja pudottaisi maahan koko astian.

Luimme ruokarukouksen. Tämä kaunis kotimainen tapa herätti minussa toivoa, että nyt saisin myöskin kotimaata muistuttavaa lientä. Kuinka minä odotin ensimäistä lusikallista! Kunpa vain ei liemi olisi mitään kaljakeittoa. Hyi! Ei, jotakin ruskeanväristä vetelää siinä oli talrikillani. Oi pyhä Sankt Florian! Kuinka se poltti suussani! Oli kuin olisi ollut sievettä kielelläni. Uskalsin heittää silmänluonnin emäntään. Hänkin nyrpisti suutaan ja hänen siniset silmänsä kiiluivat, kuin olisivat olleet täynnä kyyneliä. Kalle Ferdinand -- hän sitävastoin ahmasi oikein kuoleman ylenkatseella rapuskaansa ja koetti puoleksi palaneesta kurkustaan saada puserretuksi: "Ah, tämä maistuu hyvältä!"

"Ehta englantilaista!" sopersin minä, hämilläni ja rykien. "Olette, näemmä, rouvaseni, perinpohjin tutustunut englantilaiseen keittotaiteeseen."

"Minä? En, herra parooni. Me otamme ruokamme tässä vieressä olevasta ravintolasta", sanoi viaton rouva, joka ei osannut valehdella, ja pyyhki samalla silmiään pienellä battistinenäliinallaan.

"Saanko pyytää lasin vettä", änkötin minä.

"Vettä!" huudahti Kalle Ferdinand; "sitä häpeää ette voi tehdä minulle. Minulla on oivallista vanhaa Médoc-viiniä, -- sitä teidän täytyy maistaa."

Hän nousi ja riensi toiseen kammariin.

"Kunpa vaan herra parooni siitä pitäisi", sanoi pieni rouva lempeästi hymyen. "Mieheni kävi vastikään sitä ostamassa puodista tuolla alaalla."

"Olette nähneet liika paljon vaivaa minun tähteni."

Samassa palasi Kalle Ferdinand. Riemuiten heilutti hän pulloa ja huusi:

"Ainoastaan korkeasti kunnioitetuille vieraille! Tätä jaloa rypäle-nestettä lahjoitti minulle kerran Londonderryn markiisi viisikymmentä pulloa, kun olin soittanut eräässä iltamassa hänen luonaan -- tietysti 10 punnan setelin ohessa." Hän vilkutti silmiään rouvallensa, jottei tämä ilmaisisi hänen pientä valettaan, ja rouva loi hämillään silmänsä toisaalle.

Kalle Ferdinand täytti lasit, ja me joimme rakkaan isänmaamme maljan.

"Ah!" huudahti hän ja mäiski kieltänsä.

"Ah!" jäljittelin minä, mutta sen huudon pusersi vilutaudin kohtaus, joka jyskytti koko ruumistani. Tämä kummallinen kemiallinen sekasotku oli varmaankin joskus maailmassa ollut jonkunlaisessa pienessä tekemisessä oikean viinin kanssa ja siitä saanut hiukan aavistusta oikean viinin ominaisuuksista; muuten oli se uskollisesti säilyttänyt luonteensa -- suurempien nakertajien hävitysaineena.

"Tälläistä viiniä ei juoda joka päivä -- vai mitä arvelette, pieni parooni?"

"Ei -- kaikeksi onneksi!"

Sanat luiskahtivat itsestään suustani; en voinut siihen mitään.

"Mitä -- kaikeksi onneksi?"

"Niin, minä tarkoitan, että siinä tapauksessa tulisimme liian vaativiksi."

"Juuri niin! Oikein sanottu!" Ja hän täytti taasen lasinsa.

"Kuinka kauan aiotte, herra parooni, viipyä Englannissa?" kysyi Mimmi-rouva, sekaantuen puheeseemme.

"Lähden kotimatkalle huomenna."

"Huomenna! Mitä sanotte? Ja minä kun myöskin lähden kotiin huomenna?"

"Te, rouva?" huudahdin ihmeissäni. "Te jätätte tänne miehenne?"

"Niin, nähkää", sanoi Kalle Ferdinand, "eivät kaikki pidä semmoisesta mustalaiselämästä kuin me taiteiliat saamme viettää. Rakas vaimoni ikävistyy täälläoloaan; varsinkin tekee kieli hänelle haittaa. Ja kun ammattini ajaa minut usein koko päiväksi pois kodista, niin voitte ymmärtää, että hän haluaa päästä takaisin Hinterpommerniin. Mimmini on, näette, kotoisin Hinterpommernista. Hän ei pidä meluisista huvituksista, muodeista ja muusta semmoisesta. Hän on niin yksinkertaisesti kasvatettu..."

"Niin", keskeytti häntä hänen aviopuolisonsa miltei nyyhkien. "Ja nähkää", lisäsi hän, "täällä on kaikki niin kauhean kallista; täytyy supistaa menojansa mitättömään, eikä saa sittenkään mitään talteen. Ei, kotiin minä lähden, mammani luo Belgardiin, kunnes Ferdinand on ansainnut niin paljon, että voi palata Saksaan. Matkustatteko Hampurin kautta?"

"Matkustan; huomenna puolisen aikaan kello 2 lähden Argolaivalla."

"Argo-laivalla! Sepä hauskaa! Silloinhan saamme tehdä seuraa! Olen niin kauheasti pelännyt tätä matkaa, ja nyt saan luotettavan matkatoverin!" -- Kuinka miellyttävästi hän tämän lausui.

"Mutta, Mimmi rakas!" -- Kalle Ferdinand koetti hillitä hänen ilonpurkauksiaan -- "ethän sinä tiedä, tahtooko herra parooni..."

"Hyvä herra Müller", keskeytin minä häntä intoisesti; "tuntisin itseni sanomattoman onnelliseksi, jos rouvanne ottaisi minut matkatoveriksensa, ja varsinkin olisin iloinen, jos jollakin tavalla voisin olla hänelle hyödyksi -- siinä tapauksessa tietysti, että osotatte minuun luottamusta..."

"Mitä sanottekaan, herra parooni! Me, jotka olemme niin vanhoja tuttuja!" huudahti Kalle Ferdinand ja oijensi minulle kätensä pöydän toiselta puolelta. "Te teette minulle oikein suuren palveluksen, jos olette niin hyvä ja otatte suojelukseenne minun vaimoni. Ette voi uskoa, kuinka liikuttavan tietämätön hän on kaikissa käytöllisissä asioissa -- oikein idealisti, kuten kaikki hinterpommernilaiset; ei aavista edes, miten ajureita, kaupungin palvelioita ja kyypäreitä tulee kohdella, miten pilettejä hankitaan ja muuta tuonlaista. Ja sitten oikein ihastuttavan tiedoton maantieteessä. Jos sanotte että Kongo yhtyy Mississippiin Turkin rajalla, niin uskoo hän sen todeksi."

Tähän tapaan jatkoi Kalle Ferdinand hyvän aikaa, pitämättä mitään lukua rouvastansa, joka istui siinä punastuneena, häveten ja hämillään. Mitä minuun tulee, niin yhdeksäntoistavuotinen sydämeni sykki nopeammin ja miehuullinen rintani paisui jalosta ylpeydestä, kun tulin ajatelleeksi, että saisin väkevällä kädelläni suojella -- maalla ja merellä -- tätä ihmeenkaunista valkoveristä, pientä rouvaa ja palkaksi vastaanottaa ystävällisen silmänluonnin hänen taivaansinisistä silmistään tahi tuta hänen pienen lapsenkätensä lämpösen puristuksen. Urhoollisin sanoin vannoin minä ystävälleni Müllerille, että saattaisin hänen kalliimman aarteensa yli pauhaavan meren hänen anoppinsa syliin.

Kalle Ferdinand tuli liikutetuksi, syleili minua ja huudahti:

"Rakas, pieni parooni! Te vieritätte kiven, niin, oikein myllynkiven sydämeltäni."

Nyt oli jää murtunut, ja me juttelimme vapaasti, kuten ainakin vanhat tuttavat, eivätkä edes nuo arveluttavat, ravintolasta tuodut ravintoaineet voineet häiritä iloisuuttamme. Muuten onnistuin melkein saamaan vatsani täyteen, sillä lampaanpaisti oli jotakuinkin syötävää.

Minä tietysti en olisi hennonut häiritä ihanan matkatoverini ja hänen miehensä viimeistä yhdessä-oloa Lontoossa, mutta Kalle Ferdinand tahtoi välttämättömästi pitää lupauksensa ja huvittaa minua iloisella illanvietolla -- muka palkinnoksi siitä vaivasta, mitä minulla tulisi olemaan hänen rouvastansa.

Oli alkanut hämärtää, kuu lähdimme Kalle Ferdinandin asunnosta. Isäni oli kyllä muinen kuljettanut minua ympäri Lontoossa, mutta niin perinpohjaisesti ei hän ollut ymmärtänyt suorittaa oppaan tehtäviä kuin Kalle Ferdinand Müller. Minä katselin kaikkea, mitä Lontoossa oli katseltavaa, kunnes koko kaupunki katosi usvaan silmieni edessä; mutta -- kuuluuhan usvakin todellisen Lontoo-kuvaan! Alussa tahtoi ystäväni suorittaa kaikki maksut, mutta lopulta täytyi hänen, vaikka vastenmielisesti, jättää isännyyden minulle. Hän oli minulle apuna tietämättömyydessäni valitsemalla syötävät ja juotavat, eikä hän siinä hintoja katsonut -- "jotta lontoolaiset saisivat nähdä, ettei saksalainen parooni ole mikään kurja markansääliä."

Miten minä yömyöhäisellä tulin vuoteeseeni, ei minulla jälestäpäin ollut himmeintäkään aavistusta. Mutta kun myöhään seuraavana päivänä raskaspäisenä ja pahoinvoipana heräsin, näin ikäväkseni, että rahani oli arveluttavaan määrään supistunut ja että minulla juuri oli jälellä sen verran kuin kotimatkaani tarvitsin. En voinut sentähden toteuttaa aikomustani ja esiintyä, kallisarvoinen kukkakimppu kädessäni, Mimmin noutomiehenä.

Aika oli hyvin täpärälle kulunut, kun pysäytin ajopelini Müller-herrasväen asunnon edustalla, jossa nuo hyvät ihmiset jo puolen tuntia olivat minua odottaneet. Kadehdittavassa Kalle Ferdinandissa ei voitu huomata mitään outoa, mutta minua tirkisteli tuo houkkamainen piikatyttö, joka portissa seisoi, suuri mytty sylissään, kuin olisin ollut kummitus, eikä suloinen rouvakaan voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä, kun huomasi muutoksen minun kauniissa kasvoissani. Mutta aika ei myöntänyt mitään selityksiä. Me tervehdimme toisiamme hät'hätää, sulloimme vaunuihin pikku rouvan lukemattomat matkakapineet ja sanoimme jäähyväiset.

"Olethan niin hyvä, rakas parooni" -- Soo? Olimme siis juoneet veljenmaljaakin edellisenä iltana -- "ja maksat vaimoni puolesta, mitä on matkalla maksettavaa. Hän ei ollenkaan osaa käsitellä rahoja. Mutta kirjoita muistiin kaikki ja anna hänelle sitten lasku. Ei mitään lahjaksi, ymmärrät. -- Onnellista matkaa, poikani; saata nyt rakas vaimoni kunnolla hänen vanhaan kotiinsa. Rehelliset kasvosi sanovat minulle, ettet matkalla kovin rakastu häneen."

Sitten syleili ja suuteli Kalle Ferdinand vaimoansa ja auttoi häntä ylös vaunuihin. Tyttö oijensi hänelle mytyn. Lopulta konttasin minäkin vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

"Mutta, rouvaseni, etteköhän antaisi minun pitää tuota suurta myttyä?" pyysin kohteliaasti.

"En, kiitoksia paljon." Ja hän painoi myttyä rintaansa vastaan. "Minä en voi luopua hänestä."

"Hänestä?"

"Niin, tässähän makaa pienoseni."

"Pienosenne? Onko teillä pienonen?"

"On, ja hänen nimensä on Ferdinand eli Fumps -- se on lyhempi. Puhuinhan teille eilen..."

Minulla ei ollut aavistusta puolestakaan, mitä oli edellisenä päivänä puhuttu, ja hämmästykseni siitä, mikä nyt tuli tietooni, ei sentähden ollut ensinkään teeskennelty.

"Katsokaa kuinka makeasti hän nukkuu, pieni enkeli!" -- Nuori äiti avasi hiukan mytyn toista päätä. Mutta kun minä kumarruin ihaillakseni nukkuvaa enkeliä, puskivat vaunut kiveä vastaan, ja minun nokkani puski pikku Fumpsin nokkaa vastaan.

Onnettomuus, jonka tällä tavalla sain aikaan, oli kauhistuttava. Pikku Müller kiljasi kuin ärsytetty jalopeura -- ja minä olin ärsyttänyt häntä! Mimmi-äiti heitti minuun niin vihaisia silmäyksiä kuin hänen silmänsä kykenivät lennättämään, ja minä istuin murtuneena ja surullisena nurkassani, välittämättä mitään siitä, että vakkoja ja vasuja putoeli etu-istuimelta toinen toisensa jälkeen syliini. Pyörät tärisivät ja jyskivät, akkunaruudut helisivät, ulkona pauhaili maailmakaupungin melu, vaunujen sisällä lasketteli taiteilialapsi kostonvirsiä -- ja oivallisena kumukoppana näille kaikille äänille olivat aivoparkani. Olin varma siitä, etten hengissä pääsisi näistä ajopeleistä; suljin silmäni ja pistin etusormet korviini. Se ei auttanut mitään; päätäni jyhmäsi vielä pahemmin. Ja minä kun olin kuvaillut itselleni, miten herttaista olisi olla tämän suloisen naisen matkatoverina, seisoa hänen kanssaan laivan reelingin vieressä, katsella auringon laskua ja sitten pakoittaa häntä kuulemaan minun lyyrillisiä runoelmiani! Voi, voi! Kuka, kuka on hävittänyt sinua, kaunis maailmani? Sen olet tehnyt sinä, Ferdinand Müller nuorempi, sinä Fumps! Lastenmurhajutuissa pitäisi aina otettaman lukuun lieventäviä asianhaaroja.

Lopulta eivät hermoni voineet kestää tavatonta jännitystä. Voitin kun voitinkin luonnollisen kainouteni ja huusin, minkä jaksoin, saadakseni rintalapsen huudolta ääneni kuuluviin:

"Mutta hyvä rouva Müller, antakaa hänen toki saada vähän ruokaa! Minä katson sillaikaa toisaalle."

"Ei, hän on oppinut syömään tuttia", vastasi kaunottareni; "mutta enhän sitä voi täällä vaunuissa lämmittää."

"Antakaa hänelle mitä tahansa", huusin minä.

"No, odottakaahan, minä laitan hänelle sutin, vaikka se sotii periaatteitani vastaan."

Toisissa olosuhteissa olisi varmaan ollut sangen hupaista kuulla lapsellisen pikkurouvan puhuvan periaatteistaan, mutta nyt, kun hän laski syliini lapsen, siksi aikaa kuin hän kääri sokuripalasen puhtaan nenäliinasen kulmaan, siten tehdäksensä niin sanotun sutin eli tutin, nyt...

"Mutta, rouva Müller, myttyhän on aivan kostea!" huudahdin hämmästyneenä; "lapsiparka on hikoillut kauheasti."

"Oh, se ei tee mitään", vastasi Mimmi-rouva välinpitämättömästi, "niin on aina laita pienten lasten."

Suti auttoi ja me pääsimme kuulemasta pikku Ferdinandin kirkunaa aina Blackwellin höyrylaivasillalle asti, johon vaunuilla-kulkumme noin kahden tunnin matkan jälkeen päättyi. Siinä kohtasi minua toinen onnettomuus tänä onnettomana päivänä. Purkaessani vaunujen runsasta sisällystä liukui jotakin vasujen välistä ja -- siinä makasi tuhansissa palasissa kivikadulla Fumpsin suuri maitopullo.

"Oi, mitä olette tehnyt?" huudahti rouva Müller seuraten silmillään valkoista virtaa, joka katukivien lomitse haki itselleen tien Themsiin. "Nythän täytyy pikku poikaraukkani kuolla nälkään, sillä höyrylaivalla varmaankaan ei saa maitoa."

Ja hän purskahti itkuun.

"Tyyntykää, hyvä rouva Müller", koetin minä lohduttaa; "laivoissa on usein lehmiä, niin, niitä on aina, luulen minä. Kiirehtikää nyt; laiva on kohta valmis lähtemään."

Me riensimme laivaan oikein yhdennellätoista tunnilla, sillä kymmenen minuutin perästä lähtisi laiva, ilmoitti muuan matruuseista.

"Olkaa hyvä ja kuulustelkaa, onko lehmiä laivassa", pyysi Mimmi-rouva juuri kun olin aikeessa, pieni matkareppu kädessäni, mennä alas kojuuni. Heitin repun kädestäni ja kiiruhdin välikannelle, jossa tavallisesti on elukkojen paikka postilaivoissa. Moniääninen mylviminen kohtasi sieltä korviani. Syvä, huojentava huokaus pääsi rinnastani. Kuusi oikein pulskaa lehmää... Mitä? Enkö pettynyt? En -- en pettynyt! Siinä oli härkiä, ihan vain härkiä, kuusi härkää!

En uskaltanut kertoa tätä masentavaa uutista matkatoveriraukalleni. Riensin hypäten rantaportaita maalle ja olin vähällä töytätä kumoon kultanauhalakkista herraa, laivan kapteenia. Hän mumisi jotakin kirouksen tapaista, mutta minä en siitä välittänyt.

"Antakaa laivan viivähtää muutamia silmänräpäyksiä, herra kapteeni; tulen paikalla takaisin."

Ja samassa ryntäsin eteenpäin.