Part 8

"Jos niin on, niin saavat ne olla siellä ainoastaan salaamalla luonteensa. Hänen ministerinsä ovat kirjureita, hänen kenraalinsa muutamanlaisia parempia ajutantteja. Kaikki tyyni ovat työkaluja. Tämä ihmeellinen mies on keskipiste ja hänen ympärillään olijat eivät ole muuta kuin kuvastimia, jotka heijastavat hänen eri puoliaan. Yhdessä hänet näkee raha-asiain hoitajana ja sen kuvastimen nimi on Lebrun. Toisessa näette hänet poliisina ja se on Savary tai Fouché. Kolmannessa hän esiintyy diplomatina ja on nimenä Talleyrand. Näkee eri kuvia, vaan se on sama mies. Hän on esimerkiksi herra Caulaincourt, joka johtaa taloutta, vaan hän ei voi ajaa tiehensä palvelijaa ilman suostumusta. Hän on -- aina keisari ja hän leikkii meidän kanssamme. Teidän täytyy tunnustaa, herra de Meneval, että hän leikkii meidän kanssamme. Ei missään hän niin tuo esiin ihmeellistä viisauttaan. Hän ei meidän anna olla hyviä ystäviä, sillä silloin me voisimme liittyä häntä vastaan. Hän on kiihoittanut marskinsa toisiaan vastaan, niin että ne nyt tuskin toisiaan tervehtivät. Katsokaa miten Davoust vihaa Bernadottea, tai katsokaa Lannesia ja Bessièria, Neytä ja Massénaa. He töintuskin voivat pitää miekkoja sivullaan, kun kohtaavat toisensa. Ja sitten hän tuntee niin hyvin heikkoutemme, Savaryn rahanhimon, Cambacérèn turhamaisuuden, Durocin raakuuden, Berthierin tyhmyyden, Maretin ikävystyttäväisyyden, Talleyrandin kiihkon keinotteluun, kaikki tämä on vain aseena hänen kädessään. Minä en tiedä, mikä minun oma suurin heikkouteni on, vaan minä olen varma, että hän sen tietää ja että hän sitä käyttää hyväkseen."

"Vaan niin paljon kuin hän työtä tekee!" huudahdin minä.

"Niin, sen voitte hyvällä syyllä sanoa", sanoi de Meneval.

"Sellainen tarmo! Kahdeksantoista tuntia neljästäkolmatta, ja sillä tavoin viikko viikolta. Hän on ollut lakialaativain kokousten puheenjohtajana, kunnes kokouksen jäsenet ovat pyörtyneet pulpettinsa ääreen. Mitä minuun tulee, niin minä kuolen hänen työhönsä, aivan niinkuin hän näännytti de Bouriennen, vaan minä kuolen paikalleni napisematta, sillä jos hän on ankara muillekin, niin on hän ankara itselleenkin."

"Hän on sopiva mies Ranskalle", sanoi Caulaincourt. "Hän on itse järjestys ja itse kuri. Kun muistamme missä sekasorron tilassa Ranska raukka oli vallankumouksen jälkeen, kun ei kukaan tahtonut olla hallittuna vaan jokainen hallita muita, niin voi ymmärtää, että ainoastaan Napoleon voi meidät pelastaa. Me odotimme jotain tukevaa mistä kiinni pitää, ja sitten me tapasimme tämän rautapylvään. Ja mikä mies hän oli noina päivinä, herra de Laval! Te näette hänet nyt, kun hän on saanut kaikki, mitä hän voi toivoa. Hän on iloinen ja vapaa. Vaan siihen aikaan hän ei ollut saanut mitään, vaan himoitsi kaikkia. Hänen katseensa peloitti naisia. Hän kuleksi pitkin katua kuin susi. Ihmiset katselivat häntä kun hän meni ohitse. Hänen muotonsa oli aivan toisenlainen kun nyt -- kasvonsa olivat luisevat ja laihat ja katse uhkaava ja vilkuileva ja leuvat kuin hauvilla. Niin, tuo pieni luutnantti Bonaparte, Briennen sotilaskoulusta, oli kummallinen olento. 'Tuossa on mies', sanoin kun näin hänet, 'joka joutuu joko valta-istuimelle tai polvistuu mestauslavalle.' Ja nyt te näette!"

"Ja siitä ei ole kuin kymmenen vuotta", lausuin minä.

"Ainoastaan kymmenen vuotta, ja he ovat hänet vieneet vinttikamarista Tuillerioihin. Vaan hän oli siihen syntynyt. Ei kukaan voinut häntä estää. De Bourienne kertoi minulle, että kun hän oli poikasena Briennessä, oli Napoleonilla samat suuremmoiset keisarilliset elkeet kuin nytkin ja hän kiitti tai moitti ja tuijotti tuimasti aivan niin kuin nytkin. Oletteko nähnyt hänen äitiään, herra de Laval? Hän on kuin kuningatar murhenäytelmässä, kookas, vakava, sulkeutunut ja hiljainen. Hän on lähde, josta Napoleon on kuohunsa saanut."

Minä näin sihteerin lempeistä, uskollisista silmistä, että hän kävi levottomaksi Caulaincourtin avonaisesta puheesta.

"Te voitte, herra de Laval, käsittää, että me emme elä kovinkaan kovan tyranniuden alaisina, muuten emme ehkä voisi niin avonaisesti arvostella herraamme. Tosiasia on, että me emme ole sanoneet mitään, jota hän ei olisi kuullut huvikseen ja ehkä hyväksyenkin. Hänellä on pienet heikkoutensa, muuten hän ei olisikaan ihminen, vaan ajatelkaa hänen suuria hallitsijalahjojaan, ja minä kysyn onko toista ihmistä ollut, joka niin olisi täydellisesti todistanut oikeaksi kansan vaalin. Hän tekee työtä ahkerammin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on kenraali, jota sotamiehensä rakastavat. Hän on isäntä, jota palvelijansa rakastavat. Hän ei koskaan pidä jouto-aikaa, hän on aina valmis työtä tekemään. Tuilerioissa ei ole ketään niin kohtuullista ruokaan ja juomaan nähden. Hän kasvatti veljiään omalla kustannuksellaan, kun hän oli hyvin köyhä, ja hän on kaukaisimpienkin sukulaistensa antanut nauttia hänen onnestaan. Sanalla sanoen, hän on säästäväinen, työteliäs ja kohtuullinen. Me olemme englantilaisista lehdistä lukeneet, herra de Laval, hallitsijaprinssistä, ja minä uskon, että hänen vertailussa käy huonosti."

Minä muistin pitkän sarjan Brightonin, Lontoon ja Newmarkin häväistysjuttuja ja minun täytyi jättää George puollustamatta.

"Minun käsitykseni mukaan eivät englantilaiset soimaa keisaria hänen yksityis-elämänsä, vaan kunnianhimonsa vuoksi."

"Asia on nähkääs niin", sanoi de Caulaincourt, "että keisari tietää niin kuin me kaikki tiedämme, ettei ole tarpeeksi tilaa maailmassa Ranskalle ja Englannille. Toisen näistä täytyy olla ylinnä. Jos Englanti saataisiin kukistetuksi, niin me voisimme sitten asettaa perustuksen ikuiselle rauhalle. Italia on meidän. Itävallan voimme kukistaa vielä kerran, niin kuin olemme sen kukistaneet jo yhden kerran ennen. Saksa on hajallaan. Wenäjä voi laajentaa alaansa etelään ja itään. Amerikan voimme ottaa sopivassa tilaisuudessa. Louisianasta ja Kanadasta saamme sopivan tekosyyn. Maailmanvalta odottaa meitä ja tuolla on ainoa, joka meitä estää." Hän viittasi teltan ovesta leveälle siniselle kanavalle.

Kaukana etäisyydessä näkyi aivan kuin lumivalkoisia lokkeja rannikkovartiolaivaston purjeita. Minulle taas johtui mieleen, mitä olin nähnyt edellisenä iltana -- laivain lyhdyt merellä ja leiritulet maalla. Maa- ja merivalta seisoi vastatusten katsellen toisiaan silmästä silmään, ja odottava maailma seisoi ympärillä katsellen, mitä siitä tulee.

KAHDESTOISTA LUKU.

Keisari.

De Menevalin teltta oli niin aseteltu, että siitä näki keisarin päämajaan, vaan hän oli joko kiintynyt keskusteluun tai oli keisari tullut toista tietä katselemuksesta, sillä meitä hämmästytti äkkiä muuan kaartin tarkkampujain kapteeni, joka tuli ja ilmoitti meille, että Napoleon odotti sihteeriänsä. De Meneval raukan kasvot kalpenivat valkoisiksi kuin röyhely-etunsa; hän hypähti seisaalleen ja töin tuskin sai sanaa suustansa.

"Minun olisi pitänyt olla siellä!" änkytti hän. "Oo, sellainen onnettomuus! Vaan de Caulaincourt, teidän pitää antaa anteeksi. Missä on hattuni ja miekkani? Tulkaa, herra de Laval, meillä ei ole silmänräpäystäkään aikaa tuhlata."

De Menevalin säikähdyksestä ja kohtauksesta, joka oli ollut amiraali Bruixin kanssa, ymmärsin millainen vaikutus keisarilla oli kaikkeen ympäristöönsä. He eivät koskaan olleet varmoja, aina vaaran partaalla, ja jos heitä toisena päivänä kiitettiin niin toisena tuimasti nolattiin, heitä julkisesti soimattiin ja yksityisesti katsottiin halveksuen olan yli, vaan kuitenkin kaikitenkin he rakastivat ja palvelivat häntä sillä tavoin, ettei ketään yksinvaltiasta ole rakastettu eikä palveltu.

"On ehkä parasta, että minä jään tänne", sanoin minä, tultuamme odotushuoneeseen, joka yhä oli täynnä väkeä.

"Ei, ei, minä olen teistä vastuussa. Teidän täytyy seurata minua. Minä toivon, että hän ei ole vihassa minulle. Miten hän on tullut niin, että en ole häntä nähnyt?"

Pelästynyt seuralaiseni koputti ovelle, ja heti aukasi oven mamelukki Rustan, joka oli sisäpuolella vahtina. Huone, johon tulimme, oli sangen suuri, vaan hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Siinä oli hopeanharmajat seinäpaperit ja taivaansininen katto, jonka keskellä oli kultainen keisarillinen kotka pitäen ukonnuolta. Vaikka ilma oli lämmin, niin paloi kuitenkin suuri nuotio takassa, ja ilma oli kuumuudesta raskas ja aloe-tuoksusta. Keskellä huonetta oli suuri soikea pöytä, jossa oli viheriä pöytäliina ja joka oli täynnä kirjeitä ja papereita. Toisella puolen pöytää oli korkea kirjoituspulpetti, ja sen takana istui keisari viheriässä nahkatuolissa. Ympäri seiniä seisoi upseereita, vaan hän ei niistä välittänyt. Kädessä hänellä oli pieni kynäveitsi, jolla hän vuoleksi käsinojan nuppia. Hän katsoi meihin, kun tulimme sisään ja pudisti päätään kylmästi de Menevalille.

"Minä olen teitä odottanut, herra de Meneval", sanoi hän. "Minä en muista, että minun olisi koskaan tarvinnut odottaa entistä sihteeriäni, de Bourienne vainajaa. Sillä hyvä -- ei mitään selityksiä! Ottakaa tämä ilmoitus, jonka olen kirjoittanut teitä odottaessani ja kirjoittakaa se puhtaaksi."

De Meneval raukka otti paperin vapisevin käsin ja meni pienen pöydän ääreen, joka oli sivulla. Napoleon nousi istuimeltaan ja kuleksi hitaasti edestakaisin huoneessa, kädet selän takana ja suuri pyöreä pää vähän eteenpäin kumarassa.

Parasta olikin, että hänellä oli kirjuri, sillä minä huomasin, että kun hän oli kirjoittanut tämän yhden ainoan asiakirjan, niin hän oli pirskoittanut mustetta ympärinsä, ja selvästi näki, että hän pari kertaa oli valkoisiin polvihousuihinsa pyyhkinyt kynää. Minä olin pysähtynyt Rustanin luo ovelle, ja Napoleon ei ollut vähääkään tietävinään minusta.

"No", sanoi hän nyt, "joko se on valmis, Meneval? Meillä on muutakin tehtävää."

Sihteeri kääntyi puolittain tuolillaan, ja hänen kasvoillaan näkyi vielä suurempi tuska kuin ennen.

"Anteeksi, sire..." sammalsi hän.

"No mikä nyt?"

"Anteeksi, sire, minä en oikein saa selvää, mitä te olette kirjoittanut."

"Mitä? Näettehän, mistä siinä on kysymys."

"Niin, sire, tässä puhutaan ratsujoukon hevosten ruokosta."

Napoleon hymyili ja hänen kasvoilleen silloin tuli melkein poikamainen ilme.

"Te muistutatte minulle Cambacérèstä. Kun minä hänelle kirjoitin ilmoituksen Marengon taistelusta, niin hän luuli, että minun kirjeeni oli pikainen luonnos taistelusuunnitelmaan. On ihan uskomatonta, että teillä on niin vaikea lukea, mitä minä kirjoitan. Tällä paperilla ei ole mitään tekemistä ratsuväenhevosten kanssa, siinä on ohjeita amirali Villeneuvelle, että hänen on keskitettävä laivastonsa, niin että hän vallitsee Kanavaa. Antakaa minulle se paperi, niin minä luen sen teille."

Hän sieppasi paperin rajulla liikkeellä, joka oli niin ominaista hänelle. Vaan tuijotettuaan sitä jonkun aikaa rutisti hän sen kokoon ja viskasi pöydän alle.

"Minä lausun sen teille", sanoi hän ja, kulkiessaan edestakaisin pitkässä huoneessa, laski hän tulvanaan sanoja, joita de Meneval raukka otsansa hiessä koetti saada paperille. Sitä mukaa kuin Napoleon kiihtyi ajatuksissaan, hänen äänensä kirkastui, hän astui kiivaammin, ja hän tarttui sormin oikean kätensä kalvostimeen, ja nyki käsivarttaan aivan kuin kouristellen, joka tapansa oli niin omituinen hänelle. Vaan hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa olivat niin ihmeteltävän selvät, että minäkin, joka en ollenkaan tuntenut asiaa, voin helposti seurata niitä, vaan ennen kaikkea minua hämmästytti asiain tunteminen, jota hän osotti, niin että hän täydellä varmuudella puhui linjalaivoista, fregateista, korveteista ja prikeistä Ferrolin, Rochfortin, Cadizin, Carthagenan ja Brestin luona sekä kunkin laivan mies-ja kanunaluvusta, samalla kuin hänellä oli Englannin laivaston nimet ja miesvoima ihan kuin sormiensa päissä. Nämät tiedot olisivat tuottaneet mainetta laivaston upseerillekin, vaan kun minä ajattelin, että tämä laivasto-kysymys oli ainoastaan yksi ainoa kaikista niistä monista erilaisista asioista, joita oli sadottain tällä miehellä hoidettavana, niin rupesin ymmärtämään, miten tavattoman laaja tämä nero oli. Hän ei näyttänyt huomaavan minua ollenkaan, vaan kuitenkin hän lienee minua tyystin tarkastanut, sillä kun hän oli lopettanut lausumisensa, niin hän kääntyi minuun ja sanoi:

"Te näytte, herra de Laval, olevan hämmästyksissänne, että minä hoidan meri-asioitani, vaikka ei ole meriministeri takana, vaan muuan periaatteitani on, että minun tulee itse hoitaa ja tietää kaikki. Jos noilla hyvillä Bourboneilla olisi ollut sama tapa, niin he ehkä eivät vieläkään olisi Englannin sumussa."

"Täytyy olla teidän majesteettinne muisti, jotta voi sen tehdä", sanoin minä.

"Se on järjestelmällisen menettelyn seurausta", sanoi hän. "Minulla on aivan kuin laatikoita aivoissani, niin että kun avaan yhden, niin voin sulkea toisen. Harvoin käy niin, että en löytäisi sitä, mitä haen. Minä muistan huonosti nimiä ja tieto-asioita, vaan erinomaisesti tapaukset ja kasvot. Minulla on aika paljo muistettavaa, herra de Laval. Minulla on, kuten olette nähnyt, oma pieni laatikkoni täynnä meressä olevia sotalaivoja. Minulla on toinen laatikko, jossa on kaikki Ranskan satamat ja linnoitukset. Esimerkkinä voin teille mainita, että kun sotaministerini luki minulle selityksen rannikkopuolustuksesta, niin muistutin hänelle, että hän oli unohuttanut kaksi kanunaa Ostenden muutamasta patterista. Muutamassa aivolaatikossani minulla on Ranskan rykmentit. Onko se laatikko järestyksessä, marski Berthier?"

Muuan sileäksi ajettu mies, joka oli seisonut akkuna-aukon luona ja pureksinut kynsiään, kumarsi keisarin kysymykseen.

"Minä olen melkein valmis uskomaan, että te, sire, tunnette joka miehenkin rivissä."

"Minä luulen tuntevani useimmat vanhoista egyptiläisistä sotakarhuistani", sanoi hän. "Ja sitten, herra de Laval, on minulla toisia laatikoita kanaville, silloille, teille, tehtaille ja kaikille sisällisen hallinnon eri seikoille. Lait, raha-asiat, Italia, siirtokunnat, Hollanti, kaikki nämät vaativat oman laatikkonsa. Meidän päivinämme, herra de Laval, Ranska vaatii hallitusmieheltään niin paljo, että hän ei jouda kantamaan arvokkaasti kärppäkaapuaan eikä ampumaan hirviä Fontaineblaun metsissä."

Minä ajattelin avutonta, lempeäluontoista, isoilevaa Ludvigia, jonka luona olin kerran käynyt isäni kanssa, ja minä ymmärsin, että Ranska järistystensä ja kärsimystensä jälkeen tarvitsi toisen ja voimakkaamman miehen.

"Ettekö usko, herra de Laval?" kysyi keisari. Hän oli seisahtunut nuotion eteen ja hieroi komealla, kultasolkisella kengällään palavaa halkoa.

"Te olette saanut järkevän vakaumuksen", sanoi hän kun olin vastannut hänen kysymykseensä myöntävästi. "Vaan teillä onkin aina ollut tämä mielipide, vai miten? Tottahan on, että kerran puolustitte minua, kun eräs englantilainen esitti minun kukistumiseni maljan muutamassa ravintolassa siinä pienessä kaupungissa, jossa te asuitte?"

Minä muistin tapauksen, vaan en voinut ymmärtää, miten se oli tullut keisarin korville.

"Minkä vuoksi niin teitte?"

"Minä tein sen vaistomaisesti, sire."

"Vaistomaisesti!" lausui hän halveksivasti. "Minä en ymmärrä mitä ihmiset tarkoittavat, kun he sanovat jotakin tekevänsä vaistomaisesti. Charentonissa kyllä tehtänee kaikkea vaistomaisesti, vaan niin eivät järkevät ihmiset tee. Minkä vuoksi panitte henkenne alttiiksi, puolustamalla minua, kun teillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään toivottavana minulta?"

"Sen vuoksi, kun minä tunsin, että te harrastitte Ranskan hyvää, sire."

Keskustellessamme hän taas oli kulkenut edestakaisin, nykien oikeaa käsivarttaan ja tarkastaen aina väliin jotakin meistä lorgnetillaan, sillä hänen näkönsä oli niin heikko, että hän tarvitsi sisällä suurennuslasin ja ulkona kiikarin. Väliin hän pysähtyi ja otti suuren hyppeellisen nuuskaa kilpikonnanluisesta nuuskarasiastaan, vaan minä huomasin, että hän ei koskaan saanut nuuskaa nenäänsä asti, sillä se varisi hänen sormiensa välistä milloin takille, milloin lattialle. Vastaukseni näytti häntä miellyttävän, sillä hän otti minua korvasta ja nipisti aika kovasti.

"Te olette aivan oikeassa, ystäväni", sanoi hän. "Minä harrastan Ranskan parasta, aivan niin kuin Fredrik suuri harrasti Preussin parasta. Minä teen Ranskasta maailman suurimman vallan, niin että kaikki maailman hallitsijat pitävät välttämättömänä laittaa Pariisiin palatsin, ja he tulevat kaikki kantamaan laahusta minun jälkeläisteni kruunauksessa..." Hänen kasvoilleen tuli äkkiä tuskan ilme. "Jumalan nimessä, ketä varten minä rakennan? Kutka ovat jälkeläisiäni?" kuulin hänen mutisevan, ja hän painoi käden otsalleen.

"Ovatko Englannissa peloissaan minun hyökkäyksestäni?" kysyi hän äkkiä. "Oletteko kuullut heidän lausuvan pelkoaan, että minä aijon yli kanavan?"

Minun täytyi sanoa totuus, että he eivät muuta pelänneet kuin että hän ei tule kanavan poikki.

"Sotamiehet ovat kateissaan, että meriväki niittää kaiken kunnian", sanoin.

"Vaan heillä on hyvin pieni armeija."

"Melkein joka mies on vapaaehtoinen, sire".

"Pöh, värvätyitä!" lausui hän ja teki kädellään liikkeen aivan kuin olisi pyyhkäissyt ne edestään. "Minä nousen maalle sadalla tuhannella miehellä Kentissä tai Sussexissa. Minä taistelen suuren taistelun ja voitan menettämällä kymmenen tuhatta miestä. Kolmantena päivänä olen Lontoossa. Minä otan vangiksi valtiomiehet, pankkiirit, kauppamiehet, sanomalehtimiehet. Minä vaadin sadanmiljoonan punnan sotakorvauksen. Minä autan köyhiä rikkaiden kustannuksella ja siten hankin itselleni puolueen. Minä erotan Skotlannin ja Irlannin antamalla niille perustuslaillisen valtiomuodon, jonka kautta niistä tulee Englantia mahtavammat. Sillä tavalla kylvän eripuraisuutta kaikkialle. Palkinnoksi siitä, että lähden saarelta, vaadin heidän laivastonsa ja siirtomaansa. Sillä tavoin hankin Ranskalle maailmanvallan vähintäin sadaksi vuodeksi."

Tästä lyhyestä esittelystä näkyi muuan Napoleonin ominaisuus, josta sittemminkin on minulle huomautettu, että hän voi tehdä suuren suunnitelman ja samalla kehitellä käytölliset yksityisseikat, joka suunnitelman piti mahdollisuuksien rajoissa. Yhdellä silmänräpäyksellä oli pöyhkeilevän suuri uni Itämaitten valloittaminen. Seuraavalla silmänräpäyksellä hän luetteli miten paljo tarvittiin laivoja, satamia, muonavaroja ja joukkoja tämän haavekuvan toteuttamiseen. Hän tarttui kysymyksen ytimeen samalla päättäväisyydellä, kuin hän marssi suoraan vihollisen pääkaupunkia vastaan. Mies, jolla on runoilijan sielu ja käytännöllisen miehen verraton huomiokyky, on vaarallinen maailmalle.

Minä luulen, että hänellä oli tarkoituksena -- sillä hän ei koskaan tehnyt mitään ilman tarkoitusta -- antaa minulle tuntuva todistus kyvystään maan hallitsemisessa. Hän ehkä ajatteli, että minä vuorostani kertomalla toisille maanpakolaisille voin vaikuttaa heihin. Kaikessa tapauksessa hän minun antoi siinä seisoa kuuntelemassa, kun hän puhui koko suuren joukon kaikellaisia asioita. Mikään ei tuntunut olevan liian suurta eikä liian pientä tälle tavattomalle miehelle. Milloin hän antoi määräyksiä kahdentuhannen miehen talvimajoituksesta, milloin hän keskusteli Caulaincourtin kanssa taloudenhoidon supistamisesta ja miten olisi mahdollista tulla toimeen vähemmillä vaunuilla.

"Minä koetan olla säästäväinen kotona että voin esiintyä komeasti kylässä", sanoi hän. "Minä puolestani huomasin, että kun olin luutnanttina, tulin hyvin hyvästi toimeen 1,200 frangin vuosituloilla, eikä minulle olisi mitään kiusaa tulla toimeen samoilla ehdoilla. Tästä ylellisyydestä täytyy tulla loppu. Minä näen esimerkiksi teidän laskuistanne, että päivässä juodaan 155 kuppia kahvia, ja kun sokeri maksaa 4 frangia ja kahvi 5 frangia naula, niin tekee se 20 sousta kupille. Olisi parasta jakaa rahapalkinnoita kahvin asemesta. Tallilaskut ovat myöskin liian suuret. Nykyisten hintain mukaan pitäisi koettaa tulla toimeen 7--8 frangilla kutakin hevosta kohden tallissa, jossa on kaksi sataa hevosta. Minä en tahdo tietää mistään tuhlauksesta Tuillerioissa."

Sillä tavoin hän muutamassa minuutissa voi siirtyä miljaardein kysymyksestä sellaiseen asiaan, jossa oli kysymys penneistä ja valtakunnan hallitsemisesta tallin hoitoon. Silloin tällöin näin hänen vilkaisevan minuun aivan kuin tarkastaakseen, mitä minä ajattelin kaikesta tästä, ja minä ihmettelin, miten minun arveluillani oli mitään merkitystä hänelle. Vaan nyt, kun minä ajattelen kuluneita aikoja, ja muistan miten minun liittymiseni häneen toi niin paljo muita nuoria aatelisia mukanaan, niin ymmärrän, että hän oli pitkänäköisempi kuin minä.

"No, herra de Laval", sanoi hän äkkiä, "te nyt olette nähnyt vähän minun tapojani. Oletteko valmis astumaan palvelukseeni?"

"Olen, sire", vastasin minä.

"Minä voin olla hyvin ankara isäntä, kun niikseen tulee", sanoi hän hymyillen. "Te olitte läsnä kun minä puhelin amiraali Bruixin kanssa. Meillä kaikilla on velvollisuutemme täytettävänä, ja kuri on yhtä tärkeä asia korkeimmille kuin alhaisemmillekin. Vaan minun vihani ei koskaan mene tätä kauemmaksi", hän pani kätensä kurkulleen. "Minä en anna vihan koskaan pimentää aivojani. Tohtori Corvisart voi kertoa, että minulla on hitain valtasuoni kaikista hänen hoidokkaistaan."

"Ja että te syötte nopeammin kuin kukaan, sire", sanoi muuan leveämuotoinen ja hyväntahtoisen näköinen mies, joka oli kuiskaillut marski Berthierin kanssa.

"Aha, te veitikka, senkö kepposen nyt olette keksinyt? Tohtori ei voi minulle antaa anteeksi, kun minä sairaana ollessani hänelle sanoin, että minä tahdon mieluummin kuolla tautiin kuin lääkkeisiin. Jos minä syön liian kiireesti, niin se on valtion syy, joka ei anna minulle kuin muutamia minuuttia ruoka-aikaa. Minulle johtuu mieleen, että nyt lie jo päivällisen aika, Constant?"

"Te olette neljä tuntia myöhästynyt, sire."

"Toimittakaa sitten se heti."

"Heti, sire. Herra Isabey on tuolla ulkona nukkeineen."

"Aha, niitä meidän pitää heti nähdä. Tuo hänet sisään."

Sisään astui mies, joka nähtävästi oli juuri tullut pitkältä matkalta. Hänellä oli kainalossa suuri vasu.

"Siitä on kaksi päivää, kun minä lähetin teille sanan, herra Isabey."

"Kuriiri tuli eilen, ja siitä saakka minä olen ollut yhtä mittaa matkalla Pariisista."

"Onko teillä mallit mukananne?"

"On, sire."

"Asettakaa ne tuohon pöydälle."

Minä en alussa ymmärtänyt, mitä merkitsi, kun Isabey avasi vasunsa, joka oli täynnä noin jalan pituisia nukkeja mitä loistavimmissa silkistä ja sametista tehdyissä ja kärpännahkoilla ja kultapitseillä reunustetuissa vaatteissa. Vaan nyt kun hän niistä otti yhden erikseen ja asetti pöydälle, niin minä huomasin, että keisari, tavallisella kiihkollaan yksityisseikkoihin ja voidakseen tarkastaa kaikkia hovissaan, oli antanut pukea nämät nuket, nähdäkseen millaisen vaikutuksen tekevät uudet puvut, jotka hän oli määrännyt korkeille ylimyksilleen suurissa juhlissa.

"Mikä tämä on?" kysyi hän muuatta naisnukkea, joka oli amaranttivärisessä jahtipuvussa ja valkoiset töyhdöt.

"Siinä on puku keisarinnan jahtia varten, sire."

"Leningin röijyn pitäisi olla vähän pitempi", sanoi Napoleon, jolla oli vakaantuneet mielipiteet naisten puvusta. "Nuo kirotut muodit näyttävät olevan ainoat valtakunnassani, joihin minulla ei ole valtaa. Räätälini Duchesve lyhentää hännystakkini helmuksia kolme tuumaa, eikä sitä voi estää koko Ranskan armeijalla ja laivastolla. Kuka tämä on?"

Hän otti muutaman hyvin korean nuken, jolla oli viheriä takki.

"Kuka tämä on?"

"Se on ylijahtimestari, sire."

"Tässä olette siis, Berthier. Mitä arvelette uudesta puvustanne? Ja tämä punanen?"

"Se on suurkansleri."

"Entä tämä sinenpunertava?"

"Ylimmäinen kamariherra."

Keisarilla oli hauska kuin lapsella uusista leikkikaluista. Hän asetteli niitä pieniin ryhmiin pöydälle, nähdäkseen miltä näyttää kun ylimykset puhelevat keskenään. Sitten hän viskasi ne kaikki vasuun.

"Varsin hyvä", sanoi hän. "Te ja David olette suorittaneet asianne hyvin, Isabey. Te näytätte hovivaatettajille nämä mallit ja saatte kustannus-arvion. Mitä nyt, Constant?"

"Siellä on odottamassa muuan nainen, joka toivoo pääsevänsä teidän majesteetinne puheille. Sanonko hänelle, että hän saa tulla myöhemmin?"