Part 6

"Minulla puolestani on englantilainen käsitys avioliitosta, että se on tehtävä rakkauden eikä sovinnaisten syitten perustukselle. Vaan kaikessa tapauksessa teidän tuumanne on mahdoton, sillä minä itse olen kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka on Englannissa."

Hän katsoi minuun ilkeämielisesti pienillä harmailla silmillään.

"Ajatelkaa vain, Louis, mitä te teette", kuiskasi hän äänellä, joka oli yhtä uhkaava kuin käärmeen käninä. "Te asetutte minun aikeitani vastaan, ja siitä ei kukaan pääse rangaistuksetta."

"Minulla ei ole valinnan sijaa."

Hän tarttui minua hiasta ja levitti kätensä, niin kuin paholainen lie tehnyt näyttäessään Kristukselle kaiken maailman rikkauden. "Katsokaas puistoa, peltoja, metsiä. Katsokaa vanhaa linnaa, jossa esi-isänne olivat asuneet yli kahdeksansadan vuoden. Teidän ei tarvitse sanoa kuin yksi sana ja kaikki taas on teidän."

Minä näin ajatuksissani pienen kivirakennuksen Ashfordissa ja Eugenien pienen rakastettavan muodon akkunasta laakeripensaitten ylitse.

"Ihan mahdotonta!" sanoin minä.

Minun tavassani lienee ollut jotakin, joka hänelle vakuutti, että se todella oli mahdotonta, sillä hänen muotonsa mustui vihasta ja hänen houkutteleva äänensä muuttui uhkaavaksi.

"Jos minä olisin tiennyt, niin olisivat saaneet tehdä teidän kanssanne eilen illalla, mitä vaan olisivat halunneet", sanoi hän. "En olisi sormeakaan liikuttanut pelastukseksenne."

"Minua ilahduttaa kuulla teidän tuolla tavoin puhuvan", vastasin minä, "sillä minun on helpompi tunnustaa, että minä kulen omaa tietäni ja että minä en halua olla enään teidän kanssanne missään tekemisissä. Se mitä te nyt sanoitte, vapauttaa minut kiitollisuuden siteistä, jotka ennen kahlehtivat minun."

"Minua epäilyttää, että te mieluummin tahdotte päästä olemasta minun kanssani tekemisissä", lausui hän. "Sitä toivotte vielä enemmän, ennen kuin kaikki meidän välillämme on lopussa. No niin, hyvä herra, menkää omaa tietänne, minä menen omaani; me näemme, kumpi lopuksi pitemmälle pääsee."

Joukko husaareita seisoi portilla pitelemässä hevosiaan. Muutamassa minuutissa olin laittanut kokoon vähät varustukseni ja kiiruhdin käytävässä myttyineni, kun äkkiä tunsin piston sydämmessäni ajatellessani serkkuani, Sibylleä. Miten voin jättää hänet yksinään tuon ilkeän miehen kanssa vanhaan linnaan? Olihan hän itsekin sanonut, että voi tulla kysymykseen hänen henkensäkin. Minä olin pysähtynyt mielenliikutuksissani; äkkiä kuulin keveitä askelia ja hän kiiruhti minua vastaan.

"Hyvästi serkku Louis", sanoi hän ja ojensi kätensä.

"Minä ajattelin juuri teitä", sanoin hänelle. "Isällänne ja minulla on ollut selvitys ja riita."

"Jumalan kiitos", lausui hän. "Ainoa pelastuksenne oli, että pääsitte hänen luotaan. Vaan varokaa, sillä hän koettaa teille tehdä pahaa."

"Koettakoon pahintaan. Vaan miten voin jättää teidät hänen valtaansa?"

"Elkää olko levoton minun vuokseni. Hänellä on suurempi syy karttaa minua kuin minulla häntä. Vaan nyt he teitä huutavat, serkku. Hyvästi ja Jumala olkoon kanssanne!"

YHDEKSÄS LUKU.

Boulognen leiri.

Enoni seisoi portilla kuin mikähän aito anastaja, vanha vaakunamme ja hopeakaari ja kolme sinistä lintua veistettynä kivipilareihin molemmin puolin häntä. Hän ei tehnyt minulle mitään hyvästinjätön merkkiä, kun minä nousin suuren harmajan hevosen selkään, joka odotti minua, vaan hän katseli ajatuksissaan minua kupristuneitten kulmainsa alta, ja hänen leukalihaksensa liikkuivat edelleen säännöllisessä tahdissa. Hänen jäykissä, ruskeissa kasvoissaan ja terävissä silmissään oli kylmä ja ilkeänviekas ilme. Minä puolestani hyppäsin varsin mielelläni satulaan, sillä tuon miehen seura oli ensi hetkestä aikain ollut minulle vastenmielistä, niin että olin oikein iloissani, kun sain hänelle kääntää selkäni, ja husaariupseerin tuiman komentosanan kuultua lähdimme liikkeelle aseitten kalistessa. Kun minä silmäsin taakseni Grosboisin mustia muuria ja onnettomuutta ennustavaa olentoa, joka vielä seisoi portilla, niin huomasin hänen päänsä päällä liehuvan pienen valkoisen nenäliinan minulle jäähyväisiksi pienestä mustasta akkunasta, ja kylmät väreet väristyttivät taas ruumistani, kun minä ajattelin pelkäämätöntä tyttöä ja mihin käsiin hän oli jäänyt.

Vaan nuorison mielestä haihtuu suru kuin huuru kuvastimesta ja kenen sydän voi olla raskas niin kepeäjalkaisen hevosen selässä ja niin jumalallisessa ilmassa. Valkoinen tie luikerteli särkkiä pitkin, meri kaukana lännessä, ja välillä oli suo, joka oli ollut seikkailumme näyttelypaikkana. Minä olin myöskin etäällä näkevinäni mustan pilkun, joka osotti, missä tuo kurja hökkeli on. Kaukana näkyi taloryhmä; siellä oli Etaples, Ambleterre ja muita kalastajakyliä. Niemi, joka eilen minusta näytti vasta taotulta hehkuvalta miekalta, oli nyt valkeana armeijan teltoista. Kaukana, kaukana merellä näkyi sumuna maa, jossa olin elämäni viettänyt -- mieluisa, ystävällinen maa, jota olen aina rakastava lähinnä omaani.

Ja nyt kääntyi huomioni särkistä ja merestä husaareihin, jotka ratsastivat vierelläni ja jotka ymmärtääkseni olivat paremminkin vahtijoukko kuin seurue. Paitse patrullijoukkoa, jonka näin eilen, olivat nämät ensimmäisiä Napoleonin sotilaita, joita eläissäni olin nähnyt, ja ihmetellen ja uteliaana katselin näitä miehiä, jotka olivat hankkineet maailman maineen sotakurillaan ja urhoollisuudellaan. Heidän ulko-asunsa ei suinkaan ollut mikään loistava, ja heidän univormunsa ja ratsunsa olivat paljo vaatimattomammat kuin itäisen Kentin ratsuväen, joka aina lauantaisin ratsasti Ashfordin läpi; tämä joukko, jolla oli tahraiset takit, kuluneet nahkahihnat ja maineettomat, jäykät hevoset, näytti hyvin talonpoikaiselta. Sotilaat olivat pieniä, hinturoita, ruskeaihoisia, paksut viikset ja korvaparrat, ja monella heistä oli renkaat korvissa. Minua kummastutti, että nuorimmalla ja poikamaisimmallakin heistä oli niin vahva parrankasvu, vaan kun tarkastelin vähän lähemmin häntä, niin huomasin, että hänen partansa oli vahakakusta. Kookas luutnantti huomasi, että minä kummissani katselin hänen lapsellisia sotilaitaan.

"Niin, niin", sanoi hän, "hänellä on tietysti tekoparta, vaan eihän enempää voi odottaakaan seitsemäntoistavuotiaalta pojalta? Toisekseen emme voi turmella koko rykmentin näköä paraatissa, jos rivissä antaisimme olla tyttönaaman."

"Tämä parta sulaa kauheasti tällaisessa kuumassa ilmassa, herra luutnantti", sanoi husaari ja sekaantui keskusteluumme vapaasti, mikä oli muuan huomattavia piirteitä Napoleonin sotajoukossa.

"No, Caspar, vuoden tai kahden päästä, pääset tuosta parrastasi."

"Niin, jos ei ole päässyt päästäänkin sillä aikaa", sanoi muuan korpraali, joka ratsasti rintamassa ja he nauroivat kaikki sillä tavoin, että he Englannissa olisivat saaneet siitä putkaa. Minä pidin sitä vallankumouksen seurauksena, että miehistö ja päällikkökunta oli niin tuttavallisissa väleissä, jota vielä lisäsi ehkä se seikka, että keisari puheli vapaasti vanhojen sotilaittensa kanssa ja että hän salli heille kaikellaisia vapauksia hänen suhteensa. Ei ollut mitään tavatonta, että riveistä kuului joukottain pilkkasanoja, jotka olivat tähdätyt omia upseereita vastaan, ja ikävä kyllä, minun täytyy tunnustaa, että tavatonta ei ollut luoteinkaan sinkoileminen. Upseereita, joita vihattiin, surmasi oma joukko yhtämittaa; tunnettu asia on, että Montebellon taistelussa jokainen muu upseeri, paitse neljännenkolmatta puoliprikaatin luutnantti, ammuttiin takaapäin. Vaan tämä oli huonojen aikain jäännöksiä, ja kuta täydellisemmäksi keisarin tarkastus kävi, sitä paremmaksi tuli sotajoukon henki. Armeijamme historia siltä ajalta kaikissa tapauksissa osottaa, että paraat tulokset saavutettiin ilman keppikuria, jota vielä käytettiin Preussin ja Englannin sotajoukossa, ja nyt ensi kerran tuli näytetyksi, että suuret sotajoukko-osastot voidaan saada toimimaan isänmaanrakkaudesta ja velvollisuudentunnosta ilman palkinnon toivoa tai rangaistuksen pelkoa. Kun ranskalainen kenraali voi marssiessaan maakunnan läpi antaa joukkonsa hajota ilman mitään järjestystä tai yhteyttä ja hän oli varma, että ne kokoontuvat tappelupäiväksi, niin hän sillä osotti, että hänellä oli sotilaita, jotka ansaitsivat hänen luottamuksensa.

Muuan seikka oli minua suuresti hämmästyttänyt -- nimittäin että sotilaat puhuivat ranskankieltä hyvin vaivaloisesti. Minä huomautin tästä luutnantille, joka ratsasti vierelläni, ja kysyin häneltä mistä vieraasta maasta he olivat värvättyjä, kun he, mikäli ymmärsin, eivät olleet ranskalaisia.

"Elkää Jumalan nimessä puhuko niin että he kuulevat", sanoi hän, "sillä he luultavasti vastaisivat miekan iskulla. Me olemme Ranskan ratsuväen ensimmäistä rykmenttiä, Berchényn ensimmäistä rykmenttiä, ja totta on, että kaikki miehet ovat värvätyt Elsassista ja harvat heistä osaavat puhua muuta kuin saksaa, vaan he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin Kléber ja Kellermann, jotka ovat samalta seudulta. Kaikki miehemme ovat valituita ja upseerimme", lisäsi hän punoen viiksiään, "ovat parhaita koko armeijassa."

Miehen kehuva itserakkaus minua huvitti suuresti, sillä hän kopautti karhunnahkalakkiaan, heilautti sinistä kaapuaan, joka riippui hänen hartioillaan, rehenteli hevosensa selässä ja kalisteli miekkaansa osoittaen, miten poikamainen hän oli. Kun minä näin hänen siron vartalonsa ja kauniin ryhtinsä, niin ymmärsin hyvin, että hänellä oli syytäkin, ja hänen suoravainen hymynsä ja iloiset siniset silmänsä vakuuttivat minulle, että meistä tulee hyviä tovereita. Hän oli tehnyt minusta huomioita, sillä hän yhtäkkiä laski kätensä polvelleni, kun me ratsastimme vierekkäin.

"Minä uskon, että keisarilla ei ole mitään teitä vastaan", sanoi hän hyvin vakavasti.

"Minä toivon niin", vastasin minä, "sillä minä olen tullut Englannista asettuakseni hänen palvelukseensa."

"Kun eilen illalla tehtiin hänelle ilmoitus, ja hän sai tietää, että te olitte ollut tuossa rosvoluolassa, niin oli hän hyvin halukas saamaan teitä nähdä. Hän ehkä tahtoo teitä näyttämään meille tietä Englantiin. Te tietysti tunnette kaikki tiet koko saarella."

Husaarin käsitys, että Englanti olisi saari, näytti olevan kotoisin pienistä saarista, joita oli pitkin koko Normandian ja Bretagnen rannikkoa. Minä koetin hänelle selittää, että Englanti oli maa, joka oli melkein Ranskan kokoinen.

"Niin", sanoi hän, "me kohta saamme sitä lähemmin tarkastella, sillä me aijomme sen valloittaa. Leirissä puhutaan, että me marsimme Lontooseen joko keskiviikko-iltana tai torstaina. Viikkokauden ryöstämme kaupunkia, sitten yksi armeija valloittaa Skotlannin ja toinen Irlannin."

Hänen iloinen itseluottamuksensa sai minut hymyilemään.

"Vaan mistä tiedätte, että voitte tehdä kaiken tämän?" kysyin häneltä.

"Oo, sen asian on keisari järestänyt", sanoi hän.

"Vaan heilläkin on armeija ja he ovat hyvin varustettuja. He ovat urhoollisia miehiä ja he taistelevat."

"Se ei mitään merkitse, sillä keisari itse aikoo mennä yli", sanoi hän ja tässä teeskentelemättömässä vastauksessa minä ensi kerran huomasin rajattoman uskon ja luottamuksen, joka näillä sotilailla oli johtajaansa. Heidän uskonsa häneen oli fanatillinen, ja tämän voima oli uskontoa. Muhamed ei koskaan ole saanut istutetuksi sellaista voimaa uskolaisiinsa, ei koskaan hän ole heitä niin saanut karaistuksi tuskia ja kuolemaa vastaan kuin tämä pieni harmaatakkinen puolijumala vaikutti niihin, jotka häntä jumaloivat. Jos hän olisi tahtonut julistaa -- ja niin hän useat kerrat aikoikin -- että hän todella oli ihmissuvun yläpuolella, niin miljoonat olisivat vahvistaneet hänen vaatimuksensa. Te, jotka olette kuulleet puhuttavan hänestä lihavana miehenä, olkihattu päässä, niin kuin hän vanhuutensa päivinä oli, on ehkä vaikea ymmärtää tätä, vaan jos olisitte nähneet hänen silvottujen sotilaittensa vielä viime hengenvedossa huutavan häntä ja kääntävän kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohden, kun hän kulki ohi, niin olisitte ymmärtäneet millainen voima hänellä oli ihmisten mieliin.

"Oletteko ollut Englannissa?" kysyi luutnantti.

"Siellä olen elänytkin."

"Vaan miksi olitte siellä, kun sai tapella niin kunnollisesti Ranskan palveluksessa?"

"Isäni karkoitettiin maasta ylimyksenä", vastasin minä. "Vasta hänen kuolemansa jälkeen voin tulla tarjoamaan keisarille miekkani."

"Te olette menettänyt paljo, vaan minä uskon, että meillä on vielä monta kaunista sotaa odotettavissa. Ja te uskotte, että englantilainen tekee vastarintaa?"

"Siitä olen aivan varma."

"Minä luulen, että he syytävät aseensa pois, kun kuulevat että keisari itse tulee. Minä olen kuullut, että siellä on kauniita naisia."

"Naiset ovat kauniita."

Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, hän ainoastaan oikaisihe ja nosti rintaansa sekä punoi pieniä viiksiään.

"Vaan he lähtevät veneillä", mutisi hän lopuksi ja minä ymmärsin, että hän edelleen ajatteli Englantia pieneksi saareksi. "Kun vain saavat nähdä meidät, niin he pysähtyvät. Berchéryn husaareista väitetään, että he voivat saada koko kansakunnan juoksemaan, naiset meidän _luoksemme_ ja miehet meidän _edellämme_. Me olemme kuten te varmaan olette huomannut, hyvin kaunista joukkoa, ja kaikki upseerit ovat valittua väkeä, vaikka vanhemmat eivät vedäkään meille muille vertoja."

Niin itseensä tyytyväinen kuin tämä upseeri olikin, ei hän näyttänyt olevan minua vanhempi, jonka vuoksi häneltä kysyin, oliko hän koskaan ollut tappelussa. Tämän kysymyksen kuultua hänen viiksensä nousivat suuttumuksesta pystyyn, ja hän katseli minua kiireestä kantapäähän ankarin katsein.

"Minulla on ollut onni ottaa osaa yhdeksään taisteluun, hyvä herra, ja enemmän kuin neljäänkymmeneen kahakkaan", sanoi hän. "Minä myöskin olen suorittanut melkoisen joukon kaksintaisteluita, ja minä voin vakuuttaa teille, että minä aina olen valmis taistelemaan kenen kanssa tahansa -- vieläpä siviilihenkilönkin kanssa --, joka tahtoo asettaa minua koetteelle."

Minä sanoin hänelle, että hän oli onnellinen ihminen, kun hän oli ollut niin paljo mukana, vaikka olikin niin nuori, jolloin hänen suuttumuksensa hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja hän selitti, että hän oli ottanut osaa taisteluun Hohenlindenin luona Moreaun johdalla, sekä Napoleonin ylimenoon Alpeista ja Marengon taisteluun.

"Kun olette ollut vähänkään aikaa armeijassa, niin Étienne Gérardin nimi ei ole enään teille niin vieras", sanoi hän. "Minä voin vakuuttaa olevani sankari parissa pienessä jutussa, joista sotilaat mielellään kertoilevat leiritulilla. Te kyllä saatte kuulla puhuttavan kaksintaistelustani kuuden miekkailumestarin kanssa ja miten minä yksin hyökkäsin itävaltalaisten husaarien kimppuun Grazissa ja ryöstin heiltä hopeisen ratsurumpunsa. Te saatte uskoa, että minä en sattumalta ollut mukana eilisessä tapauksessa, vaan sen vuoksi, että eversti Lasalle tahtoi tietää, että vangit olivat varmassa tallessa. Vaan nyt kävi kuitenkin niin, että minä sain ainoastaan tuon pelkuri raukan, jonka jätin ylipiiskurille."

"Entä toinen -- Toussac?"

"Niin, hän tuntuu olleen mies toista ainetta ja lajia. Enpä olisi muuta halunnut kuin että olisin saanut taistella hänen kanssaan. Vaan hän pääsi pakoon. He pääsivät hänen kintereilleen ja ampuivat pari kertaa, vaan hän tunsi suon hyvin, niin että he eivät voineet häntä seurata."

"Ja miten käy teidän vangillenne?" kysyin häneltä.

Luutnantti Gérard kohautti olkapäitään.

"Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne", sanoi hän "vaan kaunis tyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia upseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin ijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin."

Meidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja nyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin ja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa, kulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa oli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja sotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin suuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu liehui.

"Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on kenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö. Huomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat asetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka, joka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen tarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat valiojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä tuolla sisällä", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta keskellä olevaa telttaa.

Tie leirille meni yli suuren tasangon, joka oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä, mikä piti harjoituksia. Olimme Englannissa kuulleet niin paljo puhuttavan Napoleonin joukoista, ja heidän urotyönsä olivat tuntuneet niin erin-omaisilta, että minä mielessäni olin kuvitellut näitä miehiä suuriksi ja komeiksi. Vaan itse asiassa tavallinen linja-jalkaväki, sinisissä takeissaan, valkoisissa housuissaan ja sääryksissään, oli hyvin pientä väkeä, eivätkä heidän vaskihelaiset päähineensäkään punaisine töyhtöineen voineet tehdä heistä erittäin vaikuttavan näköisiä.

Vaan jos olivatkin pienikasvuisia, niin he olivat jänteviä ja sitkeitä ja oltuaan kahdeksantoista kuukautta kenttäpalveluksessa oli heistä tehty mitä täydellisimpiä sotilaita. Rivit olivat täynnä veteraaneja, ja aliupseereilla oli rikas kokemus, ja komentavilla kenraaleilla ei koskaan ollut vertoja ollut, niin että tämä ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen, joka uhkaavin silmin katseli Englannin kaukaisia kallioita. Jos ei Pitt olisi kyennyt panemaan maailman arvokkainta laivastoa molempien rantojen väliin, niin Europan historia meidän päivinämme olisi aivan toinen.

Kun luutnantti Gérard näki, millä huomiolla minä katselin liikkuvia joukkoja, niin hän osotti ystävällisyyttään tyydyttämällä uteliaisuuttani selittäen joukoista, jotka olivat lähinnä.

"Nuot tuossa, joilla on suuret mustat hevoset ja suuret siniset hevosenloimet, ovat kyrasseerejä", sanoi hän. "Ne ovat niin raskaasti varustettuja, että ne voivat ratsastaa ainoastaan ravia, niin että kun ne tekevät hyökkäyksen, niin laitamme niin, että heidän takanaan on prikaati tarkkampujia tai husaareita täydentämään sen minkä he voittavat."

"Kuka on tuo siviilihenkilö, joka niitä tarkastaa?" kysyin minä.

"Ei se ole siviilihenkilö, se on kenraali St. Cyr, muuan n. s. Reinin sparttalaisia. Nämät ovat sitä mieltä, että hyvän sotilaan tulee olla yksinkertainen puvussaan ja elämäntavoissaan ja sen vuoksi heillä ei ole mitään muuta univormua kuin sininen ratsupuku, niin kuin näette. St. Cyr on kelpo upseeri, vaan hän ei ole yleensä suosittu, sillä hän harvoin puhelee kenenkään kanssa, ja usein hän moniksi päiviksi sulkeutuu telttaansa, jossa hän soittaa viuluaan. Minä puolestani en luule sen pahentavan sotamiestä, jos hän mielellään ottaa ryypyn ja pukeutuu kullalla kirjailtuun takkiin. Minä puolestani teen kumpaakin, ja ne jotka minun tuntevat, voivat teille vakuuttaa, että minä sotilaana en ole kärsinyt siitä vahinkoa. Näettekö noita jalkamiehiä vasemmalla?"

"Joilla on keltaiset takinpärmeet?"

"Niin, ne ovat Oudinotin kuuluisia krenateerejä. Ja toiset krenateerit, joilla on punaset olkaliput ja nahkatakit, ovat vanhaa konsulikaartia, joka meille hankki voiton Marengon luona. Kahdeksantoistasataa heistä sai kunniaristin taistelun jälkeen. Tuolla on kuudeskuudetta linjarykmentti, jota sanotaan "kauheaksi", ja tuolla on kuudes kevytjalkaväki, joka tulee Pyreneiltä, ja joka on tunnettu nopeimmaksi jalkaväeksi ja armeijan pahimmiksi veitikoiksi. Tuo kevyt viheriä ratsuväki on hevoskaartin ampujat, joita väliin sanotaan "oppaiksi"; heitä pidetään keisarin mielijoukkona, vaikka hän suuresti erehtyy, jos hän asettaa ne Berchényn husaarien edelle. Toinen ratsuväki, jolla on viheriät turkit, on myös tarkkampujia, vaan minä en voi täältä saakka nähdä, mihin rykmenttiin se kuuluu. Heidän everstinsä johtaa heitä erinomaisesti. Ne muodostavat sivustan avonaisilla kolonnilla puoli-eskadroonittain ja liittyvät sitten hyökkäyslinjaan. Mekään emme voisi sitä tehdä paremmin. Ja nyt me, herra de Laval, olemme Boulognen leirin käytävällä, ja minulla on määräyksenä viedä teidät suoraan keisarin majapaikkaan."

KYMMENES LUKU.

Vastaanottohuone.

Boulognen leirissä oli siihen aikaan 150,000 jalkamiestä ja 50,000 ratsumiestä, niin että sen asukasluku oli melkein kuin Pariisin. Se oli jaettu neljään osastoon, oikeanpuoleinen, vasemmanpuoleinen, Vimereuxin ja Ambleteusen leiri; se kaikkiaan oli noin englannin penikulman levyinen ja ulottui meren rantaa pitkin melkein 7 penikulmaa. Maan puolelta se oli avonainen, vaan meren puolella oli vahvat patterit kanuunoineen ja mörsärineen, joitten vertoja suuruudessa ei vielä tähän asti oltu nähty. Nämät patterit olivat korkeitten kukkulain rintamilla, ja niiden korkea asema lisäsi kanuunain kantavuutta, jotta niillä voitiin ampua Englannin laivain kannelle.

Varsin kaunis näky tarjoutui ratsastaessa leirin läpi, sillä joukot olivat siellä olleet jo enemmän kuin vuoden ajan ja olivat tehneet mitä tehdä voitiin telttojen kaunistamiseksi. Useimpien edessä tai ympärillä oli pienet puutarhat, ja kun me ratsastimme ohi, niin näimme sotilaita paitahihasillaan lapioineen tai kukkaruiskuineen kukkasten keskellä. Toiset istuivat auringonpaisteessa telttansa ovella ja palmikoivat miekkanauhojaan, hankasivat miekkavöitään tai kiillottivat aseitaan, välittämättä meistä sen vertaa, että olisivat edes silmänneet, kun me ratsastimme ohi, sillä ratsupatrulleita tuli ja meni kaikkiin suuntiin. Lukemattomat telttajoukot muodostivat katuja, joiden nimet oli luettavana puutauluilla. Me olimme jo kulkeneet rue d'Ancole, rue Kléber, rue d'Egypte ja rue d'Artellerie Volante kadut, ennen kuin tulimme suurelle avonaiselle paikalle, jossa armeijan päämaja oli.

Keisari oli öitä muutamassa pienessä kylässä, nimeltä Pont des Brigues, noin neljä englannin penikulmaa maalle päin, vaan päivin hän oli leirissä, ja siellä pidettiin hänen alituiset sotaneuvottelunsa. Täällä olivat myöskin hänen ministerinsä, ja niiden armeijajoukkojen kenraalit, jotka olivat pitkin rannikkoa, tulivat tänne saamaan määräyksensä. Näitä neuvotteluja varten oli rakennettu yksinkertainen puurakennus, jossa oli yksi hyvin suuri huone ja kolme pientä. Paviljongi, jonka olimme nähneet särkiltä, oli rakennuksen etehisenä, jonne keisarin luona kävijät kokoontuivat. Tämän rakennuksen ovella, missä suuri krenateerivahti osotti keisarin läsnäolon, seuralaiseni laskeutui hevosensa selästä ja antoi minulle merkin seuraamaan hänen esimerkkiään. Muuan kaartin upseeri kysyi nimeämme ja tuli takaisin luoksemme seurassaan kenraali Duroc, pieni laiha neljänkymmenen mies, käytökseltään turhantarkka ja katse epäilevä.

"Onko se herra de Laval?" kysyi hän hyvin jäykästi hymyillen.

Minä kumarsin.

"Keisari on hyvin halukas teitä tapaamaan. Teitä, herra luutnantti, ei tarvita enään."

"Minä olen vastuun-alainen siitä, että hän tulee jätetyksi määräpaikkaansa, herra kenraali."

"Hyvä on. Te voitte tulla sisään, jos niin tahdotte." Hän vei meidät suureen telttaan, jossa ei ollut sen enempää huonekaluja kuin rivi puupenkkejä pitkin seinää. Siellä istui paljo miehiä laivaston ja armeijan univormuissa, ja toiset seisoivat joukoissa ja puhelivat hiljaisella äänellä. Huoneen toisessa päässä oli ovi, josta mentiin keisarin neuvotteluhuoneeseen. Silloin tällöin näin virkapukuisia miehiä menevän tälle ovelle, koputtavan hiljaa sitä kynsillä, ja oven auettua astuvan äänettömästi sisään ja sulkevan sen varovasti. Koko kokoontunut joukko näytti paremminkin hovimaiselta kuin leirimäiseltä ja tuntui ihan kuin ilmassa olisi ollut jonkunlainen pelonsekainen kunnioitus, joka teki sitä suuremman vaikutuksen, kun se valtasi nämät karheat sotamiehet ja merikarhut. Minusta oli tuntunut, että keisari oli pelottava etempää, vaan minusta hän tuntui vielä vaikuttavammalta nyt, kun minä olin aivan hänen läheisyydessään.