Part 5

MARINA (Palaa, kantaen tarjotinta, jossa on ryyppy viinaa ja palanen leipää). Ota siitä.

(Astrov juo viinaa).

MARINA. Terveydeksesi! (Kumartaa syvään). Ottaisit leipäpalan päälle.

ASTROV. Ei, hyvä näinkin... Ja nyt, voikaa hyvin. (Marinalle). Älä tule minua saattamaan, Marina. Ei tarvitse.

(Hän lähtee; Sonja menee perästä saattamaan häntä kynttilä kädessä; Marina istuutuu nojatuoliinsa).

VOINITSKI (Kirjoittaa). "2 p:nä helmikuuta ruokaöljyä 20 naulaa... 16 p:nä helmikuuta taas ruokaöljyä 20 naulaa... Tattariryynejä..."

(Paussi).

(Kuuluu tiukujen kilinää).

MARINA. Nyt hän läksi.

(Paussi).

SONJA (Tulee takaisin, panee kynttilän pöydälle). Hän läksi.

VOINITSKI (Laskee helmilaudalla ja kirjoittaa muistiin). Sum... viisitoista... kaksikymmentä viisi...

(Sonja istuu ja kirjoittaa).

MARINA (Haukottelee). Ah, syntejämme...

(Telegin tulee varpaillaan, istuutuu oven pieleen ja näppäilee hiljaan kitaraa).

VOINITSKI (Sonjalle, silittäen kädellään hänen hiuksiaan). Lapseni, kuinka raskas on elämäni! Oo, jospa tietäisit, miten minun on vaikea!

SONJA. Mitä tehdä, täytyy elää! (Paussi). Me elämme vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on säälivä meitä ja me, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla -- ja levähtää. Minä uskon, eno, uskon palavasti, intohimoisesti... (Laskeutuu polvilleen hänen eteensä ja painaa päänsä hänen käsiinsä; väsyneellä äänellä). Me levähdämme!

(Telegin soittaa hiljaa kitarata).

SONJA. Me levähdämme! Me kuulemme enkelien laulua, näemme koko taivaan timanteissa, näemme, kuinka kaikki maallinen paha, kaikki kärsimyksemme hukkuvat laupeuteen, joka täyttää koko maailman, ja elämämme on tyyntyvä hiljaiseksi, lempeäksi ja suloiseksi niinkuin hyväily. Minä uskon, uskon... (Kuivaa nenäliinallaan kyyneleitä enonsa silmistä). Rakas, rakas eno raukka, sinä itket... (Läpi kyynelten). Sinä et saanut elämässäsi tuntea iloa, vaan odota, eno Vanja, odota... Me levähdämme... (Syleilee häntä). Me levähdämme!

(Vartija kolkuttaa).

(Telegin soittelee hiljaa; Maria Vasiljevna kirjoittelee broshyyrin reunoihin; Marina neuloo sukkaa).

SONJA. Me levähdämme!

_Esirippu hitaasti alas_.

* * * * *

Ruhtinas _Peter Krapotkin_ lausuu Venäjän kirjallisuutta käsittelevissä esitelmissään Anton Tshehovista m.m.:

"Ei kukaan (venäl. kirjailijoista) ole pystynyt niinkuin Tshehov kuvaamaan nykyisessä sivistyselämässämme ilmeneviä inhimillisiä puutteellisuuksia ja varsinkin sivistyneiden turmeltuneisuutta, haaksirikkoisuutta --"

"Tshehovin näytelmät osoittavat selvästi, kuinka hänen uskonsa parempaan tulevaisuuteen vuosi vuodelta kasvoi -- -- --"

"'Eno Vanjan' loppu on kyllä masentava, mutta siinä näkyy kuitenkin hiljainen toivon siinto. Tämä näytelmä kuvaa sivistyneiden 'intellektuellien' ja varsinkin sen luokan pääedustajan, professorin täydellistä rappeutumista, tuon professorin, joka on pieni perhejumala, jonka hyväksi kaikki muut ovat uhrautuneet ja joka ei koko elämänsä aikana ole tehnyt muuta kuin kirjoitellut kauniita sanoja taiteen pyhitetyistä kysymyksistä, samalla kuin hän on ollut ikänsä täydellinen egoisti. Mutta draaman loppu on toista. -- -- -- Siinä helähtää Sonjan ja hänen enonsa altistumisen ja itsensäkieltämisen sävel sydäntä särkevästä: 'Ei auta', sanoo Sonja, 'meidän täytyy elää! Me elämme vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on säälivä meitä ja me, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla -- ja levähtää. Minä uskon palavasti, intohimoisesti... Me levähdämme.' Tässä on vihdoin sovittava piirre, joka pääsee kuuluville epätoivon keskeltä -- -- --".