Part 4

VOINITSKI. Tämä tila ostettiin silloin sen hinnan mukaan yhdeksästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Isä maksoi paikalla vain seitsemänkymmentä tuhatta ja velaksi jäi kaksikymmentä viisi tuhatta. Kuulkaa nyt... Tätä tilaa ei myydä, ellen minä luovu perintöosastani sisareni hyväksi, jota olen lämpimästi rakastanut. Sitäpaitsi, olen raatanut kymmenen vuotta kuin härkä ja maksanut koko velan...

SEREBRJAKOV. Valitan, että tästä ensinkään ryhdyttiin keskustelemaan.

VOINITSKI. Tila on veloista vapaa ja hyvässä kunnossa, se on yksistään minun ponnistusteni ansio. Mutta nyt, kun olen tullut vanhaksi, tahdotaan minut häätää täältä pois niskasta pitäen!

SEREBRJAKOV. En ymmärrä, mihin sinä tähtäät.

VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olen hallinnut tätä tilaa, tehnyt työtä, lähettänyt sinulle rahoja, kuin tunnollisin käskyläinen konsanaan, etkä sinä koko aikaan ole minulle kertaakaan suurta kiitosta sanonut. Koko aikana -- niin hyvin nuoruudessani kuin nytkin -- olen saanut sinulta palkkaa mitättömän summan, viisikymmentä ruplaa vuodessa -- eikä sinun päähäsi ole koskaan pälkähtänyt korottaa sitä yhdelläkään ruplalla!

SEREBRJAKOV. Ivan Petrovitsh, mistä olisin voinut sen tietää? Olen epäkäytännöllinen ihminen enkä ymmärrä mitään. Olisit voinut itse korottaa palkkaasi, niin paljon kuin halutti.

VOINITSKI. Miksi en varastanut? Miksi te kaikki halveksitte minua sen vuoksi, kuu en varastanut? Se olisi ollut oikein, enkä minä nyt olisi keppikerjäläinen!

MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Jean!

TELEGIN (Levottomana). Vanja ystäväni, älä viitsi, älä viitsi... minä vapisen... Miksi rikkoa hyvät suhteet? (Suutelee häntä). Älä viitsi.

VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olemme tuon äitini kanssa istuneet kuin myyrät neljän seinän sisällä... Kaikki ajatuksemme ja tunteemme kohdistuivat yksistään sinuun. Päivät päästään puhuimme sinusta, sinun töistäsi, ylpeilimme sinusta ja kunnioittaen mainitsimme nimeäsi, yöt kulutimme lukemalla kirjoja ja aikakauskirjoja, joita nyt syvästi inhoan!

TELEGIN. Älä viitsi, Vanja, älä viitsi... En voi...

SEREBRJAKOV (Vihaisesti). En ymmärrä, mihin sinä pyrit.

VOINITSKI. Olemuksesi oli meistä korkeampaa laatua, ja kirjoituksesi osasimme aivan ulkoa... Mutta nyt ovat silmäni auenneet! Näen kaikki! Sinä kyllä kirjoitat taiteesta, mutta et ymmärrä siitä mitään! Kaikki tuotteesi, joita niin suuresti rakastin, eivät maksa kuparilanttiakaan! Olet pettänyt meidät!

SEREBRJAKOV. Hyvät herrat! Sallikaa. Minä lähden matkaan!

HELENA ANDREJEVNA. Ivan Petrovitsh, vaadin teitä vaikenemaan! Kuulitteko?

VOINITSKI. Minä en vaikene! (Sylkee Serebrjakovin tielle). Odota, en ole vielä lopettanut! Sinä olet turmellut elämäni! En ole elänyt, en! Sinun hyväksesi olen käyttänyt, turhaan kuluttanut elämäni parhaat vuodet! Sinä olet pahin viholliseni!

TELEGIN. En jaksa... en jaksa... Pois lähden...

(Menee suuresti kiihtyneenä).

SEREBRJAKOV. Mitä minusta tahdot? Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin? Narrimaisuutta! Jos kerran tila on sinun, niin pidä se, minä en sitä kaipaa!

HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden heti paikalla pois tästä helvetistä. (Huutaa). En voi enää kestää!

VOINITSKI. Elämäni on mennyttä! Minä olin kyvykäs, viisas, rohkea... Jos olisin elänyt normaalisissa oloissa, niin minusta olisi voinut tulla Schopenhauer, Dostojesvki... Olen lasketellut pelkkiä loruja! Minä tulen hulluksi... Äiti, äiti, minä olen joutunut epätoivoon!

MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Tottele Aleksanderia!

SONJA (Lankee hoitajattaren eteen polvilleen ja puristautuu häntä vastaan). Marina! Marina kulta!

VOINITSKI. Äiti kulta! Mitä minun on tehtävä? Ei tarvitse; älkää puhuko! Tiedät itse, mitä on tehtävä! (Serebrjakoville). Kyllä sinä vielä muistat minua!

(Menee keskimäisestä ovesta). (Maria Vasiljevna menee hänen perästään).

SEREBRJAKOV. Hyvät herrat, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Pelastakaa minut tästä hulluudesta! En voi elää hänen kanssaan saman katon alla! Hän elää tuolla (viittaa keskimäiseen oveen), melkein minun vieressäni... Muuttakoon hän kylälle tai sivurakennukseen, tahi muutan minä täältä pois, mutta hänen kanssaan en voi jäädä samaan taloon...

HELENA ANDREJEVNA (Miehelleen). Lähtekäämme tänään pois täältä! Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme.

SEREBRJAKOV. Mokoma heittiö!

SONJA (Polvillaan, kääntyy ikkunaan päin; hermostuneesti, kyynelehtien). Ole kärsivällinen, isä! Minä ja eno Vanja olemme niin onnettomat! (Hilliten epätoivoaan). Ole kärsivällinen! Muistappas, kun olit nuorempi, niin eno Vanja ja mummo yöllä käänsivät sinulle kirjoja, kopioivat sinun papereitasi... kaiket yöt, kaiket yöt! Minä ja eno Vanja teimme työtä levähtämättä, pelkäsimme kuluttaa omiin tarpeisiimme kopeekkaakaan ja lähetimme sinulle kaikki... Me emme syöneet turhaan leipää! En puhu siitä, en virka siitä sen enempää, mutta sinun pitäisi muistaa meitäkin, isä. Sinun pitäisi olla laupias!

HELENA ANDREJEVNA (Kovasti kuohuksissa, miehelleen). Selitä heille asia Herran nimessä, Aleksander... Rukoilen sinua.

SEREBRJAKOV. Hyvä. teen heidän kanssaan selvät tilit... En syytä häntä siitä, enkä ole suutuksissani, mutta myöntäkää, että hänen käytöksensä oli lievimmin sanoen kummallinen. Sallikaa, että menen hänen luoksensa.

(Menee keskimäisestä ovesta).

HELENA ADNREJEVNA. Ole häntä kohtaan lempeämpi, rauhoita häntä...

(Menee hänen perästään).

SONJA (Puristautuen lujasti hoitajattareen kiinni). Marina! Marina kulta!

MARINA. Ei se mitään, tyttöseni. Hanhet kaakottavat aikansa -- ja lakkaavat... Kaakottavat -- ja lakkaavat...

SONJA. Marina kulta!

MARINA (Silittää hänen päätään). Sinähän vapiset kuin horkassa! No, no, orpo kulta, Jumala on laupias. Keitetään teetä lehmuksen kukista tai vatuista, niin se menee ohi... Älä ole niin palavissasi, orposeni... (Katsahtaen keskimäiseen oveen vihaisesti). Kas vaan, hanhenpojat ovat vimmoissaan, kunpa nälkä niitä vähän kurittaisi.

(Näyttämön takaa kuuluu laukaus ja Helena Andrejevnan huuto; Sonja hätkähtää).

MARINA. Vieköön sinut se ja se...!

SEREBRJAKOV (Syöksyy sisään, hoipertelee säikäyksestä). Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa kiinni! Hän tuli hulluksi!

(Helena Andrejevna ja Voinitski taistelevat ovessa).

HELENA ANDREJEVNA (Koettaen riistää hänen käsistään revolveria). Antakaa tänne! Hellittäkää, sanon minä!

VOINITSKI. Päästäkää, Helene! Päästäkää minut! (Irti päästyään juoksee sisään ja hakee silmillään Serebrjakovia). Missä hän on? Kas tuolla! (Ampuu häntä). (Paussi). Eikö sattunut? Taaskin harhaan? (Vihan vimmassa). Vieköön sinut perkeleen perkele...

(Kolhii revolverilla lattiaa ja vaipuu uupuneena tuolille; Serebrjakov huumautuneena; Helena Andrejevna nojautuu seinään, häntä huimaa).

HELENA ANDREJEVNA. Viekää minut täältä pois! Viekää, tappakaa, mutta... en voi jäädä tänne, en voi!

VOINITSKI (Epätoivoissaan). Oo, mitä minä teen! Mitä minä teen!

SONJA (Hiljaa). Marina kulta! Marina kulta!

_Esirippu_.

NELJÄS NÄYTÖS.

Ivan Petrovitshin huone; se on samalla hänen makuukamarinsa sekä talon konttorihuone. Ikkunan ääressä suuri pöytä, sillä tilikirjoja ja kaikenlaisia papereita; pulpetti, kaappeja ja vaaka. Pienempi pöytä Astrovia varten; sillä piirustustarpeita ja värejä; vieressä pahvikotelo. Häkissä kottarainen. Seinällä Afrikan kartta, jota ei täällä nähtävästi kukaan tarvitse. Hyvin suuri, vahakankaalla päällystetty leposohva. Vasemmalla ovi, joka vie kamariin; oikealla ovi etukamariin; oikeanpuolisen oven edessä matto, jott'eivät talonpojat likaisi lattiata. -- Syysilta. -- Hiljaista.

(Telegin ja Marina istuvat vastakkain ja kerivät sukkalankaa).

TELEGIN. Kerikää nopeammin, Marina Timofejevna, tuossa paikassa tullaan meitä kutsumaan jäähyväisille. Ne jo käskivät valjastamaan hevosia.

MARINA (Koettaa keriä kiireemmin). Vielä on vähän jälellä.

TELEGIN. Ne matkustavat Harkoviin. Aikovat asettua sinne.

MARINA. Se onkin parempi.

TELEGIN. Säikähtivät... Helena Andrejevna sanoo, ettei hän tahdo viipyä enää tuntiakaan täällä, ja hän kiirehtii miestänsä "lähtekäämme, lähtekäämme... muuttakaamme Harkoviin, hankkikaamme siellä asunto ja palatkaamme sitten hakemaan tavaroita täältä..." He vievät vain vähän tavaroita mukanaan. Nähkääs, Marina Timofejevna, kohtalo ei sallinut heidän elää täällä. Ei sallinut... Niin oli ennakolta määrätty.

MARINA. Niin onkin parempi. Eilen nostivat semmoisen melun ja tappelun -- kerrassaan häpeä!

TELEGIN. Niin, se oli aihe, joka olisi ansainnut Aivasovskin siveltimen.

MARINA. Sitä en olisi suonut näkeväni. (Paussi). Tästä lähtien alamme elää niinkuin ennenkin, vanhaan tapaan. Aamulla teetä ennen kello kahdeksaa, ensimäisellä tunnilla päivällinen, iltasella -- istumme syömään illallista; kaikki menee menojaan niinkuin muualla maailmassa... kristilliseen tapaan. (Huoaten). Siitä onkin jo kauan, kun minä viimeksi sain kotitekoista makaroonilientä syntiseen suuhuni.

TELEGIN. Niin, siitä on jo aikoja, kuu meillä keitettiin makaroonilientä. (Paussi). On jo aikoja... Tänä aamuna, Marina Timofejevna, kun kuljen kylän läpi, niin kauppias huutaa minulle jälestä: "Hoi, sinä, armoleivän syöjä!" Ja se koski minuun niin katkerasti!

MARINA. Älä pane semmoista mieleesi, vaariseni, Kaikkihan me olemme Jumalan edessä armoleivan syöjiä. Niin sinä, niin Sonja, niin Ivan Petrovitsh -- ei kukaan istu huoletonna, vaan kaikki me näemme vaivaa! Kaikki, kaikki... Mutta missä on Sonja?

TELEGIN. Puutarhassa. Hän kävelee yhä tohtorin kanssa, etsii Ivan Petrovitshia. He pelkäävät, ettei hän vain olisi tehnyt itsellensä mitään pahaa.

MARINA. Missä on hänen pistolettinsa?

TELEGIN (Kuiskaten). Minä kätkin sen kellariin!

MARINA (Hymähtäen). Kaikkeakin!

(Pihalta saapuvat Voinitski ja Astrov).

VOINITSKI. Jätä minut. (Marinalle ja Teleginille). Menkää pois täältä, jättäkää minut yksin edes tunniksi! Minä en kärsi holhousta!

TELEGIN. Heti paikalla, Vanja.

(Poistuu varpaisillaan).

MARINA. Hanhi taas kaakattaa!

(Kerää langat ja menee).

VOINITSKI. Jätä minut!

ASTROV. Suurimmalla mielihyvällä, minun olisi jo aikaa sitten pitänyt lähteä täältä, mutta, sanon sen vielä kerran, minä en matkusta, ennenkuin sinä annat takaisin sen, mitä olet minulta ottanut...

VOINITSKI. En ole ottanut sinulta mitään.

ASTROV. Puhun vakavasti -- älä viivyttele. Minun olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten.

VOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.

(Molemmat istuvat.)

ASTROV. Niinkö? No odota vielä hetkinen, mutta anna sitten anteeksi, jos täytyy käyttää väkivaltaa. Me sidomme sinut köysiin ja panemme tarkastuksen toimeen. Sanon tämän aivan vakavasti.

VOINITSKI. Kuten haluttaa. (Paussi). Näytellä semmoista pöllön osaa: ampua kaksi kertaa eikä saada kertaakaan sattumaan! Sitä en anna koskaan itselleni anteeksi!

ASTROV. Jos tulee halu ampua, niin voithan paukauttaa omaan otsaasi.

VOINITSKI (Kohauttaen olkapäitään). Kummallista. Olen tehnyt murhayrityksen, mutta minua ei vangita eikä vedetä oikeuteen. Nähtävästi pidetään minua mielipuolena. (Nauraen ilkeästi). Minä -- mielipuoli, mutta mielipuolia eivät ole ne, jotka eivät kätke lahjattomuuttaan, tyhmyyttään, taivaaseen huutavaa sydämettömyyttään professorin, tuon oppineen velhon naamarin taakse. Eivätkä ole mielipuolia nekään, jotka menevät naimisiin vanhojen ukkorahjusten kanssa ja sitten pettävät heitä kaikkien nähden. Minä näin omin silmin, kuinka sinä syleilit Helenaa.

ASTROV. Niinpä kyllä, syleilinpä niinkin, ja tuossa on sinulle.

(Näyttää pitkää nenää).

VOINITSKI (Vilkaisten ovelle). Ei, mielipuoli on se maa, joka vielä kantaa teitä pinnallansa.

ASTROV. Hm, tyhmyyksiä.

VOINITSKI. Entä sitten, minä olen mielipuoli, syyntakeeton, ja minulla on lupa lasketella tyhmyyksiä.

ASTROV. Vanha juttu. Sinä et ole mielipuoli, vaan yksinkertaisesti narri. Linnunpelätti. Ennen aikaan pidin jokaista narria sairaana, epänormaalisena, mutta nyt olen sitä mieltä, että ihmisen normaalinen tila on -- olla narri. Sinä olet täysin normaalinen.

VOINITSKI (Kätkee kasvot käsiinsä). Hyi! Jospa tietäisit, kuinka minua iljettää! Tätä häpeäntuntoa ei voi verrata mihinkään tuskaan. (Inhoten). Sietämätöntä! (Painuu pöytää vasten). Mitä minun on tehtävä? Mitä minun on tehtävä?

ASTROV. Ei mitään.

VOINITSKI. Anna minulle jotakin! Oi Jumalani... Minulla on ikää 47 vuotta; jos otaksuisin eläväni 60 vuotiseksi, niin minulla on vielä edessä kolmetoista vuotta. Pitkä aika! Miten elän nuo kolmetoista vuotta? Mitä teen, miten saan ne kulumaan? Oo, käsitäthän... (Pusertaa suonenvedon tapaisesti Astrovin kättä) käsitäthän, jospa voisi elää elämänsä loppuajan uuteen tapaan. Jospa voisi nukkua kirkkaaseen, hiljaiseen aamuun asti ja tuntea, että elämä alkaa uudestaan, että kaikki entisyys on unohdettu ja haihtunut niinkuin savu (Itkee). Alkaa uutta elämää... Kuiskaa minulle, miten alkaa... mistä alkaa...

ASTROV (Inhoten). No, ole nyt! Mitä uutta elämää tässä vielä! Meidän asemamme, sinun ja minun, on toivoton.

VOINITSKI. Niinkö?

ASTROV. Olen siitä vakuutettu.

VOINITSKI. Anna minulle jotakin... (Osoittaa sydäntään). Täällä polttaa.

ASTROV (Huutaa vihaisesti). Lakkaa jo! (Leppyen). Ne, jotka elävät sata, pari sataa vuotta meidän jälkeemme ja jotka halveksivat meitä siitä syystä, että olemme kuluttaneet elämämme niin tyhmästi ja järjettömästi, -- ne kenties keksivät keinon, miten voidaan olla onnellisia, mutta me... Meillä, sinulla ja minulla, on yksi ainoa toivo. Se toivo, että kun me lepäämme haudassamme, niin meitä katsomaan tulevat haamut, kenties ystävällisetkin. (Huoaten). Niin, veljeni. Koko piirikunnassa oli ainoastaan kaksi kunnollista, intelligenttiä ihmistä: minä ja sinä. Mutta kymmenkunnassa vuodessa tämä poroporvarillinen, inhoittava elämä on vienyt meidät alaspäin; se on mädänneillä höyryillään myrkyttänyt veremme, ja me olemme muuttuneet samanlaisiksi tolvanoiksi kuin kaikki muutkin. (Vilkkaasti). Mutta sinä älä ärsytä minua kuitenkaan. Anna pois, mitä olet ottanut minulta.

VOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.

ASTROV. Sinä olet ottanut matka-apteekistani morfiinipullon. (Paussi). Kuule, jos mielesi tekee kaikin mokomin päättää päiväsi, niin mene metsään ja ammu siellä luoti otsaasi. Mutta anna pois morfiini, muuten ruvetaan puhumaan ja arvelemaan, että minä olen antanut sen sinulle... Minulle on kyllin siinäkin, että minua tullaan hakemaan sinun ruumistasi avaamaan... Luuletko sen olevan hauskaa?

(Sonja tulee).

VOINITSKI. Jätä minut.

ASTROV (Sonjalle). Sofia Aleksandrovna, enonne on ottanut apteekistani morfiinipullon eikä anna sitä takaisin. Sanokaa hänelle, että se on... tyhmää, mieletöntä. Niin, eikä minulla ole aikaa. Täytyy lähteä.

SONJA. Eno Vanja, oletko ottanut morfiinia?

(Paussi).

ASTROV. Hän on ottanut. Olen siitä vakuutettu.

SONJA. Anna pois. Miksi peloittelet meitä? (Hellästi). Anna pois, eno Vanja! Minä olen kenties yhtä onneton kuin sinä, kuitenkaan en heittäydy epätoivoon. Minä kestän ja kestän edelleenkin, kunnes päiväni itsestään päättyvät... Kestä sinäkin. (Paussi). Anna pois! (Suutelee hänen käsiänsä). Rakas kunnon eno kulta, anna takaisin! (Itkee). Sinä olet hyvä, säälit meitä ja annat takaisin. Koeta kestää, eno! Koetathan!

VOINITSKI (Ottaa pöytälaatikosta pienen pullon ja ojentaa sen Astroville). He tuoss' on! (Sonjalle). Mutta täytyy pian päästä työhön, pian tehdä jotakin, muuten en voi... en voi...

SONJA. Niin, niin, työhön. Kun vain olemme saattaneet omaisemme matkalle, niin istumme heti työhön... (Hermostuneesti selailee papereita pöydältä). Meillä on kaikki laiminlyöty.

ASTROV (Panee pullon apteekkilaukkuunsa ja vetää nahkahihnat kiinni). Nyt matkaan.

HELENA ANDREJEVNA (Tulee). Ivan Petrovitsh, tekö täällä? Me matkustamme tuossa tuokiossa. Menkää Aleksanderin luokse, hän haluaa puhua teille jotakin.

SONJA. Mene, eno Vanja. (Ottaa Voinitskia käsivarresta) Menkäämme. Sinun täytyy tehdä sovinto isän kanssa. Se on välttämätöntä.

(Sonja ja Voinitski menevät).

HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden. (Ojentaa kätensä Astroville). Hyvästi.

ASTROV. Joko nyt?

HELENA ANDREJEVNA. Hevoset ovat jo valjaissa.

ASTROV. Hyvästi.

HELENA ANDREJEVNA. Tänään te lupasitte minulle lähtevänne täältä pois.

ASTROV. Kyllä muistan. Heti lähden. (Paussi). Pelästyittekö? (Ottaa häntä kädestä). Olikohan se todella niin hirveätä?

HELENA ANDREJEVNA. Oli.

ASTROV. Muussa tapauksessa olisitte jäänyt! Niinkö? Ja huomeniin metsänvartijan talossa...

HELENA ANDREJEVNA. Ei... Se oli jo ennen päätetty... Ja senvuoksi minä katson teihin niin rohkeasti, kun matka kerran on päätetty... Yhtä seikkaa teiltä pyydän: ajatelkaa minusta paremmin. Tahtoisin, että kunnioittaisitte minua.

ASTROV. He! (Tyytymätön liike). Jääkää, pyydän teitä. Tunnustakaa, teillä ei ole mitään tekemistä tässä maailmassa, elämällänne ei ole minkäänlaista tarkoitusta, teillä ei ole mitään, mihin kiinnittäisitte huomionne, ja ennemmin tahi myöhemmin te kuitenkin tulette tuntemaan, että se on välttämätöntä. Senvuoksi olisi parempi, ettei se tapahtuisi Harkovissa eikä jossakin Kurskissa, vaan täällä luonnon helmassa.... Se olisi ainakin runollista, ja syksykin on niin kaunis... Täällä on kruunun metsäpalsta, puoleksi rappeutunut hovi Turgenjevin tyyliin...

HELENA ANDREJEVNA. Miten lystikäs te olette... Minä olen teihin suutuksissani, mutta kuitenkin... muistelen teitä mielihyvällä. Te olette hauska, originelli mies. Me emme tapaa enää koskaan, ja senvuoksi -- miksi salata sitä? Minä olin teihin vähän ihastunut. No, puristakaamme toinen toisemme kättä ja erotkaamme ystävinä. Älkää muistelko minua vihaten.

ASTROV (On puristanut kättä). Niin, matkustakaa... (Mietteissään). Tuntuu kuin te olisitte hyvä ja henkevä ihminen, mutta kuin koko teidän olemuksessanne olisi jotakin kummallista. Kun tulitte tänne miehenne kanssa, niin kaikkien, jotka olivat täällä työssä ja jotka täällä hääsivät ja korjasivat minkä mitäkin, kaikkien niiden täytyi jättää työnsä ja pitää koko kesä huolta miehenne jalankolotuksesta ja teistä. Molemmat te -- hän ja te -- tartutitte meihin kaikkiin laiskuutenne. Minä ihastuin teihin, en tehnyt mitään kokonaiseen kuukauteen, samaan aikaan väki sairasteli, ja minun metsissäni ja vesakoissani paimensivat talonpojat karjojansa... Niin te ja teidän miehenne tuotte sekasortoa kaikkialle, mihin vain tulette... Minä tietysti lasken vain leikkiä, mutta kaikki on... kummallista, ja olen vakuutettu, että jos te jäisitte tänne, niin hävitys olisi suunnattoman suuri. Minäkin olisin mennyt perikatoon, eikä se teillekään olisi ollut... terveellistä. Matkustakaa siis. _Finita la comedia!_

HELENA ANDREJEVNA (Ottaa hänen pöydältään lyijykynän ja piiloittaa sen sukkelasti). Tämän kynän otan itselleni muistoksi.

ASTROV. Miten kummallista... Olimme tuttuja ja yht'äkkiä, ties miksi... emme enää näe koskaan toisiamme. Niin on tämän maailman meno... Mutta nyt kun täällä ei ole ketään, kun eno Vanja ei ole vielä tullut ruusuvihkoaan tuomaan, sallikaa minun... suudella teitä... Näkemiin asti... Niinhän? (Suutelee häntä poskelle). No niin... hyvä on.

HELENA ANDREJEVNA. Toivon teille kaikkea hyvää. (Katsahtaen ympärilleen). Käyköön kuinka tahansa, niin kuitenkin kerran elämässä! (Syleilee häntä kiihkeästi, ja molemmat heti äkkiä kimpoavat erilleen toisistaan). Täytyy lähteä.

ASTROV. Lähtekää pian. Jos hevoset ovat valjaissa, niin matkustakaa pois.

HELENA ANDREJEVNA. Tänne tulee ihmisiä, luulen.

(Molemmat kuulustavat).

ASTROV. _Finita!_

(Serebrjakov, Voinitski, Maria Vasiljevna kirja kädessä, Telegin ja Sonja tulevat).

SEREBRJAKOV (Voinitskille). Ken vanhoja esiin kaivaa, siltä silmä puhki. Sen jälkeen mitä on tapahtunut näinä muutamina hetkinä, olen minä elänyt sielussani niin paljon ja miettinyt niin paljon, että luulisin voivani kirjoittaa jälkeentuleville opiksi kokonaisen tutkimuksen siitä, miten on elettävä. Mielelläni suostun anteeksipyyntöösi ja pyydän itsekkin anteeksi. Jää hyvästi!

(Hän ja Voinitski suutelevat toisiansa kolme kertaa).

VOINITSKI. Saat tästä lähtien täsmälleen saman, minkä sait aikaisemmin. Kaikki jää entiselleen.

(Helena Andrejevna syleilee Sonjaa).

SEREBRJAKOV (Suutelee Maria Vasiljevnan kättä). Marinan...

MARIA VASILJEVNA (Suudellen häntä). Aleksander, otattakaa taas ja lähettäkää minulle valokuvanne. Tiedättehän, miten paljon teistä pidän...

TELEGIN. Jääkää hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Älkää unohtako meitä!

SEREBRJAKOV (Suudellen tytärtään). Hyvästi... Hyvästi kaikki (Ojentaen kätensä Astroville). Kiitän teitä hyvästä seurasta... Kunnioitan teidän ajatustapaanne, teidän viehättäviä ominaisuuksianne ja innostustanne, mutta sallikaa vanhuksen jäähyväishetkellään tehdä teille yksi ainoa huomautus: hyvät herrat, pitää todella tehdä jotakin! Pitää tehdä jotakin! (Yleinen kumarrus). Voikaa hyvin! (Lähtee; hänen perästänsä menevät Maria Vasiljevna ja Sonja).

VOINITSKI (Suutelee voimakkaasti Helena Andrejevnan kättä). Hyvästi... Antakaa anteeksi... Emme näe enää koskaan toisiamme.

HELENA ANDREJEVNA (Liikutettuna). Hyvästi, rakkaani. (Suutelee häntä päähän ja menee).

ASTROV (Teleginille). Mene sanomaan, että minullekin valjastettaisiin hevoset heti yksin tein.

TELEGIN. Kyllä, hyvä ystävä.

(Menee).

(Jäävät ainoastaan Astrov ja Voinitski).

ASTROV (Kerää pöydältä värit ja pistää ne matkalaukkuunsa). Miksi et mene saattamaan?

VOINITSKI. Menkööt menojansa, vaan minä... minä en voi. Minusta on raskasta. Pitää heti ryhtyä johonkin... Työhön, työhön! (Penkoo papereita pöydällä).

(Paussi; kuuluu kellojen helinää).

ASTROV. Nyt ne läksivät. Professori on kai iloissaan. Häntä ei saisi enää houkutelluksi tänne makealla leivälläkään.

MARINA (Tulee). Nyt ne läksivät.

(Istun nojatuoliin ja neuloo sukkaa).

SONJA (Tulee). Ne läksivät. (Pyyhkii silmiään). Suokoon Jumala onnellista matkaa. (Enolle). No, eno Vanja, ryhdytäänpä nyt johonkin.

VOINITSKI. Työhön, työhön...

SONJA. Siitä on jo kauan, kauan, kun viimeksi istuimme yhdessä tämän pöydän ääressä. (Sytyttää lampun pöydällä). Muste näyttää loppuneen... (Ottaa mustepullon, menee kaapin luokse ja kaataa mustetta). Minulla on ikävä, kun he läksivät.

MARIA VASILJEVNA (Tulee hitaasti sisään). Nyt ne menivät!

(Istuu ja syventyy lukemaan).

SONJA (Istuu pöydän ääreen ja selailee konttorikirjaa). Ensin kirjoitamme tilit, eno Vanja. Meillä on hirveästi laiminlyötyä. Tänään taas lähettivät hakemaan laskua. Kirjoita. Kirjoita sinä toinen, minä kirjoitan toisen...

VOINITSKI (Kirjoittaa). "Lasku... herra ...lle."

(Molemmat kirjoittavat ääneti).

MARINA (Haukottelee). Rupeaa jo nukuttamaan...

ASTROV. On niin hiljaista. Kynät rapisevat, sirkka laulaa. Lämmintä, kodikasta... Ei tekisi mieleni lähteä täältä. (Kuuluu tiukujen kilinää). Hevosia valjastetaan... Ei siis auta muu kuin jättää jäähyväiset teille, ystäväni, ja jättää jäähyväiset omalle pöydälleni ja -- sitten matkaan!

(Sovittaa kartogrammin pahvikoteloon).

MARINA. Ja miksi kävitte hyörimään ja pyörimään? Istukaahan.

ASTROV. En voi.

VOINITSKI (Kirjoittaa). "Ja vanhaa velkaa jälellä kaksi ja seitsemänkymmentä viisi..."

(Työmies tulee).

TYÖMIES. Mihail Lvovitsh, hevoset ovat valjaissa.

ASTROV. Odota. (Antaa hänelle apteekin, matkalaukun ja pahvikotelon). Kas tuossa, ota nuo. Mutta katso, ettet riko pahvikoteloa.

TYÖMIES. Kyllä.

(Menee).

ASTROV. No-oh... (Menee jättämään jäähyväisiä).

SONJA. Milloinka me tapaamme toisiamme?

ASTROV. Luultavasti emme ennen kesää. Talvella tuskin... Tietysti, jos jotakin tapahtuu, niin lähettäkää minulle sana -- tulen silloin (Puristaa molempia käsiä). Kiitos vieraanvaraisuudesta, hyvyydestä, ystävyydestä... sanalla sanoen, kaikesta. (Menee Marinan luokse ja suutelee häntä päähän). Hyvästi, vanhus.

MARINA. Niinkö sinä lähdet ilman teetä?

ASTROV. Kiitos, en halua.

MARINA. Kenties ottaisit ryypyn?

ASTROV (Epäröiden). No, olkoon menneeksi...

(Marina menee).

ASTROV (Paussin jälkeen). Sivuhevoseni on alkanut vähän ontua. Eilen vasta sen huomasin, kun Petrushka toi sitä juomaan.

VOINITSKI. Pitää kengittää uudestaan.

ASTROV. Täytyy poiketa Roshdjestvennon kylään sepän luokse. Ei auta muu (Menee Afrikan kartan eteen ja katselee sitä). Kylläpä tuolla Afrikassa mahtaa nyt olla kuumuutta -- hirveästi!

VOINITSKI. Kyllä luultavasti.