Chapter 2

Nuori Emmerich pudisti päätänsä ja sanoi rohkeasti: "ei ole sinun viisaudestasi, eno! Älä pane pahaksesi, vaikka minun täytyy sanoa sinulle, että te, hyvät maanviljelijät, mutta huonot kristityt, olette aivan harhatiellä. Sen sijaan että tekisitte parastanne noita tuhmia mustia raukkoja valaistaksenne ja koettaisitte saada heitä hyviksi kristityiksi, saatatte heidät ankaruudellanne epätoivoon. Teidän julmuutennehan se on, eikä totisen Jumalan tunteminen, joka ajaa nuot poloiset vuoristoon ja pakoittaa heitä hurjan ja julman koston töihin. Puhdas kristin-oppi tekisi heidät hyviksi ja jaloiksi, vieläpä kiitollisiksikin sille herralle, joka kohtelee heitä lempeydellä ja sääliväisyydellä. Tee minun neuvoni mukaan ja koeta kerran, mitä hyvyys vaikuttaa. Kyllä minä takaan, ett'et kadu kauppaasi."

"Tuota sinä et ymmärrä, poika," vastasi eno närkästyneenä, pudistaen päätänsä. "Piiskan pitää käydä laiskan miehen takana; muuten he nielevät meidät kaikki ihka elävinä. Jos eivät pelkäisi piiskaa, kidutusta ja kuolemata pitkällisissä kivuissa -- niin ei meillä silmänräpäystäkään olisi turvallisuutta henkemme puolesta. Mutta olkoon kylläksi siitä asiasta puhuttu. Ilta tulee viileäksi ja paitsi sitä yö kohta on tulossa. Käykäämme sisään huoneisin ja jutelkaamme siellä hauskemmista asioista, äidistäsi ja isänmaastasi; älkäämme vaivatko itseämme noitten uppiniskaisten, pölkkypäisten, laiskojen murjaanein tähden."

Herra Vanderstraten nousi tuoliltansa ja astui verkalleen leveitä, hyvästi siivottuja hietakäytäviä taloon päin. Emmerich käveli hänen vieressään syvään miettimiseen vaipuneena ja mutisi hiljaa itsekseen: "Kummallinen maa ja kummalliset ihmiset! Palava paahde auringolla, mutta jäiset sydämet ihmisissä, jotka eivät edes soisi lähimmäisillensä puhtaan kristin-uskon lohdutusta, jotka eivät soisi, että poloiset, sorretut orjat oppisivat tuntemaan armosta rikkaan, laupiaan Jumalan, joka yksin voipi lohduttaa ja vahvistaa heitä heidän viheliäisyydessänsä. Mutta toisin tulee olemaan, jos minä jään tänne ja voitan enoni sydämen. Hän on luonnoltansa hyvä ja ystävällinen, mutta paha esimerkki ja vaaran pelko on tehnyt hänen yhtä julmaksi, kuin muut, jotka näkyvät unhoittaneen että sorretut, nöyryytetyt, rääkätyt mustatkin ovat ihmisiä ja heidän veljiänsä taivaallisen Isän silmissä. Kärsivällisyyttä vaan! Toisellaiseksi pitää tämän seikan muuttuman eikä todellakaan huonommaksi!"

KOLMAS LUKU.

Herkules.

Miettien ja tuumaillen poloisten neekerien parasta oli Emmerich enonsa seurassa saapunut tämän asuin-huoneelle ja oli juuri astumaisillaan sisään avatusta ovesta, kun etäältä kaikuva, kumiseva huuto saattoi hänet äkkiä seisahtumaan. Hän kuunteli; huuto kuului uudelleen; se oli syvästi kivun ja tuskan valitus ja nyt Emmerich kiireesti riensi sinnepäin, mistä huuto kuului, hoksaamatta kutsua enoansa avuksi tahi pyytää anteeksi pois menostansa. Muutamassa sekunnissa tuli hän aituukselle, jonka sisäpuolella eräitä neekeri-mökkejä seisoi siellä täällä, hyppäsi sen yli ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua aukealla paikalla, jossa hän tulisoittojen valossa näki hirvittävän näyn.

Vähintäin sata neekeriä seisoi isossa piirissä, minkä keskikohdalla nähtiin nuori, pitkä ja solakka neekeri-orja sidottuna niiniköysillä paaluun. Hänen voimakas vartalonsa värisi ja vapisi, kun eräs armoton, valkea mies piiskalla lyödä läjähytti hänen alastonta selkäänsä väkevän käsivartensa täydellä voimalla. Joka iskulta ilmaantui punainen, verinen naarmu kidutetun orjan mustalle, sametinnäköiselle iholle. Tämä nuorukainen tuskin näytti vanhemmalta kuin Emmerichkään. Äärettömät kivut, joita ruoskan iskut tuottivat tälle onnettomalle, pusersivat hänen suustansa ähkimisen, joka täytti Emmerichin sydämen syvimmällä, hellimmällä säälillä. Hänen silmänsä vilkahtivat tuikeasti julmaan voutiin, hän käski hänen herkeämään, ja kun tätä käskyä ei toteltu, karkasi hän voudin kimppuun, nykäisi piiskan hänen kädestään ja sivalsi häntä niin rajusti päähän, että hän keikahti monta askelta taaksepäin.

"Häpeällistä!" huudahti Emmerich nuoren sydämensä hehkuvassa innossa. "Kuinka voitte Jumalan edessä vastata siitä, että näin hirveästi kidutatte ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi? Päästäkää tuo onneton paikalla irti!"

Mustat orjat, joille Emmerich ilmaantui ikään kuin pelastavana enkelinä, riensivät sidotun luo, repivät ja leikkasivat poikki köydet, joilla hän oli kidutus-paaluun sidottu, ja ottivat onnettoman käsivarsillensa, kun hän, kivusta ja verenvuodatuksesta nääntyneenä, tainnuksissa vaipui maahan. Sillä välin oli orjavouti toipunut, ja tummanpunaisena vihan vimmasta ojensi hän puristetun nyrkkinsä Emmerichiä vastaan, kurittaaksensa nuorukaista, joka oli hänet häväissyt kaikkien orjain nähden. Vaan Emmerich ei näyttänyt vähääkään pelkäävän hurjistuneen, mahdottomasti väkevän miehen vihaa. Levollisena jäi hän seisomaan, katsoi kirkkailla sinisilmillään voutiin ja sanoi vakavasti: "mene, katala, huomeis-aamuna tahdon minä enoni, herra Vanderstratenin, läsnä-ollessa teitä kuulustella, ja jos vaan petomaisesta julmuudesta olette tuota ihmisrukkaa niin häpeällisesti kohdelleet, on teille paha tarjona."

Voudin uhkaavasti kohotettu nyrkki vaipui hermotonna alas, kun Emmerich mainitsi enonsa nimen, ja tuo äsken niin julmistunut mies kumarsi liehaillen ja mairitellen nuorukaista, joka niin rohkeasti astui esiin hallitsijana herra Vanderstratenin kartanossa.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra," sanoi hän nöyrästi, vaikka äänensä vielä vihasta vapisi -- "anteeksi, että kohotin käteni armollisen herrani sukulaista vastaan. Vaan minä en teitä tuntenut ja aivan oudolla tavalla te häiritsitte minua velvollisuuteni harjoittamisessa. Tuo konna on hyvin ansainnut rangaistuksensa. Tänään hän varsin tahallaan musersi kätensä sokerimyllyssä päästäksensä vapaaksi siitä työstä ja sitten -- --"

"Voi teitä, petoa ihmishaamussa," tiuskasi Emmerich vihan vimmassa, "ja sitten rohkenitte niin veriseksi piiskata haavoitetun miehen, joka jo vääntelihe kivuissaan. Oi, laupias Jumala! miksi olet sallinut semmoisen rikoksen tapahtua, musertamatta tuon ilkiön leimauksellasi? Pois, hirviö, taikka, taivaan nimessä, minä hurjistun ja täytän teihin rangaistuksen, jonka olette neekeri raukalle aikoneet."

Vouti vilkaisi suuttuneesen nuorukaiseen tuimasti, ilkeästi, mutisi muutamia epäselviä sanoja ja katosi pimeään, joka jo peitti koko ympäristön. Emmerich taas, hänestä sen koommin huolimatta, kumartui alas haavoitetun puoleen, tarttui hänen oikeaan, terveesen käteensä ja puristi sitä sydämellisellä sääliväisyydellä.

"Ole huoletta, mies raukka," sanoi hän hänelle lempeällä, heleästi soivalla äänellänsä. "Sen lurjuksen täytyy tästälähin jättää sinut rauhaan, ell'ei hän tahdo saada minun kanssani tekemistä. Kantakaa hänet majaansa, pojat. Minä tahdon itse sinua hoitaa, ja enoni lääkäri on parantava kivistäviä haavojasi lievittävällä palsamilla."

Orjien suusta kaikuivat raikkaat ilohuudot, kun he kuulivat kauniin valkoisen nuorukaisen puhuvan niin lempeästi ja lohdullisesti. Kidutettu neekeri puristi viimeisillä voimillaan Emmerichin kättä, ja hänen suurista mustista silmistänsä lensi leimaus, joka enemmän kuin tuhat sanaa tulkitsi neekeri raukan kiitollisuutta. Sitten hän tahtoi heittäytyä Emmerichin jalkojen juureen, mutta kipu ja veren vuodatus uuvuttivat häntä ja voivotellen vaipui hän tiedotonna veljiensä syliin.

"Kantakaa hänet pois," huusi Emmerich mustille. "Ja jos joku tietää lääkärin olevan tässä likellä jossakin, niin kutsukaa hänet tänne; mutta pian, sillä ei kellenkään ole pikainen apu tarpeellisempi kuin tälle rääkätylle neekeri raukalle."

Muutamat väkevimmistä neekereistä nostivat taintuneen ylös, kantaaksensa häntä hänen omaan mökkiinsä; toiset juoksivat lääkäriä hakemaan. Mutta samassa tuli neekeri-akka esiin pimeydestä, jossa oli piilounut, käski pois rientävät pysähtymään ja otti pnnaisen puu-rasian halvan hameensa taskusta.

"Jääkööt kaikki tänne," sanoi hän murretulla Hollannin kielellä. "Vanhalla Gingalla on rohtoja, parempia kuin kaikki tohtorin voiteet. Herkules huomenna terve."

Yleinen sohina kuului neekerien joukosta. Kunnioituksella he antoivat sijaa vanhalle vaimolle, joka hitaasti kulki haavoitetun luokse, aukaisi puisen rasian ja voiteli taintuneen verisiä haavoja värittömällä nesteellä. Herkules vavahti, värähti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hymyili ja aukaisi silmänsä. Ensi silmäyksensä sattui Emmerichiin, joka seisoi aivan hänen vieressään ja sääliväisyydellä katseli hoidokastansa.

"Oi, herra," sanoi tämä, suudellen nuorukaisen kättä, "Herkules sinun henkineen, verineen, kaikkineen. Herkules antaa repiä itsensä rikki jalopeuroilta ja tiikereiltä nuoren herran tähden. Herkules ei unohda, mitä nuori herra on tehnyt orja raukalle."

"Ole huoletta, ystäväni," vastasi Emmerich hymyillen. "Koko juttu ei ansaitse sen enempää puhetta. Samoin kuin sinulle tein, olisin tehnyt kellenkä hyvänsä, vaikka meidän vanhalle taitavalle muorillemmekin. Mutta menkää nyt lapset! Haavoitettu tarvitsee lepoa, ja minä tahdon puhua enolleni oikein vakaisesti, ett'ei täällä täst'edes tapahtuisi sellaisia seikkoja, kuin silmieni tänään hämmästyksellä ja säälillä on täytynyt nähdä. Ja kuulkaa, lapset, jos vouti vielä kerran on julma teitä kohtaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni. Niin kauvan kuin minä voin sitä estää, ei ole kellenkään vääryyttä tapahtuva. Hyvää yötä."

Emmerich kääntyi kartanoon päin, lähteäksensä pois. Mutta vanha Ginga piti hänet takin liepeestä kiinni ja pyysi hänen näyttämään kämmentänsä. Hymyillen täytti nuorukainen tämän pyynnön, ja tulisoiton leimuavassa valossa tutkisteli vanhus himeillä silmillään kauvan aikaa moniin mutkiin kietoutuueita viivoja nuorukaisen kädessä.

"Kaikki aivan hyvä!" sanoi vanhus miettiväisesti ja nyykähytti päätänsä. "Sydän hyvä ja käsi hyvä antamaan köyhille, vaan musta pilkku keskellä elon juovaa. Kavahtakaa valkoista miestä; musta mies ei vaarallinen nuorelle herralle. Valkoisella miehellä paha mielessä! Ginga sanoo: olkaa varoillanne."

"Kiitoksia varoituksistanne, mummoseni," naurahteli rohkea nuorukainen. "Mutta katsoppas, olkoon musta tahi valkea, tahdon minä hätätilassa suojella itseäni ja ylhäällä pilvien tuolla puolen asuu Hän, joka on väkevämpi kuin pahansuopien kaikki juonet. Hyvää yötä, lapset, ja sinulle, Herkules, toivon hyvää tointumusta."

Neekerien riemuhuutojen kaikuessa lähti Emmerich pois. Vaikka jo oli pimeä yö, lähettivät kuitenkin tuikkaavat tähdet niin paljon valoa maan päälle, että hän osasi tietänsä ja saattoi nähdä enonsa kartanon tummat hahmoviivat. Rivakasti astui hän eteenpäin. Muutaman askeleen päässä kartanosta täytyi hänen kulkea tiheän pisanki-pensaikon sivutse. Tässä hän äkkiä seisahtui, sillä kapea, tumma esine lensi sihisten aivan hänen silmiensä ohitse ja tarttui palmu-puun runkoon, joka oli häntä niin likellä, että hän melkein kädellään siihen ylettyi. Hän seurasi esinettä silmillään, läheni palmupuuta ja veti sulitetun nuolen sen pehmeästä kuoresta. Salaman nopeudella syöksi hän nyt pisanki-pensastoon. Hän ei nähnyt ketään, mutta rätinä ikään kuin erilleen taivutetuista ja jälleen yhteen sysätyistä oksista ilmoitti hänelle, että joku elävä olento oli väijynyt pensastossa. Emmerich seisoi epäillen, pitäiskö hänen seurata sitä vai ei. Hän pudisti ruskeita kiharoitansa, kääntyi kartanoon päin ja mutisi itsekseen: "vanha Ginga näkyy tuntevan väkensä, vastaiseksi tahdomme kuitenkin olla varoillamme valkoisten miesten nuolia vastaan."

Porstuassa havaitsi Emmerich nuoren koiran. Sievästi teki hän sen nahkaan pienen naarmun nuolella. Eläin rupesi kohta värähtelemään, vingahti pari kertaa, oikaisi koipensa ja kuoli.

"Aivan oikein, nuoli on myrkytetty," sanoi Emmerich hiljaa itsekseen. Hän taittoi vaarallisen aseen pirstoiksi, kaivoi kuopan maahan, pani koiran ja nuolen siihen ja peitti sen huolellisesti mullalla.

"Nyt tahdomme vartoa, mitä vieläkin on tapahtuva," lausui hän. "Eno ei vielä saa mitään tietoa tästä pienestä seikasta. Niin pitkälle ei koston himo vie, että muutaman kolahduksen ja haukkuma-sanan vuoksi ruvetaan salamurhaan. Tämän alla kätkeyy enemmän ja Jumalan avulla, joka on minua varjeleva niin hirveästä kuolemasta, tahdomme pian kyllä saada asiat selville. Vielä kärsivällisyyttä ja vaiti-oloa."

Itseksensä viheltäen Saksalaisen laulun nuottia meni Emmerich enonsa luokse ja sai toria pitkästä pois olostansa, mutta ne hän pian sai loppumaan sopivalla anteeksi anomuksella. Sitten kertoi hän äidistänsä, sisaristansa ja kauniista Saksalaisesta kotimaastansa, ja herra Vanderstraten kuunteli häntä tarkasti aina sydän-yöhön asti. Sitten vasta hän meni levolle Emmerichin kanssa, joka ei puhunut sanaakaan enollensa tämänpäiväisistä seikoista.

NELJÄS LUKU.

Koneisto.

Aamu-auringon ensimäinen säde tuskin oli kullannut läheisen vuoriston metsittyneitä kukkuloita, kun eno Vanderstraten kolkutti sisaren-pojan huoneen ovea ja korkealla äänellä käski hänen pukeutua ja lähteä hänen kanssansa kävelemään kasvumaita. Kaksi minuuttia myöhemmin Emmerich seisoi valmiina enonsa vieressä ja meni hänen kanssansa puutarhan kautta läheisille, rehevässä viljavuudessa loisteleville kasvumaille. Vaikka oli niin aikaisin aamulla, oli jo eloa ja virkeyttä nähtävänä, ja mihin ikään Emmerich loi silmänsä, vilkahti häntä vastaan säihkyviä mustia silmiä, jotka katselivat häntä hellimmällä rakkaudella ja kiitollisuudella. Kaunis nuorukainen nyykkäsi ystävällisesti neekereille, puhuikin pari sanaa heidän kanssansa eikä paljon huolinut eno Vanderstratenin muistutuksesta, ettei pitäis "olla liian nöyrä noille mustille lurjuksille," j.n.e.

"Ihmisiäpä he ovat yhtä hyvin kuin sinä ja minä eno kulta," lausui Emmerich hymyillen, "ja näethän, ett'eivät ole kiittämättömiä ystävyydestäni."

Eteenpäin kulkiessaan kohtasivat he Nikolao voudin, joka nähtävästi vaaleni, kun Emmerich katsoi häntä terävästi silmiin. Nuorukainen tahtoi mennä sivutse häntä puhuttelematta; mutta vouti, nopeasti mieltänsä rohkaisten astui ilkeästi nauraen häntä vastaan ja kysyi herra Vanderstratenilta, oliko tuo nuori mies vastaiseksi saanut isännyyden kartanossa? Hämmästyneenä herra Vanderstraten nosti silmänsä, ja Nikolao kertoi nyt, miten Emmerich edellisenä iltana oli häntä estänyt velvollisuutensa täyttämisessä. Huolettomasti hymyillen kuunteli Emmerich hänen kannettansa ja rupesi itseänsä puolustamaan vasta sitten, kun eno totisena kysyi, oliko voudin syytöksessä perää.

"On kaiketi," vastasi Emmerich, "ja mieltäni vaan pahoittaa, ett'en vielä kovemmin kurittanut tuota julmaa lurjusta. Herkules raukkaa piiskatessaan hän ei muistanut, että tämä jo oli kylliksi onneton palveluksessaan rusennetun kätensä tähden. Kiittäkää Jumalaa, herra," sanoi Emmerich vakaisella ja uhkaavalla silmäyksellä kääntyen voudin puoleen, "ett'en ole mitään puhunut ilkeästä teostanne. Vielä yksi sana, niin minä kerron enolleni seikkoja, joista teille saattaisi olla pahat seuraukset. Pois, katala, pois, ja kavahtakaa vasta olemasta niin julma. Tässä nyt olen ja, taivaan nimessä, minä tahdon valvoa oikeutta."

Vouti hämmästyi ja hiipi hiljaa pois. Mutta herra Vanderstraten virkkoi: "älä vaan, sisareni poika, pilaa meidän ja voudin väliä. Jos ei häntä piiskoinensa olisi, niin emme yhtäkään silmänräpäystä olisi hengestämme varmat. Hän teki kyllä väärin siinä, että Herkulesta nyt piiskasi, kun olisi voinut odottaa hänen parantumistansa; mutta sinulla, poika, ei ollut vähintäkään syytä sekaantua siihen, sillä sinuun asia ei ensinkään koskenut. Minä pidän sinusta paljon, sen vuoksi että olet rehellinen mies ja sisareni poika, vaan varo, ett'et jälleen menetä rakkauttani, sillä minä en siedä sellaisia vehkeitä."

"Minä kiitän paljon rakkaudestanne, jos se on ostettava konnan töillä," tiuskasi Emmerich. "Mieluummin tahdon paikalla lähteä takaisin Saksanmaalle, kuin kylmäkiskoisesti katsella julmuuksia, jotka saattavat vereni kuohumaan. Päättäkää pian, eno; yhtä vähän kuin te, ymmärrän minäkin leikintekoa semmoisissa asioissa, joita en voi vastata omantuntoni edessä."

Herra Vanderstratenin viha oli puhkeamaisillaan ja hän teki lujan päätöksen lähettää nuorukaisen takaisin sinne, mistä hän oli tullut. Vaan nähtyänsä nuorukaisen jalosta innosta säteilevät silmät, jotka niin elävästi muistuttivat häntä sisarestansa, haihtui syttymäisillään oleva vihansa, ja leppeämmin, kuin itse olisi suonutkaan, virkkoi hän: "No, no! älä ole niin tulinen, poikani, malta vaan, aikaa voittaen sinäkin tulet viisaaksi. Mielettömän teon vuoksi ei sisareni poikaa lähetetä pois meren yli. Tule Emmerich!"

Leppyneenä seurasi nuorukainen enoansa, joka kävi edellä, siksi että seisahtui aukealle paikalle, missä kehnosti rakennetuissa mökeissä, taikka oikeammin katosten alla, oli ladottuna suuria kasoja rautakaluja, isoja teloja, hammasrattaita, ruuveja, tankoja y.m.s.

"Tämä paikka maksaa minulle paljon rahaa," sanoi herra Vanderstraten huoaten ja katkerasti naurahtaen. "Tuossa on monta hollantilaista tukaattia, jotka ihan suotta olen heittänyt pois. Nämä läjät tässä, jotka nykyään suurilla kuljetuskustannuksilla tuotiin tänne Lüttichistä, ovat tehneet suuren loukon raha-arkkuuni."

"Ovatko koneet vajanaisia vai särkyneitäkö?" kysyi Emmerich, tarkastellen rautaläjiä, tutkivin silmin.

"Ei, poika, ne ovat kaikki eheät ja täydelliset, mutta ei kukaan ymmärrä noita ratas- ja tanko-koneita sovittaa yhteen," vastasi herra Vanderstraten ja lisäsi närkästyneenä: "minä olen luottanut teidän riivattujen koneseppienne kuvailuksiin, olen luullut voittavani isoja etuja noilla koneilla ja tuottanut niitä koko laivallisen. Kun nyt koneet tulivat, seisoimme kuin narrit, koettelimme ja koettelimme emmekä tulleet mihinkään selkoon. Naapurit vielä päälle päätteeksi nauroivat tarpeettomille uutis-kapineilleni ja paitsi rahatappioitani tulin vielä pilkatuksi ja herjatuksi. Heittiö vieköön kaikki koneet!"

"Lopussa kiitos seisoo, eno," vastasi Emmerich ja tutkisteli tarkemmin kuin ennen pinottuja koneen-osia. "Se on vanha, hyvä sananlasku! hm! hm! Tämä on, kuten näkyy, leikkuukone -- nämä ovat sokerimyllyn osia, ainakin nuo vankat telat sitä todistavat -- tämä on noin kahdenkymmenen hevosen voimainen höyrykone -- no, eno, paljoko minulle annat, jos panen kaikki nuo koneet järjestykseen?"

"Et ole täysi-järkinen poika," sanoi herra Vanderstraten puoleksi nauraen, puoleksi suuttuneena. "Pilkkakirves, luuletkos täällä voivasi mielesi mukaan silmiämme lumota? Mene tiehesi, äläkä yhtään puutu noihin koneisin. Toivon ruosteen pian niitä syövän ja sitten eivät enää silmiäni kiusaa."

"Minä en laske leikkiä, eno," sanoi Emmerich aivan totisena. "Vielä kerran kysyn sinulta, mitä annat minulle, jos parin kymmenen orjan avulla panen nuo koneet kuntoon neljässätoista päivässä? Minä vähän ymmärrän noita asioita, eno."

"Poika," huudahti herra Vanderstraten, levittäen silmänsä, "jos saat sen toimeen, niin totta todellakin, niin totta kuin minä elän, sinä saat puolen siitä tulosta, minkä nuo kalut tuottavat."

"Ei eno, niin paljoa minä en pyydä niin vähästä avusta," vastasi Emmerich nauraen. "Ehkä minä vaan pyydän, -- anna minulle tuo Herkules raukka, jota voutisi on niin pahoin pidellyt."

"Saat hänen, poika, ja lisäksi vielä tusinan mustia poikia!" huudahti herra Vanderstraten iloissaan. "Jos todellakin saat sen toimeen, niin saat nähdä, ett'ei enosi ole kiittämätön. Milloin tahdot ruveta työhön?"

"Huomeis-aamuna ani varhain," lausui Emmerich. "Tänään meidän ensin pitää määrätä, mihin paikkaan koneet ovat asetettavat, ja valita miehiä avukseni. Minä en tahdo muita kuin vahvoja, tukevia miehiä."

"Onpa sinulla suuri valitsemisen tila," vastasi herra Vanderstraten. "Ota niin monta, kuin tarvitset, ja jos tämä vaikea työ sinulle onnistuu, niin tänne tulosi tuskin on kullalla maksettava; mutta jos olet minua vietellyt ja narrina pitänyt, niin todella suutun kuin suutunkin."

"Olkaa huoletta, eno, jos ei vaan mitään puutu koneista, jota en nyt taida päättää, kun kaikki kappaleet ovat huiskin haiskin, niin minä vastaan asian menestymisestä. Mutta sinä et saa minua häiritä, vaan sinun pitää pysyä erillään eikä olla koko asiasta milläsikään, siksi että sanon sinulle: jo on kalu kunnossa, kunnioitettava eno Vanderstraten."

Enolle tämä ehdotus ei näyttänyt aivan oikealta; hän ei luottanut sisarensa pojan taitavuuteen ja katseli häntä epäillen, kahden vaiheilla. Vaan nuorukaisen rehellinen katsanto ja se varmuus, jolla hän oli arvannut eri kone-osain käytäntöä, saattoivat enon viimeinkin heittämään koneet nuorukaisen haltuun. "Tee, mitä tahdot ja taidat," sanoi hän, "neljäntoista päivän perästä puhutaan asiasta jälleen."

Emmerich kävi viipymättä työhön käsiksi. Enon käskystä annettiin pari tusinaa vahvimpia ja ketterimpiä neekereitä hänen käytettäväksensä, ja moneen päivään eno ei saanut häntä nähdäkään muuta kuin päivällisellä. Vaan sitä enemmän hän kuuli hänestä puhuttavan. Niillä paikoilla, missä koneet koottiin ja pantiin katoksen alle, kuului alinomaa vasaran kalsketta, työmiesten huutoja ja konesepän käskysanoja; savupiiput savusivat, hehkuivatpa ahjotkin, joissa rauta sulatettiin ja juotettiin, ja kaikki todisti kiihkeintä ja tulisinta uutteruutta. Emmerich näytti iloiselta, eno Vanderstraten hymyili itsekseen ja oli uteliaisuudesta menehtyä. Mutta Nikolao vouti kuljeskeli synkkämielisenä suutuksissaan ympäri eikä näyttänyt suuresti ihastuvan Emmerichin hankkeen menestymisestä.

Viimeinkin, ennen neljäntoista päivän kuluttua, tarttui Emmerich eräänä iltana enonsa käteen ja vei hänet mitään virkkaamatta siihen huoneesen, mihin koneet olivat asetetut. Höyrypannut kiehuivat, mahtavat rattaat pyörivät sujuvasti ja helposti, suurta hälinää nostamatta; rattaiden hampaat kävivät toisiinsa, ja kaikki todisti, ett'ei sisarenpoika suinkaan luvannut liian paljon ruvetessaan asettamaan koneita kuntoon. Ihmetellen ja iloisella kummastuksella katseli herra Vanderstraten onnistunutta työtä. Höyrykone teki työtään voimalla ja aivan säännöllisesti sokerimyllyn telat rusensivat ruokoja ikäänkuin oljen korsia ja aivan yksinkertainen, vaan kuitenkin sukkela laitos suojeli orjia, jotka työnsivät ruokoja telojen väliin, musertamasta käsiänsä ja käsivarsiansa, niinkuin vast'ikään oli käynyt onnettoman Herkuleen ja ennenkin usein oli tapahtunut. Koneet toimittivatkin täydellisesti tehtävänsä, ja ilon innostuksessa huudahti herra Vanderstraten, sulkien sisarensa pojan syliinsä: "todellakin, nuorukainen, taitavuutesi säästää minulle vähintäkin viidenkymmenen orjan työn, jotka eivät olisi voineet niin paljon matkaan saattaa kuin nuo rautaiset venkaleet tuossa. Vaan miten sinä olet saanut kaikki niin pian toimeen?"

"Aivan helposti, vähällä miettimisellä, rakas eno," vastasi Emmerich. "En ole vallan tietämätön koneis-opin alkeissa; sillä toimituksista vapaana ollessani olen välistä sitäkin tiedettä tutkinut, ja niin olen tämän kaiken tuon ripeän väen avulla valmiiksi saanut. Ne olivat nöyrät ja kätevät, ja hyvä olisi, jos samat miehet pantaisiin koneen käyttäjiksikin. Kun ovat olleet avulliset sen kokoon panemisessa, niin ovat siihen jo vähän tutustuneet, ja minä itse tahdon sinun luvallasi pitää pääkomentoa, siksi että löydät toisen soveliaamman konemestarin."

"Toisesta ei puhettakaan, Emmerich," huudahti herra Vanderstraten. "Jo minä sen näen, että sinä olet taitava poika, ja vanha enosi ei pettynyt, kun toivoi saavansa oivallisen apulaisen sinusta. Ja te mustat roistot" -- hän kääntyi mielihyvillänsä neekerien puoleen, jotka syvällä kunnioittamisella seisoivat hänen ympärillänsä, "huomenna saatte pitää riemujuhlan, saatte tanssia ja hypellä mielenne mukaan. Menkää sitä toisillekin ilmoittamaan."

Mustat kasvot vetäytyivät hirveään irmastukseen, joka ilmaisi kaikkein heidän ilonsa, ja pojat riensivät pois tuulen nopeudella. Mutta eno Vanderstraten syleili sisarensa poikaa uudelleen ja sanoi: "sinä olet ansainnut minun luottamukseni, poika, ja tästälähin olet sinä oikea käteni, ja orjieni ja voutieni pitää totella sinua niinkuin minuakin."