Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ENO JA SISARENPOIKA

Kertomus nuorille ystävilleni

Kirj.

FRANZ HOFFMANN

Suomennos Saksan kielestä ["Oheim und Neffe"].

K. E. Holm, Helsinki, 1874. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Herra Vanderstraten II. Sisarenpoika III. Herkules IV. Koneisto V. Vouti VI. Metsästys-seikka VII. Maron-neekerit VIII. Rynnäkkö IX. Uskolliset kristityt X. Päätös

ENSIMÄINEN LUKU.

Herra Vanderstraten.

Viimekuluneen vuosisadan loppupuolella seisoi ihanalla paikalla likellä Corentin-jokea, joka viheriöillä aalloillaan huuhtoo Surinamin siunatuita vainioita, rikkaan Herra Vanderstraten'in hyvin varustettu uutis-asunto. Loivalla kunnaalla, laaksossa hajallaan olevien neekeri-mökkien yli kohosi hänen komea asunto-huoneensa, ympäröittynä puutarhalla, jossa oli kaikki, mitä kuumain maiden aurinko voipi kallis-arvoista tuottaa ja kekseliään ihmisen äly hyödyksensä käyttää. Varjoisat lehtimajat köynnöskasveista, täynnä lemuavia kukkia; konstikkaat suihkukaivot, joiden raikas vesi lievitti polttavan ilman-alan raukaisevaa kuumuutta; viileät luolat, ulkonäöstä päättäin luontaiset, vaan kuitenkin suurella taidolla hakkaamattomista kivistä rakennetut; isot häkit rautalangasta, joissa Surinamin kaunis-sulkaiset linnut lentää lekuttelivat, kiikkuivat silkkinyöristä riippuvissa messinkirenkaissa taikka lehahtelivat rääkkyen oksalta oksalle, antaen komeain höyheniensä loistaa auringon säteissä; kaikellaiset kukat ja pensaat -- ei mitään puuttunut, joka taisi tehdä herra Vanderstratenin kartanon olopaikaksi, mistä tuskin tekisi mieli muuttaa pois paratiisinkaan iloon.

Kaksinkertainen tiilikivistä rakennettu asuinhuone näytti varsin oudolta tässä ympäristössä, joka loisti troopillisen luonnon kaikessa komeudessa. Kolmekymmentä vuotta sitten oli, näet, herra Vanderstraten, muutettuansa kolkosta kotimaastansa ja Amsterdamin rikkaasta kauppakaupungista Surinamin erämaille, sen rakennuttanut aivan sen huoneen mallin mukaan, jossa hänen esivanhempansa monet vuosikymmenet olivat asuneet ja jossa hän aina oli elänyt onnellisena ja tyytyväisenä. Siinä ei puuttunut korkeita savupiippuja, jotka kohosivat kirjavilla tiileillä peitetyn katon yli, eikä kamiineja huoneissa, vaikka niitä ei suinkaan vielä oltu käytetty eikä ne vastakaan olleet käytettäviä. Sillä tässä ilman-alassa oli vaan pakko suojella itseänsä ylen määräisen lämpimän vaikutuksista; tekolämmintä ei milloinkaan tarvittu. Mutta oli miten oli -- herra Vanderstraten halusi jotain silmin-nähtävää muistomerkkiä kotimaastansa, ja asunto piti rakennettaman, niinkuin hän tahtoi, eikä sellaiseksi, kuin se rakennusmestarin mielestä olisi ollut tarkoituksen-mukainen ja ilman-alaan sopiva. Huoneitten sisä-varustus todisti muuten omistajan suurta rikkautta; mielitekojensa tyydyttämiseksi saattoi hän tuhlata tuhansia eikä hänen raha-arkussaan kuitenkaan tuntunut suurta vajausta. Vanderstratenin laivat kantoivat hänen laajojen tilustensa tuotteita Eurooppaan, lemuavia höysteitä, suuria kahvilla täytettyjä säkkejä, arkkuja täynnä sokeria, summattomia tupakka- ja pumpuli-kääryjä, ja toivat sieltä takaisin joukottain kulta- ja hopea-rahaa. Kaikki nämä tuotteet kasvattivat monilukuiset orjat, joita hänellä oli sadottain, otsansa hiessä hedelmällisestä maasta eikä isännän itse tarvinnut liikuttaa kättänsä taikka olla sokerimyllyjen, kasvi-maitten ja orjain tarkastajana. Olihan rikkaalla herra Vanderstratenillä orjavouteja, ja ulkotoimitusten johdatuksen hän heitti kirjanpitäjillensä ja asiamiehilleen Paramaribossa, jotka olivat velvolliset määrä-aikoina tekemään hänelle tiliä raha-tuloista ja niiden käyttämisestä. Vaan jopa tämäkin pieni työnteko rasitti häntä liian paljon, ja kiihkeästi hän sentähden odotti sisarensa pojan tuloa Saksanmaalta; sillä hän oli jo vuosi taikka toistakin vuotta sitten omakätisesti hänelle kirjoittanut. Hänen sisarensa oli, näet, mennyt naimiseen erään Saksalaisen kauppamiehen kanssa, ja oli nyt, miehensä kuoltua, jotenkin vähävarainen. Tämä nuorukainen oli nyt kahdeksan- taikka yhdeksäntoista vuoden vanha ja siis herra Vanderstratenin mielestä juuri sillä ijällä, että hän paraiten taisi häntä mieltänsä myöden taivuttaa. Herra Vanderstraten tarkoitti hänen parastansa; sillä Emmerich Valdeck oli kerran tuleva kaiken hänen omaisuutensa perilliseksi, ja enon eläessä oli hän pidettävä aivan niinkuin oma lapsi, jos nimittäin Emmerich saattaisi voittaa herra Vanderstratenin mielisuosiota, mikä rikkaan isännän mielenlaadun suhteen, joka hallitsi talossansa kuin ruhtinas ikään, ei ollut aivan helppo asia.

Eräänä päivänä istui herra Vanderstraten pisanki-majan varjossa, johon vanilli-köynnökset lemuavin kukkinensa suikertelivat, ja kiikkui nekosasti komeassa nojatuolissaan. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellansa seisoi kaksi neekeriä mahdottoman suurilla viuhkoilla kirjavista linnun sulista, löyhyttelivät vuorotellen viileätä ilmaa herrallensa ja karkoittivat pois lehdosta näsäkkäitä hyönteisiä, jotka näyttivät mielivän verenhimoisilla hakaroillansa lähetä "Massan" hellätuntoista ihoa. Herra Vanderstraten poltti pitkässä savupiipussa hienointa tupakkaa, jota hänen viljavat tiluksensa olivat tuottaneet, ja katseli suurella mielihyvällä niitä kevyitä sinisiä savupilviä, jotka täyttivät ilman oivallisella lemullansa. Kepeän leveälierisen hatun hän oli heittänyt syrjälle ja hänen paljaat jalkansa lepäsivät neekerin helmassa, joka istui kyyryllänsä maassa, ettei isännän arat jäsenet maahan koskisi. Näin istui herra Vanderstraten, riemuiten tyynellä mielellä rikkaudestaan, jonka moninaisissa nautinnoissa hänen elämänsä kului suloisesti ja levollisesti.

Kun nyt aurinko vähitellen rupesi maillensa menemään, ilmaantui erään valkean miehen leveä vartalo lehtimajan suussa; tulija kumarsi syvään herra Vanderstraten'ille, loi pikimmältään silmänsä läsnä oleviin orjiin, jotka miehen ilmautuessa nähtävästi peljästyivät ja rupesivat kahta vertaa ahkerammin löyhyttämään sulkaviuhkoillaan. Sillä Nikolao, kartanon ylivouti, nyt ilmaantui herransa eteen ja antoi, niinkuin aina oli hänen tapansa, kertomuksen päivän tapahtumista.

Nikolao oli kookas, väkevä mies, jonka paljas näkö saattoi tuottaa hänelle tarpeellista kunnioitusta. Hänen troopillisen auringon säteistä päivettyneet kasvonsa, musta parta, joka huulilta ja poskilta valui alas rinnalle, tumman silmän tyly vilkahdus, syvä, vahva, kumiseva ääni eivät milloinkaan olleet vaikuttamatta orjistuneisiin neekeri raukkoihin. Vaan enemmän kuin kaikki nämä tuotti hänelle kunnioitusta piiska letitetyistä härän-nahan hihnoista, joka riippui voudin vyössä hänen valtansa merkkinä. Hänen väkevä kätensä taisi tätä asetta kunnon lailla viljellä, eikä ollut kartanossa monta neekeriä, jotka eivät olleet tulleet kipeästi tuntemaan tämän käsivarren ja tämän piiskan painoa. Nikolaota orjat pelkäsivät enemmän kuin ankarata isäntääkään, joka, vaikka kyllä alinomaa torui ja murisi, ei kuitenkaan saattanut tykkänään kieltää hyvänsävyistä Hollantilaista luonnettansa, paitsi kun mustan lauman huolimattomuus hänen omaa nekosuuttansa häiritsi.

"No, mitä kuuluu, Nikolao?" kysyi herra Vanderstraten ja ojensi tyhjäksi poltetun piipuu neekerille, joka pian uudestaan täytti sen tupakalla. "Joko kahvin korjuu on lopetettu? Ja oletteko jo koettaneet tuota uutta sokerikonetta, jonka paljolla rahalla tuotimme Lüttichistä?"

"Kahvin sato on aivan hyvä," vastasi Nikolao. "Se on runsaampi kuin milloinkaan ennen, ja te voitte lähettää noin sata säkkiä enemmän kahvia Eurooppaan kuin viime vuonna. Mutta koneelta ei tule mitään valmista, eikä sillä ole yhtäkään askelta pitemmälle päästy. Raha on suoraan sanoen hukkaan menetetty. Te tiedätte, että aina olen teitä varoittanut. Ei ole noista uusista koneista. Mitäpä ne tuolla vanhassa maassa sokerimyllyistä ymmärtävät? Sillä rahalla, joka on koneesen tuhlattu, olisitte voineet ostaa monta orjaa."

Herra Vanderstraten näytti vähän suuttuneelta. "Kone ei ole mihinkään vikapää," sanoi hän jotenkin tuikeasti. "Sinä, Nikolao, et vaan ymmärrä alottaa asiata oikeasta päästä. Olkoon menneeksi -- minä hankin Amsterdamista koneniekan, ja hän on asettava kalun hyvään kuntoon."

"Maksaa vaan paljon rahaa, herra, ja on turhaa tuhlaamista sekin," vastasi vouti jotenkin ivallisesti. "Mutta te olette rikas, mitä se teitä vahingoittaa, jos heitättekin pari sataa tukaattia samaan juopaan, joka jo ennen on tuhansia niellyt."

"Katsotaan, varrotaan, Nikolao. Ole nyt puhumatta siitä! Mitä uutisia muuten kuuluu?" sanoi herra Vanderstraten vähän närkästyneenä.

"Herra Geldern on ilmoittanut, että häneltä viime yönä on varastettu lihava sika ja että neekerimme Wamba on siitä varkaudesta luulon alaisena. Minä olen tutkistellut hänen mökkinsä ja löysin sian teurastettuna lehtiläjän alta hänen pihansa nurkasta. Päättäkää itse, miten tuo konna rangaistaan ja mitä sialla tehdään."

"Sika annetaan tietysti Geldern naapurillemme takaisin ja Wamba saa persoudestansa kaksikymmentä piiskan lyöntiä," päätti herra Vanderstraten. "Tahdonpa karkoittaa siitä heittiöstä varkauden himon."

"Vieläkin," lisäsi Nikolao, kirjoitettuansa herransa käskyn taululle, jonka hän otti vyöstänsä, "vieläkin minun täytyy ilmoittaa, että Juno ja Vesta riitaantuivat yhdestä lasihelmestä, ja että Vesta löi Junoa vasten silmiä, niin että veri juoksi nenästä ja hammas lähti hänen suustansa, vaikka helmi oli Junon oma."

"Voi sitä kirottua kansaa alinomaisella tappeluillaan," huudahti herra Vanderstraten suuttuneena. "Vesta saa kymmenen piiskan huimausta, ja Juno viisi, sen vuoksi ettei hän ilmoittanut asiata, vaan rupesi tappeluun. Mitäs muuta?"

"Zeno on julistanut," puhui Nikolao vielä, "että hän lyö pään puhki siltä, joka kertaakaan enää kutsuu hänet Zenoksi, eikä Gumaliksi, joka on hänen oikea nimensä. Endymion kutsui hänet tänään Zenoksi, ja siitä he karkasivat toistensa kimppuun niinkuin pukit, ja Zeno, jos ei juuri musertanutkaan Endymionin kalloa, antoi hänelle kuitenkin semmoisen kolauksen, että tämä nyt makaa sairaana mökissään. Hänen päänsä on paisunut niin paksuksi kuin vesi meluuni."

"Zeno marssii kolmeksi päiväksi koirankoppeliin vedelle ja leivälle, ja muuten tuolle nuorukaiselle ilmoitetaan, että hän tästälähin aina nimitetään Zenoksi vaan. Se olkoon sanottu! Nimen olen minä hänelle antanut, eikä tuo musta lurjus saa ruveta sitä nureksumaan, ellei tahdo oppia, miltä piiska tuntuu. Tuota roistoväkeä! Näkyypä heissäkin olevan ylpeyttä! Joko nyt olet puhunut suusi puhtaaksi, Nikolao?"

"Enpä vielä, hyvä herra. Herkules on horjahtanut sokerimyllyssä ja musertanut kätensä telojen väliin. Onneksi se vaan oli vasen käsi ja luut ovat eheät."

"Piiskatkaa hänet vereen asti," huudahti kimakalla äänellä herra Vanderstraten, joka nyt todellakin vihastui. "Herkules on parhaimpia ja vahvimpia nuorukaisia; vast'ikään annoin hänelle palkinnon ja kuitenkin tuo koira, varmaankin tahallaan, tekee itsensä raajarikoksi, ettei hänen tarvitsisi enää olla myllyssä."

"Totta kaiketi, herra! Kaikki he myllyä kammovat ja tekevät mieluummin ulkona työtä koko päivän kuin siellä yhden tunnin. Mutta kun Herkules on parantunut, hän kyllä jälleen saattaa tehdä työtä myllyssä, ja minä olen pitävä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa raajojansa muserra."

Näin sanoen orjavouti pudisti hihnapiiskaansa ja hänen tuima katsantonsa todisti aivan selvästi, ettei hän suinkaan aikonut säästää onnettoman Herkuleen selkää, joka juuri tätä nykyä kärsi äärettömiä tuskia majassaan.

"Nyt toivon sinun viimeinkin lopettaneen onnettomat kertomuksesi," sanoi herra Vanderstraten, ja sytytti täytetyn piippunsa, jonka neekeri tarjosi hänelle sytyttimen kanssa. "Miten! Eikö vieläkään? Sano pois, että kerrankin pääset perille."

"Herra Vanderstraten," vastasi Nikolao, ja hänen tumma silmänsä paloi vieläkin tummemmin, "mitä minulla nyt on sanottavaa, sitä ei näitten nuorukaisten tarvitse kuulla."

"Menkää tiehenne," huusi herra läsnä oleville orjille ja viittasi kiivaasti majan suuhun.

Mustat orjat katosivat heti, nähtävästi iloisina siitä, että saivat lähteä pois peljätyn voudin näkyvistä, ja tämä puhui hiljemmällä äänellä kuin ennen: "herra, korjauttakaa pyssyt ja musketit ja pankaa järjestykseen kaikki, mitä ikinä puolustukseen tarvitaan. Vuoristossa on levottomuutta; minä pelkään, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa Maron-neekerien tuloa."

Herra Vanderstraten tuskistui ja hänen punaiset poskensa vaalenivat. "Mistä sinä tiedät?" kysyi hän.

"Oikeastaan en tiedä mitään," vastasi Nikolao. "Yksityiset sanat, joita olen sattunut kuulemaan, ja muutamain orjain ynseä käytös ovat herättäneet minussa arveluita, jotka pakoittavat minun antamaan teille, hyvä herra, varoituksen, ennenkuin on liian myöhään. Kapinan henki uhkaa meitä aivan likeltä, ehkäpä jo liikkuu keskellämmekin orjain riveissä."

"Siihen ei ole syynä mikään muu kuin nuo pojat, jotka salaisesti hiipivät orjiemme majoihin antamaan heille opetusta lukemisessa, kirjoittamisessa ja uskon-opissa," huudahti herra Vanderstraten mielipahoissansa ja käveli pitkin askelin edestakaisin majassa, eikä innossaan ajatellut, ettei hänellä ollut edes tohveleita jalassa.

"Jospahan kerran saisin edes yhden noista hylkiöistä käsiini," lisäsi hän. "Mitäpä neekeri tarvitsee lukemista, kirjoittamista ja Jumalan tuntemista, kunhan nuo roistot vaan osaavat kahvia ja pumpulia istuttaa ja viljellä, niin siinä on heille jo kyllin ja yhtäkyllin. Mutta jopa tulevat nuo kirotut, Jumala antakoon minulle anteeksi, nuo liehakoitsijat, ja lörpöttelevät nuorukaisille vapaudesta ja tasa-arvosta ja yllyttävät heitä heidän herrojansa vastaan; ja ennenkuin voit sitä ajatellakaan, rupee sotahuuto kaikumaan, kekäleitä heitetään peltoihin ja huoneisin, leimuavat liekit tekevät mielettömän kansan aivan hurjaksi; tulee sitten vielä Maron-neekereitä ja silloin -- voi sitä onnetonta maanviljelijää, joka ei ole ajoissa apua hankkinut. Anna sananviejän nousta ratsaille, Nikolao, pidä huolta siitä, että hän ottaa nopeimman hevosen tallista, ja lähetä hänet Paramariboon. Terveisiä komentajalle! Lähettäköön hän minulle joukon sotamiehiä, niin suuren kuin häneltä suinkin liikenee. Joudu, Nikolao! Maltahan toki vähäsen! Toisen sananviejän voit vielä lähettää Amsterdamin ja Vredensborgin linnoituksiin. Jota enemmän sotamiehiä, sitä suurempi turvallisuus, sillä nuo Maron-neekeri koirat eivät tunne sääliä eikä armoa. Pidä orjat vieläkin kovemmassa kurissa, Nikolao! Ei kukaan heistä saa lähteä kartanosta, ja joka yön aikana sitä yrittää, ammutaan armahtamatta kuoliaaksi. Pidä myös silmällä kanuunaveneet, jotka virran puolelta suojelevat kartanoamme. Katso, että hankitaan ruutia ja kuulia, ett'emme seiso suojattomina ja neuvottomina, kun nuo mustat perkeleet hyökkäävät alas vuorilta meidän päällemme kuin kuohuva virta. Pian, Nikolao, pian! Mitä siinä seisoa töllistelet? Joka minuutti on kallis, jos Maron-neekereillä on paha mielessä. Malta, Nikolao! Pidä huolta siitäkin, että paalutus kunnaamme ympärillä tarkastetaan ja pannaan hyvään kuntoon, jos tarvis tulee -- ja mene nyt tiehesi, mies, äläkä seiso, kuin jalkasi olisivat maahan kiinni kasvaneet. Noh, malta, Nikolao -- annahan minun puhua suuni puhtaaksi -- pidä tarkoin silmällä noita hiipiviä lähetysmiehiä. Tahdon tulla kirotuksi, jos emme hirtä ensimäistä poikaa, joka käsiimme saattuu, häätääksemme muilta halun tulla takaisin. No, mitäpä siinä vieläkin töllistelet, Nikolao? Johan sinun nyt pitäisi olla pitkän matkan päässä."

Nikolao mutisi muutamia epäselviä sanoja itsekseen ja lähti kiireesti toimittamaan herra Vanderstratenin antamia monellaisia käskyjä. Vaan tämä, aivan uuvuksissa pitkästä puheesta ja mielenliikutuksesta, vaipui väsyneenä nojatuoliinsa, pani kädet ristiin pyöreälle vatsallensa ja huokaili syvään sydämestänsä: "jospa tuo kirottu nuorukainen kerran tulisi. En olisi häntä milloinkaan paremmin tarvinnut kuin tällä häiriön ajalla, jolloin rehellinen maanviljelijä ei silmänräpäystäkään voi olla huoletonna hengestänsä."

TOINEN LUKU.

Sisarenpoika.

Ikäänkuin lempeä taivas, joka niin ylenmääräisesti oli vuodattanut siunaustansa rikkaan maanviljelijän yli olisi tahtonut täyttää hänen pienimmänkin toivonsa, taivutettiin nyt lehtimajan köynnöskasvit erilleen, ja mehuisien lehvien ja kirjavien kukkien keskeltä hymyilivät noin kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen verevät, kauniit ja jotenkin urheat kasvot. Hänen siniset silmänsä vilkahtivat vekkuloisesti tuuheain, ruskeain kiharoitten alta, ja rehevä, punainen suu naurahteli vähän ivallisesti, kun hän lausui: "tässäpä Emmerich on, eno! tässäpä on se kirottu nuorukainen ihka elävänä ja on kuullut kaikki, mitä ankaran orjavoudin kanssa on keskusteltu. Toden totta eno, sitä en saattanut aavistaakaan, että rauhallisella maanviljelijällä voisi olla niin hurja ja sotaisa mielenlaatu, kuin hämmästyksellä vast'ikään kuulin. Minä tahdoin hämmästyttää, mutta hämmästyin todellakin itse. No, älkää pahaksi panko, hyvä eno," lisäsi nuorukainen repien kukoistavat köynnökset rikki, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän ällistyneen herra Vanderstratenin edessä -- "monet tuhannet sydämelliset terveiset tuon teille äidiltäni."

Nyt vasta tuli vähän eloa herra Vanderstratenin silmiin ja jäseniin. Hän huo'ahti sydämen pohjasta, tarttui nuorukaisen tarjottuun käteen, likisti ja pudisti sitä väkevästi, ja sanoi varsin sydämellisesti: "terve tultuasi Surinamiin, sisareni poika. Tuhat kertaa terve tultuasi! Tule syliini, poika! Niin! Ja kuinka uljas nuorukainen sinä olet, solakka, väkevä ja terve, aivan niinkuin minäkin, kun neljäkymmentä vuotta sitten tulin tähän maahan. Ja äitisi, hyvä sisareni Margareta, on terveenä?"

"Yhtä terveenä kuin sinäkin, eno, vaan ei niin tyytyväisenä," vastasi Emmerich, tarttuen tuoliin ja nekosasti istuutuen enonsa viereen, joka näkyi olevan ihastuksissa nuorukaisen rohkeamielisestä käytöksestä. "Ymmärrätkö, eno, hän ei tahtonut ensinkään laskea minua tänne; vaan kun lupasin vähintäänkin kolmen vuoden perästä palata takaisin ja jos mahdollista tuoda sinut mukaani, salli hän minun lähteä, vaikka kyllä katkerilla kyyneleillä ja sydämellisellä surulla. Niin, niin, hänen sydämensä vuoti verta lähtiessäni, ja sinun täytyy myöntää, ettei olekaan mikään helppo asia niin pitkäksi ajaksi erota pojastansa, joka näkyy olevan määrätty äidin ja sisarten tueksi. Nyt, enoni, sanon sinulle suoraan, mitä tahdon. Minä tahdon, että myyt pois kartanosi, neekerisi ja kaikki, mitä siihen kuuluu, ja palaat minun kanssani Eurooppaan. Kolmen vuoden aikaa annan sinulle siihen, ettei sinun tarvitse hätäillä. Jos ennen tulemme valmiiksi, niin sitä parempi. Äitini ei pane pahaksi, jos tulemme vuotta aikaisemmin, kuin hän meitä odottaa ja sinulle, eno, kauniin Saksanmaan raitis ja viileä, vaan kuitenkin kirkas ilma, on oleva mieluinen, oltuasi niin monta vuotta tässä hikilavassa. Jumal'auttakoon, mitä hien virtoja olen vuodattanut parissa päivässä, joina olen matkustanut tässä tuli-uunissa. Jos sillä lailla pitkittyy, eno, niin viimein hennosta sisaresi pojasta Emmerichistä ei jää muuta jälelle kuin ohut utupilvi, jota ilman henki hajottaa joka haaralle. Ja sepä, eno, olisi minulle sangen vastenmielistä."

"Voi, miten sinä lavertelet, sisareni poika," huudahti herra Vanderstraten aivan hämmästyneenä sisarenpojan sanatulvasta. "Tuskin olet tänne tullut, niin rupeet lörpöttelemään myymisestä ja muuttamisesta Saksanmaalle, ikään kuin se olisi silmänräpäyksessä tehtävä. Siitä ei tule mitään, poikani. Hätätilassa annamme äitisi ja sisariesi tulla tänne; -- vaan kaikissa tapauksissa -- me molemmat jäämme tänne, sillä minusta on toki parempi istua hikilavalla kuin jää-ammeessa. Hiljaa, poikani, hiljaa. On meillä nyt parempiakin tehtäviä kuin ajatella siirtymistä, ja missä tapauksessa hyvänsä, jos tahtoisinkin myydä taloni ja tavarani, joka ei suinkaan ole aikomukseni, niin täytyyhän minulla olla jotain vakuutta, ett'ei taloani hävitetä. Jos olet meitä kuunnellut, niin pitäisihän sinun tietämän, että noilla verikoirilla, Maron-neekereillä, on ilkeitä juonia mielessä."

"Mitä väkeä nuo Maron-neekerit ovat?" kysyi Emmerich.

"Vai et sinä sitä tiedä, poikani?" vastasi herra Vanderstraten. "Etpä, saakeli soikoon, ole aivan paljon oppinut tuolla Euroopassasi, pelkään minä."

"Armas enoni, Euroopassa on meillä muutakin tekemistä kuin pitää huolta teidän pienistä yksityis-riidoistanne tässä syrjäisessä maailman nurkassa," vastasi Emmerich. "Vaan kunhan nyt kerran olen täällä, pitää minun saada tietää, minkälaisia vihollisemme ovat, sillä ystävämme kyllä pian opin tuntemaan."

"Maron-neekerit ovat karanneita orjia, jotka piiloittelevat vuoriston synkissä metsissä, mihin ei kukaan ihminen tohdi heitä seurata," selitti herra Vanderstraten. "Siellä he elävät raakalaisten tavalla metsän otuksilla, joita ampuvat myrkytetyillä nuolilla, ja hyökkäävät aika välistä alas tasamaille, murhaavat niitä, jotka vastarintaan rupeevat, riistävät ja raastavat kaikki, mitä heidän ahneet silmänsä keksivät ja leveät hartiansa jaksavat kantaa. Hirveitä asioita puhutaan noista pedoista, ja Jumala armossaan varjelkoon meitä joutumasta liian likiseen tuttavuuteen heidän kanssansa."

"Katsoppas, eno, sellaisia sinun ei tarvitse peljätä rauhallisessa Saksanmaassamme," sanoi sisarenpoika. "Kyllä sinä vielä mielesi muutat ja lähdet minun kanssani aarteinesi meren yli. Toiste enemmän siitä -- mutta eiköhän nuo urhoolliset Hollantilaiset sotamiehet voisi ajaa tuota roistoväkeä pakoon?"

"Jos tulevat tasangoille eivätkä aivan äkki-arvaamatta karkaa meidän kimppuumme, tulevat he tavallisesti voitetuiksi, vaikka heillä tosin on raaka rohkeus ja pitkät, vouralilla myrkytetyt nuolet, joista pieninkin haava tuottaa välttämättömän kuoleman, jos ei kohta saada voidetta myrkkyä vastaan, ja sitä taas kovaksi onneksi ei kukaan muu tunne kuin nuo kirotut neekeriläis-koirat. Vuoristoon asti ei heitä voi ajaa takaa eikä siis heitä hävittää, sillä siinä on hautoja ja rotkoja, joista taivas armollisesti meitä varjelkoon. Näin ikäänkuin hiuskarvasta riippuva miekka alinomaa heiluu päämme ylitse, ja joka silmänräpäyksenä täytyy meidän peljätä tuon veren- ja saaliinhimoisen joukon päällekarkaamista. Näihin asti nuo konnat ovat minua säästäneet, vaan minä pelkään, että rauha jo on kestänyt liian kauvan."

"Täytyy kärsiä niitä vastuksia, joihin itse on syynä," lausui sisarenpoika yksivakaisesti. "Jos aina olisitte orjianne lempeästi kohdelleet, niin eivät olisi teiltä karanneet eivätkä uhkaisi teille kostoa. Mutta nyt meidän täytyy vartoa, miten asiat päättyvät. Eipä asian laita taida olla niin paha, kuin näyttää, ja pahimmassakin tapauksessa voimme ainakin suojella itseämme. Eipä tarvittaisi sotaväkeäkään, jos voisit luottaa neekeriesi uskollisuuteen ja olisi kylläksi ruutia. Pyssyn luoti lentää kauvemmaksi kuin nuoli, ja siten estämme pojat tulemasta meitä liian likelle."

"Sepä se juuri on," sanoi herra Vanderstraten surkean näköisenä. "Saattaako noihin lurjuksiin luottaa? Tuskin kuulevat mustain kumppaliensa sota-ulinaa, niin rupeevat yhteen tuumaan heidän kanssansa ja lähtevät karkuun. Näin on asiain laita, varsinkin siitä ajasta alkaen, jolloin valkea-ihoiset lähetyssaarnaajat, kiellostamme huolimatta, rupesivat kulkemaan neekerien mökeissä opettamassa heille kristin-uskoa. Ei mikään ankaruus eikä mikään kova rangaistus auta. Muutamat maanviljelijät, jotka ovat peljänneet neekeriensä imeneen uuden opin myrkkyä, ovat heitä piiskanneet, sitoneet ja rääkänneet; -- vaan kaikki turhaan. Nuo ilkiöt tulevat vieläkin uppiniskaisemmiksi; ja tuskin on kulunut kahdeksan viikkoa siitä, kun talon omat neekerit hävittivät rikkaan Vandermeulenin viljelysmaat Marony-joen varrella; huone kukistettiin ja onneton Vandermeulen itse murhattiin hirveällä tavalla. Olen minäkin siitä ajasta tullut ankarammaksi noita mustia petoja kohtaan, ja niin pian kuin havaitsen yhdenkään heistä tietävän enemmän, kuin hänen tulee tietää, täytyy hänen roikkua lähimmäisessä puussa, niin totta kuin minä olen Vanderstraten. Ja lähetyssaarnaajan käypi samoin, jos saan hänet käsiini."