Part 3

Näytös alkoi, herrat ja naiset lausuivat osansa miellyttävästi; minua ihastutti koruttomien tapahtumien koruton esittäminen enkä alussa enää ajatellutkaan herra von Umprechtin kertomusta. Ensimäisen näytöksen jälkeen soitti taas orkesteri, mutta kukaan ei sitä kuunnellut, sillä kaikki olivat hyvin vilkkaassa keskustelussa. Minä itse en istunut, vaan seisoin muille näkymättömänä vasemmalla puolella, aivan näyttämön lähellä, mistä tie kulki vapaana laaksoon päin. Toinen näytös alkoi; tuuli oli vähän kiihtynyt ja lepattava valaistus auttoi kappaleen vaikutusta paljon. Näyttelijät katosivat jälleen metsään ja orkesteri soitti. Silloin katsahdin minä aivan sattumalta huilun soittajaan, jolla oli silmälasit ja leuka sileäksi ajettu; mutta hänellä oli pitkä valkoinen tukka eikä mitään kaulahuivia ollut näkyvissä. Soitto taukosi, ja näyttelijät tulivat jälleen esille. Silloin huomasin minä kuinka huilun soittaja, joka oli asettanut soittokoneensa edessään olevalle telineelle, pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä suuren viheriän kaulahuivin ja kiersi sen kaulansa ympäri. Minä olin kovin hämmästynyt. Seuraavassa hetkessä ilmestyi herra von Umprecht lavalle; minä näin, kuinka hänen katseensa äkkiä kiintyi huilunsoittajaan, kuinka hän huomasi hänen viheriän kaulahuivinsa ja kuinka hän hetkiseksi pysähtyi; mutta pian hän jälleen rauhoittui ja esitti osaansa eteenpäin hämmentymättä. Minä kysyin eräältä vieressäni olevalta yksinkertaisesti puetulta nuorukaiselta, tunsiko hän tuon huilunsoittajan ja minä kuulin häneltä, että se oli eräs koulunopettaja Kalternista. Esitys läheni loppuaan. Molemmat lapset harhailivat, niinkuin määrätty oli näyttämöllä, metsästä kuuluva melu läheni lähenemistään, kirkunaa ja huutoa kuului; tuulen kiihtyminen ja oksien heiluminen lisäsi vaikutusta; herra von Umprecht kannettiin vihdoinkin kuolevana seikkailijana paareilla sisään. Molemmat lapset syöksyivät näyttämölle, soihtujen kantajat seisoivat liikkumattomina syrjässä. Kuolevan vaimo tuli sisään myöhemmin kuin muut, ja tuskaisin katsein vaipuu hän murhatun viereen, tämä haluaa kerran vielä avata huulensa, yrittää nousta ylös; mutta -- niinkuin kappaleessa määrätty oli -- se ei hänelle enää onnistu. Silloin tulee äkkiä hirveä tuulenpuuska, joka uhkaa sammuttaa soihdut; minä näen, kuinka eräs mies orkesterista nousee ylös -- se on huilunsoittaja -- ja kauhukseni näen minä hänet kaljupäisenä, sillä hänen tekotukkansa oli lentänyt pois; kädet kohotettuina, viheriä, liehuva kaulahuivi kaulassa, ryntää hän näyttämölle. Tahtomattani katsahdan minä Umprechtiin; hän tuijottaa mieheen aivankuin lumottuna; hän tahtoo sanoa jotain -- mutta ei nähtävästi voi -- ja vaipuu takaisin -- -- -- Monet luulevat vielä, että tämä kaikki kuuluu kappaleeseen; minä itse en oikein ymmärrä mitä tämä uusi paarille vaipuminen merkitsee; sillä välin on mies juossut paarien ohi, yhä vain tekotukkaansa tavotellen, ja hävinnyt metsään. Umprecht makaa yhä liikkumatonna; uusi tuulenpuuska sammuttaa toisen soihduista; muutamat aivan edessä istuvat ihmiset tulevat levottomiksi -- minä kuulen vapaaherran äänen sanovan: "Hiljaa! Hiljaa!" -- kaikki on jälleen hiljaa -- tuulikaan ei enää puhalla -- -- -- mutta Umprecht makaa yhä liikkumatonna, ei liikahda eikä liikuta huuliaan. Kreivitär Saima parkaisee -- ihmiset luulevat luonnollisesti, että tämäkin kuuluu kappaleeseen. Mutta minä tunkeudun ihmisjoukon lävitse, syöksyn näyttämölle, kuulen, kuinka takanani syntyy levottomuutta -- ihmiset nousevat paikoiltaan, muutamat seuraavat minua, kaikki tunkeutuvat paarien ympärille -- -- -- "Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?" -- -- -- Minä tempaisen soihdunkantajalta soihdun ja valaisen sillä makaavan kasvoja -- -- -- Minä ravistan häntä, aukaisen hänen nuttunsa; sillä välin on lääkäri tullut vierelleni, hän tunnustelee Umprechtin sydäntä, koskettaa valtimoa, ja pyytää muita väistymään syrjään, kuiskaa vapaaherralle muutamia sanoja -- -- -- paareilla makaavan vaimo on syöksynyt ylös, kiljaisee ja heittäytyy miehensä päälle, lapset seisovat kuin kokoonlyyhistyneinä, eivätkä voi mitään ymmärtää. -- -- -- Kukaan ei tahdo uskoa sitä, mitä on tapahtunut, ja kuitenkin kertoo jokainen sen toisilleen; -- minuuttia myöhemmin tietävät kaikki sen, että herra von Umprecht on äkkiä kuollut niillä paareilla, joilla hänet kannettiin sisään -- -- --.

Samana iltana kiiruhdin minä alas laaksoon kauhun valtaamana. Kummallinen kammo teki minulle mahdottomaksi palata jälleen linnaan. Seuraavana päivänä tapasin minä vapaaherran Bozenissa; siellä minä kerroin hänelle Umprechtin näyn, niinkuin hän sen itse oli minulle esittänyt. Vapaaherra ei tahtonut sitä uskoa, minä etsin kirjesalkustani tuon salaperäisen paperin ja näytin sen hänelle; hän katsoi minua hämmästyneenä, melkein pelokkaana ja antoi minulle paperin takaisin -- se oli ihan puhdas, siihen ei ollut mitään kirjoitettu, eikä mitään piirustettu -- -- --.

Minä olen koettanut löytää Marco Polon; mutta ainoa, mitä hänestä sain tietää, oli se, että hän kolme vuotta sitten oli esiintynyt viimeisen kerran eräässä Hamburgin huonommassa huvituspaikassa.

Mutta kaikista kummallisinta tässä kummallisessa jutussa on se, että sitä koulumestaria, joka silloin juoksi kädet ojolla tekotukkansa perässä ja hävisi metsään, ei ole koskaan senjälkeen nähty, ei edes hänen ruumistaan ole löydetty.

* * * * *

Julkaisijan lisäys.

Edellä olevan kertomuksen kirjoittajaa en minä ole tuntenut persoonallisesti. Hän oli aikoinaan sangen tunnettu kirjailija, mutta kuollessaan noin kymmenen vuotta sitten tuskin kuudenkymmenen vuoden vanhana oli hän melkein unhoon joutunut. Hänen koko perunsa joutui, ilman erikoista määräystä, tässä kirjoituksessa mainitun meranilaisen nuoruuden ystävän haltuun. Tältä se taasen joutui eräälle lääkärille, jonka kanssa minä, oleskellessani kerran Meranissa viime talvena, usein keskustelin kaikenlaisista hämäristä kysymyksistä, eritoten henkinäyistä, kaukovaikutuksesta (telepatiasta) ja ennustustaidosta, ja häneltä minä myös sain tässä painetun käsikirjoituksen julaistavaksi. Minä pitäisin mielelläni tätä kirjoitusta vapaasti keksittynä kertomuksena, jollei lääkäri itse, niinkuin kertomuksestakin käy selville, olisi ollut läsnä edellä kerrotussa teatterinäytännössä, joka niin ihmeellisesti loppui ja jollei hän olisi persoonallisesti tuntenut niin arvoituksellisesti kadonnutta koulumestaria. Mutta mitä taas silmänkääntäjä Marco Poloon tulee, niin muistan minä vielä varsin hyvin aivan nuorena nähneeni hänen nimensä painettuna eräälle ilmoituslehdelle eräänä kesänä Wörtherjärven rannalla; minä muistan hänet senvuoksi, että juuri siihen aikaan aijoin ruveta lukemaan saman nimisen kuuluisan retkeilijän matkakertomusta.

Redegondan päiväkirja.

Viime yönä, kun minä kotimatkallani istuuduin hetkiseksi eräälle penkille kaupungin puistossa, näin minä äkkiä penkin toisessa päässä erään herran, jonka olemassa oloa en sitä ennen ollut laisinkaan huomannut. Koska näin myöhäisenä aikana ei puistossa ollut mikään puute tyhjistä penkeistä, tuntui minusta tämän yöllisen naapurin ilmestyminen vähän epäilyttävältä ja minä olin juuri aikeissa poistua, kun tuo vieras herra, jolla oli pitkä, harmaa päällystakki ja keltaiset hansikkaat, nosti hattuaan toivottaen minulle hyvää iltaa mainiten minut nimeltä. Samassa tunsin minäkin hänet tapaamisesta ilostuen. Se oli tohtori Gottfried Wehwald, nuori, hienokäytöksinen mies, niin, voipa sanoa, että hänen esiintymisessään oli jotain ylhäistä, mikä ainakin hänelle itselleen näytti tuottavan jatkuvaa hiljaista tyydytystä. Noin neljä vuotta sitten oli hänet Wienin maaherranvirastosta, missä hän oli kirjurina, siirretty erääseen pieneen ala-Itävaltalaiseen maaseutukaupunkiin, mutta aika ajoittain nähtiin hänet kuitenkin ystäviensä seurassa kahvilassa, missä hänet aina otettiin vastaan sillä hillityllä sydämellisyydellä, mitä hänen hienon hillitty esiintymistapansa näytti vaativan. Senvuoksi oli minusta myös sopimatonta, vaikken ollut nähnyt häntä sitten viime joulun, osoittaa minkäänlaista hämmästystä tapaamisemme ajan ja paikan johdosta; ystävällisesti vaikka näköjäni välinpitämättömänä vastasin minä hänen tervehdykseensä ja olin juuri aikeissa ruveta keskustelemaan hänen kanssaan, niinkuin maailmanmiesten sopii, joita ei tilapäinen tapaaminen Austraaliassakaan hämmästytä, kun hän tehden torjuvan kädenliikkeen lyhyesti huomautti: "Suokaa anteeksi, arvoisa ystäväni, mutta minun aikani on rajoitettu ja minä olen tullut tänne ainoastaan siinä tarkoituksessa, että saan kertoa Teille erään sangen kummallisen tarinan, luonnollisesti edellyttäen, että Te olette taipuvainen sitä kuuntelemaan."

Minä kuuntelin tätä puhetta ihmetyksellä, mutta siitä huolimatta selitin minä hänelle olevani heti valmis häntä kuulemaan, kuitenkaan en voinut olla kasvojeni ilmeillä ilmaisematta hämmästystäni siitä, että tohtori Wehwald ei ollut tullut tapaamaan minua kahvilassa, ja miten hänen oli onnistunut löytää minut yöllä täällä kaupungin puistossa, ja vihdoin, miksi juuri minä sain kunnian kuulla hänen kertomustansa.

"Vastauksen kahteen ensimäiseen kysymykseenne", sanoi hän oudoksuttavan jyrkästi, "saatte Te kertomukseni kuluessa itsestään. Mutta syy, miksi minä juuri Teidät valitsin, arvoisa ystäväni (hän ei minua muulla nimellä puhutellutkaan) on se, että Te tietääkseni harjoitatte myös kirjailija-tointa, jonka vuoksi minä uskallan toivoa, että Te julkaisette tämän minun omituisen, vaikkakin jonkunverran katkonaisen kertomukseni sopivasti muodostettuna."

Minä estelin vaatimattomasti, jolloin tohtori Wehwald nyrpisteli nenäänsä kummallisesti ja alkoi ilman minkäänlaista johdatusta: "Kertomukseni sankarittaren nimi on Redegonda. Hän oli parooni T:n puoliso, joka oli ratsumestarina meidän pikkukaupunkiimme sijoitetussa rakuunarykmentissä." (Hän mainitsi tosiaankin vaan nämä alkukirjaimet, vaikka minulle ei tuon pienen kaupungin nimi, eikä liioin ratsumestarinkaan nimi ja rykmentin numero olleet, syistä, jotka pian selviävät, mikään salaisuus.) "Redegonda", jatkoi tohtori Wehwald kertomustaan, "oli harvinaisen kaunis nainen ja minä rakastuin häneen, niinkuin sitä tavallisesti sanotaan, heti ensi hetkessä. Mutta valitettavasti ei minulla ollut mitään tilaisuutta päästä hänen kanssaan persoonallisesti tutuksi, sillä upseerit eivät seurustelleet juuri nimeksikään sivilihenkilöitten kanssa ja kohtelivat meitä valtion virkamiehiäkin melkein loukkaavan ylimielisesti. Näin ollen näin minä Redegondan aina vain kaukaa; näin hänet yksin tai miehensä kanssa, usein myös toisten upseerien ja heidän naistensa kanssa kadulla kävelemässä, joskus näin hänet myös Päätorin varrella olevan asuntonsa ikkunassa, tai iltasin ajavan huonoissa vaunuissa kaupungin pieneen teatteriin, missä minulla sitten oli onni permannolta katsella häntä omassa aitiossaan, jonne nuoret upseerit väliajoilla mielellään kiiruhtivat. Joskus tuntui minusta, että hän suvaitsi huomata minut. Mutta hänen katseensa viivähti minussa aina vaan niin hetkisen, etten voinut siitä mitään enempää päättää. Minä olin jo heittänyt kaiken toivonkin koskaan saada ilmaista hänelle sydämeni palavia tunteita, kun hän eräänä ihanana syksypäivänä aamupäivällä tuli vastaani aivan odottamatta pienessä puistomaisessa metsässä, joka kaupungin itätorilta ulottuu kauvas maalle päin. Huomaamattomasti hymyillen kulki hän ohitseni, ehken hän ei minua ollenkaan huomannutkaan, ja hävisi taas pian keltaisten lehvien taakse. Minä olin antanut hänen kulkea ohitseni ollenkaan ajattelematta sitä mahdollisuutta, että olisin voinut häntä tervehtää tai puhutellakin; ja nytkin, kun hän jo oli hävinnyt, en katunut ollenkaan, etten sitä tehnyt, sillä eihän siitä kuitenkaan olisi voinut olla mitään tulosta. Mutta sitten tapahtui jotain kummallista: minä tunsin nimittäin itseni äkkiä pakotetuksi kuvittelemaan, mitä olisi tapahtunut, jos minulla olisi ollut rohkeutta asettua hänen tielleen ja puhutella häntä. Ja mielikuvituksissani näin minä, kuinka Redegonda ollenkaan minuun vihastumatta päinvastoin ihan peittelemättä ilmaisi tyytyväisyytensä rohkean tekoni johdosta, ja vilkkaasti keskustellessamme valitti elämänsä tyhjyyttä ja seurapiirinsä ala-arvoisuutta, ja lopuksi lausui ilonsa siitä, että oli minusta löytänyt ymmärtävän, samoin ajattelevan toverin. Ja hänen jäähyväiskatseensa, joka minut kohtasi oli niin lupaava, että minusta, joka kaiken tämän elin vain mielikuvituksissani, samana iltana nähdessäni hänet jälleen aitiossaan tuntui kuin meillä kahdella olisi yhteinen ihana salaisuus. Teitä ei kai ihmetytä, arvoisa ystävä, että minä, joka nyt olin saanut mielikuvitusvoimastani niin erinomaisen todistuksen, yhä edelleen jatkoin samanlaisia tapautumiskohtauksia, ja että ne kerta kerralta tulivat yhä ystävällisemmiksi, tutunomaisemmiksi, jopa ihan sydämellisiksi, kunnes eräänä ihanana päivänä lehdettömien oksien alla ihailemani nainen vaipui ikävöivään syliini. Minä jatkoin yhä edelleen tätä huumaavaa mielettömyyttäni, eikä kauvan enää kestänytkään, ennenkuin Redegonda tuli minua tapaamaan pieneen, kaupungin syrjässä olevaan asuntooni, ja minä sain nauttia sellaista onnea, jota köyhä todellisuus ei koskaan olisi voinut niin huumaavana minulle tarjota. Vaarojakaan ei puuttunut, jotka seikkailuamme höystivät. Niinpä tapahtui kerran talvella, että ratsumestari ratsasti ohitsemme ajaessamme yöllä reellä maantiellä turkkiin käärittyinä; ja silloin jo aavistin sen julman kohtalon, joka sitten pian toteutuikin. Ensimäisinä kevätpäivinä saatiin kaupungissa tietää, että se rakuunarykmentti, johon Redegondan mieskin kuului, tulisi siirrettäväksi Galiziaan. Minun, ei, -- meidän epätoivomme oli rajaton. Kaikkea, mitä rakastavaiset sellaisissa tavattomissa oloissa tavallisesti harkitsevat, mietittiin: yhteistä pakoa, yhteistä kuolemaa, tuskaista alistumista välttämättömyyteen. Viimeinen ilta tuli kuitenkin, ilman että mitään varmaa päätöstä oli tehty. Minä odotin Redegondaa kukilla koristetussa huoneessani. Kaikkien mahdollisuuksien varalta oli matka-arkkuni pakattu, revolverini ladattuna --, ja jäähyväiskirjeet kirjoitettuina. Tämä kaikki on totta, arvoisa ystäväni. Sillä niin täydellisesti olin minä joutunut mielettömyyteni valtaan, että minä en pitänyt rakastettuni ilmestymistä sinä iltana, joka oli viimeinen ennen rykmentin lähtöä, ainoastaan mahdollisena, vaan minä suorastaan odotinkin sitä. Minä en kuitenkaan voinut, niinkuin tavallisesti, loihtia hänen haahmoansa luokseni, enkä mielikuvituksessani syleillä tuota taivaallista olentoa; ei, minusta tuntui kuin jokin odottamaton, ehken jokin kauhea, pidättäisi häntä kotonaan; satakertaa menin minä ovelle kuuntelemaan kuuluisiko portaista askeleita, satakertaa katsoin ikkunasta nähdäkseni Redegondan lähestyvän kadulla; niin, kärsimättömyydessäni olin jo juosta pois Redegondaa etsimään, hakemaan hänet luokseni, rakastavan ja rakastetun oikeudella uhkamielisenä vaatimaan häntä mieheltään, -- kunnes vihdoin vaivuin leposohvalleni, aivankuin kuumeessa. Silloin äkkiä, oli jo melkein puoliyö, kuului ulkoa ovikellon soitto. Minä tunsin sydämeni pysähtyvän. Sillä kellon kilinä, ymmärrättehän kai, ei ollut enää mitään mielikuvitusta. Se soi toisen ja kolmannen kerran ja herätti minut jyrkästi ja auttamattomasti täyteen todellisuuteen. Mutta samassa hetkessä, kun minä huomasin, että seikkailuni tähän iltaan asti olikin ollut vaan ihmeellistä unennäköä, tunsin minä rohkeimman toivon heräävän sielussani: sen nim. että Redegonda, toiveitteni voiman järkyttämänä ja pakottamana omassa persoonassaan seisoisi kynnykselläni, ja että minä seuraavassa hetkessä saisin hänet ilmi elävänä sulkea syliini. Tässä ihanassa odotuksessa menin minä ovelle ja aukaisin. Mutta se ei ollutkaan Redegonda, joka edessäni seisoi, se oli Redegondan puoliso; hän itse, niin elävänä ja todellisena kuin Te nyt tässä penkillä minun vastapäätäni, tuijottaen jäykkänä kasvoihini. Minä en voinut tietysti muuta kuin päästää hänet sisään, ja pyytää häntä istumaan. Mutta hän jäi seisomaan ja sanoi selittämättömän ivallisesti: 'Te odotatte Redegondaa. Mutta, ikävä kyllä, hän ei voi tulla. Hän on nimittäin kuollut.' 'Kuollut', toistin minä, ja koko maailma pysähtyi. Ratsumestari puhui häiriintymättä edelleen: 'Noin tunti sitten löysin minä hänet kirjoituspöytänsä äärestä istumasta, tämä pieni kirja edessään, jonka minä selvyyden vuoksi otin heti mukaani. Se oli luultavasti pelko, joka hänet tappoi, kun minä niin odottamatta astuin hänen huoneeseensa. Nämä rivit tässä ovat viimeiset, jotka hän kirjoitti. Olkaa hyvä!' Hän ojensi minulle avonaisen, sinipunervaisen nahkakantisen kirjan ja minä luin seuraavat sanat: 'Nyt jätän minä kotini ainiaaksi, rakastettuni odottaa.' Minä vaan nyökäytin päätäni vahvikkeeksi. 'Te olette tietysti arvannut', jatkoi ratsumestari, 'että Teillä on kädessänne Redegondan päiväkirja. Tahdotteko ehken olla niin hyvä ja silmäillä sitä, tullaksenne vakuutetuksi, että kaikki kieltäminen on turhaa.' Minä silmäilin, ei, minä luin. Minä luin melkein tunnin verran kirjoituspöytääni nojaten, ratsumestarin istuessa sillä aikaa liikkumatonna leposohvallani; minä luin meidän rakkautemme koko kertomuksen, suloisen, ihmeellisen kertomuksen, -- kaikkine yksityiskohtineen; siitä syksyaamusta alkaen jolloin minä metsässä ensi kerran olin Redegondaa puhutellut, minä luin ensimäisestä suudelmastamme, kävelyretkistämme, huviretkistämme maalle, ihanista onnenhetkistämme kukkakoristeisessa huoneessani, meidän pako- ja kuolemantuumistamme, onnestamme ja epätoivostamme. Kaikki oli tähän kirjaan kirjoitettu, kaikki -- mitä ei koskaan todellisuudessa ollut tapahtunut, -- mutta kuitenkin kaikki juuri samalla tavalla kuin sen mielikuvituksessani olin elänyt. Enkä minä pitänyt sitä niin selittämättömänä kuin Te, arvoisa ystävä, näytätte sitä ilmeisesti pitävän. Sillä minä aavistin yhtäkkiä, että Redegonda oli rakastanut minua yhtä paljon kuin minä häntä, ja että hän senkautta oli saanut salaperäisen voiman eläytyä kaikkiin minun mielikuvitukseni eläymyksiin. Ja koska hän naisena oli lähempänä kuin minä elämän alkutilaa, missä toivo ja täyttymys ovat sama asia, niin oli hän luultavasti ollut täysin vakuutettu siitä, että hän oli todella elänyt kaiken sen, mikä nyt hänen sinipunervaiseen kirjaansa oli kirjoitettu. Mutta minusta oli vielä sekin mahdollista: että tämä koko päiväkirja ei ollut mitään muuta kuin harkittu kosto minulle, kosto siitä päättämättömyydestä, etten ollut tehnyt minun, meidän unelmiamme todellisuudeksi; niin, ja että hänen äkillinen kuolemansa tapahtui hänen omasta tahdostaan ja että hän tahallisesti antoi tuon petollisen päiväkirjan sillä tavoin joutua petetyn miehensä käsiin. Mutta minulla ei ollut aikaa kauvan selvitellä näitä kysymyksiä, sillä ratsumestarille oli vaan yksi ainoa luonnollinen selitys olemassa; minä tein siis sen, mitä tilanne vaati ja ilmoitin tavanmukaisin kääntein olevani hänen käytettävissään."

"Yrittämättä --"

"Kieltääkö?!" keskeytti tohtori Wehwald minut jyrkästi. "Oh! Vaikka sellaisella yrityksellä olisi ollut joitakin onnistumisen edellytyksiäkin olisi se minusta näyttänyt raukkamaiselta. Sillä minä tunsin itseni täysin vastuunalaiseksi kaikista seikkailuni seurauksista, seikkailun, jonka olin tahtonut kokea, mutta jonka kokemiseen minä olin ollut vaan liian arka. -- 'Minä tahtoisin', sanoi ratsumestari, 'päättää asiamme ennenkuin Redegondan kuolema tulee tunnetuksi. Kello on nyt yksi yöllä, kello kolme kokoontuvat todistajamme ja kello viisi pitää kaiken olla suoritettuna.' Minä nyökkäsin taasen myöntymyksen merkiksi. Ratsumestari poistui kylmästi tervehtien. Minä järjestin paperini, poistuin kotoani, ja hain kaksi tuttavaa herraa sängyistään -- toinen heistä oli kreivi -- kerroin heille ainoastaan, mitä tarpeellista oli, saadakseni heidät järjestämään asian nopeasti, ja kävelin sitten edes takaisin Päätorilla pimeitten ikkunoiden edessä, joitten takana tiesin Redegondan ruumiin makaavan ja tunsin varmasti käyväni kohtaloni täyttymistä kohden. Kello viisi varhain aamulla seisoimme me vastatusten, ratsumestari ja minä, pistoolit kädessä pienessä metsässä aivan lähellä sitä paikkaa, missä minä ensi kerran olisin voinut puhutella Redegondaa."

"Ja Te tapoitte hänet?"

"En. Minun kuulani lensi aivan hänen ohimonsa ohi. Mutta hän osasi minua keskelle sydäntä. Ja minä kuolin siihen paikkaan, niinkuin on tapana sanoa."

"Ah!" huusin minä voihkien, neuvottomana katsahtaen ihmeellistä naapuriani. Mutta katseeni ei löytänyt häntä enää. Sillä tohtori Wehwald ei enää istunutkaan penkin nurkassa. Niin, minulla on syitä luulla, ettei hän ylipäänsä koskaan ollut siinä istunut. Sitävastoin muistin minä heti, että eilen illalla oli kahvilassa puhuttu paljon eräästä kaksintaistelusta, jossa eräs ratsumestari Tellerheim oli ampunut ystävämme, tohtori Wehwaldin. Se seikka, että rouva Redegonda vielä samana päivänä oli hävinnyt jäljettömiin erään rykmentin luutnantin kanssa, herätti pienessä seurapiirissä, vallitsevasta vakavasta mielialasta huolimatta, jonkinlaista surumielistä hilpeyttä, ja joku lausui sen arvelun, että tohtori Wehwald, jota me aina olimme pitäneet täsmällisen, hienon ja ylhäisen käyttäytymisen esikuvana, aivan luonteensa mukaisesti, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattaan, oli joutunut kuolemaan toisen, onnellisemman edestä.

Mitä taas tohtori Wehwaldin ilmestymiseen kaupungin puiston penkillä tulee, niin olisi sen ihmeellisyys sanottavasti voittanut, jos se olisi tapahtunut ennen hänen ritarillista kuolemaansa. Enkä minä tahdo salata, että aluksi hiukan ajattelin tehdä kertomukseeni tämän vähäpätöisen muutoksen kohottaakseni siten sen vaikuttavaisuutta. Vähän aikaa mietittyäni luovuin kuitenkin tästä aikeesta peläten, että minua syytettäisiin, poikkeamalla totuudesta, antaneeni vettä myllyyn mystiikalle, spiritismille ja muille sellaisille vaarallisille suunnille. Sitäpaitsi arvasin, että minulta tultaisiin kysymään oliko kertomukseni tosi vaiko tekaistu, ja pidinkö sellaisia tapauksia yleensä mahdollisina -- ja miten näihin kysymyksiin olisin vastannutkin, niin olisi minua pidetty joko okkultistina tai veijarina. Senvuoksi päätin minä lopuksi kertoa yöllisen kohtaukseni tarinan juuri sellaisena kuin se tapahtui, huolimatta siitä, että monet ihmiset sittenkin tulevat epäilemään sen totuutta. Asian laita on nyt kerran kaikkiaan niin, että runoilijain kertomuksia aina epäillään, vaikka siihen on paljon vähemmän syytä, kuin useimpien muitten ihmisten kertomusten epäilemiseen.

Uusi laulu.

"Se ei ole minun syyni, herra von Breiteneder -- -- -- suokaa anteeksi, sitä ei voi kukaan sanoa!" Karl Breiteneder kuuli nämä sanat aivankuin kaukaa korviinsa kajahtavan ja tiesi kuitenkin aivan hyvin, että se, joka ne lausui, kulki hänen vierellään -- niin, tunsipa hän sen viinilöyhkänkin, joka näitä sanoja seurasi. Mutta hän ei vastannut. Hänen oli aivan mahdoton ruveta selittelemään; hän oli tämän yön kauheitten tapahtumien jälkeen niin väsynyt ja järkytetty, hän tahtoi vaan saada olla yksin ja hengittää raitista ilmaa. Senvuoksi ei hän ollut mennyt kotiansakaan, vaan käyskenteli mieluummin aamutuulessa autioita katuja pitkin metsäisiä kukkuloita kohden, jotka näkyivät ylhäältä toukokuun sumun takaa. Mutta tuon tuostakin puistatti kauhu hänen ruumistaan eikä hän tuntenut ollenkaan sellaista aamuhetken virkeyttä, jota hän tavallisesti yöllisten valvomisien jälkeen raittiissa aamuilmassa tunsi. Hän näki silmänsä edessä aina vain sen kauhunkuvan, jota hän oli paennut.