Part 2

_Puhemies_ (tulee Villen kanssa emännän huoneesta, puhuen taakseen kamariin). No, hyvästi vaan — ja hyvää voimista!

_Ville_ (puhemiehelle). Laittakaa te hevonen kuntoon! Minä kiirehdin Ailia! (Menee keittiöön.)

_Eenokki_ (puhemiehelle, nousten). Terveeksi! Terveeksi! — No mitä isollekirkolle kuuluu?

_Puhemies_ (tervehtii). Ei entistä enempää!

_Eenokki_. No, naimiskaupat syntyi — noin ikään?

_Puhemies_ (naureskellen). Eihän toki! Ei syntynyt!

_Eenokki_. Mutta sitä vartenhan tulitte?

_Puhemies_ No, kerrankos sitä ihminen erehtyy!

_Eenokki_ (uteliaana). No, no! So, so! Erehdyinkö? Millä tavoin — noin ikään —

_Puhemies_ (nauraen). Sitä emme sano. Tutkikaa nyt itse — ja jakakaa keskenänne! Minun täytyy mennä hevostani hoitamaan. (Menee ulos.)

_Eenokki_ (istuutuu). Ei huolinut — vaan lähtee —

_Josua_. Nyt se vieras hevonen lähtee — niin se nyt tekee —

_Ruura_ (tulee kamarista kiihtyneenä ja itku kurkussa). Joko ne suurelliset nyt menivät? Lupasivat vielä Ailinkin viedä mennessään! Hävyttömät! Menen katsomaan. Eenokin ja minun asia jäi kesken. Odottakaa! Tulen heti (Menee keittiöön.)

_Josua_ (siirtelee itseään levottomana, kurkistellen Eenokkia, ei tiedä, mitä sanoisi tai tekisi). Eivät huolineet — jättivät sille palkalle.

_Eenokki_ (raapii korvallistaan). Niin jättivät. Sosialisti ei huolinut.

_Josua_ (vaanii viekkaasti Eenokkia). Sanoi, että erehtyivät. Vika oli. Ei kelvannut sosialisteille.

_Eenokki_. Kyllä oli sitten jokin vika — noin ikään —

_Josua_. Oli siinä vaan semmoinen, että siihen minäkin töksähtää taisin (Vaanien.) Mutta Eenokkihan ei välitä —?

_Eenokki_. No, no! So, so! Kun ei muut, niin miksi minäkään noin ikään —

_Josua_ (keksii ilahduttavan ajatuksen, mutta hillitsee itsensä). Kyllä se on nyt sillä tavalla, että Eenokki saa pitää. Minä en huoli sellaisesta, jonka tuollainen väärä sosialisti jättää — ja hän oli isoltakirkolta — kai hänellä oli omat syynsä — kyllä ne siellä tuntevat asiat. Eenokki saa pitää!

_Eenokki_. No, no! So, so! Enhän minä ole mikään — noin ikään —

_Josua_ (nousee). Kyllä vaan Eenokki saa meidän emännän kaikilta muilta — ihan rauhassa —

_Eenokki_. No, no! So, so! Kai sinä sentään —

_Josua_. Minäkö? Oho! Kun ei kerran kelvannut edes — väärälle markan rahalle — oho! Vai minä sitten! Eenokille sopii —

_Eenokki_ (ärtyen). Älä sinä kauppaile! Luuletko, että olen sinua huonompi?

_Josua_. Se on Eenokin asia — mikä on — mutta minä en vaan huonompani hylkimästä välitä! Ja nyt minä lähden —

_Ruura_ (tulee itkien keittiöstä). Sellainen häväistys! Emännän jättää ja piian ottaa — (menee istumaan peräpenkin alipäähän.) Miksi tulivatkin narrailemaan — tulivat saadakseen hylkiä ja häväistä —

_Josua_ (ivaten ja hiljaa Eenokille). Siinä on! Onnea vaan — hyvästi! (Menee takaperin ovelle, pitääkseen toisia silmällä, avaa oven, ja panee kiinni, hiipii sitten hiljaa tiinuun.)

_Eenokki_ (katsoo taakseen). Noin ikään —

_Ruura_ (pyyhkii silmiään). Kyllä se Eenokki nyt voitti tarkoituksensa —

_Eenokki_. No, no! So, so!

_Ruura_. Niin kyllä. Me emme äsken ehtineet päästä päätökseen —

_Eenokki_. Minä — noin ikään — tulinkin vasta päätökseen täällä pirtissä —

_Ruura_. No, se on hyvä! Pannaan sitten kuulutukseen vaikka heti, että pääsee tästä loukkauksesta —

_Eenokki_. No, no! So, so! Minä olen ajatellut — noin ikään — että — jos vielä ajattelisimme —

_Ruura_ (polkee jalkaa). Voi tuhannen! Kuinka minua suututtaa! Mokoma nulikka! Kehtaakin!

_Eenokki_. Jos minä nyt menisin kotia ja vähän — noin ikään (nousee). — ajattelisin —

_Ruura_. Ei minnekään! Nyt juodaan kihlajaiskahvit heti — uhallakin — heti —

_Eenokki_ (peräytyy hitaasti). Noin ikään — minä ajattelin — että vielä ajateltaisiin — ja kotiakin on kiire.

_Ruura_ (kääntyy Eenokkiin). Mitä?

_Eenokki_. Eihän ole syytä hätäillä. Jos joskus passaa, niin poikkean katsomaan — niittytiekin tuosta kulkee — noin ikään — ja naapuruksia ollaan —

_Ruura_ (hypähtää ylös). Mitä?

_Eenokki_. Hyvästi vaan nyt — tällä kerralla — täällä on vieraitakin — noin ikään — (yskii ja hiipii ulos, lyö oven kiinni lujasti, mutta jää kurkistelemaan oven taakse).

_Ruura_. Oi voi, minua — onnetonta naista! Auttakaa! Ei minua yksinäistä leski-parkaa kukaan turvaa. (Menee istumaan uunipenkille.)

_Josua_ (hyppää tiinusta, menee istumaan emännän viereen). Minä turvaan — minä —

_Ruura_ (heittäytyy Josuan kaulaan). Josua! Josua! Sinä olet ainoa mies! Sinä olet turva hädässä —

_Josua_. Minä olen kuin kallio —

_Ruura_. Mutta nai minut heti — aivan heti!

_Josua_. Heti kun vain tulee ensimmäinen kuunpimennys!

_Aili_ (tulee Villen kanssa keittiöstä). Siunatkoon!

_Puhemies_ (tulee ulkoa ja työntää Eenokin sisään). Mikäs urkkija täällä on?

_Eenokki_. Se on väärä — väärä —

_Josua_. Eenokki on se väärä markan raha — juuri vissiin! Ja minä olen oikea. (Syleilee Ruuraa.)

_Puhemies_. Kas, kas! Mitä nuo tekevät?

_Josua_. Me menemme naimisiin — heti kun tulee kuunpimennys —

_Ruura_. Eipäs — vaan kirkkaalla päivällä ja kaikkien nähden. (Aili ja Ville onnittelevat ja tulevat onnitelluiksi.)

_Puhemies_ (taputtaa Josuata olalle). Näetkös — että ennustin oikein! Ja koska ennustus nyt on täyttynyt, niin — tuossa kukkarosi! — (tarjoaa Josualle tupakkakukkaroa) — tulitikut riittävät palkakseni —

_Josua_. Enkä huoli! Kauppa kuin kauppa! Kiitos vain ennustuksesta!

_Ruura_. Mikä ennustus se oli?

_Josua_. Hän ennusti vain tätä — (suutelee Ruuraa) — kuunpimennystä.

Väliverho.