Chapter 8

Gerdan onnettomuus oli isku, joka melkein kokonaan mursi iäkkäät ja niin kovasti koetellut vanhemmat. Itsekkin kuin olivat köyhät, eivät he voineet muulla auttaa ja lohduttaa häntä kuin hartailla esirukouksilla ja hellillä kirjeillä, joita he kyynelillään kostuttivat. Puoli vuotta oli kulunut. Sillä ajalla oli Gerdan onnistunut todellakin yhtämittaisella työllä, -- parin ystävän avulla, jotka eivät hädänkään hetkenä hyljänneet häntä kuten muut, vaan olivat pysyneet uskollisina. -- kohota köyhyyden kuilusta ja hankkia itselleen yksinkertainen mutta hupaisa asunto, nimittäin pieni kamari ja osa kyökkiä. Hänen vanhin poikansa jatkoi taas koulunkäyntiänsä, vaikka hänen siitä oli täytynyt hädän pahimmillaan ollessa luopua. Gerdan syyttömästi kärsimä kova onnettomuus ja se sankarimoinen tapa, millä hän sen kesti, tapa, millä hän koetti jälleen rakentaa hävitettyä kotiansa, olivat herättäneet yleistä sääliä ja aukaisseet monen silmät näkemään, kuinka kurja vaimon tila oli miehensä vallanalaisena holhottina. Mutta hänkin sentään tulee täysivaltaiseksi tavallisesti silloin, kuin mies hallituksellaan on saattanut kodin turmioon. Silloin on myös hänen osansa tuo raskas velvollisuus koota hävitetyn pesän pirstaleet, niistä "heikolla voimillaan" ja "ymmärtämättömyydessään" rakentaa uuden itselleen, lapsilleen ja usein uupuneelle miehellensäkin, joka vielä joskus kopeillen hallitusoikeudestaan tahtoo olla vallanpitäjä perheessä.

Puolisonsa hellät kirjeet olivat elähyttäneet ja voimistuttaneet Leonardia niin paljon, että hän tointui vähitellen epätoivostaan, mikä hänet oli vankeuden ensi aikoina vallannut, ja hän alkoi ajatella jotain tehtävää. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan kirjaa. Hänen vuosien kuluessa hankkima, kallisarvoinen kirjastonsa oli mennyt huutokaupassa polkuhintaan. Sama kohtalo oli Gerdankin rakkailla kirjoilla, joista jokainen oli hänen kallis ystävänsä; aina hänen nuoruutensa alusta monina yksinäisinä hetkinä olivat ne olleet hänen jaloimpien ajatustensa vaikuttimena; äärettömäin lohtusanainsa kautta olivat ne herättäneet hänessä eloon monta uutta aatetta, tieteen ja viisauden voimalla kasvattaneet hänen henkensä vapaaksi, voimakkaaksi ja lempeäksi. Nämät uskolliset ystävät säilyttivät niin monta pyhää muistoa lehdissään, joihin hän monta monituista kertaa oli kirjoitellut ajatuksia ja tunteita, kuin runoilijain tahi viisaitten lumoavat sanat olivat niitä hänen sydämessään herättäneet. Gerdan täytyi nähdä ryöstöpalvelijain kiskovan tätä verratonta aarretta kirjakaapista, mätettävän suureen koppaan, peitettävän muutamilla vanhoilla lattiamatoilla ja kuletettavan huutokauppakamariin täyttämään vähäpätöisellä hinnallaan, ehkä parilla kymmenellä markalla, edes tuuman verran sitä ammoittavaa kuilua, minkä hänen puolisonsa oli kaivanut kotinsa alle. Se hetki, jolloin kirjakokoelma ryöstettiin Gerdalta, oli hänelle katkerin koko tällä raskaalla ajalla, melkeinpä katkerampi sitä, kuin hänen puolisonsa vietiin vankeuteen, sillä nehän olivat juuri ne rakkaat, äänettömät ystävät, jotka olivat opettaneet hänet oikein jalomielisesti ja vaatimattomasti rakastamaan miestänsä, samassa kuin ne olivat kasvattaneet hänet vapaaksi, puolisonsa vertaiseksi ihmiseksi, ja yhdistäneet häneen rakkauden eikä orjuuden siteillä. -- Hän oli tosin velkojalta pyytänyt saada pitää kirjansa, mutta siihen ei suostuttu, koska tätä kirjakokoelmaa pidettiin talon arvokkaimpana omaisuutena, ja muutenkin arveltiin, että kirjoistahan ei voisi olla mitään erityistä hyötyä naisihmiselle, ja varsinkin perheenäidille, jolla on kyllä muutakin tehtävää. Eihän niissä voi olla mitään säilytettävää arvoa niinkuin jossain koristeessa tahi muussa sellaisessa muistossa. Kuin hän vast'edes saapi parempia tuloja, hankkikoon hän uuden kirjakokoelman, tuumattiin. Niin kyllä, mutta he eivät tienneet, nämät ankarat tuomarit, ett'ei vanhoja kirjoja voi korvata uusilla, yhtä vähän kuin miljoonilla voi ostaa itselleen uutta ystävää, kalliin poismenneen sijaan. Kuin Gerda velkojalta sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada pitää kirjansa, kääntyi hän erään tuttavansa naisihmisen puoleen, jonka hän piti vilpittömänä ystävänään, pyytäen tätä, koska hän ei ollut kenestäkään riippuva, huutamaan huutokaupassa hänen kirjavarastonsa, niin että hän saisi lunastaa ne jälleen tulevina, parempina päivinä, joita ihminen tukalimmillakin hetkillään aina toivoo saavansa vielä nähdä. Hyvin surkean näköisenä päivitteli ystävä Gerdan tilaa ja omaa kykenemättömyyttänsä auttamaan häntä, vaikka hän muka kaikella muotoa toivoi voivansa tehdä sen. Mutta kuin kirjat varmaan huutokaupassa nousisivat hyvin korkeaan hintaan, ja hänen kaikki rahansa olivat pankissa ja kotona ainoastaan sen verran, kuin oli välttämätöntä hänen jokapäiväisiin menoihinsa, niin ei hän voinut, niin ikävältä kuin se hänestä tuntuikin, täyttää Gerdan pyyntöä. Gerda seurasi vanhaa tosi sananlaskua: "kuin tippuu tynnyristä, ystäviä yltäkyllin, mutta kuin lakkaa tippumasta ystäviä ei yhtäkään," eikä liioin enää sen koommin koetellut ystävien uskollisuutta kovan onnen päivinä, vaan antoi asiain mennä menojaan eikä enää koettanut pelastaa ainoatakaan pirstaletta rakkaan kodin omaisuudesta; hän ei välittänyt enää edes niistä rakkaista kirjoistaan, hän katseli vaan rauhallisesti, kuinka hänen ympäriltään kaikki riistettiin ja raastettiin, ja kuinka hän jäi seisomaan kuin yksinäinen kasvi maahan, joka äsken vielä niin kaunis ja vihannoiva, nyt oli muuttunut mustaksi multaröykkiöksi.

Vaikka miehet hyvin paljon ylistelevät naisen taloudellisia taipumuksia ja väittävät niitten olevan hänen kiitettävimmät hyveensä, mutta kummallisinta kyllä, heidän omaatuntoaan ei useinkaan rasita, vaikka he tuhlaavaisuudellaan ja muilla kevytmielisillä teoillaan ovat kodin autioksi tehneet, kodin, jonka hellä naisen käsi vuosien kuluessa huolella ja hiljaisella ahkeruudella on järjestänyt ja valmistanut hupaisuuden temppeliksi.

Leonardilla ei ollut, kuten sanottu, ainoatakaan kirjaa aikansa kuluksi vankeudessa, mutta hän hankitutti toimitusmiehellä puhtaaksikirjoitusta ja käännöstyötä ja näitten tulolla osti hän paperia ja muita kirjoitustarpeita ja alkoi tehdä erästä historiallista kertomusta, joka jo kauan oli ollut hänen mielessään. Pimeähkössä vankikammiossa istui hän pienen raudoitetun ikkunan ääressä hämärinä talvipäivinä ja huonon kynttilän valossa pitkinä pimeinä iltoina ahkerasti kirjoittamassa mielikuvituksensa tuotteita. Pian oli hänen työnsä valmis, mutta kehen kääntyä saadakseen sille kustantajan? Olikohan mahdollista, että ennen tai oikeammin äskettäin niin suosittu kirjailija olisi kokonaan unohdettu lukuisassa ystävä piirissä, joka häntä oli ympäröinnyt, vaikka hän vankeudessaan ei ollut kuullut heistä sanaakaan. Ainakaan ei kukaan hänen ystävistään ollut yrittänyt vapauttaa häntä vankeudesta, eikä se ollut ihmeteltäväkään, koska niillä henkilöillä, joita hän tunsi, ei ollut varoja, jos kohta tahtoakin siihen. Jos hän vaan kirjoittaisi jollekin ystävälleen ja lähettäisi käsikirjoituksensa, niin voisi hän saada kustantajan -- ja tulot kirjasta saisi Gerda ja lapset. Hän ei ajatellut itseänsä. Hän saa kyllä istua vankilan muurein sisällä kärsimässä rangaistusta vaimolleen ja lapsillen tekemästä vääryydestään. Mutta ennenkuin Leonard ennätti lähettää käsikirjoitustaan, sattui hänelle se odottamaton onni, että eräs entinen lukukumppani, nykyään yliopiston-opettaja, ollessaan matkalla siinä kaupungissa, jossa Leonard oli vankina, etsi hänet linnasta, vangitusta tämä sattuma näytti olevan taivaan sallimus, sillä nyt hän oli löytänyt oikean miehen, joka ottaisi hänen käsikirjoituksensa huostaansa; ja sen tämä suurimmalla mielihalulla tekikin. Muutaman viikon kuluttua sai Leonard vakuutetun kirjeen ja siinä paljoa suuremman palkkion kuin hän oli toivonutkaan ja päälle päätteeksi erittäin kiittelevän kirjoituksen kustantajalta, joka pyysi useampiakin teoksia samaa oivaa laatua. Nyt oli hän niin iloinen, että hän kutsui onnettomuuskumppaninsa, erään kauppiaan ja ravintolanpitäjän, ja myös päällysmiehen pitoihin linnaan. Pidettiin iloinen aika, lauleltiin, lausuttiin, soitettiin viulua ja juotiin puoli yöhön. Leonard tunsi olevansa miltei onnellinen keskellä onnettomuuttaan. Hän tiesi, että kumminkin nykyisissä oloissa melkoinen summa oli matkalla hänen vaimolleen. Hän kuvaili, kuinka hämmästyneeksi, kuinka iloiseksi hän tulee, saadessaan tämän odottamattoman lahjan, kuinka ystävällisesti hän ajattelee häntä, joka sen lähetti ja kertoo että "isä on lähettänyt paljon rahaa." Leonard tunsi olevansa oikein ylpeä. Hänhän se kumminkin on, joka vankeuden kurjuudessakin ollessaan pitää huolta perheestään, niinkuin isän velvollisuus onkin. Hän ryhtyi uudestaan työhön ja kirjoitti innokkaasti yöt päivät. Ehkä olikin hän luotu kirjailijaksi. Ja kuka ties hänen oli juuri kiittäminen vankeuttaan siitä, että hänen kynänsä tuli käytetyksi. Olihan mahdollista, ett'ei hänen koskaan muuten olisi tullut koetettua sitä. Kaikki, mitä tapahtuu, on hyväksi. Niin lohdutteli itseään tuo hyväsydäminen, mutta kevytmielinen mies ja rakensi ilmalinnojaan toisen toistaan komeamman, ensimmäisen pienen menestyksensä perusteella. Vihdoin alkoi hän epäillä, että ne tapaukset, jotka näennäisesti olivat olleet niin suuri onnettomuus hänelle ja hänen perheelleen, oikeastaan olisivat onni, ja että se myrskyvihuri, joka oli hävittänyt hänen kotinsa, ja singahuttanut hänen läheisensä kurjuuden ja surun aavikoille, että se vaan olisi ollut se tuuli, joka saattaisi hänen älynsä ja maineensa hehkuvan kipenen leimuamaan kirkkaassa, liekissä. Aivan niin, siten hän asian oikea laita olikin! Leonard oli oikeen onnellinen, oikein kohtalolle kiitollinen. Taas tuo vanha miesten itsekkäisyys. Mielipahansa niistä kärsimyksistä, jotka hän oli vaimolleen ja lapsilleen valmistanut, sai hän kokonaan haihtumaan, kuvailemalla että nämät kärsimykset olivat aiheena hänen omalle menestykselleen, ja jos jonkun kerran hänen suuriin unelmiinsa pujahtikin se hämmästyttävä ajatus, että hänen omaisensa sentään olivat nähneet paljon vaivaa hänen tähtensä ja että hänen kunniakas tulevaisuutensa oli ostettu kylläkin kalliilla hinnalla, hääti hän nämät harmittavat soimaukset sillä, että hänen kunniansa varmaan levittäisi loisteensa myös hänen puolisoonsa ja lapsiin ja nämät tulisivat niinmuodoin kyllin palkituksi siitä, mitä he ovat kärsineet hänen tähtensä, vieläpä kenties rikkaammiksi sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, kuin jos ei mitään häiriötä olisi tapahtunut heidän elämässään. Sillä tavalla on itsekkäisyys aina valmis lohduttamaan ja lepoon tuudittamaan rauhatonta omaatuntoa. Ei koskaan juolahtanut Leonardin päähän, että hän olisi onnellisissakin oloissa voinut käyttää lahjojansa, hädän tarvitsematta häntä siihen pakoittaa, koska hänellä oli ollut niin monta päivää ja hetkeä joutilaana, mutta jotka hän sen sijaan oli tavallisesti käyttänyt mitättömiin jaarituksiin ystäväseuroissa. Ja missä ystävät nyt olivat? Leonardin kirja, joka ilmestyi painosta keväällä, onnistui herättämään pääkaupungissa mitä suurinta mieltymystä tekijään. Hankittiin lähempiä tietoja hänestä itsestä ja hänen laidastaan; ja hänen onneton tilansa tuli yleisen säälin esineeksi. Yksi pääkaupungin sanomalehti halusi saada tuon nerokkaan kirjailijan toimitukseensa, ja alettiin miettiä keinoja hänen vapauttamisekseen vankeudesta, sillä olihan sopimatonta, että annettiin sellaisen ky'yn liu'eta pahantekijäin joukossa vankina ja ainoastaan sentähden, että hän oli ollut avulias ja luottavainen. Muutamat varakkaat henkilöt sanomalehti-yhtiöstä suostuivat tarjoamaan lainaksi hänelle vapaaksipääsemiseen tarvittavan rahan, ja hänelle esitettiin kirjeellisesti tämä aikomus, johon vanki luonnollisesti suostui ilolla. Hän kiirehti ilmoittamaan siitä kirjeessä, joka oli täynnä mitä toivehikkaampia tulevaisuuden suunnitelmia, puolisolleen, joka luonnollisesti hänkin ilolla tervehti tätä paremman ajan koittoa. Rahat maksettiin. Leonard astui vankilasta ja kiiruhti perheensä luo. Hämmästyneenä katsahti hän ympärilleen vaimonsa pienessä, hupaisessa kodissa. Kuinka hän on saavuttanut tämän kohtalaisen toimeentulon ja vielä niin lyhyessä ajassa, sillä eihän ollut kulunut vielä vuottakaan siitä, kuin Leonard lähti kotoa. Kuka oli auttanut häntä? Ei kukaan! Hän oli ainoastaan ahkerasti tehnyt työtä. Mahdotonta! Leonard, niinkuin kaikki muutkin miehet, oli pitänyt naista aivan avuttomana, jollei häntä tue joku heidän voimakkaammasta su'usta. Usein kuitenkin tuo sama voimakkaampi sukupuoli ei epäile itsekkäisyydessään heittää omiin voimiinsa tätä avutonta olentoa eikä myöskään käyttää hyödykseen hänen heikkoja voimiaan. Tällä hetkellä tunsi Leonard sydämessään pistävän esiin epäluulon, josta jo paljas aavistus saattoi hänet vimmaan. Ja hän rohkeni todellakin asettua tuomariksi marttyyrin eteen lausuen hänelle epäluulonsa, oikeutetun kehoituksensa tekemään selvää tavasta, millä hänen oli onnistunut kohota kurjuudesta, sillä hän piti aivan selvänä, ett'ei se vähäinen summa, minkä hän oli vankeudesta lähettänyt, voinut tehdä tätä ihmettä, varsinkin kuin vaimo ensi näkemisen iloisassa, sanatulvassa oli kertonut hänelle, että vanhin poika jatkoi taas koulunkäyntiänsä ja että hän oli muuttanut uuteen kotiin jo ennen, kuin mainittu summa tulikaan. Gerda, joka selvästi oivalsi tämän solvaisevan luulevaisuuden ja jonka puhdas sielu siitä kovasti haavoittui, laski, sanaakaan vastaukseksi lausumatta, Leonardin eteen muistiinpano-kirjan, johon hän oli heidän eronsa aikana merkinnyt joka pennin, kuin hän oli ansainnut ja pannut menemään. Häpeästä punastuneena silmäili Leonard näitä lehtiä, jotka kuiviin numeroihinsa kätkivät kertomuksen sankarimaisen naisen kovasta taistelusta oman ja omaistensa kohtalaisesta toimeentulosta, ja kuin Leonard oli pannut kirjan kiini, ojensi hän sen jälleen hänelle niin nöyrästi anteeksipyytävän näköisenä, että Gerda sydämessään antoi anteeksi hänen solvauksensa, kummaltakaan puolelta sanaakaan enää lausumatta tästä aineesta. Hänen rakkautensapa se juuri olikin, mikä oli yllyttänyt Leonardia epäluuloon. Se, joka rakastaa, on luulevainen, ja luulevaisuus on tunnoton, sen ymmärsi Gerda aivan hyvin.

Leonard kiiruhti pääkaupunkiin tervehtimään suosijoitaan ja lähemmin sopimaan uudesta toimipaikastaan ja valmistamaan perheensä tuloa. Häntä vastaanottivat mitä sydämellisimmällä tavalla hänen tulevat esimiehensä, ja tarjosivat hänelle erittäin edulliset ehdot suuren sanomalehtensä toimituksessa, ja ehdottivat, että hänen asiansa järjestettäisiin siten, että joku vähäinen osa hänen palkastaan joka kuukausi jätettäisiin velan maksuksi. Leonard oli sangen tyytyväinen ehdotukseen ja hän arveli saavansa vielä jatkaa hyvällä menestyksellä alkanutta kirjallisuuttansa, koska sanomalehti-työstä jäi hyvin paljon aikaa jälelle. Hän vuokrasi soman asunnon ja lähti hakemaan perhettänsä, joka kuukausi hänen vankilan portista ulosastuttuaan otti uuden kodin haltuunsa.

Pääkaupungissa menestyi Leonard oivallisesti. Hänen toiveensa selkenivät yhä enemmän joka päivä. Kärsimänsä onnettomuus tuotti vielä erityistä mieltymystä tähän iloiseen, kauniisen ja soreaan kirjailijaan, hän kuin luottamalla petolliseen ystävään oli joutunut köyhyyteen ja vankeuteen. Marttyrinkirkkaus ympäröi häntä yleisön silmissä. Puhuttiin myöskin, että hänen vaimonsa oli ollut hyvin itsensä uhraava ja ponteva onnettomuudessa. Ainoastaan muutamat pääkaupungin sivistyneet muistivat hänet neito-ajoilta, jolloin hänen sanoivat olleen erittäin vakavan ja tietohaluisen, vaikka vähän "omituisen" tytön. Neljännestä osastakaan Gerdan kärsimisiä ja ponnistuksia ei kuitenkaan ollut kellään aavistusta, mutta vaikka ne olisi tunnettukin, niin olisi varmaan kuitenkin sanottu, kuten nytkin: "mitä ei voisi kestää ja kärsiä sellaisen miehen tähden?" ja jos Gerda olisi toisin menetellyt, niin olisi häntä sanottu huonoksi vaimoksi.

Niin kului vuosi. Sillä ajalla olivat hupaisuuden lisäksi Gerdan vanhemmatkin olleet hänen kotonaan, he näet olivat kutsutut sinne jouluksi ja viipyivät useita viikkoja tyttärensä luona, jolloin vanha, kovaa kokenut äiti näytti uudestaan virkoavan eloon, hellitellessään lastensa lapsia. Mutta kapteeni istuskeli vaan nyreissään katselemassa herttaista perheseuraa, ja sydämen koetuksista ja vakaista ajatuksista tarkemmaksi tulleella huomioky'yllään luki hän tyttären kalpeista, eloisista kasvoista, mitä surupäiväin sanomattomat urotyöt tiesivät kertoa. Ja hän ajatteli, että tytärhän, vääryyttä kärsinyt lapsi, sentäänkin teki hänelle ilon, hän yksinään, sen täytyi hänen huokauksella tunnustaa, muistaessaan poikaa.

Leonardilta oli taas tullut kirja, joka sai vielä suurempaa suosiota kuin ensimäinen, ja ylipäänsä pidettiin häntä lahjakkaimpana ja aatteellisempana sanomalehtimiehenä. Nuoret vasta-alkajat kirjallisuuden alalla saivat hänestä ennakkoluuloista vapaan ja hyväntahtoisen neuvonantajan, kaikki ihmiset puhuivat hänen viehättävästä olennostaan ja hänen luonteensa oivallisuudesta. Sitten kuin hän myytyänsä viimeisen teoksensa hyvästä hinnasta Ruotsiin oli suoriunut velastaan, poistuivat hänen taloudelliset vaurionsa yhä loitommalle, niin että jäi ainoastaan kimalteleva jälkihohde hänen uhraavasta ystävyydestään ja syyttömästä kärsimisestään; jopa puhuttiin, ja siinä oli perääkin, että hän alkoi lukea filosofian tohtorin arvoa. Hänen komeat tuulentupansa olivat siis toteutuneet, vaikka tavallisesti niin ei käy.

Gerda oli onnellinen. Hän oli haaksirikon kauhuista myrskyn ja kuohujen läpi taistellen pelastunut tyynen rannan lujalle kalliolle. Nyt ei pitäisi minkään myrskytuulen enää voiman kumota hänen rauhallista majaansa. Leonard oli eloisa, uuttera ja herttainen. Rohkeita, ihania aatteita syntyi hänen sielussaan, ja vaikka hänellä nyt uudessa asemassaan suosittuna sanomalehtimiehenä ja mieleisimpänä kirjailijana oli laaja ystäväpiiri ja vaikka hän usein vieteltiin kotoa pois ja välistä vietti kokonaisia päiviä poissa kumppanien ja ystävien seurassa, niin tuntui Gerdasta kuitenkin niinkuin hän ei olisi ollut niin yksin nyt kuin ennen, heidän avioliittonsa ensi aikoina, vaikka hän seurusteli yhtä vähän kuin silloin muitten ihmisten kanssa, mutta niinä hetkinä, jotka hänen puolisonsa vietti kotonaan, seurusteli hän ja keskusteli vaimonsa kanssa, vieläpä, kuin opettajansa, johon hän monessa tapauksessa loi silmänsä ja jonka päätelmiä ja ajatuksia hän iloisella luottamuksella kuunteli. Kärsimyksen päivät olivat Leonardille ilmaisseet hänen vaimonsa oikean arvon, joka oli ollut häneltä salattuna heidän avioliittonsa ensimäisinä suruttomina päivinä. Gerda oli onnellinen ja ne hetket, jotka jäivät hänen perhe- ja kotitoimistaan, pyhitti hän kuten ennenkin, henkisten kykyjensä kehittämiseen. Hänen vanhat kirjansa tosin olivat hävinneet ja joutuneet sinne tänne, mutta uusia saatiin pian sijaan. Vaikk'eivät ne sisältäneetkin samoja muistoja nuoruuden ajoilta kuin hänen vanhansa niin ei se voinut häntä kauan kumminkaan enää surettaa, sillä hän oli sen luontoisia, jotka eivät huoli niin paljon syrjäseikoista, kuinka tärkeitä ne olleekin, kuin he vaan saavuttavat toivotun tarkoitusperänsä. Mitäpä hän siis suotta sureksisi kirjainsa katoamista, koska hänellä on vapaa tilaisuus toisista, uusista, ammentaa sielunsa ravintoa samalla nautinnolla, kuin mitä vanhat olivat hänelle suoneet. Gerda oli onnellinen. Hänen elämänsä oli jälleen täydellisesti sopusointuinen, ja koko hänen olentonsa sai entisen suloutensa.

Joku vuosi oli siitä kulunut, kuin Leonard muutti pääkaupunkiin. Tällä ajalla oli Gerdalla palvelustyttö, joka kaukaa maaseudulta oli tullut pääkaupunkiin onneansa etsimään. Hän oli seitsentoista vuotias ja ihmeen kaunis, ihana metsäkukkanen, kohonnut erämaan puhtaassa yksinäisyydessä. Tämä tyttö, hänen harvinainen ihanuutensa ja runollinen luonteensa, hän kuin alinomaa hyräillen kaukaisen kotiseutunsa kansanlauluja sekä toimitti iloisesti ja ahkerasti askareensa, saavutti kokonaan hienotunteisen, sivistyneen emäntänsä mieltymyksen. Gerda vietti monta iltaa, kuin Leonard oli poissa, keskustelussa tyttösen kanssa, joka tavallisesti silloin teki jotain helpollaista käsityötä; itse hän istui jakkaralla tytön vieressä, sepitteli helpollaisen säestyksen hänen omituisiin lauluihinsa ja salli hänen, tahtoen jollakin tavalla palkita hänen hyvin toimitetun päivätyönsä, laulaa laulujansa hänen säestyksensä mukaan ja hänestä oli hauskaa keskustelulla ja sopivain kirjain lukemisella kehittää tyttösen lahjakasta, mutta vielä taitamattomuudessa uinailevaa henkeä, ja tyttönen näyttikin päivä päivältä yhä enemmän mieltyvän emäntäänsä.

Kuin nuori Katarina oli palvellut lähes puoli vuotta Gerdalla, huomasi tämä kummallisen muutoksen tytön olennossa. Sen sijaan kuin hän ennen oli ollut ihan vilpittömästi sydämellinen emäntäänsä kohtaan, näytti hän nyt yhä enemmän ja enemmän nurpealta ja arkamaiselta. Hän toimitti askareensa ahkerasti ja huolellisesti kuten ennenkin, mutta ei hän näyttänyt pitävän väliä Gerdan suosiollisesta katseesta ja hänen hyväksyvistä sanoistaan. Iltasin, oltaessa Gerdan huoneessa tavalliseen keskusteluaikaan, ei tytöllä näyttänyt olevan enää mitään halua kyselemiseen enempää kuin vastauksiinkaan, hän istui vaan mykkänä, innokkaasti tehden työtänsä, ainoastaan silloin tällöin vetäen syvän huokauksen, ja kuin Gerda kehoitti häntä laulamaan, epäsi hän aina. Kaikista näistä merkeistä tuli Gerda siihen johtopäätökseen, että tyttö oli tutustunut johonkuhun, joka oli vanginnut hänen sydämensä, ja hän päätti emäntävelvollisuutensa ja ihmisystävyyden oikeudella ryhtyä asiaan ja pitää silmällä tyttöä, ett'ei hän, kuten monta tuhatta hänen kaltaistaan, joutuisi halpamaisen rakkaudenliiton uhriksi. Hienotunteisuudessaan Gerda käytti kuitenkin suurinta hellyyttä tässä arassa asiassa. Hän päätti ainoastaan salavihkaa ja tarkasti pitää silmällä tyttösen luonnetta ja käytöstä ja vielä hellemmällä kohtelulla kuin tähän asti herättää hänen sydämessään luottamusta emäntäänsä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Katarina vaipui vaan päivä päivältä yhä syvemmälle haaveelliseen synkkämielisyyteensä, ja Gerda oli kovin levoton tytön tähden, jonka hän vaistomaisesti aavisti olevan onnettomalla polulla, sillä kunniallinen rakkaus käy edes avoimin otsin, ilman pelkoa ja arkuutta. Hänen levottomuutensa lisääntyi vielä enemmän, huomatessansa Katarinalla olevan esineitä, joita hän omalla palkallaan ei olisi voinut hankkia eikä myöskään hänen vertaisensa sulhanen hänelle lahjoittaa, niinkuin kallisarvoisia, jalokivillä koristettuja kultaneuloja. Hän näki hänen myöskin usein syövän hedelmiä, makeisia, viinimarjoja ja kaikellaisia makeisia, ja oli vakuutettu ett'ei tyttö niitä itse ostanut, vaan saanut ne joltakulta lahjaksi. Tuollaisia turhanaikaisia korukaluja näkee joskus sivistyneitten miesten käyttävän jonkinlaisena syöttinä, joilla koettavat houkutella nuoren, kokemattoman nais-raukan suosion puoleensa, he käyttävät niitä jonkinlaisena kurjana matosena, joka pannaan koukkuun, sillä saatavaksi tuo herkkukala, joka ahmaistaan ja sitten heitetään ruodot tunkiolle. Kuin vielä muutamia kuukausia oli kulunut, huomasi Gerda katkerimmaksi mielikarvaudekseen tyttösen olevan vallan surkeassa tilassa. Silloin piti hän välttämättömänä velvollisuutenaan ryhtyä asiaan ja syytti itseään, kuin hän ei aikaisemmin ollut pakoittanut Katariinan luottamaan paremmin häneen, kuin ehkä vielä olisi ollut aika pelastaa häntä, -- otti hänet kahdenkesken huoneesen ja kysyi häneltä vakaasti hänen laitaansa ja kuka oli hänen viettelijänsä. Tyttö oli vastaukseksi vaan ääneti, mutta kuumat kyynelet vuotivat hänen poskilleen.