Chapter 7

Toukokuussa muutettiin maatilukselle, jossa Rudolf antoi koko toisen puoliskan päärakennuksesta vanhempiensa asunnoksi, sittenkuin hän tuhlaavaan ja kopeilevaan tapaansa suurilla kulungeilla oli korjauttanut sen ja laitattanut sellaiseen sisustukseen, että se olisi kelvannut vaikka komeimmaksi kaupungin asumukseksi. Se herätti vanhuksissa, varsinkin äidissä, suurta tyytymättömyyttä ja tuotti hänelle itselleen hyväntahtoisia nuhteita, jotka taas sytyttivät hänen vihaansa. Hän sanoi vanhempiaan säädyttömiksi poroporvareiksi, kuin he voivat ruveta moittimaan hänen tarkkaa huolellisuuttaan, valmistaessaan heille hupia ja mukavuutta, ja ensimäinen päivä kuin vanhemmat olivat uudessa kodissa, pilvinen ja sateinen päivä, tuntui kummankin puolisen tyytymättömyyden kautta kahta vertaa synkemmältä sekä vanhemmille että pojalle. Rouva Ivarsson ajatteli surusydämin, yöllä valveilla maatessaan ja kyyneleillä kastellen päänalustaan, että se oli huono merkki vanhempien tulevaiseen oloon pojan huoneessa, kuin ei ensimäinen päivä hänen kattonsa alla kulunut rauhassa, ja hän katui katkerasti paheksumisellaan antaneensa syytä epäsopuun.

Kaksi vuotta kului, mutta vanhuksien toiveet pojan aseman parantumisesta heidän olonsa kautta hänen kotonaan eivät olleet toteutuneet. Rouva Ivarssonin ryhtyminen taloustoimiin, tuotti tosin vähäisiä säästöjä, mutta Rudolfin hurja elämäntapa jatkui edelleen hillitsemättä. Isässä, jonka hänen onnistui täydellisesti soaista kauniilla lauseillaan ja sekavilla puheillaan, oli varma vakuutus, että kaikki päättyisi hyvin. Äiti sitävastoin levottomuudessaan ja murheissaan, piti tätä päätöstä epävarmana, varsinkin sen jälkeen, kuin hän erään kerran Rudolfin luona oli nähnyt hänen suuren kauppaystävänsä, ulkomaalaisen, joka muutama vuosi sitten oli yht'äkkiä asettunut pääkaupunkiin, jossa hän "tuli, näki ja voitti" "tyhmien suomalaisten" terveen järjen, järjesti suuremmoisen kauppatoimiston, houkutteli kauppoihinsa joukon ihmisiä, vieläpä vanhoja rouviakin, jotka halusivat panna pienen omaisuutensa niin hyvälle kannalle kuin mahdollista, arveli ja kuvitteli saavansa mitä loistavimmat tulokset älyllisistä keksinnöistään, osti itselleen kivirakennuksen "päästäkseen asumasta vuokralla," ajeli kahdella kallisarvoisella hevosella, kohteli vierasvaraisella jaloudella taiteilijoita ja taiteilijattaria ja seurusteli kaikkein korkeimmissa piireissä. -- Tämä herra laajoilla kauppamatkoillaan oli "pistäynyt katsomaan rakasta ystäväänsä ja hyvää veli-Ivarssonia," koska siihen oli hyvää tilaisuutta. Sittenkuin vieras oli kääriytynyt karhunnahka-turkkiinsa ja kadonnut näkyvistä, jäi hänen nuori isäntänsä iloiseen, ylpeään mielenjännitykseen, jota tämä kuitenkin koki peittää, täydellisen maailmanmiehen välinpitämättömyyden hunnulla, -- kapteeni taas oli vilpittömästi ihastuksissaan "tuohon jaloon herraan," joka "sen voi heti nähdä hänestä," -- oli "perin pohjin kunnon mies," -- mutta rouva Ivarssonin kasvoille jäi vielä entistä synkemmät varjot. Kuin vielä vaikutus tuon erinomaisen vieraan tenhovoimasta oli tuoreena, rohkaisi tuo hyvä nainen itsensä ja varoitti peittelemättömin sanoin poikaansa, tuosta vieraasta herrasta. Kaikuvalla naurun hekoituksella otti Rudolf vastaan tämän varoituksen, taputti äitiä ystävällisesti hartioille ja sanoi hänen hyväntahtoisuutensa ja pojallisen kunnioituksen tähden antavansa hänelle anteeksi hänen naurettavan epäluulonsa moitteetonta kunnon miestä kohtaan, mutta pyysi häntä vast'edes olemaan vaivaamatta itseään sekä muita tarpeettomalla levottomuudella hänestä ja hänen asioistaan.

Näiden kahden viime vuoden vuokraa oli Rudolf yhtä kykenemätöin maksamaan kuin edellistenkin, sillä kaikki hänen tulonsa ja melkoiset lainat lisäksi, jotka hän oli ottanut isän tietämättä, menivät kuten ennenkin hänen hulluihin yrityksiinsä. Kapteeni, ollen perin kunnollinen, mutta erittäin herkkäuskoinen ja epäkäytöllinen mies, uskoi ehdottomasti hänen valeitaan ja kerskailevia luulottelujaan, ja koki kaikin voimin auttaa häntä hänen monissa "satunnaisissa" ahdingoissaan. Myöskin täytyi, huolimatta kapteenin vakaasta päätöksestä olla muka koskematta Gerdan nimessä pankkiin pantuihin rahoihin, kumminkin ottaa ne viimekuluneen vuoden vuokran maksuun. Rouva Ivarssonin vastaväitteet ja tuskallinen tyytymättömyys olivat isän ja pojan mielestä vaan tavallisia "naisten arveluita," ei mitään huomiota ansaitsevia. -- Niinmuodoin oli Rudolf tuhlannut vanhempien kaikki varat ja hävittänyt sen vähäisen jäännöksen siitä, jonka piti olla sisaren perintöosa. Tämä ei näyttänyt kuitenkaan millään tavalla huolestuttavan häntä, sillä olihan vanhempien uhraukset vaan lainaa, jonka hän runsaasti korvaisi, niin pian kuin toivottu suuri voitto tuosta isosta kauppayrityksestä lankeisi, joka ei nyt kauaa kestäne. Eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin voitto tuli saatavaksi ja sillä tavalla, että tuo suuri ulkomaalainen asioitsijamies eräänä kauniina päivänä, "odottamattomien vastusten" tähden, niiden joukossa ulkomaisten rahakauppiaitten häviö, joitten kanssa hän oli yhteydessä, huonosti onnistunut rautatieyritys, suurenlainen metsäpalo, joka oli hävittänyt useita tuhansia syliä puita, y. m., piti itsensä pakoitettuna tekemään konkurssin, pelasti häviöstä muutamia kallisarvoisia "pirstaleita" entisestä komeudesta, pudisti tomun jaloistaan ja vetäytyi kotiin omaan maahansa, jälelleen jättäen kaikki kauppaystävänsä pitkine nenineen ja tyhjine kukkaroineen seisomaan rannalle.

Nyt olisi rouva Ivarssonilla ollut syytä riemuita tarkkanäköisyydestään, joll'ei tuska, mitä hän tunsi, olisi ehkäissyt jokaista ilontunnetta ja saattanut hänet sydämellisesti toivomaan, että hänellä olisi tuhansin kerroin ollut väärin. -- Rudolf ja isä olivat aavistamattoman ukoniskun jälkeen tainnottomina hämmästyksestä, joka kuitenkin pian raukeaksi vihaksi kävi, ja lukemattomat olivat ne valat, joita vannottiin "kirotun keinottelijan" perikadoksi, hän kuin oli viekoitellut rehellisten ihmisten rahat ja sitten mennyt matkoihinsa.

Rudolfin viha ja epätoivo taas näytti koskevan etupäässä häntä itseään ja toivotonta asemaansa, johon hän oivallisen asioimisystävänsä petoksen kautta oli joutunut. Hän ei millään muotoa myöntänyt, että hän oman typeryytensä kautta oli aikaan saanut onnettomuutensa, ja hyvin vähän näytti sekin häntä surettavan, että hän oli perin tyhjentänyt iäkkäät vanhempansa ja tehnyt sisarensa perinnöttömäksi. Tämä mies, jo synnynnäisestä taipuisa itsekkäisyyteen, oli hemmoittelevan kasvatuksen kautta niin piintynyt ja paatunut itsepäisyyteensä, että se hänessä oli tukehuttanut jokaisen tunteen, ei ainoastaan hellemmän uskollisuuden, vaan myöskin jalouden ja vilpittömyyden tunteet, niin, vieläpä terveen järjen päätösky'ynkin. Hän piti sen aivan itseselvänä, että hänen lähimmäisensä uhrasivat kaikki hänen tähtensä, mitä heillä oli, niin, hänestä se ei ollutkaan mitään uhrausta. Se oli hänen mielestään ihan luonnollista, että hän sai käyttää omaistensa rahoja, sen kuin niitä riitti, niinkuin hän tahtoi, aivan mielinmäärin, ja hän olisi pitänyt lähimmäisiään sydämettöminä hirviöinä, jos he olisivat koettaneet vastustaa hänen itseanastamiaan oikeuksia. Ei hän myöskään voinut huomata viettäneensä tuhlaavaa elintapaa. Mitä vielä! Hän arveli päinvastoin, että hän niukkain tuloinsa tähden oli pitänyt puutteenalaista elämää ja saanut kokea monta itsekieltämyksen hetkeä. Nyt piti hän itseänsä surkuteltavana marttyyrina, joka on joutunut jalon uskollisuutensa ja halpamaisen petturin kavaluuden uhriksi.

Kerran vakavasti keskusteltaessa huomautti äiti häntä, että Gerdan perintö oli hukkaantunut juuri hänen kauttansa, ja koetti herättää hänen omaatuntoaan huomaamaan sitä vääryyttä, jonka hän oli tehnyt.

Rudolf kuunteli röyhkeällä kärsimättömyydellä hänen sanojaan ja alkoi puhua:

-- Mitäs hätää Gerdalla on? Onhan hänellä oivallinen mies pitämässä huolta hänestä, ja hän voi kuin kala vedessä, kuin minä, köyhä raukka, sitä vastoin saan retostaa vastuksissa ja kurjuudessa. Mutta äiti onkin ollut aina puolueellinen minua kohtaan Gerdan tähden. Mitä se sitte tekee, jos minä kärsinkin, kuin ei vaan tuulenpuuska häntä kohtaa! Minä luulen kyllä, ett'ei olisi välittänyt, vaikka minä olisin ollut päiväpalkkalaisena, kuin vaan Gerda olisi saanut elää kuin ruhtinatar.

Nuot yhtä mielettömät kuin sydämettömätkin sanat herättivät kärsimättömän naisen suuttumusta, ja hän vastasi:

-- Mutta kuuleppas, Rudolf! Sinä itse ehkä olisit ollut kunnioitettavampi ja vanhempasi onnellisemmat, jos sinä olisit ollut päiväpalkkalainen, etkä, kuten nyt, tyhjäntoimittaja.

Kirouksia mumisten hampaittensa välistä, jätti Rudolf vihoissaan äitinsä, valjastutti hevosen vaunujensa eteen ja lähti pois, erään ystävänsä luokse, ja siellä viipyi hän yhtäpäätä pari päivää, tointumassa saamastaan iskusta ja kodissa tapahtuneista häiriöistä, ja katui jo sydämensä pohjasta koskaan "ottaneensa noita vanhoja luoksensa; mutta mitäs peijakkaassa sentään muuta oli tehtävänäkään, kuin kerran talo oli myytävä? Kyllähän he tosin olisivat saattaneet elää kaupungissa ukon eläkerahalla, sillä kuinka paljon tarvitsee pari tuommoista vanhaa ihmistä menoihinsa? -- Mutta ihmiset olisivat silloin huutaneet jo täyttä kurkkua, että hän oli hävittänyt heidät, ja täytyyhän sentään ajatella vähän kunniaansakin tässä matoisessa maailmassa." Sellaisia jotenkin olivat tuon kiittämättömän pojan "ylösrakentavaiset" ajatukset.

Sen yrityksen mentyä myttyyn, jossa Rudolf oli osallinen, joutui hänen omatkin asiansa mitä sekavimmalle kannalle. Hänen velkojansa, aivan yhtä herkkäuskoiset kuin hän itsekin, olivat näkevinään jotain takeita, niinkauan kuin hän oli kaupoissa tuon mahtavan patruunan kanssa, mutta nyt alkoivat he ahdistaa häntä ja hänen konkurssiin joutumisensa oli vaan hetken kysymys. Silloin sattui aavistamatoin tapaus, joka näytti antavan jotain toivoa parempaan päin.

Eräs rikas, vanha, naimaton mies, kaukaista sukua kapteenille ja molempien lasten kummi, kuoli, ja oli testamentissään jakanut ristilapsilleen viisikymmentä tuhatta markkaa, kuitenkaan ei, kuten kohtuullista olisi ollut, yhtä paljon molemmille, vaan siten, että Rudolf sai kolmekymmentä ja Gerda kaksikymmentä tuhatta. Sehän oli aivan luonnollista, -- ja sellainen jako tapahtuu usein tässä ymmärtäväisessä maailmassa, -- että naimaton veli, joka oli hävittänyt vanhemmat ja sisaren, sai suuremman summan kuin tämä, joka oli avioliitossa ja kahden lapsen äiti. Rudolfista oli tämä epätasainen jako aivan luonnollinen, niinkuin kaikki muukin vääryys, kuin ne vaan olivat hänen omaksi edukseen.

Kapteeni, hän oli puolisonsa vaikuttavan läksytyksen kautta saanut ensin jonkinlaisen aavistuksen siitä halpamielisestä itsekkäisyydestä, jota miehet, paraimmatkin heistä, usein melkein julmurien tavoin käyttävät naista vastaan; mutta nyt iskun kautta, joka oli kohdannut pojan asioita ja samassa sekä tämän että hänen omaa itserakkauttaan, oli hän herännyt sokeudestaan täyteen kirkkauteen, -- ja nyt huomautti hän pojalle, kuinka onni, huolimatta hänen kelvottomuudestaan, oli ollut niin suosiollinen hänelle, että hän suurimman hädän hetkellä sai keinoja mahdollisesti korjatakseen asioittensa rappiotilaa ja kehoitti häntä, sen verran kuin hänen sanansa voivat vaikuttaa, maksamaan velkansa, ja koska nämät, sen mukaan, mitä isä luuli tietävänsä, eivät vielä täysin vastaisi perintösummaa, panemaan loput pankkiin, vähäiseksi hyvitykseksi sisarellensa tekemästä vahingosta. Rudolf kuunteli ehdoitusta jonkinlaisella säälivällä ivanaurulla väliin nykäisten olkapäitään. Hän tiesi kyllä paremmin, hän, kuin tuo yksinkertainen ukko, että hänen velkansa olivat paljoa suuremmat tuota mitätöntä perintösummaa. "Senkin vietävä kummi, vaikka oli niin rikas, ei kuitenkaan sallinut hänelle enempää kuin tuon pilanpäiväisen summan, kolmekymmentä tuhatta markkaa. Olisihan hän saattanut kyllä antaa hänelle kaikki viisikymmentäkin tuhatta ja vähän enemmänkin vielä. Mitä Gerda teki koko perinnöllä? Olihan hän kyllä hyvässä turvassa. Kolmekymmentä tuhatta! Täytyisi olla todellakin sellainen vanhan aikainen pölkky kuin ukkovaarikin, pitääkseen kolmeakymmentä tuhatta markkaa minään rikkautena. Mutta ihan paraaksi, edes jonkin läven täytteeksi, tuli sentään tuokin viheliäinen summa."

Raha tuli todellakin paraasen aikaan hänelle. Tuli tiedoksi, että hän oli saanut perinnön, ja itse piti hän huolta, että sen arvo jäi jotenkin epätiedon vaiheille, sillä hän oli hyvin salakähmäinen siinä suhteessa, mainitsi usein mielellään jonkun vähemmän määrän, kuin todellinen summa olikaan, että voitaisiin aivan hyvin, jos oikea tulisi joskus mainituksi, uskoa sen olevan ainoastaan puolet todellisesta rahamäärästä. Salavihkaa ja vaitiolon välipuheella kuiskasi hän jossakussa tilaisuudessa eräälle tutulleen nelin kerroin suuremman summan, kuin se oikeastaan oli. Nämät pienet, yhtä sukkelat kuin hyödyllisetkin kujeet, oli hänen suuri kauppaystävänsä eräänä ystävyyden hetkenä opettanut hänelle. Tällä tavalla jäi asian todellinen laita epätietoon. Velkojiensa läsnäollessa hän koetti näyttää hyvin luotettavalta ja keskustella mitä kaunopuheliaisimpaan tapaansa, ja ne rauhoittuivatkin ja luottivat hänen hyviin lupauksiinsa järjestää asiansa niin, että kaikki olisivat tyydytetyt. "Olisihan sentään synti, arveltiin, syöstä turmioon kunnon poikaa, joka oli joutunut liukkaan petturin uhriksi, kuten moni vanhempi ja kokeneempikin mies."

Rudolf nauroi partaansa ja maksoi kerran harvinaisuuden vuoksi vuokran omalla rahalla. Mihin loput perintösummaa joutuivat, on vaikea sanoa. Kumminkaan ei sillä maksettu mitään velkaa. Uusi vuosi alkoi ja kului niinkuin kaikki edellisetkin hurjuudessa ja laiskuudessa, kuin vanhemmat sitä vastoin surivat sydämensä pohjasta ja katuivat katkerasti vetelyyttään pojan kasvatuksessa, mutta se oli liian myöhäistä; synkässä, häviönsä partaalla olevassa kodissa, he nyt istuivat. Tämän kuudennen vuokravuoden lopussa teki Rudolf konkurssin.

Hän oli nyt tehnyt sekä itsensä että vanhempansa kerrassaan tyhjäksi rahalta. Kaikilla kolmella heillä ei ollut muuta kuin kapteenin pieni eläkeraha toimeentulon piteiksi. Rudolf oli vähää ennen vararikkoaan käynyt lankonsa luona, joka oli huostaansa ottanut vaimonsa äsken saadun perinnön. Rudolfin matkan tarkoitus oli saada nyt lainata tuo raha taikka kumminkin osa siitä, mutta kapteeni oli varoittanut vävyänsä kirjeessä, minkä hän oli kirjoittanut hänelle omantuntonsa kehoituksesta ja sisällisestä rakkaudestaan jo niin julmasti vääryyttä kärsinyttä tytärtä kohtaan; raskaalla ja pojan tähden häväistyllä sydämellä hän sen teki. Leonard kielsi niinmuodoin Rudolfin pyynnön, mutta sai siitä osakseen monta salaista kirousta rakkaalta langoltaan.

Vararikkonsa jälkeen tuli Rudolf vanhempiensa luokse, jotka olivat vuokranneet vähäisen maatiluksen pitäjässä, muutama penikulma kauempana, ja sanoi heille päättäneensä matkustaa Amerikaan, etsimään onneansa uudessa maailmassa, kuin vanha oli ollut niin hävyttömän nurja hänelle. Hänen päätöksestään ei tietysti tullut mitään, vaan hän katsoi paremmaksi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta viipyä vanhempainsa luona, viettäen aikaansa täydellisessä toimettomuudessa ja maailmaa vihaavassa synkkämielisyydessä. Sitä paitsi piti hän itseänsä syyttömänä marttyyrinä halpamielisten, kelvottomien ihmisten tähden ja surkuteltavien asian laitain vuoksi: alituisesti puheli hän oivallisesta elämästä ja suurista toiveista, jotka häntä muka odottavat vapaassa Amerikassa, missä hän, kaikkien poroporvarien kiusalla täällä kotona, kokoisi miljoonia, se näet tapahtuisi ainoastaan yhdessä kädenkääntämässä, kuin vaan on pää oikealla paikallaan. Siten oli Rudolf, yhäti haaveillen tulevaa suuruuttaan Atlantin toisella puolen, viettänyt enemmän kuin vuoden ajan köyhäin vanhempainsa luona ja muutaman kuukauden sisarensa kodissa, -- mutta silloin hänen terveytensä tila alkoi tulla arveluttavaksi. Hänen vanha sairautensa, jota hän niinkuin kaikkea muutakin oli kelvottomasti hoitanut, kiihtyi nyt kivisteleväksi ja vaaralliseksi vaivaksi, joka pani hänet sairasvuoteelle. Huolimatta niukoista varoistaan, täyttivät vanhemmat yhtä tarkkatuntoisesti kuin ennenkin rakkaudenvelvollisuutensa koettamalla hankkia onnettomalle pojalle kaikkea sitä hoitoa, mikä hänelle oli tarpeen. Lääkäri selitti, että sairaan on aivan välttämättömästi oleskeleminen jossain kylpypaikassa suven ajan, ja kapteeni lainasi rahasumman eläkkeensä puolta kiinnikettä vastaan, hankkiakseen pojalle varoja tälle matkalle.

Rudolf lähtikin lääkärin määräämälle kylpypaikalle Ruotsiin ja palasi sieltä näennäisesti vahvistetuilla voimilla, mutta talven tullessa sairastui hän uudestaan, ja nyt valvoi isä ja äiti yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, kunnes viimein, useita kuukausia kestäneitten kärsimysten perästä, kuolema hänen itsehankkimistaan tuskista ja turmeltuneesta elämästään pelasti tuon raukan. Pitkällisistä tuskista nöyrtyneenä katui hän katkerasti, nähdessään tunnottomasti kohtelemainsa vanhempain itsensäkieltävän rakkauden, ja sillä mielellä erosikin hän tästä elämästään, ilottomasta, kuten se oli ollut, huolimatta kaikista sen huvituksista; siitä erosi hän astuakseen laupiaan, elävien ja kuolleitten tuomarin eteen, äitinsä palaviin esirukouksiin suljettuna.

Gerda ja hänen kotinsa oli myöskin saanut näinä viimeisinä aikoina kärsiä kovia mullistuksia. Kuten olemme sanoneet, oli hänen puolisonsa vaimonsa tietämättä tehnyt velkaa. Kuin nyt Gerdan perintö joutui hänen käsiinsä, niin hän vanhan lain ja ammoisista ajoista säilyneen miesoikeutensa nojalla, vaimolta ollenkaan kysymättä, otti sen haltuunsa ja käytti sen hyväkseen, maksoi ensin velkansa, ja sittenkuin tämä nuori herrasperhe, miehen jyrkän tahdon mukaan, oli pitänyt loistavat pidot kaikille tuttaville, pani hän loput pankkiin. Eräänä päivänä, juuri siihen: aikaan kuin Rudolf oli matkustanut kylpypaikalle, tuli Leonardin luo eräs vanha kumppani ylioppilas-ajoilta. Hän oli erään ruukin isännöitsijä ja oli saanut tietää että hän, Leonard, "oli saanut periä" ja pyysi "vanhan ystävyyden tähden" hänen takaustaan jotenkin suureen summaan. Jalon Leonardin mieleen ei voinut laisinkaan tulla kieltää tätä pyyntöä entiseltä kumppanilta, jonka hän tiesi olevan kunnon miehen ilman ainoatakaan virhettä. Sehän olisi ollut hyvin halpamaisesti tehty! Ja eihän tässä mitään vaaraa muuten ollutkaan tarjolla. Ystävän pyyntö kaikessa mutkallisuudessaan ja mielitteleväisyydessään oli tuskin lausuttu, kuin Leonard jo ainoassa kynän vedossa oli kirjoittanut nimensä tuon takaus-sitoumuksen alle. Gerda ei tiennyt tästä mitään, eikä hänen miehensäkään huomannut ilmoittaa sitä hänelle, sillä nehän ovat "miesten asioita, eivätkä ne koske naisia." Mutta kuinka olikaan, ruukinisännöitsijä teki muutama kuukausi myöhemmin konkurssin, yhtä komean kuin hänen tuumansakin olivat suuret. Onnettomuus iski kuin hävittävä pommi nuoren sanomalehden-toimittajan rauhalliseen kotiin, hetkinen, ja se oli muuttunut raunioksi. Se summa, josta Leonard muitten takuumiesten kanssa oli sitoutunut vastaamaan, oli monin kerroin suurempi kuin hänen vaimonsa pieni omaisuus. Toiset takuumiehet olivat vähävaraisia asioitsijoita, joitten talo tarvitsi vaan tämän iskun, romahtaakseen sorakasaksi. Leonard joutui mukana häviöön, hänen täytyi antaa tuo vähäinen pää-oma viimeisen ropoon saakka, täytyi nähdä kuinka jokainen esine tästä hupaisesta kodista raastettiin huutokauppa-kamariin ja joutui vasaran alle, ja hänen täytyi näin hävitettyyn kotiin, jossa tuskin löytyi peitettä maattavaksi, leipäpalaa syötäväksi, jättää puolisonsa ja kolme pientä lasta, nuorin ainoastaan muutaman viikon vanha, heidät hän saattoi keppikerjäläisiksi; itse hän seurasi oikeudenpalvelijaa velkavankeuteen.

Mitä Gerda tästä kaikesta sanoi? Alussa hän oli aivan tainnoksissa tästä odottamattomasta iskusta. Mutta sitte leimahti hänen kiivautensa ilmituleen yhteiskunnan, lakeja ja tapoja vastaan, jotka sallivat toisen puolison edes kysymättä toisen ajatusta käyttää omaksi hyväkseen kodin, vaimon, omaisuuden, vaikka kuitenkin ovat puolisot, ja kumpikin järjellinen olento, -- hän yltyi vihaan puolisoansa vastaan, joka, huolimatta siitä jaloudesta, mikä hänessä oli niin usein ilmaantunut sekä sanoissa että töissä, kuitenkin oli alentunut menettelemään näitten raakojen lakien ja tapojen mukaan. Hänen vihastuksensa oli niin voimakas, että se uhkasi sammuttaa hänen rakkautensa puolisoon ja panna ylenkatseen sen sijaan. Mutta Leonard oli nöyrä ja vilpitön, hän tunnusti suoraan, että hän oli ollut ajattelematon orja vanhain ennakkoluulojen vallan alla, joitten vääryys ja mielettömyys hänelle nyt onnettomuuden kautta kävi selväksi. Kuin hän omantunnon soimausten ja epätoivon vallassa oli hänen jalkainsa juuressa, viimeistä iltaa kotona viettäessään, sai hän tämän sydämmen liikutetuksi, hänen vihansa tukahutetuksi, ylenkatseen karkoitetuksi ja herätti hänessä osanottavaisuutta ja kunnioitustakin häntä, onnetointa, kohtaan, sillä sitä rohkeasti ja kunniallisesti tunnustettu vika aina vaikuttaakin jaloissa ihmissieluissa. Gerda antoi anteeksi Leonardille, ennenkuin hän läksi ikävälle matkalleen autiosta kodista.

Nyt alkoi Gerdalle, martyyrille, kauhea aika, sellainen aika, jota lukemattomat naiset, huomiota nostamatta ja hätäänsä unohdettuina, ovat kokeneet ja vielä joka päivä kokevat maailmassa. Hän ei asunut enää tuossa vähäisessä komeassa huoneuksessa, joka kymmenen vuoden ajan oli ollut hänen asuntonaan, vaan eräs perheen tuttu antoi tilaa käyttämättömässä maakerroksessa tälle nuorelle rouvalle ja hänen lapsilleen. Hän kuin oli tyhjä kaikista varoista, ei voinut pitää palvelustyttöä, vaan hänen täytyi itse hoitaa askareensa. Muutamat ystävät, jotka ilonpäivinä olivat vierailemassa Gerdan entisessä, hupaisessa kodissa, lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja ja raha-apua; nämät lahjat olivat ainoat, mistä hänen oli ensialussa eläminen. Vuodenaika oli kylmä, halot kalliita ja niitäkin niukasti, huone maakerroksessa oli kylmähkö ja niin kostea, että seinät nurkissa olivat jäässä. Näin viheliäisessä asumuksessa, jossa liesikin oli kylmä, talouskaluja vaan joku muutama, nekin lainatut, istui Gerda, lapset ympärillään, imettämässä nuorintaan surun kuihduttamasta rinnastaan, ja ahkeralla käsityöllä ja puhtaaksi kirjoituksella hankki hän välttämättömimmän jokapäiväisen leivän. Tässä hädässä, kokonaan miehensä aikaansaattamassa, ajatteli hän kuitenkin joka päivä ja joka hetki rakkaudella häntä, sillä olihan hän huomannut ja vilpittömästi katunut viallisen käytöksensä ja kärsi varmaan sanomattomia tuskia vankilan muureihin suljettuna, hän, jolla oli niin uljas ja vapaa henki. Usein sai Gerda kirjeen häneltä. Niissä hän kertoi yksinäisyyden hetkinä ikävät mielimurheensa ja kaipauksensa, ja surun raskaan käden alla nousi hellä, jalo tunne hänessä, mikä teki hänet vielä rakkaammaksi kuin koskaan ennen onnettomalle vaimolle. Pitkissä, sydämmellisintä rakkautta uhkuvissa kirjeissä elähytti Gerda taas puolisonsa lannistuvaa rohkeutta ja toivoa, mutta samalla lohduttaakseen häntä, kuvaili hän oman tilansa paljoa paremmaksi, kuin se todella olikaan.