Chapter 6

Kummallisia sanoja ne olivat, mitä hänen vaimonsa oli lausunut! Hänen, joka aina oli pitänyt heidän avioliittoansa onnellisimpana, sopusointuisimpana ja malliksi sopivimpana, mitä voitiin ajatella! Ja hänkään ei koskaan liene ollut mikään kohtuuton mies. Ei, kunnian ja arvon kautta! Sellainen ei hän koskaan ole ollut. Hän oli rakastanut ja kunnioittanut vaimoansa, kuten tunnollisen miehen tulee ja sopii, ja tämä tosiaan ansaitsikin sen! -- Ja nyt tämä hokee sitä alinomaa, kuinka hän oli vähäisellä laillisella vallallaan, jota luultavasti paremmat miehetkin usein käyttävät vaimoansa vastaan, kohdellut häntä, kuin tämä väänteli ja käänteli asioita, joita ei ymmärtänyt, ja tämä muka oli niin syvältä loukannut häntä, niin syvältä, ettei hän enää siitä hetkestä saakka pitänyt itseään hänen vaimonaan. Se muka sitten oli syynä!

Kapteeni seisahtui akkunan eteen. Hänen piippunsa oli kauan sitte sammunut ja hajamielisenä laski hän sen kukka-astiaan. Kauan seisoi hän mietteisiin vaipuneena, ne tulivat aina syvemmiksi ja syvemmiksi. Monenlaisia olivat hänen ajatuksensa, ne kävivät pitkässä rivissä läpi hänen sielunsa. Hänestä tuntui toinen ajatus synnyttävän vastustamattomasti toisen ja lopuksi asettuvan hänen eteensä ja tarkastelevan häntä vakailla katseillaan.

Kapteenista tuntui, niinkuin hän ei enää olisikaan perheensä haltija, sillä niin vaikutti häneen vaimonsa odottamatoin puhe. Hän menetti kaiken luottamuksen itseensä. Hänen, joka aina oli ollut niin hellä ja järjellinen aviomies, niin tunnokas isä, hänen täytyi nyt nähdä vaimonsa riistävän häneltä rakkautensa ainoastaan sen tähden, että hän oli menetellyt kuin isäntä talossaan. Vaimo oli siinä tehnyt pahoin. Hänen naisekas itserakkautensa oli loukattu, siinä koko asia. Hänellä väärin oli. Hänhän oli *mies*, pää. Hän oli oikeassa, pannessaan tahtonsa voimaan, huolimatta vaimostaan ja lapsistaan ja käyttäessään kodin varoja. Mutta sanotaan myös, että mies ja vaimo ovat *puolisot*. Kuinka voi toinen sitte olla hallitseva ja toinen hallittava? Eivät he ole puolisot sillä tavalla. Mutta vihkisanoissakin mainitaan, että vaimon pitää miehellensä alamainen oleman. Ja sen pitäisi varmaan olla Jumalan sana. Niin kyllä, mutta silloin eivät he olisikaan puolisot, vakuutti jokin sisällinen ääni. Hehän ovat vaan herra ja palvelija. Mutta eiköhän mainita raamatussa tuosta alamaisuudesta? Kuinka olet sinä nyt niin ihastunut raamatun sanaan, sanoi ääni taas, sinä joka et juuri koskaan ole pitänyt väliä, mitä siellä on? -- Niin kyllä, siten käy meidän, ihmisten! Kuin raamatun sana tuntuu meissä vastaavan itsekkäitä toiveitamme ja mielipiteitämme, silloin me sitä suosimme mielellämme. -- Mutta vaikka jotain sellaista olisikin raamatussa, niin sanoo järki, ett'ei voida olla puolisot, jos toisen tulee hallita, toisen totella. Puolisoittenhan täytyy olla samanarvoiset, vai kuinka? Niin, mutta puolisoita ei olla kuitenkaan. Miehellä on alansa ja vaimolla myös. Ulkonainen, käytännöllinen, päättävä, hallitseva toimi, se on edellisen ala. Taloudellinen, lempeä, rakkaudellinen, hoitava taas on jälkimmäisen asia. Eikö sillä tavalla ole tasapainoa? -- Oi, miten kekseliäs on ihmisten itsekkyys! Eikö se ole etevä asianajaja! -- Kapteeni tunsi itsensä niin rauhalliseksi. Oli aivan kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämmeltään. Hän oli aivan oikeassa ja oli ihan tarkoin käsittänyt asemansa. Hänen vaimolleen ei ollut tapahtunut millään tavalla vääryyttä. Jalompi osa, korkeampi kutsumus olivat hänen. Miksi oli hän sitte tyytymätön? Minkä tähden pitää hän itseänsä halveksittuna? Kapteeni tunsi sydämmensä oikein huojennetuksi ja sielunsa ylennetyksi avioliitto-kysymyksen ratkaisemisesta, jonka hän oli keksinyt. Vaimollehan oli uskottu paljon arvokkaampi tehtävä avioliitossa. No hyvä, muistutti tuo kiusoittava, sisällinen ääni, jos niin on, täytyisihän hänellä olla sama arvo kuin miehelläkin, vieläpä korkeampikin, sillä eihän anneta alemmalle olennolle jalompaa tehtävää. Se sotii kaikkea järkeä vastaan. Ja jos hänellä on korkeampi arvo, jalompi tehtävä, niin ei voida häntä estää päättämästä talon varoista, ja lasten kasvatuksesta. -- Tämä totuus koko uhkaavassa voimassaan selveni kapteenin rehellisessä, puoluettomassa sydämessä, joka kuitenkin tahtoi uinailla perityissä ennakkoluuloissa. Silmänräpäyksessä selveni hänelle monta vuosisataa kestänyt hairaus avioliitossa ja yhteiskunnassa. Ja tälle hairaukselle oli hän uhrannut vaimonsa rakkauden, tyttärensä henkisen kehityksen! -- Kaksi tuntia seisottuaan ikkunassa miettimässä kääntyi hän, meni huoneesensa, sulki oven ja itki katkerasti.

Nyt tahdomme katsoa, kuinka on Gerdan laita. Hän oli ollut naimisissa puoli neljättä vuotta. Hänen pikku poikansa oli saanut sisaren, joka nyt oli muutaman kuukauden vanha. -- Olivatko nämät vuodet lahjoittaneet nuorelle vaimolle onnea? Oliko hän nauttinut maallisen autuuden suloa ja tuntenut henkensä ja sydämensä halut ja toiveet tyydytetyiksi tällä nautinnolla? Jälestäpäin saamme nähdä! Hän rakasti jäntevän henkensä koko voimalla ja innolla sitä miestä, joka oli voittanut hänen rakkautensa, sitä miestä, jonka hengessä hän oli toivonut löytävänsä täyden vastineen sielunsa unelmiin ja vastauksen sen tutkiviin kysymyksiin. Tämän miehen omistaminen, jokapäiväinen yhdessä olo hänen kanssaan olivat hänen hurmaava autuutensa, jossa hän huolitteli henkeänsä, koko olentoansa, kuin paratiisin lähteellä. Ja Leonard kohteli nuorta vaimoansa kaikella hellyydellä, mikä voi löytyä eloisassa, kuusikolmatta vuotiaassa miehessä, kohteli jumaloivalla ihastuksella sitä puolisoa, jonka hän oli vapaasta tahdostaan valinnut. Hänen taitonsa, hänen halunsa tieteisiin hämmästyttivät ja ihastuttivat häntä. Gerda oli täydellisesti onnellinen avioliitossaan ensimmäisen vuoden.

Toisena vuotena oli asian laita sama, vaikka ensimmäinen autuuden huumaus alkoi haihtua. Leonard oli hellä, iloinen, rakastettava, mutta hän vietti paljon enemmän aikaa ulkona kotoa, kuin edellisenä vuonna. Hän kutsui aina useimmin ja useimmin tuttuja kotiin luoksensa, välistä päivälliselle, välistä illalliselle, jolloin hän oli Gerdasta yhtä erillään, kuin jos hän olisi ollut kotoa poissa. Hän seurusteli alinomaa vieraitten ihmisten kanssa. Milloin oli se tai se ystävä kutsunut hänet luoksensa, milloin hän taas jonkun hengenheimolaisen kanssa sopi erittäin hyvin yhteen mielipiteissä, ja kuin hänen nuori puolisonsa sellaisissa tapauksissa, menemättä levolle, oli istunut valveilla, odottamassa häntä kotiin, lausui hän melkein moittivasti, puoleksi välinpitämättömästi, tyydymättömyytensä tuollaisesta "romantillisesta lapsellisuudesta," kuten hän sanoi, ja kielsi hänen olemasta huolissaan hänen tähtensä, vaikka hän jonkun kerran viipyisikin poissa myöhään yöhön, ja kehoitti häntä vaan rauhallisesti menemään levolle, sillä hän "kadottaisi vaan kauneutensa," sellaisella tarpeettomalla valvomisella. Sellaiset sanat olivat tuskan pisto Gerdan sydämeen. Eikö hän sitte ollut mistään muusta, mistään korkeammasta arvosta puolisolleen, kuin olla vaan kaunis hänen silmissään? Eikö hän ymmärtänyt, että hänen rakkautensa se oli, joka kehoitti hänet luopumaan levosta ja odottamaan häntä kotiin tulevaksi, ett'ei hän arvelisi itseään kohdeltavan välinpitämättömästi, ja ett'ei hänestä tuntuisi koti tyhjältä ja autiolta, kuin kaikki makaavat unen helmassa? Ja minkä tähden hän etsi vieraita ystäviä, heidän kanssansa haastellakseen? Minkä tähden hän puhui aina yhä harvemmin hänen kanssaan aatteista, jotka liikkuivat hänen mielessään, ja kuin Gerda välistä johti keskustelun ajatuksen ja tietojen alalle, minkä tähden hän kuunteli niin välinpitämättömästi hänen puhettaan, vaihtoi keskusteluaineen ja alkoi puhelemaan jokapäiväisistä, arvottomista asioista? Eikö hän ollut kasvanut ollenkaan tämän henkiseksi puolisoksi? Kyllä sentään! hän tunsi olevansa juuri se, mutta Leonard ei huolinut antaa hänen lausua jaloimpia, lämpimämpiä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja jos hän jonkun kerran lausuikin, kuunteli tämä, kuten sanottu, hajamielin hänen sanojaan, antaen hänelle joskus ystävällisen lavertelevan vastauksen, joka usein osoitti selvästi, että hän oli väärin käsittänyt vaimonsa ajatukset. Seuraus tästä oli, että Gerda aina enemmän ja enemmän kätki rikkaan henki-elämänsä itseensä. Kirjat, jotka olivat hänen ilonsa ja henkinen ravintonsa vanhempainsa luona ja jotka hän oli tuonut mukanaan uuteen kotiinsa, otettiin jälleen esille kaapistaan, ja nuori vaimo alkoi uudestaan pitkinä yksinäisinä hetkinä, kuin hänen miehensä viipyi ystäväinsä seurassa, etsiä suruissaan virkistysjuomaa runojen ja tietojen lähteestä.

Sanotaan, että naisen rakkaus, kuin se valloittaa hänen sydämensä, on hänelle kaikki kaikessa, täyttää kaikki hänen tarpeensa, kaikki hänen toiveensa ja siihen yhtyy kaikki muutkin hänen halunsa ja unelmansa. Me vastaamme, että rakkaus todellakin on korkein ja voimallisin tunne, mikä ihmissydämessä voi olla ja myönnämme, että nainen etupäässä on kutsuttu tämän pyhän tulen vartijaksi, mutta myöskin älyn tuli, yhtä hyvin kuin mikään muukaan jalo sielunvoima, on Jumalan lahja, kallis ja katoamatoin sellaisenaan, jos ei ihminen itse, kuten, paha kyllä, moni onnetoin tekee, koeta haudata sitä elävältään. Joskin rakkaus on ihmishengen korkein elonmerkki, niin ei suinkaan luojan tarkoitus ollut, että muut jalot voimat pitäisi tukahutettaman sen kaikkivoivalla vallalla. -- Ei! kaikkien voimiemme tulee muodostaa sopusointuisan kokonaisuuden, niitten tulee vaikuttaa omaksi kehitykseksemme ja jalostuttamiseksemme, kanssaihmistemme iloksi ja onneksi; ja rakkauden tulee olla henkielämämme sielu, pyhä henki, joka elähyttävänä ja kirkastavana voimana tunkee koko olentomme joka soluun. Siinä ihmisessä, olkoon hän mies tai nainen, joka on saanut älyn ihanan lähteensuonen omakseen, ei voi tätä suuntaa tukahuttaa, ei voi se kuihtua auringonpaahteisina kuumina päivinä ei myöskään surun jäätävän talven alla. Niin oli myöskin Gerdan laita. Vaikka vanhat ystävät, kirjat, morsiusilon juhlapäivinä olivatkin unhotetut, niin kuitenkin monta kertaa hän sittemmin suloisimmassa onnessaankin, ihastuksen kaipuulla muisteli noita hyljätyitä rakkaitaan, ja ne olivat hänestä kallis, kätketty aarre, mikä joka hetkenä oli hänen nautittavanaan ja sen omistaminen teki hänen maallisen onnensa vielä rikkaammaksi. Ja kuin ensimäinen autuuden kesäpäivä alkoi mennä mailleen, silloin otti hän noina pitkinä hetkinä, jotka hänen puolisonsa vietti vieraissa ystävissään, ja sitten kuin hän oli unen helmaan tuuditellut lapsensa, omat pienokaisensa, jotka päivän yksinäisyydessä laverruksillaan tenhosivat pois kaikki kaipauksen ja synkkämielisyyden pilvet hänen sydämestään, -- silloin otti hän kirjansa ja tunkeutui rakkaudessa jalostuneen, selvätajuisan henkensä avulla palavassa innossaan tietojen viehättäville aloille ja hän omisti itselleen sen ilon, sen runsaan henkisen ravinnon, minkä tämä toiminta lahjoitti hänelle yksinäisyyden hetkinä, karkoitti kokonaan pois sen kärsimättömyyden ja katkeruuden, joka muutoin olisi anastanut hänen sydämensä ja osoittautunut hänen käytöksessään, mutta nyt hän sitä vastoin voi, tyyni, omantakeisen voiman tunne koko olennossaan, ystävällinen rauha kasvoissaan, ottaa vastaan viipyvää puolisoansa tervetulleena kotiin. Syy vaimonsa iloiseen ja lempeään käytökseen, katseisin ja sanoihin, oli täydellinen salaisuus Leonardille, vaikka ei niin olisi tarvinnut olla, jos hän totisella rakkauden innolla olisi tarkasti huomioonsa ottanut hänen sielunjäntevyytensä ja elämäntapansa. Nyt hänestä näytti tässä miellyttävässä käytöksessä vaan ilmestyvän oikea naisellisuus, joka hänet teki niin hempeäksi hänen silmissään. Rikaslahjainen Leonard ei ymmärtänyt kaikessa viisaudessaan puolisoansa, koska hän, kuten niin monta tuhatta muutakin, sekä selvä- että sekavajärkistä miestä, itse sitä huomaamattaan, oli soentunut ja paatunut ikivanhoissa ennakkoluuloissa, jotka jo useassa tapauksessa ovat tulleet osaksi ihmisluontoa. Hänelle ei koskaan juolahtanut mieleen, että nainen voisi ajatusten alalla olla hänen vertaisensa, käsittää hänen aatteitaan ja omiensa kautta herättää uusia hänessä, vaikka jonkun kerran lienee hauskaa "kiusan vuoksi" keskustella naisen kanssa oppineista asioista, oikeastaan vaan koetellakseen ja tutkiakseen häntä kuin mitäkin luonnon ilmiötä, ja kuullakseen naisen käsitystä asioista, jotka hänen luonteelleen ja oikealle alalleen muka ovat aivan vieraat. Hän ei tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen poissaolonsa kotoa tuskastuttaisi Gerdaa. Pitäisihän hänen kyllä ymmärtämän ett'ei mies, varsinkin hänen toimessaan, voinut sulkeutua vaimoineen huoneesen, vaan täytyi oleskella ihmisten kesken. Olihan hänellä lapsensa huvina ja taloudelliset askareet toimena, silloin kuin hänen "jonkun kerran" täytyi olla poissa. Että hänellä vaimonsa luona olisi voinut olla runsaampi hengen ravinto, kuin ystävien joukossa, se ajatus ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä. Tämä tosin oli erinomaisen lahjakas nainen, mutta kuitenkin ainoastaan "nainen", eikä hänellä siis ihan luonnollisesti ollut sellaista kasvatusta ja kirjatietoa, että hän voisi seurata hänen ajatusjuoksuaan ja oppimääräänsä. Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että Gerda vietti yksinäiset hetkensä lukemisella ja että hän henkensä viljelemisellä varjeli sydämensä raskasmielisyydestä ja kärsimättömyydestä. Päinvastoin, kuin hän jonkun kerran katsahti hänen kirjakaappiinsa, ajatteli hän itsekseen, että hänen tietohalunsa oli kyllä haihtunut, kuin hänellä oli hellempää ja naiselle kalliimpaa huvia saatavana. Niin naisten aina käy, ajatteli hän, ja sehän on ihan luonnollista. Heillä on oma velvollisuutensa ja meillä, miehillä, on omamme.

Siten oli aika kulunut näinä vuosina. Ei mitään ulkonaista häiriötä, ei mitään onnettomuutta ollut kohdannut Gerdaa eikä hänen kotiaan. Leonardin tulot eivät tosin olleet liian suuret, mutta kuitenkin ne riittivät heidän kohtalaiseen elintapaansa, ja Gerda ei vähintäkään aavistanut, että hänen miehensä oli tehnyt suuremmoisen velan naimisensa jälkeen, mutta sehän oli vaan luonnollista. Henkilö hänen toimessaan ei voinut elää kuin luostarissa. Hänen täytyi seurustella ihmisten kanssa, ja se maksoi aina vähän, ajan mittaan. Maailman kunnioitus kadotetaan, jos eletään saiturina, ja se vahingoittaa tulevaisuudenkin. Hänen vaimonsa ei tarvinnut kuitenkaan tietää, että hän oli velkoja tehnyt. Naiset eivät ymmärrä sellaisia välttämättömyyksiä. Hän kyllä ajan pitkään hankkisi parempia tuloja ja sitäpaitsi olihan Gerdalla odotettavana perintö vanhemmiltaan. Hyvä ja ystävällinen puoliso oli Leonard aina vieläkin, hän näytti erittäin rakastavan lapsukaisiaan ja vietti leikkimällä ja lavertelemalla heidän kanssaan harvalukuiset jouto-hetkensä. Vaimoansa muisti hän hedelmillä, makeisilla sekä osti hänelle silloin tällöin jonkun uusimman tuotteen kaunokirjallisuuden tai soittotaiteen alalla, hänen huvituksekseen sillä ajalla, kuin hänen "joskus" täytyi jättää hänet yksikseen. Kaupungissa pidettiin nuorta sanomalehden toimittajaa ja hänen puolisoaan onnellisen parin esikuvana, siellä he kävivät käsi kädessä; uljas ja hymyilevä oli Leonard ja hän katseli lempeän suojelijan näköisenä kauniisen vaimoonsa, jonka uinailevasta katseesta pilkoitti sisällinen rakkaus, kuin se sattui hänen puolisoonsa tahi lapsiinsa. Siinä oli rakastava pari, tuumailtiin, ja moni kaupunkilaisvaimo, joka arveli itsellään olevan syytä moittia miestänsä yhdestä tai toisesta syystä, vetosi useinkin maisteri Ivarssoniin, hän kuin oli oikea rakastettavan miehen malli.

Oliko Gerda todellakin onnellinen? Kyllä? -- Hän tosin tunsi syvällä surulla, että, hänen puolisonsa ei ymmärtänyt häntä, kuten hän oli toivonut, mutta hän rakasti häntä kyllin suuresti, ollakseen kuitenkin onnellinen, ja hänen rakkauden ja tieteen valossa yhä enempi kypsyvä henkensä oli opettanut hänelle sen viisauden, jota hänellä ei ollut nuoruuden kokemattomuudessaan, että nimittäin kaikki eivät voi ajatella ja tuntea samalla tavalla, vaan kukin niiden lahjain mukaan, jotka hänelle suodut ovat, ja että paljon hyveitä ja etevyyksiä voi olla ihmisessä, vaikka hänellä onkin toinen käsite elämästä, toiset pyrinnöt kuin meillä itsellä. Hän oli oppinut käsittämään ihmispersonallisen pyhyyden, oppinut ymmärtämään, että jokaisen ihmisen velvollisuus itseään ja ihmiskuntaa kohtaan on olla veltosti alistamatta sisällistä elämäänsä ja henkisiä voimiaan jonkun toisen olennon vaikutuksen alaiseksi ja niinmuodoin olla uhraamatta omaa itsenäisyyttään jonkinlaiseksi arvottomaksi lisäksi, vaalistuneeksi kiertokasviksi jonkun hallitsevan olennon hyötyisän rungon ympärille, vaan sen tulee itsenäisesti kehkeytyä siksi, miksi luoja on hänet määrännyt. Hän ymmärsi koko tuon suloisen vapauden ja siunauksen sellaisesta pyrinnöstä, ymmärsi sen sopusoinnun, joka syntyy siitä, kuin tätä pyrintöä elähyttää rakkauden pyhä voima ja joka tekee kaksi avioliitossa yhtynyttä puolisoa, niinkuin koko ihmiskunnankin, yhdeksi kauniiksi lujaksi kokonaisuudeksi, joka kaikin puolin täyttää määrätyn tarkoituksensa.

Niin ajatteli ja tunsi Gerdan yksinäisillä hetkillä työskentelevä, valossa ja totuudessa aina korkeammalle pyrkivä henki. Hän oli niin lujasti vakuutettu puolisonsa luonteen jaloudesta, hänen kutsumuksensa mukaisesta työstään, ettei hän hetkeäkään epäillyt, että he molemmat, jos kohta kumpikin omalla alallaan, kulkivat elämän korkeinta tarkoitusta kohden ja olivat toisilleen täysin kelvolliset. Nyt ymmärrämme, kuinka Gerda voi olla niin perin onnellinen, vielä kauankin sen jälkeen kuin lempiviikkojen herttainen aika alkoi haihtua, ja vaikka hänen puolisonsa niin monta kertaa laiminlöi kodin ilot, olemalla ulkona seuraelämässä ja huvituksissa.

Sillä välin jatkoi Rudolf kolmantena vuokravuotena suuremmoisia maanviljelys- ja kauppatoimiaan, jotka enimmäkseen olivat "kauppamatkoja" kaupunkiin ja muihin seutuihin, jossa hänellä oli joku vanha, hyvin aikaan tuleva ystävä lukuajoilta, joka avoimin sylin vastaanotti entisen iloisen kumppanin ja pidätti häntä jonkun viikon kerrassaan metsästysmatkoilla, peliseuroissa ja muissa vähäisissä, hauskoissa nuorenmiehen huvituksissa, ja sen aikaa tuo taitava isännöitsijä kotona hautasi summan toisensa jälkeen kokeissaan. Kuin tämä kolmas vuosi oli loppuun kulunut, sai kapteeni Ivarsson taaskin vieraaksi poikansa, jolla tällä kerralla oli tuotavana paljon tärkeämpi esitys omaksi ja vanhempainsa hyödyksi, kuin koskaan ennen. Isä Ivarsson oli kuin olikin vielä tämänkin kerran pakotettu auttamaan häntä hiukan tuolla "kirotulla vuokra-rahalla," joka sitte, niinkuin ukko sanoi, oli "suorastaan järveen heitettyä rahaa, noina ensimmäisinä vuosina, koska huonosti hoidetun talon kuntoon asettaminen nielasi kaiken sen tuotteet ja paljon enempi sen lisäksi."

Päivällispöydässä esitti hän vanhempien mietittäväksi erään "tarkoin punnitun" ja "aivan hyväätarkoittavan" ehdoituksen, jonka hän oli huomannut "kaikin puolin sangen edulliseksi,", että nimittäin isä myisi tuon "vanhan lahonneen kaupunkitalon, joka vaan tuottaisi tarpeettomia huolia ja muutenkin se tulisi perinpohjin korjattavaksi tuottaakseen vähääkään isännälleen," -- ja että vanhemmat tulisivat asumaan hänen luokseen maalle.

-- Menee kaikki hiiteen, kuin on talous ja sitte vielä maatalous ilman emäntää, selitti Rudolf. Se vanha neitsy, joka minulla siellä on, lienee tosin hyvä paikallaan, mutta hänen itsepäisyytensä on minun kiusani, kuin minä kumminkin olen hänen isäntänsä, ja hän palvelija. Ja muutenkin: en minä juuri voi taata häntä. Varsin toista on, kuin on omainen, joka hoitaa kaikki. Sinä olet vielä ripeä, äitiseni! Eikö sinua haluttaisi tulla talooni emännöitsijäksi? Siinähän olisi sinulle jotain toimintaa. Mitä sanot ehdoituksestani, äiti?

-- Hm! sanoi rouva Ivarsson hämmästyneenä sellaisesta esityksestä ja vaikea olikin hänen ajatella täydellistä mullistusta niissä elämän tavoissa, joihin hän niin monen vuoden kuluessa oli tottunut, mutta toiselta puolen, kuin pää-asiallisin kohta, itse ydin hänen elämänsä onnessa, oli murtunut, hänen ja puolisonsa välinen rakkauden side katkennut, ja kuin hänen ennen niin hupainen, rakas kotinsa näytti hänestä niin tyhjältä ja hävitetyltä, vaikka ei kukka-astiakaan ollut muuttanut paikkaa, ja hän tässä kodissa oli vaan entisen puolisonsa palvelija eikä vaimo, vaikka maailma yhä edelleenkin piti heitä vanhan avioparin mallikuvana; kuin tämä muutos kaikessa synkeydessään tuli hänen mieleensä, näytti hänestä kaikki muut käänteet hänen elämässään tämän jälkeen kuitenkin vaan pikkuseikoilta. Pikemmin tuntui hänen surulliselle sydämelleen virkistävältä ja lieventävältä, saada kokonaan unhottaa vanhan kodin sekä ilosine ja katkerine muistoineen, ja tulla uusiin oloihin ja uuteen toimintaan. Myöskin piti hän erittäin edullisena pojan taloudelle, jos hän ottaisi sen käsiinsä, ja hän tahtoikin ilolla uhrata vanhuutensa voimat lapsensa eduksi.

Äidinrakkaudelle omituisella, vahvalla luottamuksella toivoi hän yhä vielä, huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, mitä jo oli kärsitty, poikansa kypsyvän vihdoinkin ymmärtäväiseksi mieheksi, ja toivoi hänelle onnellista tulevaisuutta, ja vaikka hän eläisikin vielä häiritsemättömässä onnessaan vanhassa kodissa, niin ei hän olisi sentään hetkistäkään epäillyt jättää sitä, kuin hän vaan olisi tiennyt jollakin tavalla voivansa edistää lapsensa tulevaa onnea. Muuten ymmärsi hän sangen hyvin, kenenkään sitä sanomattakaan, että kaupungintalo oli myytävä rahan hankkimista varten vuokran maksamiseksi tälläkin kerralla, sillä se suuri voitto ei ollut vielä langennut, jonka Rudolf toivoi saavansa kaupasta, mihin hän oli kuluttanut tulonsa, ja joka edelleenkin yhdessä hänen tuhlaavan elämäntapansa ja hurjien maanviljelys-yritystensä kanssa nielasi kaikki, mitä puukauppa tuotti. Kaikki tämä kävi parissa minuutissa rouva Ivarssonin ajatusten läpi, samalla kuin hän taas tunsi katkeraa tuskaa ajatellessaan, kuinka vähäinen osa kodin varoista oli uhrattu tyttäreen, kuin poika sitä vastoin oli saanut nauttia melkein kaikki, eikä siitä runsaasta kylvöstä kuitenkaan näyttänyt tulevan niin mitään näkyviin. Mutta olihan Rudolf hänen ensin syntynyt rakastettu lapsensa, huolimatta kaikista niistä tuskista, mitä hän oli tuottanut hänelle, ja kentiesi kaikki kääntyisi vielä paremmaksi kuin voitiin aavistaakin, kuiskasi toivo äidinsydämessä.

Rouva Ivarsson suostui siis muuttamaan poikansa luo. Kapteenin ja Rudolfin välillä oli asia jo valmiiksi puhuttu. Alettiin valmistautua matkalle vanhasta kodista. Rudolf sai puolestaan vähäisen lykkäysaikaa vuokran maksussa, koska hänen isänsä oli takuussa siitä, sillä tiedettiin, että ukko Ivarssonilla, vaikka hän jo oli antanut kauniit rahat poikansa puolesta, kuitenkin vielä oli kylläksi jälellä lunastaakseen tämänkin sitoumuksen. Kaupunkitalo ilmoitettiin myytäväksi. Kuin sen asema oli erittäin edullinen ja kun siihen sitä paitsi kuului suuri ja hyvä tontti, sopiva uusille rakennuksille, tuli joukko ostajia ja kapteenin onnistui saada hyvät rahat siitä, niin että hänellä, sitten kuin Rudolfin vuokraraha oli eroitettu, oli muutama tuhat jäljellä, jotka hän pani pankkiin tyttärensä laskuun siinä vakaassa päätöksessä, ett'ei hän liikuttaisi ropoakaan siitä pojan tähden, joka jo oli saanut yllin, kyllin. Kapteenilla, samoin kuin hänen vaimollansakin, oli se iloinen toivo, että nuorukaisen talous ja toimet tulisivat vallan toiselle kannalle kuin vanhemmat muuttaisivat hänen luokseen. Myöskin luulivat näkevänsä vilahduksen pojan uskollisuudesta siinä, kuin Rudolf toivoi heidän kotiutuvan hänen luokseen, mutta se kuitenkin oli erehdys, sillä Rudolfin esitys tuli vaan hänen rahapulastaan ja tarkoituksena sillä oli, että talon myyminen auttaisi häntä siitä.