Chapter 5

-- Mitä vielä! Vanhoja satuja, joita papit ja profeetat ovat keksineet, peloittaakseen tuhmaa kansaa ja vetääkseen heitä nenästä, mutta niihin ei tartu viisaat ihmiset. Naiset ylimalkaan ovat sellaisia, että he pysyvät tuossa vanhassa taikauskossa ja aina näkevät siinä jonkun korkeamman opettavaisen merkityksen, kuin me miehet sitä vastoin ripeästi käymme elämään ja seuraamme terveen järjen ääntä. Mutta sehän onkin ihan luonnollista ja anteeksi annettavaa. Se seuraa naisen ja miehen erilaisesta luonnosta, erilaisesta kasvatuksesta ja asemasta maailmassa. Kuin hänen piirinsä on paljon rajoitetumpi kuin meidän, ja hän ei ole pakoitettu pitämään elämää todellisena, kuten me, niin on itse selvää, että hän istuu miettimässä haaveksittua maailmaansa, sillä aikaa, kuin me teemme työtä hänen eteensä. Hän on kaunista, mutta samassa heikkoa sukupuolta, sitä ei voi auttaa.

-- Mitä sukupuolta te sitten olette, miehet?

-- Me olemme voimakasta sukupuolta, selitti Rudolf, ylvästelevä hymy huulilla.

Rouva Ivarsson katseli totisesti, melkein sääliväisesti, viisaasen, "voimakkaasen" poikaansa, joka tuossa istui niin mukavasti nojallaan keinutuolissa, pitäen hienoilla käsillään sivupuista ja puhallellen hyvänhajuisia savuja hienosta sikaristaan. Päällänsä oli tummansininen hännystakki, vaalea huivi kaulassa ja jalokivillä koristettu sormus pikkulillissä, eikä hän näyttänyt ensinkään reippaalta maanviljelijältä, vielä vähemmin "voimakkaan" sukupuolen jäseneltä, vaan mitä raukeammalta katukeikarilta.

-- Älä sano naisista, että he ovat heikommat astiat, hymyili Ivarsson-ukko sohvan nurkastaan. Tiedäthän, että he alkavat tutkia tieteitä nykyään.

-- Niin, samoin kuin Gerda nyt tutkii, ha, ha, ha!

Kapteenista tuntui pila äärettömän hauskalta, ja hän nauroi tukehtuakseen, mutta rouva Ivarsson meni sanaa sanomatta hiljaa huoneesta.

-- Katsos, "äiti," hän ottaa aina pahakseen, kuin sanankin vaan lausuu naisten opinnoista, sanoi ukko, katsellen rouvansa jälkeen. Hän on niin lapsellinen, että hän aina vielä huolehtii, kuin Gerda ei saanut seurata naurettavaa oikkuansa ja tulla ylioppilaaksi. Kyllä kai, se olisi ollut juuri viisaasti, se! kuin vaan ajattelee, kuinka onnellinen tyttö nyt on avioliitossaan. Hän on saakelin kunnon poika, tuo Leonard!

-- Nyt täyttää hän kumminkin kutsumuksensa, tuumasi herra Rudolf. Nainen ylioppilaana, miesten kumppanina yliopistossa, -- ei, se on ja pysyy tapahtumatta, -- hyi, piru vie! Sehän on ihan vastoin naisen luontoa, vastoin sitä viattomuuden ja kainouden pyhyyttä, jonka pitää häntä verhoaman ja jota paitsi hänellä ei ole mitään arvoa, saarnatkoon he mitä tahtovat naisen oikeuksista.

-- Juuri niin ajattelin minäkin. Naisen maailma on kodin maailma.

-- Luonnollisesti!

-- Odotas, isä! sanoi Rudolf, kuin hän vanhempia hyvästijättäessään taputti kapteenia hartioille. Älä parjaa metsäkauppoja. Minä tiedän kyllä, mille kannalle asetun, ja kuin tämä vuosi on kulunut, heitän minä hiiteen koko vuokraukset ja ostan itselleni oman talon.

-- Pojassa on kumminkin paljasta neroa, niin hento kuin hän onkin, tuumaili kapteeni, kuin Rudolf oli istunut pieneen, komeaan rekeensä, tarttunut ohjiin ja nyökäisten akkunaan, jossa äiti seisoi, pyörähti ulos portista tulisella hevosellaan.

Kuinka täytti herra Rudolf Ivarsson tarkoituksensa ihmisenä ja maanviljelijänä? Miks'ei, oivallisesti! Hän teki parannuksia ja hautasi tuhannen toisensa jälkeen vuokraustiluksen sammalsoihin, joitten viljelyksessä isännöitsijä, joka oli herransa koko käytöksestä päättänyt hänen olevan upporikkaan, kummasteli vaan, ett'ei niin suurellinen ja hieno henkilö, kuin herra Rudolf Ivarsson, hankkinut omaa tilusta, vaan tyytyi vuokrataloon. Kerran, kuin isännöitsijä lausuikin tämän kummastuksensa, vastasi Rudolf:

-- Minun aikomukseni onkin ostaa maatilan, mutta minä tahdoin ensiksi vuokratilalla koettaa, onko minulla taipumusta maanviljelykseen ja perehtyä toimeen.

Tämä oli isännöitsijästä hyvin viisaasti ajateltu ja puhuttu.

Rudolf osti joukon metsäosuuksia ja käytti kymmenittäin päivämiehiä puitten hakkuusen. Metsäpalstain hinnasta annettiin vekseliä. Keväällä alkoi uitto ja samassa kallis oikeuden käynti uittomiesten laittomasta menettelystä. Puutavara saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ladottiin lautatarhoihin. Nyt olivat ne saatavat lastatuiksi laivoihin ja myydyiksi ulkomaille. Tämä kävi kuin tanssi "hyvien ystävien" avulla ja välityksellä, mutta he kiskoivat vaivansa palkinnoksi vähintäin puolen voitosta ja viettelivät tuon nuoren, rikkiviisaan toimintamiehen, jonka kerskailevan herkkäuskoisuuden ja sokean ymmärtämättömyyden he kyllin huomasivat, menettämään toisen puolen rohkeisin kauppayrityksinsä, joista he korjasivat koko voiton, kuin sitä vastoin Rudolf jonkinlaisella hämmästyksellä näki äsken niin täydet kätensä tyhjinä. Mutta he taas kokemuksen vakuuttavalla voimalla selittivät hänelle, että sellaiset onnen vaihtelut ovat aivan välttämättömät vähänkin suurenlaisissa yrityksissä, ja ett'ei tarvitse ollenkaan peljästyä, vaan tulisi ainoastaan yhä rohkeammin käydä eteenpäin. Näitä neuvoja Rudolf totteli liiankin mielellään, ollen niinmuodoin pelkäämätöin oppilas korkeammassa asioimiskoulussa. -- Seuraus tästä oli, että nuori maanviljelijä eräänä päivänä keväällä, tosin kyllä pitkän ajan kuluttua vuokranmaksupäivästä, oli isänsä luona ja puhui vakavan ja välinpitämättömän näköisenä laveista toimistaan, ja aivan veljellisellä tuttavuudella, kuten täysi-ikäisen pojan sopii suopean isän kanssa, ilmoitti hän olevansa sattumalta rahapulassa ja kysyi, eikö isä voisi auttaa häntä "pinteestä" tuolla "kirotulla vuokralla." Mitään vaaraa ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. Hänellä oli aivan tilapäinen puute puhtaasta rahasta, joka kyllä pian olisi poistettu, kuin voitto suuresta kauppayrityksestä, joka sattumalta oli niellyt kaiken rahan, lankeisi ulos. Siis, tahtoisiko ukko tehdä hänelle tuon pienen avun, korkoa ja edullista korkoa vastaan, ymmärrettävästi?

-- Sinä antaut liian laveisin yrityksiin, rakas Rudolfini! Sen olen minä aina sanonut ja sanon nyt taas, tuumaili Ivarsson-ukko, otsa synkkänä.

-- Laveisin yrityksiin! Mitä vielä! Kuinka moni on paljon suuremmissa toimissa ja panevat alttiiksi monin kerroin enemmän kuin minä, ja ovat kuitenkin aivan rauhalliset tulevaisuudestaan.

-- Niinpä niin! Ne ovat rikkaat henkilöt. Heillä on varaa kärsiä tappioitakin.

-- Rikkaat henkilöt? Niin kyllä! mutta he panevat koko omaisuutensa kaikissa tapauksissa kerrassaan alttiiksi. Juuri heidän suuremmat tulonsa saattavat heidät antaumaan suuriin yrityksiin, jolloin he voisivat yhtä helposti joutua tappioon, kuin minäkin, -- jos välttämätöintä olisi.

-- Niin, niin! -- Mutta minä pysyn siinä, mitä sanoin, että sinä nimittäin teit siinä varomattomasti, alottaessasi metsäkaupat ja kaikki muut kalliit yrityksesi ja parannuksesi talossa samalla kertaa. Kuka kiittää sinua siitä, että olet haudannut useita tuhansia markkoja toisten maahan?

Rudolf käveli edes takasin huoneessa, vilaisten tuon tuostakin halveksivaisesti, mutta samassa sääliväisesti, vanhaan isään, joka ei ymmärtänyt enää nuoruutta.

-- Toisten maahan! Kunniahan on hoitaa "toisten maata" ajanmukaisella ja tunnollisella tavalla! Eikö se merkitse mitään isän mielestä? Ja mitä taas tulee minun muihin yrityksiini, niin silloin on paras kerrassaan ruveta talonpojaksi jollekin kurjalle maatilalle jos pelkurimaisesti pakenee jokaista satunnaista vastusta, niitä vähänkin laajalliset kauppatoimet välttämättömästi tuottavat. Joka ei mitään uskalla, se ei mitään voitakaan. Mutta sitä en voi kieltää, että jos välttämätöntä apua ei ole saatavissa tukalina hetkinä, niin voi koko asema auttamattomasti sortua, ja silloin ollaan hukassa.

Rudolf kumarsi päänsä, rypisti kulmakarvansa ja vihelteli hiljoilleen, kädet taskussa astuskellen edes takaisin. --

-- Kuinka suuren summan sinä tarvitsisit nyt sitte? kysyi kapteeni vihdoin.

Rudolf pyörähti ympäri ja jäi isän eteen.

-- Ennen kaikkia vuokrarahan. Ja sitten pari metsävekseliä, jotka ovat maksettavat muutaman päivän kuluessa, kumpainenkin kolmentuhannen arvoinen, -- siis kaikkiaan kaksitoista tuhatta markkaa. Mitäs tuo summa oikeastaan on? Ei mitään, kuin sen vaan omistaisi!

-- Eikö sinulla ole siis ollenkaan puhdasta rahaa itselläsi?

-- Kyllä, pari sataa markkaa, mutta se on luonnollisesti sama kuin ei mitään.

-- Niin, sen ymmärtää se, joka käyttelee ainoastaan suuria summia, muistutti kapteeni, vähän närkästyneellä ja kärsimättömällä äänellä. Viimeisellä kerralla, kuin olit kaupungissa, jatkoi hän, puhuit sinä suuresta voitosta, jonka sinä olit saanut viimeisestä puukaupasta. Joihin on se rikkaus joutunut, kun sinä nyt taas olet rahan puutteessa?

-- Kuinka, lempo vieköön, isä saattaa olla noin yksinkertainen? Isähän tietää, että minä olen suurissa kauppatoimissa ja voi kuitenkin kysyä mihin rahat ovat joutuneet! No, olenhan minä luonnollisesti, kuten jo mainitsin, pannut rahat liikkeesen, sitä paitsi maanviljelystyöt, metsän valmistua ja puitten uitto ja oikeuden käynnit ja kaikki muut pahuukset, jotka aina välttämättömästi seuraavat suurenlaisia kauppatoimia, ovat nielleet melkoisia summia.

Rudolf pyörähti koroillaan ja jatkoi astelemistaan.

-- Minä ajattelin vaan, ett'ei sinun nyt, kuin maksupäiväsi lähestyi, olisi sopinut tehdä itseäsi tyhjäksi rahasta. Niin paljon ajatusta pitäisi voivan vaatia ymmärtäväiseltä ihmiseltä.

Rudolf pysähtyi ihan isän eteen.

-- Kuuluu, kunniani kautta, ettei isä ole mikään toimimies!

-- Ei! en olekkaan, mutta minusta lapsikin voisi ymmärtää sen järjettömäksi, kuin luovutaan tarpeettomasti rahoista, juuri kuin tiedetään, että tullaan niitä ennen pitkää tarvitsemaan.

Rudolf polki hiljaa hermostuneen kärsimättömyydestä hienolla saappaallaan permantoon.

-- Jaha! Minä tunnen tuon! Vanhan tavan ijankaikkista laulua! Luopua rahoistaan tarpeettomasti! -- Eikö olisi mielettömyyttä, kysyn puolestani, -- mielettömyyttä, kuin on tilaisuus panna rahansa liikkeesen, joka varmana voittona antaa summan takaisin nelin, -- vieläpä viisin kertaisesti, -- silloin sen sijaan pistää rahat laatikkoon ja säästää niitä pientä hyödytöntä maksua varten, joka lankee useita viikkoja myöhemmin, -- kuin on keinoja muulla tavalla hankkia tämän maksun? -- Sehän olisi suorastaan hullujen tapaista! -- Mutta yhtä mahdotointa, kuin ottaa otava taivaan kannelta, on teidän, vanhojen, päähän saada mahtumaan, että kauppatoimissa välttämättömästi täytyy syrjäyttää pienempi korko suuremman tieltä, jos tahdotaan saada vähänkin suurempaa voittoa ja laventaa asioita. Ei! Teidän periaatteenne on, että pitäisi koko ikänsä istua jossain sopessa ja kätkeä samaan ahtaasen piiriin muutamat rahakolikkonsa, sen sijaan kuin pitäisi olla rohkeutta käyttää niitä hedelmää tuottavaksi siemeneksi. Jos kaikki olisivat seuranneet teidän mielipiteitänne, niin ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi saanut kokoon varallisuutta.

-- Olis kyllä! Moni vanhain mielipiteitten ihminen on koonnut varallisuuden, ja suurenkin päälle päätteeksi.

-- Niin, mutta uskomattomilla, elinajan kestävillä ponnistuksilla! He ovat uhranneet koko aikansa, kaappiakseen kokoon, sanasta sanaan, kaappiakseen kokoon rikkauden, joka nykyajan yksinkertaisella, rohkeammalla ja valistuneemmalla tavalla, kauppayrityksiä harjoittamalla, voidaan hankkia parissa vuodessa, jopa usein yhdessä hetkessä, ainoalla, hyvin lasketulla iskulla. He ovat, käyttääkseni vertausta, leikanneet joka korren erikseen, kuin sitä vastoin nykyään niitetään viikatteella.

-- Kuka on sinulle opettanut koko tuon rikkiviisaan toiminta-filosofian?

-- Oma, terve järkeni, luonnollisesti. Nehän ovat niin itse tiettyjä ja selviä asioita, että yksinkertaisimmankin pitäisi voiman käsittää niitä.

-- Senpä tähden minä käsitänkin ne vallan hyvin, vieläpä paremmin, kuin luuletkaan, rakas Rudolf! -- Ja minä pelkään, että sinun kauppaystäväsi ja hyvät veljesi, jotka houkuttelevat sinua heittämään rahasi heidän suuriin yrityksiinsä, lopuksi vetävät sinua nenästä ja korjaavat sekä omansa että sinun tulosi.

-- Minä annan anteeksi sanat, joilla isä solvasi miehiä, joitten kunniaa ja luotettavaisuutta ei ole vähintään epäilemistä, minä kuin pidän sellaiset lauseet suorana seurauksena isän vanhanaikaisista mielipiteistä, mutta minä pyydän saada olla kuulematta vast'edes sellaista puhetta ihmisistä, joita minä pidän ystävinäni. -- Mutta, palataksemme asioihimme, -- onko minulla mitään apua odotettavana isältä, vai eikö? --

-- Sanos minulle, -- mistä tahtoisit sinä minun ottamaan rahoja, niin mielelläni kuin tahtoisinkin auttaa sinua?

-- Mistä? Eikö isällä ole tämä talo, joka maksaa vähintäänkin kolmin kerroin tuon tarvittavan summan? Mikä estää ottamasta lainaa talon kiinnitystä vastaan? Olenhan minä lapsi ja perillinen, ja siis minulla on osani myös, toivoakseni. Äläkä koskaan pelkää, että minä aion hävittää isää tahi ketään muutakaan. Jos minä pääsen selville tästä pulasta, niin lunastan, minä velkani ja maksan kuinka suuren koron isä vaan tahtoo vaatia.

-- No, no, no! Kuka puhuu koroista lasten ja vanhempain kesken? Mutta, katsos, minulla on velvollisuuksia myös äitiäsi ja sisartasi kohtaan.

-- Isä saa olla täydellisesti levollinen ja lisäksi varma siitä, että minä kyllä olisin voinut saada apua ystäviltäni, jos minä olisin sanankin lausunut, mutta minusta on mieluisampaa kääntyä omaisiini.

Aivan kuin eteväkin toimimies, ei Rudolf pitänyt tarpeellisena mainita, että hän oli kääntynyt muutaman ystävänsä puoleen, saadakseen tuon "mitättömän summan," mutta saanut sen sijaan tyytyä vaan erittäin ystävälliseen kieltoon, tietysti sillä selvällä syyllä, että ystävät, kuten hän itsekin, osuivat olemaan ihan satunnaisessa, mutta kuitenkin "kirotussa rahapulassa."

-- Niin, niin! tuumasi Ivarsson-ukko. Kyllähän se on parasta, kääntyä sukulaisiinsa, kuin sattuu olemaan ahtaalla. -- Ja sinä voit ymmärtää, että minä autan sinua aivan mielelläni, kuin se vaan on minun vallassani ja joll'eivät toiset, joista minä olen edesvastuussa, kärsi mitään vahinkoa.

Isä ja poika jatkoivat vielä hetken aikaa ystävällistä keskusteluaan, jossa jälkimäisen onnistui kumota edellisen kaikki arvelut ja täydellisesti tehdä hänet vakuutetuksi toiveittensa toteutumisesta ja lupauksiensa varmuudesta. Ja samana päivänä, kuin Rudolf oli pois mennyt, esitti kapteeni rouvalleen, että talo kiinnitettäisiin uudestaan.

-- Se on ikävää, lopetti hän, mutta mitä ei tekisi lastensa tähden?

Rouva Ivarssonin tyyni katse muuttui tuliseksi.

-- Niin kyllä! vastasi hän, vähän vapisevalla äänellä. Mutta eikö Gerda sitte ole myöskin sinun lapsesi? Ja miten tylysti kielsit häneltä tuon vähäpätöisen tuhatmarkkaisen, vaikka näit hänen palavan halunsa, hänen surunsa?

-- Kas niin! Olemmeko nyt taas noissa entisissä hullutuksissa! Kuin tyttö jo useita vuosia on ollut onnellinen vaimo, niin tulet sinä vielä tuomaan esiin hänen lapsellisuuksiaan, jotka hän itse jo kauan aikaa on unhottanut, siitä voit olla varma, ja minä iloitsen sydämeni pohjasta, että minä ymmärsin oikeaan aikaan tehdä lopun koko hassutuksista. Teidän, naisten, laita on kummallinen, kuinka voitte te höpistä kaikellaista roskaa. Se on, ymmärrettävästi, anteeksi annettava, sillä teillä ei ole mitään tärkeämpää ajateltavana. Mutta sen minä sanon sinulle, Hanna! Nyt en tahdo enää ainoatakaan kertaa kuulla puhuttavan koko tuosta ylioppilas-jutusta, ja tähän se jääköön!

Rouva Ivarsson oli tullut kuolon kalpeaksi. Kauan pidätetty, syvä tuska tuli näkyviin täydessä väessään hänen silmistään, jokaisesta kasvonpiirteestä, hänen vapisevista käsistään.

-- Koska nyt on viimeinen kerta, kuin tahdot kuulla puhuttavan asiasta, niin tahdon minä myöskin lausua ajatukseni siitä viimeisen kerran, sanoi hän ankarasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä.

Kapteeni olisi mielellään tavalliseen, suopeaan holhoojan-tapaansa kieltänyt vaimoansa lausumasta mitään enempää asiasta, mutta tämän hiljaiselle olennolle tavatoin mielenliikutus, joka ilmestyi hänen sanoissaan, äänessään ja koko ulkomuodossaan, herätti hänen huomiotansa ja jonkinlaisella hämmästyneellä uteliaisuudella odotti hän äänettömänä ja tuijottavin silmin jatkoa hänen sanoihinsa.

-- Missä olen rikkonut häntä vastaan, josta hän voi moittia minua? kysyi hän itsekseen. Jos kukaan on ollut hyvä mies, niin se olen ollut minä!

-- Minä en puhu enää mitään Gerdan toivosta päästä Upsalaan, jatkoi rouva Ivarsson. Voihan tapahtua, että niin on hyvä, kuin nyt on. Hän on vapaasta tahdosta itse valinnut kohtalonsa. Mutta ei ollut puhetta mistään naimisesta, kuin sinä kielsit apusi hänen opintoihinsa, muista se! Joll'ei rakkaus Leonardiin ja avioliitto hänen kanssaan olisi lahjoittanut iloa ja onnea hänelle, niin olisi sinun kova itsepintaisuutesi tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajakseen. Vanhempaini jättämästä perinnöstä tahdoin ottaa tuon pienen summan; jonka Gerda olisi tarvinnut. Sinusta tuntui luonnollisesti tunnottomalta, kuin minä mainitsin tätä asiaa, mutta eihän se ole sopimattomampaa, jos nainen kerran muistuttaa, mitä hän on tuonut pesään, kuin sekään, että miehet alinomaa kerskaavat pitävänsä vaimosta huolta. Ehkä sinäkin olisit valmis väittämään elättäneesi minua, vaikka kolmas osa perinnöstäni meni nuoruuden velkaisi maksamiseksi?

Kapteenin kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Hän käänsi päänsä ja potkasi kärsimättömästi sohvapöydän jalkaan.

-- Kiitos, kiitos rakas Hanna!

-- Ja kuinka teet sinä nyt, Otto? Sinä kielsit Gerdalta ropoisen siitä, joka oikeuden mukaan kuului hänelle, ja nyt sinä uhraat kaikki varamme Rudolfin hullumaisiin yrityksiin ja teet Gerdan perinnöttömäksi hänen tähtensä. Eikö, omatuntosi nouse sellaista menetystapaa vastustamaan?

-- Ja sinä luulet, kävi kapteeni säihkyvin silmin ja vapisevin huulin puheesen, että Rudolf tahtoisi hävittää sisarensa! Te, naiset, ymmärrätte vaan vähän miehen kunniantunnosta. Te voitte uskoa omain poikainne olevan kunniattomia raukkoja sentähden vaan, että te ahtaalta näkökannaltanne ette voi käsittää miehen vaikutusalaa ettekä hänen tarvettaan luoda itselleen muista riippumatoin asema. Yhtä varmaan kuin minä elän tällä hetkellä, yhtä varmaan olen minä vakuutettu siitä, että Rudolf kerran täydellisesti, vieläpä korkoin kanssa, jos niin vaaditaan, on suorittava, mitä meidän nyt täytyy lainata hänelle, voidakseen alkaa tiensä, ja ett'ei sinun eikä Gerdan eikä kenenkään muunkaan tarvitse kärsiä vähintäkään hänen tähtensä.

-- Jumala sen suokoon. Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, mistä hän paraimmalla tahdollansakaan mahtaa saada rahoja sen lainan maksamiseen, jonka sinä nyt tahdot hänelle ennakolta antaa, jos hänen ratansa menee edelleenkin alaspäin samoin kuin se on alkanutkin.

-- Menee alaspäin! Niin ei ole ajateltavakaan, saada teitä, naisia, näkemään missään asiassa nenänpäätänne kauvemmaksi, eikä ymmärtämään, että suuresta jotakin lähtee. Jos toimimies tarvitsee sattumoilta jonkun rahasumman, niin on hän jo muka häviön tiellä, ja jos nuorukainen viettää vähänkin iloista ja surutointa elämää, lopettaakseen nuoruuden raivoansa ja tullakseen todelliseksi mieheksi, niin huudatte te heti, että hän on langennut, kevytmielinen raukka, kadotettu olento, ei kenenkään kunniallisen naisen rakkauden arvoinen.

-- Tytöt eivät tarvitse koskaan tuollaista raivon aikakautta tullakseen ihmisiksi, vaan jos he käyttäytyvät vähänkin varomattomasti, niin ryöstetään heiltä kunnia ja arvo, ja heidän maineensa on koko elämäniäksi tahrattu.

-- Minä luulen, että sinä olet hulluna, Hanna! -- Onhan helvetinmoinen eroitus pojan ja tytön välillä. --

-- Niin, tosiaan, "helvetinmoinen" eroitus se näyttää olevan.

-- Mitä! -- Niin, ethän sinä vaan tahdo väittää, että pojan tulisi elää tytön lailla? Mitä saakelia, -- en voi paremmin tulla ja sanoa, -- pitäisikö hänestä sitte tulla maitoporsas, nunna, joku kuunpaisteinen kuva! Mutta jos tyttö eläisi nuorukaisen tavalla, niin se ei kävisi laatuun, langennut hän olisi, kuten sanoit. Etkö käsitä sitä?

-- En.

-- Vai niin! se kunnostaa järkeäsi.

-- Minä en käsitä, että se kasvatus, joka on välttämätön ennenkuin nuorukaisesta tulee todellinen mies, että se voi tehdä tytöstä langenneen naisen, enkä myöskään sitä, että se hyve ja puhtaus, jota vaaditaan tytöltä, on turmiollinen nuorukaiselle. Sitä filosofiaa en minä ymmärrä.

-- Vai niin! etkö ole lukenut vielä niin paljon korkeaoppisen tyttäresi filosofiallista kirjastoa? Kyllä luulen löytäväsi sen opin myöskin siellä, sillä se on ollut olemassa jo maailman alusta.

Kapteeni käveli kiivaasti muutaman kerran edes takaisin lattian.

-- Joko nyt loppui jankkaamisesi? sanoi hän, seisahtuen vaimonsa eteen. Tahi jos sinulla on enempää sanottavaa, niin sano se nyt kerrassaan, että sitte tulee rauhakin. -- Kuinkas on kiinnityksen laita? Kaikesta tuosta, mitä sinä nyt latelit, voisi päättää sinun kieltävän, luullakseni! Sinä saat tosin suojella tyttäresi etua, niin ett'ei hän joutuisi maantielle kehnon veljensä kautta. Niinkuin hän nyt muka istuisi polttavassa leivän puutteessa, kuin hänellä on sellainen mies kuin Leonard, joka hänestä huolen pitää! Tahi tahtooko hän varmuuden vuoksi ottaa äidinperintönsä jo hänen vielä eläessään, ettei isä ja veli vaan sitä hävittäisi?

Ärtyneen tyrannin solvaavalta ivalta tuntui kapteenin viimeiset sanat.

Rouva Ivarssonin silmät täyttyivät katkerilla kyynelillä nähdessään tämän miehen, joka oli ollut hänen sydämelleen kallis, jonka toiveita ja tahtoa hän oli niin iloisesti totellut, jonka luonteen hän oli kuvaillut niin jaloksi koko sen ajan, kuin he olivat yhdessä eläneet aviopuolisoina, nähdessään hänet nyt edessään, halpamaiseen vihaan syttyneenä hänen rehellisistä sanoistaan, ja kuullessaan nuot turhamaiset herjaavat sanat hänen huuliltaan.

-- Kiinnitä mitä vaan haluat. Hallitsethan sinä kumminkin kaikki, sanoi hän. Et sinä, eikä kukaan muukaan saa sanoa, että minä olen pannut esteitä poikani tulevan menestyksen tielle. -- Minä sanon nyt kerrassaan sinulle kaikki: älä kysy vast'edes minun suostumustani. Mitä minä merkitsen? Minä olen vaan holhuunalainen, mitään merkitsemätön orja. -- Kerran luulin vielä, että minulla järjellisenä ihmisenä on sananvaltaa minulle kuuluvaan omaisuuteen, ja äitinä uskoin itselläni olevan vallan tehdä jotain tyttäreni hyväksi, ja panemalla jonkun ehdon, ennenkuin suostuin kiinnitykseen, tahdoin hankkia sen kautta Gerdalle tuon vähäisen rahamäärän, minkä hän olisi tarvinnut, mutta silloin sinä järjestit asian, kysymättä minun suostumustani, ett'ei vaan sinun tahtosi olisi riippuvainen niin alhaisesta olennosta kuin vaimosi, ja kuin minä kysyin kuinka asian laita oli, niin sain huolettoman, vaillinaisen vastauksen, aivan kuin minä olisin ollut palvelia ja puheena olisi ollut asia, joka ei ollenkaan minua liikuttanut. Ja kuitenkin riippui siitä lasteni onni ja menestys. -- Sinä hetkenä, Otto! katkesi monivuotinen rakkauden side sydämessäni. Minä en ollut puolisosi, vaan palvelijasi, ja sinä tiedät, että minä olen elänyt siitä päivästä huoneessasi orjana, ja siksi jään. Mitä Jumala on eroittanut, ei ihminen voi yhdistää.

Rouva Ivarsson lähti hitain askelin huoneesta, johon hänen puolisonsa jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Lopuksi hän alkoi astella edestakaisin, pää rinnalla ja kädet seljän takana, tupakkapiippu sormissa.