Chapter 4

Ei rouva Ivarsson eikä Gerdakaan lausuneet kapteenille enää sanaakaan tyttären Upsalamatkasta. Molemmat naiset täyttivät hiljaa, kuin tavallisesti, tehtävänsä ja kapteeni oli leppeä perheenisä, kuten ennenkin. Mitä hyödyttikään enää mainita tuollaisia vähäpätöisiä perheselkkauksia, joita tapahtuu kaikissa avioliitoissa, mutta jotka eivät mitään merkitse, jos niiden kanssa menettelee ymmärtäväisen miehen tavalla? Hän oli näyttänyt, että hän oli "isäntä talossaan" ja sillä oli loppunut tuo pieni lasten leikki, jolla hänen ymmärtämätön vaimonsa ja haaveellinen tyttärensä olivat huvitelleet itseänsä. Mutta tuo rikkiviisas isäntä talossaan oli liian sokea näkemään kylmää loistetta puolisonsa surullisissa silmissä ja tyttärensä synkkää katsetta. Ja vaikka hän olisi jonkun kerran huomannutkin jotain sellaista, niin ei hän ollut siitä millänsäkään, arveli niiden vaan olevan varjoja, jätteitä noista äsken tapahtuneista eripuraisuuksista, jotka kyllä kirkastuisivat, kuin vaan ei osoittanut niille mitään huomiota.

Rudolf lähti kuin lähtikin matkalle. Jäähyväiset olivat sangen hellät äidin ja isän, mutta jotenkin kylmät sisaren puolelta. Toukokuun lopussa sanoi kapteeni eräänä päivänä päivällispöydässä:

-- Minä sain tänään kirjeen Fredrikiltä. Hän ja Anna-Maria lähettävät sydämellisiä terveisiä ja sanovat, että Gerda on tuhansin kerroin tervetullut koska hyvänsä, ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. -- Näetkös, tyttöseni, jatkoi hän, kääntyen tyttäreen, minä kirjoitin joku aika takaperin Fredrik-sedälle ja pyysin, että sinä saisit mennä sinne muutamaksi viikoksi. Sinä olet työskennellyt niin ahkerasti koko talven sekä käsitöissä että talousaskareissa ja vaivannut itseäsi lukemisella, jota sinä aina ajattelet, että pidän välttämättömänä, että saat vähän levähtää ja nauttia maaseutuilmaa. Sinä oletkin viimeisinä aikoina ruvennut näyttämään kauhean kalpealta. Laita nyt pian itsesi kuntoon!

Kuinka isälliseltä, kuinka hyvää tarkoittavilta kuuluivat nämät sanat ja se ääni sitten, jolla ne lausuttiin!

-- Kuinka voisin jättää äidin yksin? kysyi Gerda.

-- Oi, rakas lapsi! Sitä ei sinun tarvitse huolehtia. Äiti oli niin hyvä ja sanoi jo kauvan sitten, kuin me asiasta keskustelimme, että hän kyllä vähäisen ajan voipi auttaa itse itseään, kuin sinä vaan saat mennä maalle vähän virkistymään. Ja minä tahdon kysyä: kuinka sinä olisit voinut jättää äitiä yksin, kuin sinä tahdoit matkustaa Upsalaan ja viipyä siellä koko vuoden?

Gerdan katse tuli tavallista synkemmäksi.

-- Silloin en olisi lähtenyt kotoa levähtääkseni ja huvitellakseni, vastasi hän vakavalla äänellä.

Kapteeni olisi mielellään vastannut jotain, mutta hän ei löytänyt sanoja, ja oli siis vaiti.

-- Minä kirjoitan sitten sedälle, että sinä tulet aivan heti? kysyi hän pöydästä noustua.

-- Niin, jos isä niin käskee.

-- No! Enhän minä nyt kumminkaan käske, virkkoi vanha herra ärtyneellä äänellä. Minä tarkoitin hyvää esitykselläni, mutta joll'et sinä tahdo lähteä, niin jääköön se. Sinulla on vapaa tahtosi luonnollisesti.

Katkera hymy vetäytyi Gerdan huulille.

-- Minä mukannun kokonaan isäni tahtoon. Isä tahtoo, että minä lähden, ja siis minä matkustan sinä päivänä kuin isä määrää.

-- Päivän saat itse määrätä.

-- Miksi niin? Isä on hyvä ja määrää kaikki. Minä mukaannun.

Hän kiitti vanhempia ruoasta ja jätti huoneen.

Kapteeni katseli hänen jälkeensä.

-- Hänelle tekee hyvää päästä pois sisä-ilmasta, mumisi hän, ja meni vastaamaan veljensä kirjeesen.

Pappilassa, Gerdan sedän luona, kului kaunis suvisydän-aika hupaisesti. Kirkkoherran molemmat nuoremmat pojat, ylioppilaat, olivat olleet kotona jo kuukauden alusta saakka, ja juhannuksen ajaksi oli myös vanhin poika, maisteri, joka oli sanomalehden toimittaja eräässä suurenlaisessa maaseutukaupungissa, ottanut loma-aikaa kuukaudeksi, saadakseen levähtää kotonansa maalla. Sitä paitsi oli pappilassa kaksi tytärtä, hilpeää ja iloista, punaposkista impeä, jotka muutama vuosi sitten, olivat käyneet tyttökoulua lähimmässä kaupungissa ja jotka, ollen varsin tyytyväiset tietomääräänsä ja elämän asemaansa, eivät ollenkaan havainneet kalpean, vakavan, vähän kankean pääkaupunkilais-serkkunsa synkkämielistä asemaansa nurkumista eivätkä hänen palavaa haluansa korkeampaan vaikutukseen, kuin mitä kodin yksitoikkoiset askareet tarjosivat hänelle. Päin vastoin ylistelivät he serkkuansa onnelliseksi, hän kun sai oleskella pääkaupungissa, ja ottaa osaa sen huvituksiin, ja se tuntui heistä varsin kummalliselta, kuin hän kerran oli sanonut kaipaavansa erään toiveen täyttymystä. Mutta Gerda kantoi surulliset ajatuksensa ja kaipauksensa itsekseen, sillä ensi silmäyksellä havaitsi hän, etteivät hänen; serkkunsa, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, voineet paraimmalla tahdollansakaan käsittää hänen sielunsa elämää. Hän koetti siis kohdella heitä yksinkertaisella ystävyydellä, voidakseen synnyttää heissä vastavaikutusta, ja he tulivatkin, huolimatta heidän vastakkaisista luonteistaan, ennen pitkää rakkaiksi ystäviksi, sillä Gerdan selvä, voimakas luonne, teki syvän vaikutuksen tyttöihin. Kuin hän oli oleskellut pari viikkoa sedän talossa, niin alkoikin raitis ilma ja maan askareet elähyttää hänen mieltänsä. Hän ei ollut enään niin vähäpuheinen, hänen poskensa saivat verevämmän värin; iloinen nuoruuden ääni kaikui yhä useammin hänen huuliltansa, ja hän otti osaa yhä suuremmalla ilolla töihin ja huvituksiin kuin ennen. Jos tuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan ollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että hän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista. -- Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja viisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei ollut juuri aikaakaan siihen. Eihän voinut lämpimänä, ihastuttavana suvipäivänä sulkeutua huoneesen kirjan ääreen ja illoilla oltiin niin väsyneitä, ettei mistään lukemisesta voinut tulla puhettakaan. Gerda oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei ollut koskaan ennen elämässään oleskellut vapaana ja joutilaana maalla, nuoruus siis vaati osansa.

Juhannusehtooksi oli pari ylioppilasten ystävää läheisestä kaupungista ja pruustinnan sisar, leskirouva tyttärineen, kutsuttu vieraille. Ilta oli hupainen. Tanssittiin kukkaisriu'un ympärillä pihassa. Laulettiin, laverreltiin ja naurettiin. Kuka on tuo solakka, vaaleapukuinen tyttö, joka, nuoruuden ilohymy huulilla ja ruusut poskilla, leijailee tanssin hyörinässä ruohopermannolla, kauniin nuorukaisen käsi vyötäisillä? Voiko se olla Gerda? Kyllä siinä on hänen kasvonpiirteensä, mutta missä synkkä katse hänen säihkyvistä silmistään, missä kolkko varjo hänen hymyileviltä kasvoiltaan? Syysyö oli haihtunut juhannusauringon paisteessa. Ja hänen vieressään oleva kihara-ja vaaleatukkainen, kirkassilmäinen, uljas nuori-herra oli maisteri Leonard Ivarsson, pastorin vanhin poika, sanomalehden toimittaja, Gerdan serkku. Oli laulua, oli naurua, iloa ja tanssia. Kaksi nuoruuden kukkaa, Gerda ja Leonard, kuiskasivat valoisana juhlayönä, tuoksuvien sirenipensasten suojassa toisilleen viehättävän salaisuuden, joka ei kuitenkaan kauan kätkössä pysynyt, sillä ennenkuin nuorukainen myöhempänä kesällä lähti kotoa, vietettiin siellä iloinen juhlallisuus, johon kapteeni Ivarssonkin rouvineen tuli, Gerdan ja Leonardin kihlaus.

-- Näetkös nyt, äiti! sanoi kapteeni, ilosta säteilevin silmin. Näetkös nyt, että minulla oli oikein! Tämä oli jotain parempaa kuin Upsalanmatka, uskon minä! Nyt joutuu Gerda oikeaan asemaansa.

Myöskin rouva Ivarsson iloitsi ja toivoi, että hänen tyttärensä rakkauden autuudessa ja onnellisessa avioliitossa saisi täyden korvauksen pettyneestä halustansa päästä osalliseksi tieteen aarteisin; mutta hän muisti samalla kuinka suuresti hän oli rakastanut omaa miestänsä, millä iloisilla toiveilla hän hänen kanssaan oli käynyt vihkituolille ja kuusikolmatta vuotta elänyt onnellisena hänen rinnallaan, ja kuitenkin oli tämä onni ollut vaan hairaus, halpamainen orjuus, sillä hänen puolisonsa ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt häntä henkisenä vertaisenaan, ei koskaan myöntänyt hänelle samaa ihmisarvoa kuin itselleen. Sen olikin hän ihan selvään nähnyt ja tuntenut tuona kauheana, unhottumattomana hetkenä, jolloin hänen sydämensä pyhä side katkesi ja jolloin hänen onnensa tähti putosi taivaalta. Ajatteles, jos Gerda saisi kestää saman julman koetuksen avioliitossaan! Kuitenkin Leonardilla oli laajempi sivistysmäärä kuin vanhalla kapteenilla, ja hän kuului nuorempaan sukupolveen. Hän näytti niin ylevämieliseltä ja innokkaalta kaikissa asioissa. Ehkä ymmärsi hän paremmin, kuin tuo vanhus, totuuden ajan pyrinnöissä naisenoikeuksien saavuttamiseksi. Hellä äiti koetti masentaa surettavia kysymyksiä, iloisilla toiveilla. Kuitenkin hiipi se ajatus usein esiin, että ehkä olisi ollut parempi, jos Gerda olisi saanut uhrata elämänsä tieteille.

Häät piti pidettämän jouluna. Nuorella Leonardilla oli tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin turvattu toimeentulo sanomalehden toimittajana, ja hän kiiruhti nyt pientä kotiansa asettamaan kuntoon, mutta menetteli siinä tarpeettoman tuhlaavaisesti, josta hänen morsiamellaan ja vanhemmillaan ei ollut aavistustakaan ja velkaantui jo varustaessaan kotinsa niin muhkeaan sisustukseen kuin mahdollista. Morsiantaan näytti hän jumaloivan. Melkein joka päivä sai tämä häneltä pitkät kirjeet, joissa purkautui hehkuvassa runomuodossa rakkauden kaipuuta ja rakkaudentoiveita ja suuria ajatuksia elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Gerda oli onnellinen. Voimakas ja kiihkeä, kuten kaikki hänen tunteensakin, oli hänen rakkautensakin, ja hänen luottamuksensa rakastettunsa hengenjalouteen ja uskollisuuteen oli luja kuin kallio. Hän tosin oli kuullut äitinsä surullisen elämäkerran, mutta että hän omassa avioliitossaan voisi tulla samaan kohtaloon, se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Ääretöin eroitushan oli hänen isänsä, tuon vanhan, pintapuolisesti sivistyneen, ahdasmielisen entisen soturin ja nuoren, runsaslahjaisen ja perinpohjin sivistyneen, korkea-aatteellisen sulhon, kannan välillä, ja tämä eroitus oli takauksena siitä, ettei hänen koskaan olisi pakko tulla osalliseksi äidin tuskastuttavaan kokemukseen. Miten onnellinen olikaan tyttönen, tuossa kuin hän, salavihkainen hymy huulilla ja tajuamatoin loiste ennen niin synkissä silmissä, paljoa kiihkeämmällä innolla, kuin mitä hän koskaan ennen oli osoittanut tieteissä, nyt työskenteli antimiensa valmistuksessa! Leonardin ihastuttavat kirjeet olivat hänelle tuhansin kerroin kalliimmat, tuhansin kartoin opettavammat kuin kaikki ne paksut, yksitoikkoiset kirjat, vanhat historioitsijat ja viisaustieteilijät, jotka nyt saivat olla kokonaan hyljättyinä kirjakaapissa. Kuinka paljon ihanampi oli hänen oman sydämensä tarina kuin kertomukset kaikista maailman historian sankaritöistä, ja todellista viisautta, niin, avainta viisauden salaiseen kaikkein pyhimpään, sitä ei löytynyt noiden vanhojen filosofien kuivissa kirjoituksissa, vaan rakastavan nuorukaisen kirkkaissa silmissä. Syysyön sumut, kuten jo mainitsimme, olivat hälvenneet kesäauringon säteistä. Viha isää ja veljeä vastaan oli kadonnut Gerdan riemuisasta sydämestä, kuin inhoittava, mieletön harhaluulo. Tarjosihan elämä autuuden, nautinnon paljoa runsaamman kuin kaikkien tiedon aarteitten omistaminen voisi lahjoittaa. Miksi vihastuisi hän sitte isäänsä, joka oli kieltänyt häneltä vähempiarvoisen, kuin hän kerran oli voittanut kalliimman? Ehkä se olikin korkeamman voiman sallimus, että hän kielsi hänen matkustamasta Upsalaan, sillä jos se olisi tapahtunut, niin hän ehkä ei koskaan olisi kohdannut Leonardia. Hän rukoili Jumalalta anteeksi pahat tunteet, joita hänessä oli ollut isää kohtaan, ja lupasi kahdenkertaisella uskollisuudella sovittaa nurjamielisyytensä. Entäs Rudolf? Niin, tosin oli hän veltto, mutta olihan hän hänen oma, ainoa veljensä, ja oli aina ollut hyvä ja ystävällinen häntä kohtaan. Eikö hän ollut silloinkin ihan julma, kuin hän suuttui siitä, että tämä sai matkustaa ulkomaille, etsimään parannusta heikolle terveydelleen! Sydämensä uhkuvassa helleydessä ja onnessa kirjoitti hän lämpimän, melkein tuskallisen hellän kirjeen veljelle, joka sattumalta oli pohjois-Italiassa, koska lääkärit kielsivät hänen juuri pahimpana suvikuumana menemästä etelämmäksi. Hän tosin ei saanut mitään vastausta tähän kirjeesen, vaan ainoastaan sivumennen terveisiä ja kiitoksen ystävällisestä kirjoituksestaan eräässä Rudolfin kirjeessä isälleen.

Ja Ivarsson ukko taas, kuin hän näki tyttärensä muuttuneen hilpeän käytöksen, ja tuli tietämään hänen katuvaisen mielihartautensa, vaikkei se sanoissakaan ilmaantunut, käveli huoneessaan, voittoriemusta tyytyväisenä ja hänen katseensa ja hymynsä näyttivät alinomaa sanovan:

-- Katsos, kuinka oikein minulla oli! Mutta meillä miehillähän on aina oikein. Emmekä me ole pahoja, joskin me, naisten omaksi hyödyksi, ohjaamme heitä heidän haaveellisissa hullutuksissaan, emmekä anna heidän menetellä oman mielensä jälkeen, sillä muutenhan jouduttaisiin suorastaan hukkaan.

Vähää ennen joulua vietettiin Gerdan häät. Rudolf ei tullut, kuten vanhemmat ja sisar toivoivat, kotiin juhlapäiväksi, vaan kirjoitti ainoastaan muutamia ystävällisiä onnentoivotus-riviä Gerdalle ja isälle kirjeen, jossa ilmoitti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä viipymään yli talven Italiassa, jonka tähden hän sydämellisesti pyysi "hyvää isäänsä" lähettämään hänelle vähäisen rahalisän -- noin kaksi tuhatta markkaa. Ukko Ivarsson närkästyi vähän tähän kirjeesen. Hän oli toivonut saavansa nähdä jälleen poikansa terveenä ja reippaana ja päälle päätteeksi oli hän jo talon kiinnitystä vastaan ottanut tyttären myötäjäisiä varten lainan, kaksinkertaisesti niin suuren, kuin olisi ollut tarpeeksi hänen Upsalanmatkalleen, -- mutta nythän olikin kysymyksessä myötäjäiset! Eikö jokainen oikein ajatteleva isä mielellään tekisi uhrausta sellaista tarkoitusta varten? Ukko närkästyi, kuten sanottu, Rudolfin kirjeesen, mutta mitäs oli muuta tehtävänä, kuin suostua lääkärien määräykseen ja lähettää rahat pojalle.

Gerdan häitä aiottiin viettää hyvinkin komealla tavalla. Ivarssonin perhe kuin oli sangen säästäväisesti elänyt, vierasvaraisesti ottanut vastaan tuttavia, harvoin pitänyt mitään suuremmoisia pitoja, niin pidettiin kohtuullisena viettää ainoan tyttären häät niin loistavasti kuin mahdollista. Mutta kuin Rudolfia ei ollut kotiin odotettavana, kuten toivottiin, juhlahetkeksi, niin piti kapteeni sopimattomana panna toimeen mitään suurempia pitoja. Rouva Ivarsson oli heti valmis suostumaan tähän mielipiteesen, koska hän oli aivan kyllästynyt noihin ulkonaisiin huvituksiin, sitten kuin sisällinen ilo hänessä oli sammunut, ja Gerda, jonka vakaa luonne ei edes hänen morsiusilossaan muuttunut, oli kokonaan tyytyväinen siihen, että tuo aiottu komea juhlallisuus vaihdettaisiin yksinkertaisiin päivällishäihin. Onnellisuudestaan ja ensimäisen rakkautensa ihastuksesta säteilevänä kävi Gerda yksinkertaisessa villapukimessaan, myrttiseppele tummakutrisessa päässään ja häilyvä huntu ympärillään, rakkaansa rinnalla vihkituolille ja vannoi lupauksensa, täydellisesti vakuutettuna tulevaisuutensa jaloimmasta onnesta.

Mukana äitinsä hartaat siunaukset ja isän sydämelliset onnentoivotukset, seurasi Gerda puolisoaan heidän uuteen kotiinsa, jonka kallisarvoinen sisustus suuresti hämmästytti häntä ja siellä äskennaineet viettivät häiriintymättömässä autuudessaan vuoden, jonka lopulla nuori rouva lahjoitti puolisolleen pojan, ja pienokaisen kastejuhlassa oli Gerdalla ilo vieraana tervehtää vanhempiansa ja veljeään, joka sillä aikaa oli tullut kotiin ja esiintyi sisarelleen komeana, pitkäpartaisena maailman miehenä, mutta kasvonsa olivat vielä veltomman ja kalpeamman näköiset, kuin kotoa lähteissään. Oleskeleminen eteläisessä ilmanalassa ja ulkomaan lääkärien määräykset näyttivät olleen tehottomat hänen kivulloisuuteensa. Hän oleskeli nyt koko talven joutilaana kotona. Viimein sanoi hän, ettei hän huonon terveytensä tähden saattanut jatkaa opintojaan ja että hän mieluimmin tahtoisi ruveta maata viljelemään. Hän uneksui saavansa vuokrata suurenlaisen maatilan ja sen toivon hän aina lausui vanhempainsa kanssa keskustellessaan. Vihdoin keväällä ilmaantuikin hänelle tilaisuus siihen. Muutamia penikulmia pääkaupungista oli nimittäin talo vuokrattavana. Ivarsson ukko lähti asianomaisen luo poikansa puolesta. Nuorta Ivarssonia pidettiin sievänä ja rehellisenä nuorukaisena. Häntä säälittiin heikon terveytensä takia, koska se pakoitti hänen lopettamaan opintonsa. Tiedettiin, että hänen isällään oli vähäinen omaisuus, niin ett'ei tarvittu pelätä mitään tappiota. Jos poika joutuisi pulaan, niin isä kyllä auttaisi häntä. Ivarsson-ukkoa pidettiin kerrassaan kunnollisena ja luotettavana miehenä. Rudolf sai siis vuokran kohtuullisilla ehdoilla. Isä ja hänen vanha ystävänsä, varakas ylhäinen virkamies, rupesivat takausmiehiksi.

-- "Veljesi on nyt päättänyt ruveta maanviljelijäksi," kirjoitti kapteeni tyttärelleen. "Ja tätä päätöstä pidän minä varsin viisaana. Hänen, paha kyllä, ylen heikko terveytensä, huononisi huononemistaan liiallisesta lukemisesta, ja kuin hän vihdoin olisi valmis käymään virkamiehen tielle, voisi se kentiesi olla kokonaan murtunut. Raitis elämä ja vapaampi toiminta maalla vahvistaisivat sen sijaan, siitä olen vakuutettu, hänen voimiaan ja tekisivät hänestä pian oikeen reippaan miehen."

Rudolf muutti vuokratilalleen ja alkoi tutkia maanviljelys-kirjallisuutta, sillä käytännölliseen maanviljelemiseen oli hän luonnollisesti täydellisesti perehtymätöin, eikä hänessä tähän toimeen suinkaan ollut mitään todellista, vaan ainoastaan luuloteltua intoa. Nuoresta Rudolfista, joka oli luonnostaan vähälahjainen henkisessä suhteessa, vaikka ei alkuansa mikään sielunvammainen, olisi voinut tulla vakaan kasvatuksen kautta lujamielinen ja ahkera mies, mutta nyt, hemmoittelevan kohtelun kautta, mikä oli tullut lapsuudesta asti hänen osakseen, oli hänestä tullut veltto laiskuri; hänen tylsä sielunsa, jossa ihmisluonnon rikkaruohot vapaasti olivat saaneet kehittyä, ei voinut innostua mihinkään maailmassa. Koko nuoruuden innostus, se tahdon voima ja itsetunnon ylevyys, jotka mahdollisesti olisivat voineet kehittyä tässä puutteellisessa hengessä, olivat nyt kokonaan sammuneet tuossa, yleisen tavan mukaan tuomitaksemme, hyväsydämisessä, kunniallisessa ja oivallisessa miehessä. Rudolf alkoi tehdä suuremmoisia muutoksia ja parannuksia tiluksen hoitamisessa, eroitti vanhoja kelvollisia palvelijoita ja koetti kaikkiin saada uusmuotisen järjestyksen, mikä tosin olisi voinut olla sangen hyödyllistä ymmärtäväisemmän ja kokeneemman henkilön johdossa. Muutoksista oli luonnollisena seurauksena ainoastaan suuret rahakulungit, paljoa suuremmat, kuin mitä talo tuotti. Se olikin kaikin puolin liian pieni, voidakseen kestää nuoren vuokraajamme äkkipikaisia, suuriaikeisia parannuksia, ja sitä paitsi tämä ensimmäinen vuokravuosi antoi säännöttömän hoidon takia niukemman sadon kuin koskaan ennen vanhain haltijain aikana. Kuin jotkut vanhemmat pitäjän maanviljelijät huomauttivat Rudolfia tästä, vastasi hän vaan pöyhkeästi, että täytyyhän sellaisena ensimäisenä uudistusvuotena antaakkin tulon mennä hukkaan ja saada näennäinen tappio, mutta tämä muka olisi välttämättömyys, jota vanhan ajan maanviljelijät eivät voisi käsittää, ja seuraukset ajanmukaisista parannuksista ilmestyisivät monenkertaisena voittona tulevaisuudessa. Nuori Rudolf teki vaan velkaa, voidakseen ajanmukaiset parannuksensa panna täytäntöön. Hänen isänsä, jonka varallisuus oli koko joukon suurempi kuin se rahasumma, mitä hän oli takuussa, rupesi taas takaamaan näitä velkoja ja kehoitti veljensä, provastin, tulemaan toiseksi takausmieheksi, sillä entinen takuumies ei myöntynyt ollenkaan enää tulemaan, kuin häneltä sitä ystävällisesti kysyttiin.

Nuori Rudolf-herra koetti pysyä kelpo miehen maineessa. Hän seurusteli ahkeraan pitäjän nuorten rikasten kartanon herrain kanssa, joitten joukossa oli pari hänen ylioppilas-kumppanejaan, matkusteli usein kaupunkiin, pani toimeen metsästysseurueita, piti komeita juoksijahevosia, jotka maksoivat kauniit rahat, ensiksikin ostaa ja sitten vielä ruokkia talliin kauroilla, häntä ylimalkaan suosittiin ja ylisteltiin vierasvaraiseksi isännäksi, hupaiseksi seuraveljeksi, "peijakkaan kohteliaaksi" pojaksi, oikein reima mieheksi.

Vuokran maksuaika joutui myöskin käsille. Isä Ivarsson sai vieraaksi poikansa, joka keskusteli hänen kanssaan kahdenkesken. Siitä oli seurauksena se, että kapteeni jälkeen puolenpäivän, sitten kuin Rudolf oli lähtenyt kaupunkiin, ilmaisi vaimolleen, että oli välttämätöintä ottaa uusi: laina talon kiinnitystä vastaan, johon tämä tyynesti suostuikin.

Kapteeni sai rahat. Ensimmäisen vuoden vuokra maksettiin. Kaikki oli selvillä, ja Rudolf sanoi tyytyväisenä vanhemmilleen:

-- Tämä ensimäinen vuosi on ollut vähän tukalanlainen, Mutta sehän on luonnollista. Talossa oli niin kirotun paljon uudestaan järjestämistä, nykyajan järjellisimpien vaatimusten mukaan. Mutta tulevana vuonna, toivoakseni, ei minun tarvitse luottaa isän apuun, vaan päinvastoin, jollei aavistamattomat vastukset ehkäise laskujani, maksan tämän velan isälle.

-- Rudolfista tulee kyllä kelpo mies maanviljelyksessään. Kuulitkos, että hän jo seuraavana vuonna aikoo maksaa, mitä minä nyt luovutin hänen puolestaan? sanoi kapteeni tyytyväisyydestä muhoillen rouvalleen, kuin poika oli poistunut.

-- Hyvin paljon rahaa on häneltä kumminkin mennyt tänä vuonna, arveli rouva Ivarsson. Jos hän tarvitsee joka vuosi yhtä paljon maanviljelykseensä, niin ei siitä pitäisi tulla suuria velansuorituksia.

-- No sinä nyt puhut kuin naiset ainakin! Mitä sinä ymmärrät sellaisista asioista? Minun mielestäni ei pitäisi puhuman asioista, joita ei käsitä, mumisi kapteeni.

Toisena vuonna kävi samoin kuin edellisenäkin. Rudolf eli suurellaisesti ja jatkoi parannuspuuhiaan, joiden täyttämisen hän jätti erään nuoren, ruotsalaisen voudin rajattomaan mielivaltaan, sillä hän itse oli antautunut yksinomaisesti seuraelämän huvituksiin. Kun kapteeni kerran moitti häntä tällä tavalla käyttäymästä, vastasi hän:

-- Rakas isä! Minä olen aivan rauhassa, saatuani tämän miehen taloon. On paljon parempi, että minä jätän koko hoidon miehelle, joka on perehtynyt maanviljelyyn, kuin että minä itse hutiloitsisin toimissa, jotka kuitenkin ovat enimmäkseen minulle vieraat. Ja Nilsson on erittäin taitava mies alallaan. Minulla onkin rajatoin luottamus hänen ehdoituksiinsa, ja jos niitten toimeenpano maksaakin vähän alussa, niin onpa voitto sitä suurempi. Hän on esimerkiksi laskenut, että suuri suonviljely, jota kaikki ihmiset pitävät vaikeana ja niin hiton kalliina, että se kolmessa vuodessa korvaisi kaikki, mitä se nyt kuluttaa. Hän on sen numeroilla todistanut.

-- Niinpä niin! arveli kapteeni, kyllähän se on hyvä, kuin vaan kaikki käy onnellisesti.

Toinen suurenlainen yritys, johon vouti neuvoi isäntäänsä, oli se, että ostettaisiin puutavaraa. Oli juuri se aika, jolloin metsän hakkaaminen oli täydessä vauhdissaan. Tämä oli ehdoitus, joka enemmän kuin mikään muu miellytti toimeliasta Rudolfia. Hän tulisi ainoalla tenho-iskulla uppo rikkaaksi. Isä varoitti häntä kiirehtimästä siinä yrityksessä, tahi ryhtymästä siihen suuressa mitassa, koska voi aavistaa, että turmiota tuottava seisaus ennemmin tai myöhemmin tulisi puutavarain markkinoilla, -- saman varoituksen sai Rudolf ylipäänsä muiltakin tahoilta, -- mutta hän nauroi vaan ja sanoi, että vanhat olivat tottuneet maailman alusta epäilemään nuorten yrityksiä, ja että ihmiskunta, jos se aina olisi kuullut vanhuuden varovaisia neuvoja, vielä olisi paratiisin aikuisella kannallaan. Mutta sanotaanhan raamatussakin, ett'ei ihminen sielläkään totellut varoittavaa ääntä, vaan tahtoi koettaa onneaan omalla vastuullaan, ilvehti Rudolf.

-- Niin, ja sentähden tuli synti myös maailmaan, vastasi rouva Ivarsson.