Chapter 3

Tämä ajatus lensi nopeasti kuin salama läpi Gerdan sielun. Samassa silmänräpäyksessä karkoitti hän kuitenkin tuon kammottavan tuumansa, ja anteeksiantamuksen huokaus pääsi häneltä huomaamattansa Jumalan puoleen.

Tosiaankin saattaa usein ihmismieleen juolahtaa mitä kummallisimpia vihan tunteita paraita ystäviäkin vastaan, mutta se tapahtuu tavallisesti vaan ärtyneessä mielentilassa. Kumpikin on vakuutettu olevansa oikeassa. Kenessä siis vika? Toisessa tai molemmissa.

-- Minkätähden sinä istut pimeässä, oma ystäväiseni? kysyi rouva Ivarsson. Sytytä lamppusi, kuivaa kyyneleesi, tyttöni! ja ota kirjasi ja lue. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Minä uskon, että isä myöntyy, kuin meillä vaan on kärsivällisyyttä.

Gerda totteli. Hän sytytti lamppunsa ja koetti näyttää rauhalliselta, joka kuitenkin oli vaikeaa, sillä itku tahtoi väkisinkin tulla.

-- Se on hyvin kummallista, sanoi hän lamppua sytyttäessään, että niin yksinkertainen ja luonnollinen asia kuin lasten halu saada sivistystä voi vaikuttaa taistelua ja riitaa heidän ja vanhempain kesken. Se ei olisi ihmeellistä, jos isä olisi sellainen henkilö, joka yleensä halveksisi ja vastustaisi lastensa hengenviljelystä, kuten monet vanhemmat tekevät, mutta tämähän olisi valmis uhraamaan, en tiedä mitä kaikkia, Rudolfin kasvatukseen. Mutta minä, minä se en ansaitse pienintäkään uhrausta, vaikka minulla on yhtä hyvä pää kuin Rudolfillakin, niin, ehkä parempikin, -- ja tuhannen kertaa suurempi halu tieteisin kuin hänellä, -- ja miksi tämä vääryys? Niin, sentähden, että minä olen -- tyttö.

Neitonen puristi huulensa yhteen, ja hänen sydämmensä oli katkeruutta täynnänsä.

Äiti katseli häntä surullisesti.

-- Ei! sanoi hän itsekseen. Tämä ei käy laatuun. Tästä pitää tulla loppu.

Hän pyyhkäsi hiukset tyttärensä otsalta, suuteli häntä poskelle ja jätti huoneen, johon Gerda jäi synkkiin mietteisiinsä kumaraisiin kirjansa yli, kääntämättä siitä lehteäkään. Viimein nosti hän päänsä ripeästi. Hän näytti tehneen jonkun päätöksen. Otti pöytälaatikostaan postipaperi-arkin ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Hän ilmoitti ystävättärellensä, Ruotsiin, synkät toiveensa, puhui lujasta aikeestaan, olla rohkeuttaan kadottamatta ja lupasi pian seuraavassa kirjeessä antaa tietoja ystävättärelleen asiain laidasta.

Rouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni huoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut sanaakaan asiasta, josta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu. Kaikki näyttivät hyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään.

-- Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi kapteeni.

-- Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson.

Gerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein arasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen:

-- Hän on ulkona lukutoimissaan.

Heti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa. Kapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva Ivarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia.

-- Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse nyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että hänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin tyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö sinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä vanhempiansa kohtaan?

Rouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte:

-- No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä?

-- Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä.

-- Mutta olethan sinä, niin paljon kuin mahdollista, koettanut karkoittaa niitä hänen päästään. Mikä on syynä, ettei se ole onnistunut?

-- Se, että sinä pidät; yhtä hänen kanssaan ja revit alas, mitä minä rakennan.

-- Tahi pikemmin, rakas ukko! rakennan, mitä sinä revit, sillä jollen minä olisi lohduttanut ja kehoittanut häntä kärsivällisyyteen ja toivoon, niin katkeruus ja epätoivo myrkyttäisivät hänen elämänsä.

-- Niin, sinä olet jo lapsuudesta saakka pilannut hänet, hellimällä ja suosimalla hänen haaveellisia aatteitaan. Kyllä hyvin uskonkin, että nyt on vaikea saada häntä järjelliseksi.

-- Tiedätkös mitä, Otto? Rouva Ivarsson laski pois kutimensa. Minä tahdon sanoa sinulle, että minä olen tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Tytön mieltä ei saa katkeroittaa, eikä hänen tulevaisuuttaan pilata sinun itsepäisyytesi tähden. Hän ei ole mihinkään vikaan syypää, ei tahdo mitään huonoa eikä moitittavaa, jota meidän velvollisuutemme olisi kieltää häneltä. Hänen ainoa toivonsa on hankkia tietoja, eikä meillä ole oikeutta estää häntä siitä. Ja sentähden sanon sinulle, että minun tahtoni hänen äitinänsä on se, että hän saa seurata haluansa ja matkustaa Ruotsiin. Minun on vaikeaa, mutta teen sen kuitenkin lapseni tähden, muistuttaa sinua, että tämä pieni omaisuus, joka meillä on, on perintö vanhemmiltani, ja minulla on oikeus ainakin vähäistä osaa käyttää siitä. Enhän minä ole koskaan tehnyt vastaväitöksiä, kuin on ollut kysymys Rudolfin tarpeista. Ja sentähden on se nyt minun vakaa päätökseni, että kuin sinä otat tuon lainan talon kiinnitystä vastaan, niin otetaan se niin suuri, että Gerda saa tuhannen markkaa, muuten -- -- --

-- Muuten?

-- Muuten kiellän minä suostumukseni kiinittämiseen, sillä ilman sitä, ei tule koko lainasta mitään, sen sinä tiedät.

Kapteeni katsoa tuijotti rouvaansa, kuin mitäkin ihmettä.

-- Niin, sepä oli kaunista äidin rakkauden kerskaamista, kuin tahdot tehdä mahdottomaksi poikasi aiotun matkan, jonka sinä tiedät lääkärin sanain mukaan olevan ihan välttämättömän hänelle. Niin, sellaisia ovat naiset! lisäsi hän, halveksivaisesti naurahtaen.

-- Sinä erehdyt, Otto! Minä en suinkaan tahdo panna esteitä Rudolfin matkan tielle. Silloinhan olisin varsin luonnoton äiti. Minä tahdoin vaan pakoittaa sinua antamaan vähäisen osan summasta Gerdalle. Minä sanon sinulle, että se on vaan itsepintaisuuttasi, ei mitään muuta, kuin sinä vastustat hänen toivomustaan. Kuinka monet vanhemmat, joilla ei ole suurempaa omaisuutta kuin meillä, kuluttavat suuret rahat tyttäriinsä, antaen heidän harjoitella soitantoa ja maalaustaidetta ulkomailla? Onko se hyödyllisempää, se, kuin antaa tytön perehtyä tieteissä, kuin hänellä kerran on siihen halua ja kykyä.

-- Mutta se on tavallista! vastasi kapteeni kiivaasti ja pontevasti. Ja se sopii tytölle, mutta matkustaa yliopistoon ja tulla ylioppilaaksi, se ei sovi hänelle sinä ilmoisena ikänä, sanon minä! Ja minun tyttärestäni ei pidä tulla mikään ihmisten pilkka, enempää kuin muittenkaan.

-- Onko se sinun viimeinen sanasi, Otto?

-- Niin, se se on!

-- Vai niin! No, sitten ei tule mitään talon kiinnittämisestä.

-- Vai niin!

Kapteeni nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.

Vielä kauvan, myöhään iltaan, istui rouva Ivarsson yksin lampun valossa sukankutimineen. Välistä vaipui työ hänen polvilleen, ja hän itse joutui syviin, surullisiin ajatuksiin, välistä lakkasi hän kokonaan kutomasta ja kuunteli jotain eteisestä, mutta kuin ei ketään tullut, ryhtyi hän jälleen yksitoikkoiseen tehtäväänsä. Hän odotti poikaansa. Kello löi yksitoista, löi kaksitoista. Yhä vielä istuu äiti yksinään valvomassa. -- Ja pienessä kammiossaan istui tytär kumaraisissaan, ahkerasti kirjoittamassa muistiinpanoja paksuun vihkoon. Synkeys hänen kasvoistaan oli kadonnut. Hieno punerrus peitti hänen kalpeat poskensa, silmänsä loistivat innostuksesta, kynä liikkui kiitävällä nopeudella paperilla. -- Mutta sisällä huoneessaan makasi kapteeni koisaten vuoteella.

Vihdoin, kuin kello oli lyönyt puoli yksi, narisi ulko ovi ja joku koperoitsi eteisen lukkoa. Rouva Ivarsson astui ylös, kiiruhti kuulumattomin askelin eteiseen ja aukaisi oven.

-- Rudolfiko siellä on? kuiskasi hän.

-- Olen niin! vastasi kova, vähän epävarma ääni. Oletko sinä vielä ylhäällä, äiti? Mitä tuhmuutta se on? Onhan minulla avain itselläni.

Pitkä haamu astui eteiseen, riisui hitaasti päällysnuttunsa ja heitti sen tuolille, josta se luikui alas lattialle. Rouva Ivarsson pani oven lukkuun, otti takin lattiasta ja ripusti sen vaatenaulaan. Hattu päässä meni poika hänen edellänsä peräkamariin.

Rudolf Ivarsson oli pitkä, hoikka, nuori mies, tarkoin muodin mukaan puettu. Hänen hienot, vaaleat kasvonsa, suurine sinisilmineen ja valkeine viksineen, olivat kopean ja itserakkaan, vaikk'eivät tosin ilkeän näköiset, ja hänen nuorukaismuodossaan ilmestyi jonkinlainen sairasmainen velttous, tällä hetkellä enemmän silmiinpistävä kuin tavallisesti, sillä hän näytti olleen, ei oikeastaan juovuksissa, mutta kuitenkin hyvin väsynyt liian paljosta illan-huvituksesta. Hän asetti hattunsa pianon kannelle ja etsi taskustaan nenäliinaa.

-- Onko sinulla nenäliinaa, äiti? En voi käsittää, mihin omani on joutunut. Ah! se jäi varmaan palttoon taskuun.

Hän lähestyi ovea.

-- Ei, odotappa! Älä mene kolistelemaan ovia, sanoi rouva Ivarsson painuneella äänellä. Minä tuon sinulle nenäliinan.

Hän meni ja palasi heti jälleen, ja antoi nenäliinan pojalle, joka oli istunut keinutuoliin.

-- Missä sinä olet ollut koko illan? kysyi hän, pannen työnsä kokoon.

-- Alkaako nyt kuulusteleminen?

-- Ei, ei ollenkaan, mutta älä puhu niin kovasti, -- isä makaa. Minä kysyin vaan muuten, kuin sinä lupasit tulla kotiin illalliselle.

-- No, entä sitten? Eihän se niin tärkeätä ollut. Minä tulin menneeksi teaatteriin parin ystävän kanssa, ja sitte me olimme illallisella. Ei siinä sen pahempaa.

-- Sinun ei pitäisi olla ylhäällä niin myöhään, Rudolf! Sinä tiedät kyllä, ettei se tee sinulle hyvää.

-- Oh, ei se ole vaarallista! Se ei tee mitään, joko minä valvon tai makaan, niinkauvan kuin minä olen kotona. Ainoa, mikä minua auttaa, on lämpimämpi ilmanala. Päinvastoin makaan minä puolen yötä saamatta unta ja kieriskelen ja hikoan, kuin minä menen aikasin vuoteelle. Jos minä sitävastoin väsytän itseni oikein perinpohjin ja panen maata vähän myöhempään, niin minä nukun kuin porsas. Thure Jullin, hyvä ystäväni, lääkärin oppilas, mainitsi juuri illalla, että minun pitäisi matkustaa niin pian kuin mahdollista, ja heti suoraa päätä lähteä Siciliaan. Minä tahtoisin juuri tietää, tokko isä on ryhtynyt mihinkään rahapuuhiin? Minun täytyy aamulla puhua hänen kanssaan täydellä todella asiasta.

Rudolf haukoitteli oikein sydämmen pohjasta ja nojautui, silmät kiini, keinutuolin selkälautaan.

-- Mene nyt maata! Nyt ei kumminkaan ole liian aikainen minun mielestäni.

-- Ei! -- Minä tunnen todellakin itseni väsyneeksi. Ajatteles, että huvissakin voi tulla väsyneeksi, niin, vieläpä väsyneemmäksi kuin työssä. Minä olen monta kertaa tehnyt sen havainnon.

Rudolf nousi ylös.

-- Hyvää yötä, äiti!

-- Hyvää yötä, rakas Rudolf! Tulenko minä sytyttämään kynttiläsi?

-- Oh, ei se ole tarpeellista! Minä voin kyllä itse löytää sekä kynttilän että tulitikut.

Haukotellen lähti Rudolf peräkamarin viereiseen, makuusuojaansa.

Rouva Ivarsson katsahti hänen jälkeensä, huoahti, otti lamppunsa ja meni sänkykamariinsa ja laskeutui vihdoinkin levolle vaikka sydämmensä oli surua täynnä.

Seuraavana aamuna keskustelivat isä ja poika kauan aikaa kahdenkesken isän makuuhuoneessa, mutta raha-asioista ei kapteeni virkannut mitään vaimolleen, vaikka söivät yhdessä suurusta, Rudolfin lähdettyä kaupunkiin sisarensa seurassa, jonka äiti oli lähettänyt muutamille ostoksille. Matkalla alkoi Rudolf keskustelun, ja sanoi:

-- Olethan kuullut vanhemmilta, että minä matkustan ulkomaille?

-- Sinä? En, siitä en ole kuullut sanaakaan.

-- Niin, ja jotenkin pian. Lääkäri on sanonut sen olevan ihan välttämättömän tarpeellisen minun terveydelleni. Minä matkustan yhtä päätä aina Siciliaan saakka. Oi, miten haluan päästä sinne kauas etelään ja oikein perinpohjin lämmitellä ja nauttia! Siellä tahdon tulla oikein uudeksi ihmiseksi.

Gerda oli käynyt tavallista kalpeammaksi veljen puhuessa. Hänen huulensa puristuivat kovasti yhteen, mutta alas painuneet silmäluomet estivät katseen ilmaisemasta, mitä hänen sydämmessään piili.

-- No, rakas sisar! Näyttää siltä, kuin ei sinua ollenkaan huvittaisi, että minä saan mennä sinne kauas, virkistämään uupuneita voimiani. Siinä et tekisi sisarellisesti. Minä odotin sen sijaan saavani nähdä sinun sydämmellisesti iloitsevan hyvästä uutisestani.

-- Mistä sinä saat rahoja matkallesi? Sehän ei maksa vähää? kysyi vihdoin Gerda, painuneella äänellä.

-- Ooja! Tarkoin laskettuna tarvitsen minä tosin pari tuhatta markkaa. Se riippuu ylimalkaan kokonaan siitä, kuinka pitkän ajan minä tulen viipymään siellä. Ja isä on kyllä niin, hyvä että hän hankkii minulle varoja. Ukko lainaa, ymmärrettävästi, sillä eihän hänellä ole puhdasta rahaa enempää kuin muutama sata markkaa, ja ne tarvitsette te täällä kotona. Hän oli myöskin niin hyväntahtoinen, ettei hän mutkitellut eikä epäröinnyt vähintäkään, vaan piti asian ihan luonnollisena, kuin sen kerran lääkäri oli määrännyt. Me puhuimme siitä jo tänä päivänä, ja nyt on päätetty, että minä lähden kumminkin jo neljäntoista päivän kuluessa tahi kesäkuun alussa. -- No, sinä et sano mitään!

Sisarukset olivat käyneet oikotietä, läpi puiston, joka oli lähellä heidän kotiansa. Ei ketään ihmistä näkynyt yksinäisillä käytävillä. Gerda seisattui ja katseli veljeä säihkyvin silmin.

-- Minä sanon, vastasi hän, että kyytiä sinun pitäisi saaman ja sitte lähetettämän maalle auran kurkeen tahi merille näkemään vaivoja, Se olisi varmaan parempi parannuskeino heikkoon terveyteesi, kuin tuo Sicilianmatka. Kurja raukka sinä olet, Rudolf! Etkö ole oleskellut yliopistossa viisi vuotta, suorittamatta ainoatakaan tutkintoa? Rahamäärät, joita on kulutettu sinuun, olet sinä käyttänyt turhiin, usein kelvottomiinkin, tarkoituksiin ja olet peittänyt heikkojen vanhempiesi silmät kerskauksillasi ja valeillasi. Ja vaikka sinä itse olet turmellut terveytesi, niin otat sinä ihan röyhkeästi vastaan vanhempaisi uhraukset, saadaksesi matkustaa etelään ja tulla jälleen siellä terveeksi, etkä osoita edes kiitollisuutta heidän hyvyydestään. Nyt olen minä ensimmäisen ja viimeisen kerran suoraan sanonut ajatukseni.

Rudolf joutui aivan hämilleen, kuin hän oli kuullut Gerdan odottamattomat sanat, eikä ensin saanut kiukultaan sanaa suustaan.

-- Sepä oli oikein sisarellista, kaikki tuo! kuului hänen vapiseva äänensä vihdoin, kuin hän oli tointunut. Ja niin kauniisti ja naisekkaasti sitten! -- Minä kiitän nöyrimmästi! Halvin palvelianne, neiti Ivarsson!

Hän nosti ilkkuvan; kohteliaasti hattuansa, käänsi Gerdalle selkänsä ja meni hänen luotaan nopein askelin katsomatta edes ympärilleen. Neitonen seisoi muutaman hetkisen liikkumatta, vilkasi vielä veljeänsä vihaisella katseella ja lähti menemään.

Parin tunnin kuluttua palasi Gerda kotiin asiansa toimitettua, mutta Rudolfia ei näkynyt koko päivänä talossa. Vasta myöhään yöllä tuli hän kotiin, ja tiuskoi äidilleen, joka taas oli valvonut odottamassa häntä. Hän oli juovuksissa, selitti, "että hän oli tullut siihen ikään, ett'ei hän tarvinnut mitään lapsenhoitajaa, vaikk'ei sitä hänen äitinsä ahtaine "naiskäsitteineen" muka koskaan oppisi tajuamaan, ei, vaikka tulisi sadan vuoden vanhaksi," meni huoneesensa ja paiskasi oven kiini.

Seuraavina päivinä oli nuori herra hyvin vähän kotona, sanoi vanhemmillensa syyksi lukutoimensa ja "jäähyväispidot" kumppanien kesken ja karttoi varsinkin päivällisaikaa kotona, ettei hänen tarvitsisi olla sisarensa silmäiltävänä, sillä tämän sanat, vaikka hän alinomaa yrittikin röyhkeällä halveksivaisuudella unhoittaa ne turhanpäiväisinä naisten loruina ja lapsellisena kateutena, kuitenkin vaikuttivat alinomaa hänen pohjalta turmeltumattomassa sydämessään tuskallisen levottomuuden ja nöyryytyksen tunteen. Hän kysäsi ehdottomasti itseltään, eikö hän mahtanut nauttia monin kerroin enemmän kotinsa varoja, kuin hänen ahkera, vaatimaton sisarensa. Mutta tämähän olikin vaan tyttö, ja hän nuorukainen! Eikä hänen kasvatuksensa maksa samaa kuin pojan, ja nuorukaisen elämä onkin järjestetty varsin toisella tavalla kuin tytön, ja sillä on suurimmallakin säästäväisyydellä tarpeita, jotka eivät tule hänelle ollenkaan kysymykseen. Nämät olivat ne viisaat lohdutusperusteet, joilla hän alinomaa hillitsi sydämensä äänen, mikä tuon tuostakin kuiskasi:

-- Eiköhän sisaresi mahda sentään olla tavalla tai toisella oikeassa?

Päivät vierivät, mutta kapteeni ei lausunut sanaakaan rouvalleen lainasta ja kiinnityksestä. Vanha herra oli ainoastaan, tavattoman vähäpuheinen ja joskus vaimonsa ja tyttärensä läsnäollessa tuli hän lausuneeksi "holhonalaisista miehistä" ja "ankarista naisista," jollaiset lauseet rouva Ivarsson piti heidän viimeisestä vakavasta keskustelustaan johtuneina.

Viikko oli siten kulunut. Rouva Ivarsson varusteli kiireesti pojan matkatarpeita. Hän neuloi hänelle koko joukon uusia liinavaatteita, jossa työssä Gerda häntä autteli neulomakoneella. Hän auttoi pesussa, kiilloitti ja silitti vaatteita, kutoi ja parsi sukkia ja tarkasti pojan jotenkin huonosti hoidettua vaatevarastoa, tämä sitä vastoin, kotona käydessään, näytti pitävän kaikkia näitä puuhia niin luonnollisina, etteivät ne edes ansaitsisi sydämellistä kiitoksen sanaa.

Vihdoin, toista viikkoa jo kuluttua rouva Ivarssonin viime keskustelusta miehensä kanssa, sanoi hän, kuin tämä istui päivällisen jälkeen keinutuolissa polttaen piippua:

-- No, rakas Otto! Kuinka nyt on rahojen laita? Matkustaako Rudolf vai kuinka? --

-- Tietysti hän matkustaa?

Kapteeni laski keinutuolin taaksepäin hitaasti ja puhalsi paksun savupilven.

-- Entä laina sitten? Koska sinä sen asian toimitat?

-- Se on jo toimitettu. Rahat ovat kaapissa tuolla sisällä.

Kapteenin ääni oli jotenkin ystävällinen. Siinä oli huomattavana ainoastaan jonkunlaista teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.

Rouva Ivarsson pudotti hämmästyksestä työnsä ja katseli hetken ajan mieheensä, niinkuin olisi jotakin tahtonut häneltä kysyä, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan hänen katsettansa, vaikka kyllä huomasi.

-- Kuinka sait sinä kiinnityksen sitten?

-- En minä olekaan lainannut mitään kiinnitystä vastaan.

-- Mutta minä en ymmärrä!

-- Minä lainasin rahat takuuta vastaan, enkä huolinut koko kiinnityksestä, kuin asia kävi muutenkin päinsä.

Kapteeni puhui aina vaan samaan levolliseen tapaansa, ihan välinpitämättömästi, niinkuin olisi keskusteltavana joku jokapäiväinen seikka, joka ainoastaan liikutti häntä eikä olisi ollenkaan sopinut olemaan yhteisenä puheenaineena puolisoitten kesken.

Rouva Ivarsson tunsi katkeruudella, että häntä pidettiin järjettömänä olentona, jonka ajatukset ja toiveet eivät muka olleet mistään arvosta. Hän oli hetken vaiti. Viimein sanoi hän:

-- Ne ovat, ymmärtääkseni, asioita, joihin minun ei tule mitään. Anna anteeksi uteliaisuuteni, rakas Otto!

Hän ryhtyi jälleen työhönsä näennäisesti rauhallisena. Niin katkeralla äänellä ei kapteeni vielä koskaan ollut kuullut vaimonsa puhuvan heidän kuudenkolmatta vuotisen avioliittonsa ajalla. Rouva Ivarssonin sydäntä karvasteli kovasti. Hän istui työhönsä kumartuneena. Niin kauvan kuin heidän avioelämänsä oli vierinyt tyyntä, loivaa uraansa myöten, jossa ei ainoatakaan kiveä löytynyt, oli se näyttänyt sekä hänestä itsestään, että muistakin hyvin onnelliselta, aivan sopusointuiselta. Mutta nyt, kuin vihdoinkin loukkauskivi oli sattunut tielle, ja heidän hiljainen elämänvirtansa syöksyi alas tuntemattomaan syvyyteen, nyt läikkyi väkivaltaisesti sen kirkkaat aallot ja kiehuivat ja kuohuivat niin mustina, kuin ei niistä enää koskaan voisi kuvastua kirkas sinitaivas. Vihdoinkin oli tullut molempain puolisoitten välille kiivas, äkkiarvaamatoin taistelu, joka riisti heidän elämältään hupaisen rauhan, ja saattoi tuon luottavaisen ja uskollisen puolison katkeralla tuskalla huomaamaan, että se sopusointu, joka oli hänen autuutensa, ei ollutkaan kotilieden, "ikuinen tuli", joka palaisi yhtä rauhallisena ja kirkkaana auringonpaisteessa kuin rajuilmassakin, vaan ainoastaan kehno soihtu, joka valaisi niin kauniisti rauhassa, mutta sammui ensimäisessä myrskytuulessa, huomaamaan, että hän ei ollut puoliso, jumalallisen ja järjellisen säädännön mukaan puolisonsa vertainen, vaan että hänen miehensä piti hänen vaan järjettömänä, holhonalaisena olentona, heikkona orjana, jonka ajatus ja toivo olivat vähäarvoiset. Ja kapteeni Ivarssonia olivat kuitenkin niin hyvin hänen vaimonsa kuin koko maailmakin pitäneet aviomiesten mallina.

Tuo ilo oli monta vuotta elähyttänyt rouva Ivarssonia, mutta kuin hän nyt niin julmasti luottamuksessaan pettyi, tuntui hänestä kuin joku hänen sydänjuuriinsa kasvanut side olisi ratkennut, ja sydän vuotaisi verta, aivan kuin se tahtoisi kuiviin juosta.

Pitkä äänettömyys seurasi. Kapteeni keinui keinumistaan ja poltteli piippuansa omissa mietteissään, ja rouva Ivarsson neuloi melkein koneellisella innolla. Hänenkin ajatuksensa olivat kaukana työstä. Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vanhan keinutuolin yksitoikkoinen natina. Ei kukaan, joka tällä hetkellä olisi osunut astua tuohon kodikkaasen huoneesen, ijäkkäiden puolisoiden luo, olisi voinut aavistaa, että juuri täällä, tässä huoneessa joku silmänräpäys ennemmin oli lausuttu muutamalla, näennäisesti niin tyynellä ja jokapäiväisellä sanalla, ehkä ikuisiksi ajoiksi kahden sielun ero, jotka enemmän kuin neljänneksen vuosisataa olivat uskollisesti olleet yhdessä.

Kapteeni nousi viimein ylös ja meni huoneesensa. Rouva Ivarsson istui työssään, kunnes hämärä esti häntä jatkamasta. Silloin nousi hän ja lähti tyttärensä huoneesen, jossa hän laskeutui vuoteelle, mutta ei nukkunut, vaan oli pitkällään, kädet pään takana, ja katseensa kirkkaissa, ajattelevissa silmissään oli aivankuin hän olisi tarkastellut etäisiä maailman oloja.

Äiti lähestyi tytärtänsä, laskeutui polvilleen hänen vuoteensa viereen ja painoi, puhjeten ankaraan nyyhkytykseen, harmaantuneen päänsä lapsen rintaan.

-- Äiti! mitä sinulta puuttuu? kysyi Gerda liikutettuna. Mitä on tapahtunut?

Useita minuuttia kului ennenkuin äiti ankarassa mielenliikutuksessaan voi vastata kysymykseen. Hän itki elämänsä, sydämensä, pyhintä onnea.

-- Lapseni! Lapsi raukkani! Meitä orjaraukkoja! kuiskasi hän viimein ja kertoi tyttären sydämen ääressä, hänen syliinsä suljettuna, sen, jota hän ei, jos hän olisi ollut katolilainen, olisi virkannut ripitystuolillakaan. -- Hän kertoi rakkaudestaan puolisoonsa, luottamuksestaan häneen, monivuotisesta avio-onnestaan, kertoi niistä taisteluista, joita hän oli saanut kokea tyttärensä tulevaisuuden huolesta, tuskallisesta tappiostaan, joka oli rikki reväissyt vanhan rakkauden siteen.

Gerda kuunteli äidin kertomusta ja liittyi häneen vielä lujemmin. Pimeä hämärrys esti äidin näkemästä synkeyttä, joka laskeutui kuin syysyö tyttären kasvoille, hänen kirkkaille silmilleen. Vihan syys-sumua itsevaltaisen isän tuomio vaan levitti lapsen lämpimään, raittiisen sydämeen. Gerda vihasi nyt sekä veljeään että isäänsä, vihasi heitä oikein sydämensä pohjasta, vaikka ei hän sitä sanoiksi lausunut. Äiti ja tytär, nämät kaksi maailman silmissä niin onnellista naista, olivat tuossa liittyneinä toistensa sydämeen ja huokailivat etu-luulojen ja miehen itsevaltiuden vääryyttä, he olivat vaan kaksi, meidän vapaan, valistuksen aikakautemme miljooneista orjista.