Chapter 2

Puolisoiden puhe keskeytyi hetkiseksi. Rouva kutoi sukkaa, ja kapteeni käveli edestakaisin.

-- Hyvin kummallista on sittenkin, ryhtyi edellinen viimein puheesen, etteivät tytöt voi saada samaa sivistystä kuin pojat, tulla ylioppilaiksi niinkuin hekin ja lukea ja opiskella niin paljon, kuin heillä on siihen halua ja kykyä, koska Herramme on varustanut heidät samalla ymmärryksen lahjalla ja yhtä hyvällä kyvyllä kuin pojatkin. Juuri sitä asiaa olen minä hyvin usein mietiskellyt. Minä tiedän itsestäni, millainen halu minulla oli lukemiseen nuorena, kuinka minä valvoin monta valoisaa kesäyötä lukemalla veljeini kirjoja ja kuinka minä kadehdin niitä, jotka saivat tulla ylioppilaiksi ja valita, minkä tien vaan halusivat.

-- Mutta silloin tapasimme toisemme vanhimman sisaresi häissä, ja sinä rakastuit minuun ja tulit pieneksi sieväksi vaimokseni ja silloin sinä heitit koko tieteilemisen siksensä ja sinua huvitti paljon enemmän puuhata kodissasi, huolitella ukkoasi ja kasvattaa lapsiasi, etkä kertaakaan ole sen jälkeen kaipaillut korkeaoppisuutta. Eikö minulla ole oikein, Hannaseni?

Kapteeni taputti vaimoansa hartioille ja katsahti hellästi hänen silmiinsä, mutta hänen katseessaan kuvautui samalla suurta itserakkautta ja itseensä tyytyväisyyttä. Tämä vastasi tuohon lemmekkääsen silmäykseen, mutta salaisesti pääsi huokaus hänen rinnastansa.

-- Tosin olen ollut onnellinen kanssasi, Otto! paljon onnellisempi kuin ansaitsen, mutta en ole koskaan voinut tukehuttaa haluani enempään tietoon, kuin minulla, paha kyllä, nyt on, ja niinkuin minä ennen surin itseni tähden, suren minä nyt tyttäreni tähden.

-- Mitä tahdot sinä sitten, rakas Hanna, ja Gerda ja te kaikki, jotka istutte suremassa onnetonta asemaanne? Tahdotteko te tulla ylioppilaiksi, vai kuinka? Ja mitä sitten? Jos vaimo vaan istuu kiinni kirjoissaan eikä vähintäkään pidä lukua, kuinka askareet ja lapset hoidetaan, kuinka hupaisen sinä tosiaankin luulet miehelle olevan sellaisen kodin?

Rouva Ivarsson naurahti surumielisesti. Hänen sydämmessään kaikui kysymys: onko sitten naisen korkein tarkoitus, laiminlyömällä oman henkensä vaatimukset, ainoastaan koettaa hankkia miehelle hupaisuutta? mutta hän ei lausunut sitä suotta ärsyttääksensä tuittupäistä herraansa ja puolisoansa, joka ei kuitenkaan koskaan myöntäisi sen oikeutta.

Hän sanoi:

-- Mutta minä en ymmärrä, minkätähden nainen ei voi tulla kelvolliseksi perheenäidiksi, vaikka hänellä onkin perinpohjainen sivistys. Eihän tiedot koskaan vahingoksi ole. Miehestä voi tulla kunnon maanviljelijä tahi hän voi ryhtyä mihin käytännölliseen toimeen hyvänsä, vaikka hän onkin oppinut. Se lisää päinvastoin hänen arvoansa. Mutta että naisen täytyy olla taitamattoman, tullaksensa kelvolliseksi perheenemännäksi, se on todellakin hyvin kummallista!

-- Kuka sitte sanoo, että hänen pitää oleman taitamattoman? Minä en suinkaan tahdo kieltää tytöltä kelvollista koulusivistystä, sovitettu hänen sukupuolensa mukaan, enkä hienoa kasvatusta, jos hän kuuluu säätyluokkaan, jossa se on tarpeellista. Ja minun mielestäni nais-sivistys on todellakin nykyään niin oivallinen, kuin vaan toivoa sopii. Se ei juuri voi olla parempi. Toisin oli ennen maailmassa. Silloin olivat, naisten tiedot kurjalla kannalla. Moni ylhäisenkään perheen tytär ei saanut edes opetella kirjoittamaan. -- Se oli todellakin surkeata!

-- Kyllä niin, mutta siihen aikaan pidettiin se riittävänä naisille. Ja jos joku silloin rupesi puhumaan sellaisesta kasvatuksesta, kuin tytöt nyt saavat, niin olisi se katsottu suurimmaksi tuhmuudeksi, aivan samalla tavalla kuin nykyään, jos on kysymys niiden tieteilemisestä.

-- Rakas Hanna! Älä vertaile järkeä ja kiihoittuneita mielikuvituksia, mahdollista ja mahdotonta toisiinsa. Kukin asia erikseen! -- Sinä olet imenyt Gerdan aatteita, vaikka sinun pitäisi ymmärtäväisenä äitinä vastustaman niitä. -- Kelvollinen, perheenemäntä, joka on ollut ylioppilas! Ha, ha, ha! Niin, sitä ihmettä tahtoisin nähdä! -- Miehen laita on vallan toinen. Hän voi olla kuinka oppinut tahansa ja kuitenkin hoitaa velvollisuutensa. Mutta jos nainen, joka on ollut ylioppilas, joutuu naimisiin, niin ylenkatsoo hän kaikki taloudelliset velvollisuudet ja hyödylliset toimitukset. Ne ovat liian yksinkertaisia hänen korkeaoppisuudelleen. Nainen on liian heikko, rakas Hanna! antautuakseen monelle haaralle yhtä haavaa. Sentähden pysyköön hän kutsumuksessaan, älköönkä ruvetko yrittämään mieheksi päästä, sillä ei se kuitenkaan onnistu koskaan.

Rouva Ivarsson naurahti.

-- Niin tyhmän en luule kenenkään naisen olevan, sanoi hän. Mutta puhuaksemme vakaasti, ajattelen minä, että todellisesti sivistyneen miehen pitäisi olla paljoa onnellisemman naisen rinnalla, joka on samalla sivistysasteella kuin hän itsekin, kuin jos hän sen sijaan olisi yhdistetty alhaisemmalla kannalla olevan henkilön kanssa, joka ei ymmärtäisi häntä eikä voisi vaihettaa ajatuksia hänen kanssansa.

-- Sitä ei vaadi kukaan ymmärtäväinen mies vaimoltaan, olkoon hän kuinka sivistynyt tahansa. Hän tietää, että tällä on maailmansa hänessä, ja mies rakastaa ja kunnioittaa häntä yhtä paljon jo siitä syystä, jos hän muutoin on rakastettava ja uskollinen vaimo. -- Ei, rakas eukko! koko tuo naiskysymys, jota minä puolestani sieluni ja sydämeni pohjasta kammoksun, on paljasta mielettömyyttä, joka ensiksi on pöllähtänyt muutamien vanhojen neitosten aivoihin. -- -- --

-- Eipäs niinkään, kyllä niitä on miehiäkin, jotka puolustavat naisen oikeuksia.

-- Miehiä, jaa! Uh! Ilvehtijöitä, jotka pilkkaavat naisten herkkäuskoisuutta ja nauravat heidän selkänsä takana. Ei, rakas ystävä! On olemassa ikivanha sääntö, jonka luonto itse on määrännyt ja jota me ihmiset emme voi kumota, se sääntö kuuluu: naisen maailma on kodin maailma. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.

Kapteenin äänessä oli jonkunlainen iloinen, päättävä mahti, ikäänkuin hän olisi arvellut lausuneensa ratkaisevan tuomion koko jutusta.

-- Mutta ne naiset sitten, jotka eivät koskaan joudu naimisiin?

-- Niin, se on heidän oma syynsä!

Kapteeni pyörähti korollaan.

-- Kuinka sinä taidat sanoa niin, Otto! Tiedäthän sinä, että löytyy paljon enempi naisia maailmassa kuin miehiä.

-- No entä sitten! He voivat antautua johonkin naiselle, sopivaan toimeen, esim. tulla opettajattariksi, sillä siihen nainen kieltämättä on hyvin sopiva. Ja ylipäänsä on: tähän aikaan koko joukko toimia, kirjoitustöitä virkalaitoksissa, sähkösanoma-palvelusta ja muita sellaisia, jotka ovat avoimet naisille.

-- Mutta jotka miehet muutama vuosi sitten pitivät yhtä sopimattomina naisille, kuin he nyt hylkivät heidän pitemmälle edistymistänsä sivistyksen ja itsenäisyyden tiellä, vastasi heleä ääni ovelta, ja nuori Gerda, joka hetkinen sitten oli jättänyt huoneen, astui jälleen sisään, avoin kirje kädessä.

Huoneesta lähdettyään oli hän sulkeutunut kammioonsa, kuin hän kuuli isänsä haluavan pitää kaksi tyttöä eikä poikaa ollenkaan, koska se tulisi huokeammaksi; tämä lause oli kohdannut hänen sydäntään kuin polttava pistos.

-- Kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan! kertoi hän mielikarvaudella itsekseen. Kaksi tyttöä, niin, kolme, neljä, viisi tyttöä eivät maksaisi niin paljon kuin yksi ainoa poika. Mitä tarvitsee tyttö? Mitä maksaa hänen kasvatuksensa? Ei mitään! Poika olkoon minkälainen pölkkypää, minkälainen laiskuri tahansa, tyttö muka ei koskaan lahjakas, niin häneen kuitenkin tupataan tietoja, -- tyttö saa jäädä taitamattomuuteensa. Hän onkin vaan tyttö ja pääasia on että hän oppii "taloutta" tehdäkseen elämän miehellensä hupaiseksi. Minä tunnen isän ja muitten miesten saarnat sillä alalla. Minä osaan ne ulkoa.

Neitonen otti kirjan hyllystä, istui pöydän ääreen, väänsi lampun suuremmalle, aukaisi kirjan merkin kohdalta ja oli pian niin vaipunut lukuunsa, että hän näytti unhoittaneen kaiken muun.

-- Oi! äännähti hän äkkiä, kohottaen päätänsä, leuka puristettua nyrkkiä vasten. Oi! minkätähden en minä saa juoda tieteen syvästä lähteestä? Minkätähden en saa, kuten Rudolf, kuunnella valistuneitten opettajain ääntä? Jos minä olisin niin onnellinen, en minä tuhlaisi kallista aikaani hänen laillaan turhuuteen. Oi, ei! Minä käyttäisin joka ikisen hetken päivästä ja yön levon lisäksi, ammentaakseni tietoja ja tunkeutuakseni syvälle tieteen salaisuuksiin. Oi, Jumalani! Minkätähden en minäkin saa omistaa kaikkea sitä kaunista ihmeellistä, mitä ihmistutkimus ja ihmisnero on keksinyt ja luonut? kuitenkin, kukas estää minua? Enkö minä voi kotona täällä yksinäisessä kammiossa lukea kaikkia Rudolfin kirjoja läpi? -- Toista kuitenkin on kehittää sieluansa salaisuudessa ikäänkuin synnin teossa, toista taas saada vapaasti omistaa aikansa tieteille, saada käydä oppisaleissa ja hyödyttää maailmaa saavutetuilla tiedoillaan. Tätä onnea nauttii Rudolf ainoastaan sen tähden, että hän on nuorukainen, -- ja kuinka vähän hän siitä välittää!

Syvän katkeruuden väreet kävivät hänen nuoruuden voimaa uhkuvilla huulillaan. Neitonen pisti kätensä kiharaan tukkaansa ja hänen vaaleanruskeat, kirkkaat silmänsä tuijottivat kolkosti hänen kalpeista, säännöllisistä kasvoistaan.

-- Neiti, viisi penniä! kuului samalla palvelustytön ääni ovelta. Postimies on tuonut neidille kirjeen.

-- Minulle?

-- Niin, niin, Ruotsista -- hän sanoi.

Gerda koetteli kiireissään taskuansa ja ojensi rahan tytölle, joka tuota pikaa toi hänelle kirjeen. Nähtyään päällekirjoituksen kävi hänen otsallaan hieno värähdys. Hän mursi kiireesti sinetin, ja silmäillessään sisällystä muuttui hänen ilonsa miltei tuskalliseksi riemuksi. Iloinen toivon hymy oli hänen huulillaan ja hän kiiruhti vanhempainsa luo, mutta silloin kuuli hän ovelta kapteenin viimeiset sanat ja vastasi niihin:

-- Minä olen saanut kirjeen Emma Wallströmiltä! jatkoi hän.

Tämä oli ollut Gerdan koulukumppani ja he, ollen kouluajalta uskolliset ystävykset, olivat kirjevaihdossa keskenään vielä sittenkin, kuin hänen vanhempansa, -- isänsä oli ruotsalainen insinööri, -- olivat muuttaneet takaisin Ruotsiin, jossa he asuivat Upsalassa.

-- Emma kirjoittaa ottaneensa ylioppilastutkinnon loistavilla arvolauseilla ja alkavansa syksyllä jatkaa opintojansa. Hän on antaunut kasvatustieteen alalle. Hän sanoo, että minä suvella voisin valmistautua tutkintoon ja lupaa lähettää seuraavassa kirjeessä ilmoituksen vaatimuksista. -- Ja jos äiti ja isä suostuvat siihen, niin tulisin syksyllä Upsalaan ja saisin asua Wallströmin luona, kaikkiaan viidestäkymmenestä kruunusta kuukaudessa. Se ei ole mitään kallista, se! Sehän on vaan seitsemänkymmentä markkaa. Sanokaas, eikö se käy päinsä?

Gerdan kädet vapisivat niinkuin hänen äänensäkin ankarasta mielenliikutuksesta. Hän oli kalpea. Näkyi koko hänen olennostaan, että nykyinen hetki oli hänestä tärkeä käännekohta hänen elämässään, sillä siitä riippui äärettömän paljon. Äiti katseli häntä hartaalla, surunsekaisella osanotolla.

-- No, äiti ja isä! Mitäs te sanotte?

-- Minä sanon, vastasi kapteeni, että se on haaveksimista ja hulluutta. Minä en todellakaan tiedä, kuinka sinä, Gerda, ymmärtäväinen tyttö, voit tuoda esiin sellaisia lapsellisuuksia. Sinä olisit valmis jättämään äitisi, joka niin hyvin tarvitsee sinun apuasi, valmis matkustamaan toiseen maahan, kuluttaaksesi aikaasi toimissa, joista sinulla, hitto vieköön, ei ole vähintäkään hyötyä, muuta kuin vaan maksavat isällesi suuret rahat. Tiedäthän rakas lapsi! että minä en ole rikas, vaikka minulla on tämä pieni kaupunginkartano ja eläkerahani. Se ei ole toden totta paljon perheen elättämiseksi, ja voithan myös ymmärtää, että veljesi kasvatus on maksanut kauniit rahat, ja nyt juuri olen minä hänen tähtensä pakoitettu -- -- --

Rouva Ivarssonin viehättävä, rukoileva silmäys keskeytti kapteenin lauseen. Äidin katse oli pyytänyt isältä, ettei hän juuri tällä hetkellä haavoittaisi tyttären sydäntä, mainitsemalla uhrausta, jota taas oltiin valmis tekemään pojan puolesta, vaikka hänen sisareltansa kiellettiin hänen sydämmensä hartain toivo, hänen enimmin oikeutettu vaatimuksensa, kiellettiin hänen hengenvoimainsa ja taipumuksensa kehittyminen.

Syvä hiljaisuus vallitsi useita minuuttia. Kapteeni käveli edes takaisin. Rouva kutoi, ajatuksiinsa vaipuneena, sukkaa, silloin tällöin katsahtaen: tyttäreen, joka seisoi pöydän vieressä, kirkkaassa lampun valossa, liikkumattomana kuin kivipatsas, molemmin käsin nojaten pöydän syrjään, rypistynyt kirje kourassa ja hänen katseensa, josta kaikki elo oli äkkiä sammunut, oli toivottoman synkkä ja hänen kasvonsa kalpeat kuin kuolleen.

-- Mutta, isä! alkoi hän vihdoin sekavalla äänensoinnulla. Kuinka voit sinä olla niin julma? Olenhan minä sinun lapsesi, niinkuin Rudolfikin ja minä olen maksanut sinulle niin vähän häneen verraten ja tehnyt niin paljon hyötyä kotonani, jota hän ei koskaan ole tehnyt.

-- Ethän sinä aio tahtoa, vastasi kapteeni kiivaasti, että hän, joka on mies, auttaisi äitiäsi keittiön liedellä tahi istuisi neulomassa? Hänestä, jos hän saa elää, on vastaedes oleva hyötyä muulla paljon arvokkaammalla tavalla. Kullakin on kutsumuksensa täällä maailmassa, ja naisen kutsumus on uutteruudella ja innolla antautua taloustoimiin. En koskaan, rakas Gerdani! suostu tuohon järjettömään pyyntöösi, en! Siksi pidän minä sinusta todellakin liian paljon ja olen liian varova sinun vastaisesta onnestasi. Muista se!

-- No, älkäämme nyt niin suorastaan päättäkö asiata, rakas Otto! kävi rouva Ivarsson lempeästi välittämään. Me emme ole vielä ennättäneet miettiä sitä.

-- Miettiä! Mitä tarvitsee asiata miettiä, joka on kerrassaan luonnoton? Siitä tehdään heti päätös, siinä se.

-- Minä iloitsin niin sanomattomasti, -- minä toivoin! -- -- -- kuiski Gerda vapisevin huulin, ja kyynelvirta juoksi hillitsemättä hänen poskilleen.

Kapteeni katseli häntä jonkun aikaa, lähestyi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi;

-- Malta mielesi, tyttöni! Tuohan on vaan lapsellisuutta -- -- -- -- --

Mutta tyttö ei kuullut häntä. Hän väisti hänen koskettamistaan, painoi kirjeen silmiänsä vasten ja jätti huoneen, kovasti nyyhkyttäen.

Äidin silmät, jotka katselivat hänen jälkeensä, olivat täynnä kyyneliä.

-- Tyttö-raukkani! sanoi hän. Tiedätkös, Otto! Ehkä minullakin äitinä ollen on sanottavana, minun mielestäni et sinä tee oikein Gerdalle. Minä rakastan Rudolfia sanomattomasti, niin, ehkä paljoa enemmän kuin sinä, sillä isän tunne ei voi koskaan helleydessä vertoja vetää äidin tunteille, enkä minä ole aina lukuunottanut hänen vikojaankaan, jota minä välistä olenkin katunut, ja olen sydämellisesti iloinnut kaikista uhrauksista, mitä olemme voineet tehdä hänen hyväkseen, -- mutta Gerdaa minä rakastan yhtä paljon kuin häntä, ja minun mielestäni me emme saa niin suoraa päätä hyljätä hänen ainoaa toivoansa, joka koskee koko hänen elämänsä onnea, koska emme ole kieltäneet Rudolfiltakaan mitään, emme suurta emmekä pientä.

Rouva Ivarsson oli puhunut vakavalla mielimurheella ja hän kohotti lujan katseensa kapteeniin, joka lähestyi hänen eteensä ja näytti malttamattomana odottavan loppua hänen lauseestaan.

-- Enkö minä ole sinulle sanonut, alkoi hän, että Rudolf tulevaisuudessa on monin kerroin korvaava sen, mitä olemme hänelle tehneet; mutta Gerda -- jos minä nyt myöntyisin hänen naurettaviin oikkuihinsa ja lähettäisin hänet opiskelemaan Upsalaan, -- opiskelemaan Upsalaan! Kuinka voi viisas ihminen puolustaa sellaista mielettömyyttä! -- ja jos minä luovuttaisin useita satoja, niin, ehkäpä tuhansia markkoja hänen päähänsä pöllähtäneitten oikkujen takia, -- mitä saakelin hyötyä, -- en muuta voi sanoa, -- siitä sitten olisi? Mikä hänestä sitten tulisi? Lääkäri vai lakiniekkako, vai pappi, vai mikä? vai mahtaisiko hän tulla kotiin vihittynä viisaustieteen maisterina vai tohtorina ja alkaisiko hän sitte sinun kanssasi puuhata talonaskareissa, vai aikoisiko hän mennä naimisiin ja ripustaisi laakeriseppeleensä ja tohtorihattunsa lastenkamarin seinään, tahi jollei hän joutuisi naimisiin, niin hakisiko hän opettajattareksi, vai kirjuriksi virkalaitoksiin? Ajatteles nyt, mitä hyötyä hänellä on maisterina olemisestaan! -- Ei, rakas eukko! Ajatteles vaan järjen kannalta. -- Voin vakuuttaa sinulle, että minä pidän molemmat lapseni yhtä rakkaana, ja että molempain menestys on hartain toivoni, ja juuri sentähden en voi sallia semmoista, mikä pikemmin olisi heidän onnettomuudekseen kuin onnekseen, Gerda matkustaa suvella veljeni luo ja antaa raittiin maaseutuilman puhaltaa houreet päästään. Ja nyt en tahdo enää kuulla puhuttavan koko Upsalanmatkasta.

Hieno punerrus nousi rouva Ivarssonin poskille.

-- Jos minun käytettävänäni olisi varoja, sanoi hän, niin saisi Gerda kumminkin matkustaa sinne, ainakin koetteeksi joksikin ajaksi. Mutta, sen pahempi, -- -- -- --

-- Sen pahempi on sinun perintösi, eukkoseni, tässä talossa, joka monta vuotta on antanut suojaa päämme päälle, niin että sinä et voi tuhlata sitä hullutuksiin.

-- Talohan pitäisi kumminkin kiinitettämän Rudolfin matkarahoja varten.

-- Minun mielestäni pitäisi äidin olla iloinen, että edes jollakin tavalla voidaan hankkia varoja niin tärkeää tarkoitusta varten, kuin lapsensa terveyden parantamiseksi.

-- Varmaan minä sen teenkin, mutta sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minäkin, että Rudolfissa itsessä on syy heikkoon terveyteensä; Gerda sitä vastoin on elänyt ahkerana ja hiljaisena kotona.

-- Kaunis vertaus! Nuorukaisen elämänlaatu on ja täytyy olla aivan toinen kuin tytön, muuten ei hänestä miestä koskaan tulisi. Mutta se on asia, jota te, naiset, ette koskaan voi, ettekä tahdo, käsittää. Rudolfilla on luonnostaan heikko ruumis. Ja jos hän olisikin ollut vähän varomaton, niin ei sinun mielestäsi ole ollenkaan meidän velvollisuutemme kykymme mukaan koettaa auttaa hänen terveyttänsä ja voimiansa entiselleen? Mutta sinä se käsität asian oikein naisten kannalta. Gerda on, Jumalan kiitos, terve, mutta jos hän vaan olisi sairas ja henki ja terveys vaarassa, niin epäilemättä minä uhraisin viimeisen roponi, mutta hullutuksiin en anna penniäkään.

-- Kyllä meillä voisi olla keinoja kuluttaa vähän terveenkin tyttäremme puolesta ja antaa Gerdan ainakin yhden talven olla Ruotsissa. Kuulithan itse, ettei se tulisi kalliiksi ja voisithan ottaa vähän suuremman lainan, kuin kuitenkin talo kiinnitetään, niin että hän saisi vähintäin neljännen osan siitä, mitä tarvitaan Rudolfin laskuun. Tuhannessa markassa olisi kylliksi hänelle talvikuukausiksi Upsalaan. Kuka voi tietää, mitä keinoja tulisi toiseksi vuodeksi. Jos on päiviä, on keinojakin.

-- Niin, silloin minä olen jo ehkä kuollut, ja sinä saat itse vallita omaisuuttasi niinkuin halajat, yltyi kapteeni. Kyllä se on sentään taivaan onni teille, naisväki, että me, miehet, olemme peräänkatsomassa sekä teitä, että teidän rahojanne, niin ettette saa tuhlata niitä, niinkuin teitä vaan itse haluttaa.

-- Sinä unhotat, rakas Otto! innossasi kaikki ne miehet, jotka ovat hävittäneet vaimonsa ja lastensa ja sisariensa perinnön ja osuuden.

-- Niin no! ne ovat huonoja miehiä. Kuka niistä puhuu? Tahi myös ovat he käyttäneet rahat kauppatoimiin ja keinotteluihin, joita eivät naiset ymmärrä ja joitten onnistumattomuus ei ole miesten syy. Minua et sinä voi kuitenkaan moittia mistään sellaisesta. Loput unhotat sinä, eukkoseni! -- ne lukemattomat, vaimot, jotka ovat kurjuuteen miehensä saattaneet.

Kapteeni alkoi taas kävellä.

-- Tuskin ovat ne niin monilukuisat, kuin ne miehet, jotka ovat toimittaneet vaimonsa ja lapsensa maantielle.

Rouva Ivarsson pani hitaasti kutimensa kokoon ja nousi ylös.

-- Se on ja jää, jatkoi hän, minun mielipiteekseni, että poika ja tyttö ovat saman arvoiset sekä hengen että ruumiin puolesta.

Hän jätti peräkammion ja meni tyttärensä huoneesen. Siellä oli pimeä.

-- Gerda, oletko sinä täällä? kysyi hän.

Rouva Ivarsson oli vähän hämmästynyt. Mihin oli tyttö joutunut kovassa mielenliikutuksessaan? Mutta silloin havaitsi hän pimeää lasia vasten ihmisvartalon liikkumatonna nojaavan pöytään. Hän lähestyi ja laski hellästi kätensä tytön hartioille. Tämä vavahteli nyyhkytyksistä.

-- Gerda, oma lapseni! Malta mielesi! Eihän ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Älä ole niin tulinen. Kaikki voi tulla vielä hyväksi. Isälläsi on omat mielipiteensä ja hän on kovin itsepintainen, -- sen minun täytyy sanoa, vaikka hän on sinun isäsi, mutta hän on myös sydämellisen hyvä ja pitää sinut hyvin rakkaana, siitä voit olla varma.

-- Hyvä! Rakas! kuiskasi tyttö käheällä äänellä. Ei se ole mikään hyvä isä, eikä se rakasta lastansa, joka polkee sen koko elämän onnen, sen tulevaisuuden, jalkainsa alle.

-- Hiljaa, hiljaa, rakkaani! Sinä et tiedä, mitä puhut. Sinä olet niin liikutettu. Ei saa lausua sillä tavalla vanhemmistaan.

Gerda vaikeni ja nyyhkytti vielä ankarammin kuin ennen.

-- Oma tyttöseni! jatkoi äiti. Minä en tiedä, mitä minä tahtoisin uhrata, jos minulla olisi jotain uhrattavaa, täyttääkseni sinun toiveesi. Jos asia minusta riippuisi, niin ei varmaankaan olisi mitään esteitä pyrintöjesi tiellä. Mutta, näetkös, isä tarkoittaa sinun parastasi omalla tavallaan. Ja ole varma siitä, että hän antaisi sinun seurata taipumustasi, jos hän voisi ajatella, että sinä muuten todellakin tulet onnettomaksi.

-- Eikö hän sitä sitte näe? Eikö hän sitä sitte käsitä? Gerda kohotti sitte kiivaasti päätänsä. Täytyisikö minun sitte ampua otsaani, vaiko heittäytyä järveen, että hän saisi silmänsä auki?

Hän puhui kiihkeällä innolla kesken nyyhkytystään.

-- Rakas lapsi! Sinä teet minun onnettomaksi, tuolla tavalla puhuessasi.

-- Niin, äiti! Se ei vahingoita, jos sinä, jos isä, jos te kaikki, saatte maistaa vähän onnettomuutta myös. -- Sinä, äiti! sinä olet myös heikko raukka --

-- Hiljaa, Gerda, hiljaa! Sinähän puhut äidillesi.

-- Sinä olet orja, etkä uskalla pitää omaa tahtoasi. Ha! Jos minulla olisi mies, ja hän tahtoisi omavaltaisesti määrätä minun lasteni onnen ja onnettomuuden, silloin hän saisi nähdä, että hänellä on naisen, äidin kanssa tekemistä, eikä minkään nöyrän palvelijattaren.

-- Lapsi, lapsi. Mitä tahdot sinä minun tekemään? Minä en voi niin mitään, kuin hän on lausunut järkähtämättömän tahtonsa.

-- Ja miksi niin? Eikö ole se vähäinen omaisuus, joka on tässä kodissa, eikö huone, jossa asumme, ole sinulle kuuluvaa? Sinä olet itse sanonut, että se on ostettu sinun perinnölläsi. Tahdotko sinä sitte olla ilman sanan valtaa huoneessasi? Etkö sinä voi sanoa: minä tahdon, ja sen pitää tapahtuman, niinkuin minä tahdon, aivan niinkuin isäkin sanoo? Eikö kaikki ne rahat, jotka ovat tuhlatut Rudolfin kasvatukseen ja huvituksiin, ole juuri olleet sinun omaisuuttasi. Minkätähden et sitte voi uhrata vähäistä osaa siitä tyttäresi kasvatukseen?

-- Rakas, lapsukainen! Kuinka voit sinä puhua noin ymmärtämättömästi? Sinä tiedät aivan hyvin, että isä kaikki hallitsee. Eihän minulla, vaimo kuin olen, ole mitään oikeutta päättää siitä vähästä, mikä meillä on. Samoin isä yksin päättää lapsistakin, niinkauan kuin he ovat alaikäiset.

-- Kurjaa! huoahti Gerda. Mutta Rudolf, hän on täysi-ikäinen, hän, lisäsi hän kovemmalla äänenpainolla, ja hänen tahdostaan riiputte te siis molemmat.

-- Sinä olet äreissäsi, Gerda! Kuitenkin täytyy minun antaa tällä hetkellä sinulle anteeksi.

Rouva Ivarsson vaipui muutamaksi minuuttia ajatuksiinsa, käsi tyttären hartioilla. Sanat, että poika muka hallitsisi vanhempia, olivat hänelle katkeraa totuutta.

-- Lapsi! sanoi hän viimein, vetäen tytärtä luoksensa. Minä olen tekevä sinun puolestasi kaikki, mikä on minun voimassani, vaikka siitä tulisi riita isäsi kanssa, niin raskaalta kuin se tuntuukin minusta. Minun tähteni ei pidä olla sinulla syytä valituksiin. Ja vaikka en onnistuisikaan saamaan toivomuksiasi täytäntöön, niin älkäämme kuitenkaan menettäkö rohkeutta. Ethän sinä oikeastaan kadota mitään, vaikka sinä vähän odotatkin. Sinä olet vielä hyvin nuori ja omistat koko joukon tietoja ja aina voit enemmän kehittää niitä. Kaikki pojat eivät suorita ylioppilastutkintoa sinun ijälläsi. Minä ajattelin: voihan tulla parempia aikoja. Jos on päiviä, kyllä keinojakin.

Isä voi kuolla ja silloin saamme me vapaan vallan!