Chapter 12

-- Gerda! jatkoi hän, ojentaen kuihtuneen kätensä tyttäreen, joka lähestyi ja hellästi tarttui ojennettuun käteen. -- Gerda, rakas lapsi! Minä olen suuressa velassa sinulle, velassa, jota en minä voi hyvittää. Ainoastaan sinun lempeä anteeksiantosi voi sovittaa sen ja antaa rahtua rauhaa täältä lähtevälle sielulleni. Gerda, oma lapseni! Minä olen julman vääryyden tehnyt sinulle. Minä olen, sokeana vanhoissa, halpamaisissa ennakkoluuloissa ja omassa tunnottomassa itsekkäisyydeseäni, ainoastaan sentähden kuin sinä olit nainen, huonon osan sinulle antanut, olen estänyt henkesi luonnollisen kehityksen, katkeroittanut nuoruutesi ja tehnyt sinut perinnöttömäksi veli-raukkasi tähden, jonka sisällisessä heikkoudessani onnettomaksi saatoin, valmistin hänelle väärän elämän suunnan ja liian aikaisen haudan. Rangaistukseni on ollut kova, mutta oikea. Pitkät, kolkot vuodet olen minä murheessa ja mielimurteissani koetellut itseäni ja mietiskellyt elämän totuutta. Minä olen oppinut ymmärtämään naisen arvon ja hänen Jumalalta itseltä saaneen samat oikeudet, joita me miehet vuosituhansien kuluessa häpeällisesti ilman mitään oikeutta olemme polkeneet. Rakas tytär! Isälle, joka ryösti sinulta pyhät oikeutesi, olet sinä lahjoittanut hellän vanhuuden kodin, oman voimasi luoman, Herran Jumalan siunaaman. Sinussa olen minä nähnyt todellisen naisen korkeudessaan, jalon äidin kasvattaman. Minä tahdoin kasvattaa orjan, mutta hän kasvoikin sankarittareksi. Kiitos, rakas tytär! kaikesta siitä lohdutuksesta ja opetuksesta, kuin sinä minulle antanut olet, ja anna minulle anteeksi rikokseni!

Liikutuksen vallassa vaipui Gerda polvilleen vuoteen viereen ja painoi huulensa kuihtuneesen käteen, josta hän piti kiini.

Vanhuksen puhuessa puhkesi suuren, yltäkylläisen ilon säde iäkkään äidin silmästä, kuin hän istui puolisonsa vuoteen ääressä. Tämä tunnusti itsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi heikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja jalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi hän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt. Kaikki oli sovintoa ja selvää.

Kuin Gerda oli noussut, ja muutkin läsnä olevat hiljaa ja kunnioituksella jättäneet huoneen, ett'eivät häiritsisi vanhusta, jonka heikot voimat näyttivät kovin rauenneilta, jäi äiti yksin hänen luoksensa, kumartui häneen, sulki hänet syliinsä ja painoi suutelon hänen huulilleen. Tässä suutelossa, joka rakkaudella jälleen yhdisti vanhat puolisot, hengähti kuoleva pakenevan henkensä. Hiljaa uinahtaen makasi hän jälleen, voitetun rakkauden suutelo vienosti hymyilevillä huulillaan ja ilta-auringon siunaava loiste otsallaan.

Sen päivän illalla kuin vanhan isän hautaus oli vietetty, seisoi Gerda surupuvussa yksinään peräkammiossaan syvissä ajatuksissa, nojaten kasvonsa tuoksuviin ruusuihin kukkapöydällä. Leonard astui sisään ja lähestyi häntä.

-- Gerda! sanoi hän. Minä lähden nyt kotiin, mutta minä olen ajatellut jättää Leon tänne luoksesi suven ajaksi. Sen palkinnon hän todellakin ansaitsee.

Gerda katsoi ylös.

-- Sinä lähdet? sanoi hän tarkkaavalla, kysyvällä katseella.

- Niin!

Syvä liikutus, suuri, puhdas sielunvoima, paistoi Leonardin silmistä, ja loi kirkkauden hohteen hänen vanhentuneille, mutta vielä kauniille, surusta ja syvistä ajatuksista jalostuneille kasvoilleen, voittoloisteen hengen taistelusta lihan ja itsekkäisyyden kanssa.

-- Niin, Gerda, sinä jalo, sinä armas! sanoi hän. Minä menen pois, enkä pyydäkkään edes jäädä tänne, sillä nyt olen minä oppinut selvästi ymmärtämään sinun sielusi, sinun menetystapasi, oppinut ymmärtämään ne ikuiset, pyhät oikeuden ja vääryyden käskyt ja sen järkähtämättömän rangaistuksen, jonka pitää kohdata jokaista, joka vaan uskaltaa sohaista niitä. Sinä kysyit kerran minulta, kuinka olisin sinun asemassasi menetellyt. Minä vastasin, että minä olisin hyljännyt sinut. Minä en peruuta nytkään niitä sanoja, mutta minä lausun saman ankaran tuomion itsestänikin. Minä en vaadi nyt enään kuten ennen itsekkäisessä julkeudessani lempeämpää tuomiota, suurempaa armoittelua sen tähden, että minä mies olen. En! Tuomiosi oli oikea ja jalo, ja sittemmin olen mitä täydellisimmästä vakuutuksestani tuominnut itseni samalla tuomiolla. Minä en ansaitse olla sinun puolisosi. Ja sentähden minä menen pois. Minä menen rauhaan, Gerda! Iloinen ei ole sydämeni, mutta se on rauhallinen, ja minä kiitän Jumalaa, joka sinussa on ilmoittanut minulle totuuden. Voi hyvin, rakkaimpani!

Hän ojensi Gerdalle molemmat kätensä ja hänen katseessaan oli korkia rakkaus, puhdas kaikesta tomun kuonasta, katseessa, joka läpäsi tuskan kyynelusvan hänen silmässään.

-- Jää hyvästi!

Gerda kohtasi hänen katseensa. Tarkkaava, kysyväinen näkönsä oli muuttunut toivorikkaaksi iloksi. Hän laski kätensä puolisonsa käsiin.

-- Älä mene pois, Leonard! helähti hänen äänensä, kirkas ja suloinen kuin armoituksen autuaallisen sanoma hengeltä tuomitulle, joka oli suoriutunut maailman kanssa ja hurskaassa nöyryydessä kävi päin kohtaloansa. Nyt, jatkoi hän, seisot sinä edessäni siinä jalossa ihmisellisessä korkeudessa, jossa minä olin nähnyt sinut hartaimmissa rukouksissani, toivoin vienoimmissa unelmissa. Ole tervetullut, rakkaani!

Hän taittoi suloisesti tuoksuvan valkoisen ruusun suuresta kukkivasta ruusukasvista edessänsä ja ojensi sen Leonardille.

-- Punaiset ruusumme, sanoi hän, ovat kuihtuneet. Meille kukkivat valkoiset. Olkoon tämä morsiamen tervehdys sulholle uutena hääpäivänä!