Chapter 11

Äkkinäinen, aivan aavistamaton, mullistus Gerdan kodissa ja hänen poismatkustuksensa herättivät, kuten on ymmärrettäväkin, suurta hämmästystä hänen entisessä kotiseudussaan. Se oli pitkän pituiset ajat ainoana keskusteluaineena, ja siitä kuului arveluja selityksiä, toinen toistaan kummallisempia, niinkuin sellaisissa tapauksissa on tavallista. Nämät puolisot, jotka monta vuotta olivat olleet yhdessä ja kaikkien mielestä olivat olleet jalon avioparin mallikuva, he nyt erosivat äkkiä, oikeinpa hätäilemällä, kenenkään koskaan kuulematta sanaakaan, ei edes pienintä vihjaustakaan oikeasta syystä sellaiseen eroon. Tuo hieno, korkeasti sivistynyt, nuhteeton vaimo hylkäsi äkkiä kotinsa ja puolisonsa, sen puolison, jolle hän tämän tuottamina onnettomuuden päivinä itsensäkieltäväisellä miehuudella oli pysynyt uskollisena, hylkäsi hänet juuri nyt, kuin heidän oli onnistunut jälleen saada kotinsa kuntoon, ja heidän aineellinen tilansa tuli päivä päivältä yhä turvallisemmaksi ja toivehikkaammaksi. Mikähän salaisuus oli tähän kummalliseen tapaukseen kätketty? Yleinen sääli tuli tuon ilmeisesti sortuneen, hyljätyn puolison osaksi, jonka suljetuilta huulilta ei koskaan sanaakaan päässyt arvoituksen selitykseksi; hän vetäytyi vaan lukuisain ystäväinsä ja tuttaviensa seurasta, kieltäytyi antamasta apuansa siihen historialliseen teokseen, jota hän mainitsi tuona kovaonnisena iltana, sulkeutui poikineen yksinäiseen kotiinsa, ja jonkun ajan kuluttua näkyi vaan rappioinen varjokuva äskettäin niin eloisasta miehestä. Ihmisten innostus meni tässä salaperäisessä asiassa niin pitkälle, että koetettiin tutkia sitä pikkupojalta, joka oli isän ainoana seurana, mutta poika, joka ei aavistanutkaan syytä äidin poismenoon, mutta hyvin ymmärsi, että suuren, surullisen syyn siihen täytyi olla, ei voinut, taikka ei tahtonut antaa uteleville mitään selkoa. Hän naurahti vaan surkumielin ja vastasi, että hänen oli hyvin ikävä äiteä, mutta hän kyllä vielä saisi tavata hänet. Sellaista tapausta ei luonnollisesti voitu jättää rauhaan, ennenkuin oli niinpaljon kuin mahdollista sitä tutkisteltu ja arvaeltu. Sellaista makupalaa ei ole joka päivä pureskeltavana. Muutamat olivat varmuudella tietävinään, että Ivarssonin herrasväki ei ollutkaan niin onnellinen, kuin luultiin, sillä mies oli ollut oikea tyranni vaimolleen. Kukahan olisi voinut ajatella mitään sellaista hänen iloisesta, sydämellisestä olennostaan! Mutta niin kuitenkin oli. Toiset huhut kuiskasivat Leonardin aviollisesta uskottomuudesta ja panivat kauniin palvelustytön jonkinlaiseen yhteyteen hänen rikoksensa kanssa. Mutta Gerdahan oli ottanut tytön mukaansa. Tätä hän ei luonnollisesti olisi tehnyt, jos tämä olisi ollut syyllinen. Sehän oli selvää! Tämä huhu siis näytti heti perättömyytensä ja sammui jo alkuunsa. Kerran saatiin kuulla, mutta kovalla vaitiolon ehdolla, sekin surullinen salaisuus, että rouva Ivarsson, "joka aina lie ollut vähän kummallinen," äkkiä olisi tullut mielenvikaan ja että hänen matkansa tarkoituksena on saada oleskella jonkun aikaa jossakussa Ruotsin hulluinhoito-laitoksessa. Sentähden oli kaikki käynyt niin hiljaisuudessa, sentähden ei hän käynyt missään hyvästijättämässä ja sentähden lähetettiin palvelustyttökin hoitamaan häntä matkalla. Mutta lapset? Miksi ne olivat mukana? Vai ehkä sairaan päähän oli pistänyt tahtoa pitää ne luonansa, ja hänen annettiin seurata tahtoansa, ett'ei enempää hänen mieltänsä häirittäisi. Maisteri Ivarsson raukka, niin kyllä! Sitä herttaista miestä! Oliko ihme, jos hän näyttikin sortuneelta ja vetäytyi yksinäisyyteen surussaan? Mutta myöskin tiettiin kertoa, että Gerda tervejärkisenä oli valmistellut matkatarpeitaan ja vieläpä ottanut lainan hengenvakuutustaan vastaan. Kaikkea tätä ei hän olisi voinut tehdä, jos hänen järkensä olisi ollut suunniltaan. Ei, sehän on ymmärrettävä! Niinmuodoin tuon mielenvika-jutun täytyy olla erehdys. Mutta entäs laina? Siinä uusi arvoitus uteliaille. Hän otti lainan hengenvakuutustaan vastaan! Hänen miehensä ei ollut varustanut häntä matkarahoilla, vaan hänen täytyi hankkia itse omat varat. Siinä oli jotain erinomaista. Vaimon täytyi olla syyllinen, ja hänen oli täytynyt antaa aihetta eripuraisuuteen. Muuten olisi Leonardin täytynyt kustantaa hänen matkansa ja maksaa hänen ja lapsien elatuksen. Niin oli itse selvää, että Gerda oli syyllinen. Niin pitkälle oli tultu asian varmuudesta. Mutta nyt oli aprikoittava, minkälainen hänen vikansa oli. Oltiin yhtä mieltä siinä, että tämä esikuvaksi kelpaava nainen oli ollut uskoton vaimo. Juuri niin, sitenhän olikin! Ja muisteltiin tuota pikaa koko joukko seikkoja, jotka ennen, kuin ei ollut mitään syytä epäluuloon, olivat olleet huomaamattomissa, mutta nyt paljastuivat sitä kirkkaammassa valossa ja osoittivat selvästi, että oikeassa oli sittenkin heidän arvelunsa. Muistettiinpa, kuinka Gerda siinä ja siinä tilaisuudessa oli hymyillyt omituisella tavalla sille tai sille herralle, kuinka hänen miehensä jossakin tilaisuudessa oli näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, kuinka hänet eräänä iltana oli kohdattu kahden vieraan mieshenkilön kanssa, ja kuinka hän oli punastunut mainittaessa, jotakin nimeä, josta oli väitelty j. n. e. j. n. e. äärettömyyksiin. Olipa sentään kummallinen supatus seurapiireissä alemmasta ylhäisempään saakka! Niin turmeltunut oli silloin maailma! Kukahan olisi sentään voinut luulla mitään sellaista tästä hienosti sivistyneestä, päältä niin siveellisestä, sanoissaan niin totisesta naisesta, joka aina lausui mitä puhtaimpia mielipiteitä! Ei! Ei pidä luottamustaan panna kehenkään. Ja kaikki ne sitte, jotka olivat seurustelleet tuon karkurin kanssa, ja pitäneet häntä ystävänään, miten suureen kauhistukseen he joutuivat! Ajatteles, jos heidän siveellisyytensä olisi kärsinyt vahinkoa tästä seurustelemisesta -- ja heidän nuoret tyttärensä sitten! Ajatteles, että hän oli "semmoinen ihminen," eikä siitä ollut aavistustakaan! Huu, miten harmillista! Minkälainen häväistys! Ja se miesparka sitten! Se oivallinen mies-raukka! Miten surkuteltava hän oli! Ja kuinka jalomielisesti kärsi hän kovan onnensa! Ei sanallakaan tahtonut ilmoittaa tämän kelvottomuutta! Hyvin kummallista oli kumminkin, että Leonard oli jättänyt hänelle kaksi lastansa. Ja vielä juuri ne pienet tytöt! Minkälaisen kasvatuksen, minkälaisen siveellisyyden voi äiti heille hankkia? Vieläpä jotkut mainita sujahuttivat: "kukapa tietänee syyn, miksi Leonard vähemmän oli mieltynyt nuorempiin lapsiin? Hän piti kumminkin vaan pojan." Kuin huhu mainitsi, että Gerda oli lukemassa Upsalan yliopistossa, silloin nuot ankaran siveelliset juoruseurat vasta oikein rupesivatkin. "Hänellä oli aivan nuoresta tytöstä saakka ollut kummallisuutensa, ja taivas tiesi, mitä hänestä olisi tullut, jos ei hänellä olisi ollut kunnioitettavia vanhempia, jotka olivat häntä silmällä pitäneet? Johan hänessä silloin oli tuo oppikiihko, ja hän olisi tahtonut matkustaa Upsalaan, mutta isä pani vastaan, ja niin siitä ei tullut mitään. Ja nyt, vaikka hän on ollut naimisissa niin monta vuotta ja vielä sellaisen erinomaisen miehen kanssa, ja vaikka hänellä jo on suuria lapsia, -- vanhin poikakin on jo kaksitoista vuotias, -- lähtee hän tuota päätä miehensä, lapsiensa ja kaikkien luota ja rupee kuin mielipuoli lukemaan Upsalassa, vanha ihminen nuorten poikain seassa! Harjoittamaan tieteitä! Niin juuri, niin! Tieteet ovat vaati tekosyy. Asian oikea laita on se, että hän on kevytmielinen ihminen, ollen muka siveellinen hyvinkin perinpohjin, mutta oikeastaan hän ei viihtynyt kodissaan eikä saanut mitään mieltymystä pyhistä velvollisuuksistaan puolisona ja äitinä, vaan ikävöi vapaasen elämään, tuonne kauas nuorten miesten seuraan yliopistoon! Siinä oikein näkee, kuinka tuon mainion naiskysymyksen laita on ja näkee, ett'ei niillä, jotka sitä suosivat, ole mitään oikeata siveellisyyttä. Jos hänellä todellakin olisi ollut oikea harras mieltymys tieteisin, niin olisihan hän saanut täällä kotona professorien edessä oppia niitä. Ei hänen olisi tarvinnut karata miehensä ja lastensa luota sentähden, mutta hänelläpä onkin vaan muut innostukset, sehän on selvää ja ymmärrettävää. Ja sitä mies raukkaa! Miten hän on surkuteltava! Ja hänen, kuin piti olleen niin sydämellisesti kiintynyt häneen ja pitäneen häntä niin suuressa arvossa! Ja hän kantaa onnettomuutensa kuin mies! Nainen, sellainen kuin hän, sellainen julkea teeskentelijä, hän on oikein häpeä sukupuolelleen. Eihän enää voi luottaa ainoaankaan vaimoon, näyttäköön hän kuinka kunnialliselta tahansa, sillä kukas olisi uskonut mitään semmoista tästä? Mutta mitäs kaikkea ei saisi nähdä ja kokea! Ajat huononevat huononemistaan."

Melkein siihen tapaan loruiltiin. Mokomia päätelmiä lausuttiin häpeämättömällä varmuudella asiasta, joka kuitenkin jokaiselta ilman eroitusta oli oikeastaan kätketty aivan tietämättömiin ja vielä sitten ilman vähintäkään todistusta häjyjen johtopäätöksiensä totuudesta. Niin käy aina maailmassa. Niin tunnollinen ja hellä on aina ankarasti siveellinen yhteiskunta tuomitessaan seikkoja, joita se ei tunne ja henkilöitä, joita se ei ymmärrä.

Oudoksuttiin kovasti, kuin ei Leonard kuuluttanut sanomalehdissä karannutta vaimoansa ja tutkittiin innolla virallista lehteä kuitenkin löytämättä ikävöityä ilmoitusta. Uusi jalomielisyyden ilmaus petetyssä miehessä! Hän oli liian kunniallinen julkisesti ilmoittaakseen vaimonsa häväistystä ja kokonaan repiäkseen siteen heidän välillään.

Siten kului vuosi. Leonard, tosin eläen hyvin erillään maailmasta, oli kuitenkin kunniottettavalla miehuudella luonut päältänsä surun masentavat kahleet ja etsinyt lohdutusta väsymättömässä työssä. Hän oli loistavilla arvolauseilla ottanut filosofian tohtorin arvon, ja hän vihittiin siihen samaan kevään vihkiäisissä, vuosi Gerdan lähdöstä, ja harvinaisesta onnen sattumuksesta, juuri samana päivänä, kuin hän Upsalassa suoritti opettaja-kandidatitutkintonsa; tästä omituisesta tapahtumasta sai Leonard hämmästyksellä ja liikutuksella tiedon ruotsalaisten sanomalehtien ilmoituksista, samoin kuin Gerdakin samoilla tunteilla suomalaisista lehdistä huomasi ilmoituksen heidän yhteisestä juhlapäivästään. Kuin lukemiset tohtorin arvoa varten olivat päättyneet, alkoi Leonard kirjoittaa suuremmoista kirjallista teosta, johon hän jo kauan oli valmistaunut ja koonnut aineksia. Väsymättömällä ahkeruudella toimitti hän työn loppuun ja hän sai siitä sekä kunniaa että tuloja. Synkeä vakavuus oli vetäytynyt ennen niin hilpeän miehen kasvoihin ja olentoon. Hänen sielunsa oli sen kostoniskun kautta, joka oli hänen vaimonsa järkähtämättömässä tuomiossa kohdannut häntä, herännyt ihan valveille puoleksi tietämättömän itsekkäisyytensä tyytyväisestä uinailustaan, ja sen huikaisevassa valossa näki hän selvästi tämän itsekkäisyyden kaikissa väärissä, kaunistelluissa perusaatteissaan, sen oikeassa valossa ja arvossa. Hän huomasi minkälaisessa harhaluulossa hän ja useammat hänen sukupuolestaan olivat eläneet. Hän tunsi sielunsa sisimmässä, että hänen puolisonsa oli oikeassa, ja hänen mielensä oli todellakin siksi rehellinen, ett'ei hän koettanut tukahuttaa tätä tunnetta. Hän sen sijaan vaipui totisiin mietteisin elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja lujasti päätti hän kestää uljaasti tulikokeen sielunsa jalostamiseksi. Gerdan kanssa ei hän ollut kirjevaihdossa, koska tämä ei ollut kehoittanut häntä siihen ja hän, heikompi puolue, oli liian ylpeä rukoillakseen suostumusta siihen. Mutta hänen poikansa kirjoitti usein äidille ja sai häneltä pitkiä, palavan rakkaita vastauksia. Tämä lapsen ja äidin kirjevaihto oli ainoa yhdistys puolisoitten välillä.

Niistä häjyistä solvaisevista puheista, joita hänen vaimostaan oli kulkemassa, jopa heidän niinsanottujen ystäväinkin kesken, ei Leonardilla ollut mitään aavistusta, sillä ei yksikään parjaaja ollut rohjennut hiiskahtaa hivaustakaan tuolle surunalaiselle miehelle tästä asiasta; hän vaan uskoi päinvastoin varjon koko salaperäisestä tapauksesta lankeavan yksin hänen ylitsensä, mutta hän päätti sen, ansaittuna rangaistukselta, nöyryydellä kantaa. Mutta erään kerran, se oli toisena vuotena Gerdan poislähdöstä, kertoi hänelle hänen rakkain ja luotettavin ystävänsä, nuori lääkäri, mitä halventavia huhuja ja luuloja yleisöllä oli hänen puolisostaan, ja mainitsi erittäin kaksi henkilöä hänen enin kunnioittamista ystävistään, jotka useassa tilaisuudessa hävyttömällä tavalla oli puhuneet hänen vaimostaan. Leonard joutui hämmästyksiin ja mielenmurheesen. Hänen puhdas, jalo puolisonsa, joka oli pannut oman onnensa, oman äidinsydämensä siveellisen vakuutuksensa uhriksi, hän oli mitä häpeällisimpäin epäluulojen esineenä ja parjausten pilkkana, ja hän, oikea syyllinen, rikoksellinen, häntä surkuteltiin ja sääliteltiin, häntä jokainen kunnioitti!

Joku aika sen jälkeen oli hän kutsuttu erääsen suurenmoiseen juhlaseuraan, jossa oli herroja ja naisia kaupungin arvokkaimmista perheistä. Tässä tilaisuudessa olivat molemmat "ystävät," jotka Gerdan kunniaa olivat solvaisseet, myöskin saapuvilla. Illallisella, kuin imartelevilla sanoilla onniteltiin Leonardia eräästä kirjoituksesta, jonka hän oli julkaissut sanomalehdessä ja joka oli herättänyt suurta huomiota, ja kuin hänelle esiteltiin hänen maljansa, nousi kunnioitettu mies seisomaan. Kalpeana silmäili hän ympärillään olevaa seuraa vakaalla katseellaan, totisempana ja surullisempana kuin tavallisesti, ja sanoi:

-- Kunnioitettavat naiset ja herrat! Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, että minä käytän tätä tilaisuutta, kuin minä olen tässä lukuisassa, hienosti sivistyneessä seurassa, jossa on myöskin saapuvilla moni, joka on tehnyt minulle kunniaa, sanomalla olevansa minun ja vaimoni ystävä, tätä tilaisuutta, antaakseni selitystä, jota oma kunniani ja rakkauteni ja kunnioitukseni puolisooni eivät kauemmin salli minun salata. -- Tietoihini on tullut, että on koetettu antaa kaikenlaisia vaimoni kunniaa solvaisevia selityksiä hänen lähdöstään tältä seudulta.

Hämmästystä ja jännitettyä uteliaisuutta osoittava liikenne kävi läpi koko lukuisan seuran.

-- Syy, jatkoi Leonard soinnuttomalla, mutta jykevällä äänellä, syy hänen lähtöönsä tästä kaupungista, onnellisen yhteiselämämme rikkumiseen, on minun, minun yksinään. Puolisoni on puhdas ja moitteeton kuin äsken satanut lumi. Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut uskollisuuteni, pettänyt vaimoni ja häväissyt avioliittomme häpeällisen kevytmielisyyden teolla. Vaimoni jalo vakuutus ei sallinut hänen enää puolisona elää rinnallani. Rangaistukseni on kova, mutta oikea. Minä taivun kunnioituksella hänen tuomioonsa, ja sydämessäni asuu hän pyhänä suojelusenkelinä, jota ei mitkään pahat vimmaukset lähetä uskaltane.

Hiljaisuus vallitsi kokoontuneissa. Joka sydän oli tullut vastustamattomasti liikutetuksi, kuin tuo oman syyllisyytensä kautta niin kovasti koeteltu mies, voittaen oman ylpeytensä, pestäkseen vaimonsa syyttömästi loukatun kunnian, astui esiin kokouksessa, jossa hän melkein oli kunniavieras, ja paljasti salatun rikollisuutensa. Jokainen tunsi Leonardin antaessa tätä selitystä, että joka sana siitä oli totta. Sen luki hänen silmistään, ja oli ymmärrettävä, ett'ei kukaan mies näin julkisella tavalla, näin avoimin katsein, olisi ottanut päällensä vaimonsa rikollisuutta, vaikk'ei tämä koskaan olisi ollut hänelle niin rakas, hänen maineensa pelastaminen hänelle koskaan niin kallis. Uskottiin ehdottomasti ne sanat, mitä lausuttiin. Ei yksikään epäillyt tällä hetkellä Gerdan viattomuutta.

Leonard kumarsi seuralle, ja kuin illallinen oli loppunut ja malja esitelty kunniavieraalle vähää ennen pöydästä noustua, otti hän hattunsa poistuakseen. Isäntä lähestyi häntä ja pusersi ääneti hänen kättään. Muut läsnäolevat seurasivat esimerkkiä, ja1 Leonard huomasi olevansa heti liikutetun joukon keskellä, joka kunnioituksen ja säälin katseilla ääneti puristi hänen käsiään. Hän vastasi sanaakaan lausumatta käden puristuksiin, tervehti seuraa syvällä kumarruksella ja katosi.

Hämmästynyt, liikutettu mieliala kesti vielä kokoontuneissa. Kuiskailtiin siellä täällä. Tämä oli siis tosi, asian oikea laita! Tämä kelpo mies oli siis syyllinen, hän oli tehnyt aviorikoksen! Mutta miten jalomielisesti hän nyt tunnusti vikansa! Eikö hänessä sittenkin ollut jalo itsetuntoisuus! Hiljainen ihmetyksen kuiskina rupesi kuulumaan äänettömästä joukosta. Harvinaista oli, että mies puhdistettuaan vaimonsa kunnian ja tunnustettuaan vikansa, oli kokoontuneiden ja melkein koko yleisönkin mielestä vielä viehättävämpi ja enemmän arvossa pidetty henkilö kuin koskaan ennen, mutta Gerda sitä vastoin yhtä moitteellinen, kuin ennenkin. Nähtiin ainoastaan Leonardin kärsivä muoto, hänen hyljätty tilansa, kuultiin ainoastaan hänen ylevää tunnustustaan, mutta ei ollut silmää näkemään sitä korkeaa siveellisyyttä, jonka käskystä hänen vaimonsa oli uhrannut oman sydämensä, onnellisen asemansa yhteiskunnassa. Häntä sanottiin sydämettömäksi, itsekkääksi ihmiseksi, leppymättömäksi olennoksi, turhanpäiväiseksi luulijaksi. Hänen käytöstään mainittiin halpamaiseksi ja epänaisekkaaksi, sillä hänenhän täysi-ikäisenä naisena olisi pitänyt ymmärtämän, että miehet, jaloimmatkin, voivat syttyä himoihin, joilla ei ole mitään yhteyttä heidän sydämensä kanssa, ja että ymmärtäväisen ja rakastavan vaimon velvollisuus on lempeällä anteeksiantavaisuudella menetellä sellaisissa hairahduksissa. Sellaisella menettelytavalla saa yhä hellemmän ja hartaamman luottamuksen mieheltänsä, mutta ei suinkaan törkeässä leppymättömyydessään, kiroomalla ja hylkäämällä häntä. Tällä tavalla ei kenenkään oikeamielisen vaimon tule menetellä. Kaukana siitä! Ja ajatteles! Tämä niin kovasti kohdeltu mies, hän astuu kumminkin tunnustamaan vikansa suuren seuran edessä, suojellakseen sydämettömän vaimonsa kunniaa. Kuinka rakkaan hänen sentään täytyy olla hänelle, ja eikö hän sentäänkin ole hyvin jalo! Mutta vaimo ei luonnollisesti ole häntä koskaan ymmärtänyt. Jos hän, vaimo, olisi ollut rikollinen, niin, olisi miehen luonnollisesti sopinut hyljätä hänet, sillä onhan miehellä oikeus vaatia naiselta mitä moitteettominta elämää. Mutta miestä ja sitte niin eriomaista miestä, tuomita häntä niin halpamielisesti! -- Leonard niin muodoin pysyi jalona, sääliteltävänä, kuin sitä vastoin Gerdaa, joskin hänen kunniansa oli pelastettu, moitittiin rikolliseksi puolisoksi. Maailma on auttamatoin.

Emme suinkaan tahdo väittää, ett'ei Leonardin ylevämielinen käytös ollut omiaan herättämään sekä kunnioitusta että sääliä häneen, mutta mielestämme Gerdankin menetystavalle olisi pitänyt tehdä vähäisen oikeutta.

Neljä vuotta oli kulunut puolisoitten erosta. Leo oli tänä keväänä päässyt ripille ja suorittanut ylioppilastutkinnon melkein samaan aikaan. Iloa ja rakkautta tulvaava kirje, jonka Gerda kirjoitti pojalleen, onnitellen häntä kahdenkertaisen, tärkeän juhlan johdosta, jota hän oli viettänyt, sisälsi kuitenkin surullisen ilmoituksen. Vanha isoisä, joka koko talven oli ollut hyvin heikko, oli nyt kevään tullen käynyt yhä heikommaksi ja oli täytynyt kääntyä vuoteen omaksi, josta hän luultavasti ei enää nouse. Vanhus, joka oli valmis jättämään elämän, lähetti nuorelle tyttären pojalle, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen, hartaimmat onnentoivotuksensa tärkeään askeleesen, jonka tämä juuri nyt oli ottanut elämään. Liikutettuna ojensi nuorukainen kirjeen isälle, joka luki sen ja vaipui syviin ajatuksiin. Sen jälkeisenä päivänä sanoi hän pojalle:

-- Leo! laita itsesi valmiiksi. Me lähdemme tervehtimään äitiä ja vanhuksia. Laiva lähtee yöllä.

Hurmaannuksiinsa ihastui poika odottamattomasta, ilahuttavasta uutisesta, joka mitä ihanimmaksi todellisuudeksi aivan kuin tenho-iskulla muutti hänen sydämensä hartaimman halun, jota hän ei ollut rohjennut sanoiksi lausua. Syliinsä sulki nuorukainen isänsä, kyynelten tulvatessa hänen säteilevistä silmistään.

Muutama tunti myöhemmin istui tuo totinen mies ja iloisesta malttamattomuudesta värähtelevä nuorukainen valoisana, tyynenä kevätyönä laivankannella, matkalla autuaalliseen päämääräänsä.

Seuraavan päivän illalla, kuin Gerda tuli koulusta ja astui kotiinsa, lensi häntä vastaan kaunis, tummakutrinen nuorukainen, sulki hänet rintaansa, suuteli häntä lukemattomat kerrat oikein raivosasti ja kostutti ilokyynelillään hänen poskensa, ja kuin viimeinkin tuo pitkä syleily oli loppunut, astui Gerdan luo hänen miehensä, hopeasäikeitä tukassa ja parrassa ja silmissä rakkaus, puhtaammaksi palanut kuin hopea ja kulta kaipuun ja itsekoetuksen sulatusuunissa, ja ojensi hänelle kätensä. Gerda ei ensi hämmästyksissään poikansa kohdattua ollut huomannut, että toinenkin henkilö oli huoneessa. Hän luuli, että poika oli tullut yksin tervehtimään häntä ja vanhuksia. Nyt seisoi Leonard hänen edessään. Luja vaimo, joka niin monet kerrat päivien ja öitten unelmissa oli tämän kohtauksen nähnyt, joutui aivan liikutuksiin kuin unelma oli muuttunut todellisuudeksi, mutta hän hillitsi itsensä. Kalpea oli hän, mutta katse rehellinen, sen syvyydestä pilkoitti koko hänen suuri rakkautensa, hänen sydämensä salainen, sanomaton ilo nähdä jälleen hyljättyä rakastettuansa, laskea kätensä hänen käteensä.

-- Anna anteeksi! sanoi Leonard. Minä olen tullut Leon mukana tervehtimään sinua ja tapaamaan "vanhaa iso-isää," ennen kuin hän täältä lähtee.

-- Tervetuloa!

Puolisot istuivat myöhään yöhön puhelemassa suuresta yhteisestä ihastuksestaan, lapsista, ja niistä joutuivat he vähitellen itseensä, työskentelyihinsä ja pyrintöihinsä. Toukokuun yö kävi jo päivälle, kuin he nousivat ja sanoivat toisilleen hyvää yötä.

-- Ja Katarina? kysyi Leonard.

-- Katarinan laita on hyvin. Hänellä näytti olleen erityinen taipumus taide-käsityöhön. Minä lähetin hänet kehittämään taipumustaan. Hän edistyi jättiläis-askelin, ja hänellä on nyt opettajatarpaikka eräässä käsi työ-koulussa maaseudulla,

-- Ja hänen lapsensa?

-- On kuollut. Tyttö-pienokainen oli hurmaavin olento, mitä saa nähdä. Hän oli perinyt äidin ihmeteltävän kauneuden. Minä pidin sen luonnollisesti luonani, kuin Katarina lähti käsityö-kouluun. Mutta kuin tämä oli puolen toista vuoden vanha, ja voi sekä kävellä että puhua, tuli kova keuhkotulehdus ja päätti pienokaisen elämän. Kuin lääkäri selitti kaiken toivon menneen, ilmoitin minä sähkösanomalla Katarinalle. Hän saapui kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Vaikka hän oli paljon saanut kärsiä lapsensa tähden, suri hän nyt kuitenkin itsensä aivan epätoivoiseksi. Minä, joka kuoleman kautta en ole menettänyt yhtään lasta, olin huono lohduttajaksi. Jumala siunatkoon pienokaista, jonka ei koskaan tarvinnut kokea elämän tuskia!

Gerda kääntyi pöytään, jossa oli muutamia valokuvia kehyksissä, pari vartalokuvaa ja joitakuita muita korukappaleita. Suurin valokuvista oli Leonardin muotokuva. Tämän edessä oli kaunis kukkavihko tuoksuvista kielokukista. Gerda otti yhden taulun, ympärillä luonnikkaasti leikattu kehys, se oli mitä herttaisimman lapsukaisen kuva, ja ojensi sen Leonardille.

Heleä punerrus lennähti tämän kalpeille kasvoille, ja hänen kätensä vapisivat, kuin hän otti taulun. Ääneti katseli hän liikutuksella kuvaa.

-- Kehys on Katarinan työtä. Eikö se ole kaunis? sanoi Gerda, ottaessaan taulun takaisin, ja pani sen paikalleen.

Leonard nyökkäsi myöntävästi.

-- Mikä tuon pienokaisen nimi oli?

-- Gerda. -- Hyvää yötä, Leonard!

-- Hyvää yötä!

Puolisot erosivat aamun valetessa, koettaakseen viimeinkin lepoa, mutta ei kumpanenkaan heistä edes uinahtanut tänä yönä yksinäisellä vuoteellaan.

Rauhaisaan sairashuoneesen paistoi kevätillan suloaurinko. Kalpeana ja hiuenneena, tukka ja parta hopeavalkonen, lepäsi vanha isoisä vuoteellaan, ympärillä puoliso, lapset ja lastenlapset. Hänen sisäänpainuneet silmänsä katselivat kuolevaisen kirkkaalla katseella rakkaitansa ympärillään.

-- Eikö se ole suloista ja oikein hyvä, sanoi hän, se on suuri Herran Jumalan armo, armo, jota minä vanha syntis-parka en ole ansainnut, -- koskas armo sentään onkaan ansio? -- että minä viimeisinä hetkinäni saan nähdä teidät kaikki rakkaimpani koossa ympärilläni -- Kiitos, Leonard, ettäs tulit!

Hän nyökäytti päätään vävylleen.