Chapter 10

-- Minä en ole, huomautti Gerda, ainoastaan ihmetellen, vaan myöskin kummastellen kuunnellut, kuinka älykkäästi, kuinka viekkaasti tuumitellen puolustit rikostasi. Se oli raa'an voiman, miesten itsekkäisyyden keksimää ja vaan halujen hillitsemättömän vallan eduksi ja naisen terveen päätösvoiman sekaannuttamiseksi. Mutta sinä olet paljon erehtynyt, jos sinä olet odottanut minun olevan tuollaisia kurjia heikkotahtoisia, yksinkertaisia naisia, jotka alamaisella kunnioituksella taipuvat herrojensa mukavain lakimääräysten mukaan. Ei! Järkähtämättömän, jumalallisen siveyslain käskyissä ei ole mitään ehtoja eikä poikkeusmääritelmiä niin toista kuin toistakaan sukupuolta varten. Kuudes käsky on lausuttu samalla järkähtämättömällä ankaruudella sekä miehelle että naiselle. Ja eikö naisen orjuuden historia selvään näytä, kuinka mies pääsee rankaisematta rikoksista, joista nainen puoleltaan joutuu kovaan edesvastaukseen; se osoittaa kuinka mies pidetään vapaana, kuin sitävastoin koko rikoksen kuorma sälytetään heikon naisen hartioille. Mutta minun elämäkertani ei ole kuuluva tuohon historiaan, minun nimeäni ei piirretä niitten lukemattomien vaimo-raukkain joukkoon, jotka ovat alentaneet ihmisarvonsa ja luontonsa pyhyyden, niinkuin orja itämaisen herran haaremissa, häväistyssä, rikotussa avioliitossa, jakaakseen puolisonsa rakkauden ja omistusoikeuden häneen, toisten orjain kanssa, jotka kuitenkin ovat yhtä kalliit omistajalleen kuin hänkin. Meidän täytyy erota.

-- Gerda!

Epätoivo näytti vallanneen kokonaan Leonardin.

-- Jos sinä olisit, alkoi Gerda uudestaan ja lempeämpi katse keskeytti sen jäykän katkeruuden, mikä peitti hänen kalpeat piirteensä, -- jos sinä olisit silloin, kuin minä kysyin sinulta, mitenkä olisit tehnyt minulle, jos minä olisin ollut rikollinen, jos sinä silloin olisit vastannut minulle, että sinä olisit antanut minulle anteeksi ja jälleen ottanut minut puolisoksesi, niin silloin olisin uskonut sanasi vilpittömyyden; minä olisin lukenut niiden totuuden katseestasi, -- ja minä olisin antanut sinulle anteeksi. Mutta kuin sinä selitit, että sinä ylenkatseella olisit hyljännyt minut, jos minä olisin tehnyt sen rikoksen, minkä sinä pidät itsesi oikeutettuna saamaan minulta anteeksi, kuin sinä julkisesti olet ilmaissut minulle koko huonon, itsekkään käsityksesi elämän pyhimmistä velvollisuuksista ja olet osoittanut minulle, että minä, huolimatta kaikista kauniista sanoistasi, joita lausuit arvostani, en ole sinun vertaisesi, vaan ainoastaan orja, niinkuin muutkin naiset, niin, siksi on meidän liittomme rikottu, minä en voi enää kauempaa alentua olemaan sinun puolisonasi. Meidän täytyy erota.

-- Gerda! Älä lausu tuota kauheaa sanaa! -- Anna minulle anteeksi! Unohda kaikki, mitä minä tuskissani olen puhunut. Älä minua hylkää! Minä en voi elää ilman sinua. Minä joudun hukkaan, jos sinä jätät minut, sinä, joka olet parempi puoli minussa!

-- Sinähän olet juuri äskettäin selittänyt, että miehellä on korkeampi luonne, korkeampi arvo, kuin naisella. Kuinka voin minä, nainen, sitte olla parempi puoli sinussa?

-- Sinä olet julma, Gerda. Armahda minua! Minä tunnustan vikani sinulle. Minä olen menetellyt kurjasti, kelvottomasti. Sinulla on oikeus syöstä minut luotasi, mutta älä tee sitä. Armahda minua!

-- Sinä heikko mies! Hetkinen sitten puolustit sinä niin pöyhkeästi vikaasi ja miehuullista ylevyyttäsi, mutta kuin sinä näet järkähtämättömän vakuutukseni ja päätökseni, jonka sinä luulit kumoavasi muutamilla miehekkäillä, viisailla lauseparsillasi, kuin sinun täytyy pelätä kadottavasi minut, jota sinä kuitenkin rakastat, vaikk'ei rakkauteni eikä keskinäinen onnemme olleet sinulle kylliksi, niin silloin lankeat sinä nöyrästi jalkoihini, luovut kaikeista kopeista väitteistäsi ja kerjäät minulta anteeksi antoa. Ei, Leonard! Elämä, avioliitto, ei ole mitään leikkiä, vaan pyhää todentekoa. En minä etkä sinä ole leikkikaluja, joita vaihtelevain tunteittemme kuohut voi heitellä sinne tänne. Minä pidän sinut suuremmassa arvossa, jos sinä lujasti pysyt väärissä mielipiteissäsi, kuin jos sinä kehnona pelkurina niistä luopuisitkin, mutta taas heti, kuin pelon hetki on ohitse, omistaisit ne jälleen. Ja mitä arvoa voisit sinä minuun panna, jos minä toisella hetkellä lausun lujan päätökseni ja toisella taas olen valmis kumoamaan sen? Ei mikään puhdas ja jalo, vaan ihmiselle arvoton, lihallinen rakkaus, vaadi siveellisen vakuutuksemme, ihmisarvomme uhraamista. Ei, Leonard! -- Runsas kyynelvirta puhkesi Gerdan silmistä. -- Koska minun rakkauteni sinua kohtaan, jatkoi hän, niinä tuskan hetkinä, joita minä olen kärsinyt tänä iltana, ei ole voinut peruuttaa päätöstäni, niin ei sinun epätoivosi, sinun rukouksesikaan voi sitä tehdä. Meidän täytyy erota.

Leonard oli kovin liikutettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui tuolille. Gerda istui, kuulumattomista nyyhkytyksistä vavahdellen, tuolilla, toisella puolen pöytää. Kolkkoa olisi ollut katsella, kuinka puolisot, tuskan rauentamina, istuivat ääneti hämärässä huoneessa, myöhäisenä yön hetkenä, keskellänsä olevan lampun heikossa valossa, nämät puolisot, jotka vielä olivat nuoret ja joilla oli kaikki, mikä vaan voi lisätä elämän rikkautta ja suloutta, heillä oli tietoja ja lahjoja, turvattu toimeentulo, rakastettavat lapset, -- nämät puolisot, jotka jo monta vuotta olivat yhdessä eläneet, kestäneet raskaat koetukset, surut ja ilot yhdessä jakaneet, he nyt tuossa istuivat moniahta tuntinen sitte niin rauhallisessa, mutta nyt autiossa kodissa, masentavan onnettomuuden uhreina, onnettomuuden, joka ei ollut ansaitsematon, vaan toisen puolison julkean kevytmielisyyden tuottama. Kauan aikaa kesti syvä hiljaisuus. Lopuksi nosti Leonard päänsä. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat epätoivoista päätöstä.

-- Mutta jos minä aviomiehen oikeudellani kiellän sinun jättämästä minut? sanoi hän.

-- Niin en minä tottelisi sellaista kieltoa, lausui Gerda, sävyisästi vastaan. Koska sinä olet rikkonut avioliittomme, niin ei ole mitään ulkonaisia kahleita, jotka voivat sitoa minut sinuun.

-- Mutta jos minä julkisen kuulutuksen kautta kutsuisin sinut takaisin?

-- Ja minä en tottelisi kutsumusta, niin tulisi eromme myöskin kansakunnallisen lain puolesta vahvistetuksi.

Hetkinen äänettömyyttä seurasi.

-- Ja sinä, sanoi vihdoin Leonard lempeällä äänellä, joka aina olet ollut niin hellä ja esimerkiksi kelpaava äiti, sinäkö voisit jättää lapsesi?

-- Jättää lapseni! En koskaan! He seuraavat mukanani.

-- Lapsia et sinä saa temmata minulta. Siinä saa laki päättää välimme.

-- Hyvä! Vetoo vaan tuomioistuimeen. Laki on tuomitseva minun edukseni. En minä, vaan sinä olet rikkonut avioliittomme ja menettänyt isänvelvollisuutesi.

Taas muutaman minuutin äänettömyys. Leonard kohotti äkkiä päänsä.

-- Missä on todistajat, jotka ovat kuulleet minun tunnustavan erehdykseni? kävi hän sanoiksi ivallisen rohkeasti. Tyttöä tuolla -- hän teki halveksivaisen liikkeen sinne sivulle, missä keittiö oli, -- ei tarvitse kenenkään uskoa. Hän voi valehdella.

Gerda ei vastannut mitään, mutta hänen tuskallinen, terävä katseensa saattoi Leonardin painamaan häpeissään päänsä alas.

-- Lapset päättäkööt itse, kummanka luokse he tahtovat jäädä, lausui hän taas jonkun ajan kuluttua.

-- Niin, lapset langettakoot itse tuomiansa, kuiskasi Gerda.

Hän nousi ylös.

-- Mihin sinä menet? kysyi Leonard luoden häneen jäykän katseen, joka viilsi Gerdaa sydäntä. Hänestä tuntui, kuin puolisonsa olisi pelännyt hänen heti tällä hetkellä tahtovan hänet jättää, ja hän itse näytti Gerdasta avuttomalta lapselta, kun se näkee rakkaimman ystävänsä valmiina jättämään hänet ja pelästyneellä kysymyksellään koittaa pidättää häntä. Hänen täytyi tällä hetkellä ponnistaa kaikki sielunkykynsä voidakseen olla heittäytymättä miehensä syliin ja ollakseen sanomatta: minä jään luoksesi! -- Mutta hänen täytyi voittaa sydämensä. Hän ei saanut panna alttiiksi ihmisarvoansa, ei saanut vilpistellä siveellisessä vakuutuksessaan, puolisonsa ja omassa kunniassaan, jonka pelastukseksi hän oli kestänyt niin epätoivoisen taistelun, ja hän tunsi, että jos hän olisi heikko tällä hetkellä, niin menisi tuo kalliisti ostettu voitto ainiaaksi hukkaan, sillä jos hän nyt kääntyisi puolisonsa puoleen, niin ei hän voisi enää koskaan säilyttää arvoansa miehensä silmissä.

-- Minä menen herättämään lapsia, sanoi hän.

-- Miksi häiritä heitä yösydännä?

-- Katsos! Juuri nyt täytyy minun kuulla heidän päätöksensä. Minä en voi elää tuntiakaan tietämättömyydessä siitä, ja varmuuttahan sinäkin haluat.

Hän meni huoneesta ja palasi hetkisen kuluttua, lapset mukanaan, jotka kiiruussa puettuina, kysyvillä, pelästyneillä silmillään katsella tirrittivät vanhempiin, jotka kalpeina ja vapisten seisoivat heidän edessään.

-- Mitä tämä on, isä? kysyi vanhin poika, melkein kahdentoista vuotinen Leo. Onko jokin onnettomuus tapahtunut?

Leonard käänsi päänsä pois päin.

-- Kysy äidiltä, huo'ahti hän.

Poika käänsi kysyvän katseensa äitiinsä, ja kaksi nuorinta lasta liittyivät lujasti hänen helmaansa.

-- On sillä tapaa, sanoi Gerda, puhuen vaivaloisesti, että isä ja minä olemme sopineet, että minä matkustan pois.

-- Koska sinä tulet takaisin? kysyi kymmenvuotias Hildur hätäisesti.

-- En koskaan.

Kolmiääninen sydäntäsärkevä huuto pääsi lasten rinnasta. Kovasti valittaen pitivät he äidistä lujasti kiini.

Leonard katsella tuijotti tätä ryhmää.

-- Tahdotteko jäädä, minun luokseni vai mennä pois äitinne kanssa? kysäsi hän. Te saatte itse sanoa, niinkuin tahdotte.

Nyt oli päättävä hetki käsillä.

-- Onko se totta, isä? kysyi Leo.

-- On!

Tuo ymmärtäväinen poika tunsi, että tämä hetki oli äärettömän tärkeä vanhemmille, tunsi aistimaisesti, että äiti oli voimakkaampi taistelussa, jota tässä käytiin, tunsi, että hän omasta päätöksestään ja vastoin isänsä tahtoa meni pois, jättäen tämän suureen tuskaan. Lapsi ei epäillyt hetkistäkään, ett'ei äiti olisi ollut oikeassa siinä, mitä teki, vaikka hän ei voinut aavistaa syytä siihen, mutta hänen sydämessään tuntui mitä syvin sääli isää kohtaan, ja vaikka poika rajattomalla rakkaudella oli äitiin liittynyt, olisi mieluisammin mennyt hänen kanssansa, jos hän olisi seurannut itsekkäistä haluansa, niin voitti hän nyt kuitenkin sankarimielin itsensä, kuivasi silmänsä ja meni päättävällä ryhdillä isän luo, sulki käsiinsä hänen käsivartensa ja sanoi:

-- Minä jään sinun luoksesi, isä, jos minä saan?

Leonard painoi liikutuksella pojan rintaansa vasten ja peitti hänen päänsä suuteloihinsa ja kostutti sitä kyynelillään.

Molemmat nuoremmat lapset liittyivät yhä lujemmin äitiin, ikäänkuin olisivat peljänneet, että heidät pakoitetaan eroamaan hänestä ja jäämään isän luokse niinkuin velikin.

Suuret kyynelet vuotivat hiljaa pitkin Gerdan poskia, kuin hän katseli isää ja poikaa. Hänen ensinsyntyneensä, se lapsi, joka aina oli ollut isän rakkain, hylkäsi äitinsä ja meni isän luo, mutta terävä äidinsilmä luki lapsen sielusta, näki sen uhrin, minkä tämä isälle kantoi, ja hänen sydämensä oli pakahtua. Häntä viettelytti taas kovasti luopua päätöksestään ja lapsineen jäädä puolisonsa luokse. Mutta hän tunsi, että hänen heikkoutensa olisi vahingoksi yhtä paljon tälle, kuin hänelle itselleenkin; tunsi silloin kadottavansa kaiken voiman hänen sydämensä ja ajatustapansa jalostuttamiseksi, jos hän nyt tukahuttaisi paremman tunteen itsessään; tunsi, ettei hän kauempaa voisi olla esikuvana lapsilleen, jos hän olisi heikompi kuin he, ja hän voitti vielä kerran itsensä, puristi nuorimmat lapset itseensä ja kysyi heiltä:

-- Ja te, jäättekö te isän tykö, vai tuletteko minun kanssani?

-- Minä olen sinun tykönäsi, äiti! kuiskasi Hildur.

-- Minä tahdon olla äidin kanssa, sanoi kolmevuotias Naimi.

Arpa oli langetettu. Lapset olivat tehneet vaalinsa.

Vielä tänä yönä kirjoitti Gerda vanhemmilleen, ilmoittaen heille tapauksen, joka oli kohdannut häntä, ja päätöksensä, mihin hän oli ryhtynyt, ja seuraavana päivänä alotti hän valmistaa lähtöä kodista. Kalpea ja harvasanainen hän oli, mutta rauhallinen ja lempeä. Aikasin tämän päivän aamulla kutsui hän Katarinan luoksensa. Kalpeana ja arkana seisoi onneton tyttö hänen edessään, odottaen vakavalta emännältänsä ankaraa käskyä korjaamaan itsensä siitä perheestä, jonka hän oli häväissyt suurella synnillään.

-- Katarina! sanoi Gerda. Minä matkustan nyt pois enkä enää palaa tänne. Sinä saat seurata minua ja pysyä luonani. Minä olen suojeleva sinua ja sinun lastasi, aivan kuin se olisi omani.

Tyttö jäi katselemaan, hämmästyksissään Gerdaa eikä luullut oikein ymmärtäneensä hänen sanojaan. Hänen hyvä emäntänsä, jonka hän oli niin julmasti pettänyt ja jonka onni, sen käsitti hän nyt, oli juuri hänen kevytmielisyytensä kautta hävitetty, hän ei hyljännyt rikoksellista naista, uskotonta palvelijaa, vaan hän lausui hänelle lempeitä sanoja ja ilmoitti hänelle sen ihmeellisen sanoman, että hän tahtoi pitää hänet luonansa ja suoda hänelle turvaansa. Katarina ei voinut sanaakaan vastaukseksi saada. Hän tuijotti vaan Gerdaan, niinkuin hän olisi katsellut lohduttavaa taivaan ilmiötä.

-- Niin, se on kuten sanoin, jatkoi tämä. Etkö sinä tahdo seurata minua?

Tyttö syöksyi ääneensä itkien hänen jalkoihinsa. Gerda nosti hänet ylös, pyyhkäsi lempeästi hyväillen hänen kaunista otsaansa ja sanoi:

-- Lapsi raukka! Rauhoitu nyt ja laita kapineesi kuntoon. Me lähdemme pian. Sitten, kun olemme tulleet uuteen kotiimme, saamme rauhassa keskustella tulevaisuudestamme, ja silloin saat vilpittömästi uskoa minulle kaikki, mikä sydäntäsi rasittaa.

Kenellekään tutulle päätöstänsä ilmaisematta vietti Gerda kotonaan ne päivät, jotka olivat välttämättömät matkavalmistuksiin. Leonard näytti hyvin alakuloiselta, mutta osoitti kuitenkin miehuullista levollisuutta, eikä enää sanallakaan koettanut häiritä hänen aikomustaan.

Puolisot kohtasivat toisensa aterian aikoina ja viettivätkin jonkun hetken silloin keskenään neuvottelemassa, miten järjestäisivät sekä oman että lastensa tilan. Mitään vihollisuutta ei ollut heidän välillään. He olivat kumpainenkin paljastaneet toisilleen sydämensä salaisuudet juurta myöten, ja voivat nyt niin muodoin katsoa rehellisin katsein toistansa silmiin.

Ennenkuin Gerda ennätti jättää kotinsa, tuli kirje hänen vanhemmiltaan. Isän kirje osoitti tuskaa ja hämmästystä ja sisälsi varovaisia vihjauksia, että Gerda ehkä oli ollut liian ankara puolisoansa kohtaan, ja eiköhän olisi paremmin sen anteeksi antavan lempeyden mukaista, jota miehellä on oikeus odottaa jalolta naiselta ja enemmän onnea tuottavampaa unhoittaa hänen vikansa ja pysyä hänen luonaan. Mutta äiti, joka aina paremmin kuin isä oli ymmärtänyt tyttärensä hengen ja mielialan, kirjoitti hänelle kirjeen, joka tosin oli täynnä tuskaa, paljon sydämellisempää kuin isän, tuskaa, jossa piili salavihkaista nuhdetta, -- mutta siinä näkyi kuitenkin joka rivillä hänen harras suostumuksensa tyttärensä päätökseen. Äidin sydän oli kaikessa alakuloisuudessaanko täynnä ylpeilevää iloa lapsensa jalosta, siveellisestä voimasta.

Viisi päivää siitä, kuin Gerdan ja hänen miehensä väli oli murtunut, seurasi Leonard, itkevä poikansa mukana, poismenevää puolisoa rautatien asemalle. Gerda ja hän puristivat toisensa kättä, vaihtoivat jäähyväis-suutelon, Leonard syleili tyttäriään, äiti sulki pienokaisen sydämelleen; juna vei hänet pois ja jälelle jäänyt puoliso palasi surun murtamana, itkevää poikaansa taluttaen, autioon kotiin. Ja poiskiitävässä vaunussa vaipui Gerda lastensa viereen, ihan masennuksissa, mutta tieto siitä, että hän oli pelastanut luontonsa pyhyyden perikadosta ja ankarasti tuomitsemalla puolisonsa rikoksen, valmistanut hänelle mahdollisuuden siveelliseen uudestasyntymiseen, se tieto antoi hänelle voimaa, kestää niitä tuskia kuin ero hänelle tuotti.

Vähän sen jälkeen kuin perhe oli asettunut pääkaupunkiin, oli Gerda vakuuttanut henkensä, pitääkseen siten huolta jälkeenjäävistä omaisistaan, jos kuolema sattuisi kohtaamaan häntä. Vuotuisia suorituksiansa ei hän jättänyt miehensä kassan nojaan, vaan hankki niihin varat omalla työllään. Sittenkin, kuin perheen raha-asiat olivat joutuneet paremmalle kannalle, ja vaikka lasten hoito ja talonaskareitten huoli sekä rakkaat, milloinkaan unhottamattomat opinnot, kylläkin tarkasti veivät hänen aikansa, niin hankki hän kuitenkin yhä edelleen vähäisen tulon omaan taskuunsa, sillä hänen itsenäinen mielensä ei tahtonut yksinomaan olla miehensä kassan turvissa, eikä tehdä selvää hänelle vähäpätöisimmästäkin menosta. Suuren osan pikkutulojaan käytti hän vanhempiensa avuksi heidän ahtaassa tilassaan, vaikka nämät ensi alussa lujasti sitä vastustivat, mutta kuitenkaan eivät voineet he kauemmin kieltää tuota rakkaan lapsen hellää itsepintaisuutta. Nyt kuin Gerda jätti kodin ja suorastaan hylkäsi Leonardin tarjoaman avun, hänen ja lasten toimeentuloksi, olisi hänen tilansa ollut sangen avuton, jollei hänen olisi onnistunut hengenvakuutustaan panttaamalla saada lainaa erään perheystävän välityksellä, jolle hän antoi selkoa niin paljon asemastaan ja aikomuksestaan kuin välttämätöntä oli tarkoituksen saavuttamiseksi. Holhonalainen kuten vaimo on, täytyi hänen, koska hän laillisesti oli miehensä puoliso, asian päättämiseksi hankkia hänen suostumuksensa, jonka tämä antoikin, vaikka vastentahtoisesti.

Gerda lähti Ruotsiin ja asettui Upsalaan asumaan, jossa hän hankki itselleen sievän kodin; siinä Katarinakin, hänen onnensa turmelija, sai rauhallisen turvapaikan ja jalon hoidon, sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa. Nyt täytti Gerda rakkaan nuoruuden toiveensa, rupesi oppilaaksi yliopistoon, ja innokkaana tieteilijänä etsi ja löysikin hän terveellisen virvoituksen raastetulle sydämelleen. Vaikka hänet jo oli jättänyt varsinainen nuoruuden ikä ja kukoistus, niin tyydytti hän nuoruuden innolla janoaan tietojen lähteestä; hän herätti opettajissaan ja muussakin ympäristössään suurinta mieltymystä, varsinkin kuin hänen kalpeista kasvoistaan ja kirkkaista, surkumielisistä silmistään voitiin lukea hänen surullisen kohtalonsa vaiheet. Kuluneen elämänsä vaiheita ei Gerda ilmaissut kenellekään uuden kotiseutunsa asukkaalle, mutta ihmiset saivat kuitenkin huhujen kautta naapurimaasta epävakaisia tietoja hänen kohtalostaan ja, kuten tavallista, ihmisten uteliaisuutta ärsytti vielä enemmän Gerdan äänettömyys, niin että oltiin valmiit kuulemaan ja uskomaan mitä kummallisimpia juttuja hänestä. Tämä huoletti kuitenkin hyvin vähän Gerdaa, jos hänellä siitä edes oli aavistustakaan, hän kävi vaan tyyntä rataansa eteenpäin. Kaksi lukukautta luettuansa suoritti hän hyvillä arvosanoilla kasvatusopin kandidatitutkinnon ja sai erittäin edullisen opettajapaikan Ruotsin pääkaupungin etevimmässä tyttökoulussa. Hän muutti niinmuodoin Tukholmaan, ja oli mielestänsä niin onnellisessa asemassa, että hän kirjoitti vanhemmilleen voivansa tarjota heille turvatun toimeentulon, heidän vanhoiksi päivikseen, joka heille olisikin ollut hyvään tarpeesen, vaikka he kieltäytyivät aluksi ottamasta vastaan hänen tarjoustaan; mutta Gerdan itsepintaisuus ja hänen vakuutuksensa, että he läsnäolollaan tekisivät hänen elämänsä paljoa hupaisemmaksi, voittivat viimein vanhuksien vastustuksen. He myivät vähäisen talous-kalustonsa, ja suunnittivat matkansa tuonne ystävälliselle rannalle, johon vanhuuden koti tyttären katon alla viittasi elämän vaivoista väsyneitä vanhuksia tulemaan. Se aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin vääryyttä kärsinyt tytär, jonka hänen isänsä sokeassa luottamuksessaan kevytmieliseen poikaan, oli perinnöttömäksi tehnyt, voi vanhemmilleen tarjota turvapaikan omin voiminsa rakentaman katon alla. Nämät ajatukset täyttivät vanhuksien sydämen matkalla uuteen kotiin, ja syvää, sielun sisintä kaivelevaa nöyryytyksen tunnetta sai isä-vanhus kokea, tuntiessaan hartaiksi tervetuliaisiksi sulkeutuvansa hänen syliinsä.