Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

ENNEN JA NYKYÄÄN.

KUVAUKSIA NAISEN ELÄMÄSTÄ.

Kirjoittanut Hanna Ongelin.

Suomennos.

I.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.

Ennen.

Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet, koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista maista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen valkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut viikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään vierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta soturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa olevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa. -- Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja kilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa suurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää tummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän kuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella kuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla iskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea liedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti meren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi miekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista oli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin, ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö kultahela-veitsineen vyötäisillä.

-- Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä, että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.

Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas portaista.

-- Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni, ennenkuin astuin ylisiltä.

Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?

Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.

-- Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta kurkkuani.

Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä ruoka-aitasta.

-- Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän puita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon minä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.

Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat toisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen poskilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen tuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven, joka perheenisän juotua kävi ympäri seuran.

-- Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin Asa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa.

-- Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen?

-- Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten kanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua rahille, tuonne Alfin viereen.

Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta.

Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista:

-- Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu.

Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi:

Ihanaistahan Salituvass' on Lieden liehuvan Ääress' olla, Mesisarven joss' Impi täyttää. Tok' ihanampaa On valkosiivin Lohikäärmehen Käydä merta Terän kirkkahan Kisahan.

Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia. Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili:

-- Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö!

Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa hohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin jättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin valkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät kirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja kultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa. Laivat laskivat rantaan.

Majassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja ylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan astui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä seurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio Helge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut monta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen linnan Englantiin.

-- Terve sinulle, mahtava Rolf! tervehti Helge. Satakunta miestä ja suuri joukko lahjoja muassani olen rauhallisessa tarkoituksessa: tullut vierailemaan luoksesi.

Vanhus ojensi itsensä.

-- Ole tervetullut, Helge Gadmarin poika! Sinä ja sinun väkesi olkaat tervetulleet talooni! Monta härkää pitää teurastettaman, simaa yltäkyllin oleman, ja harpun äänen kaikuman sinun kunniaksesi. Astu esiin, urhea vieraani, ja asetu viereeni! Tytär! ojenna meille kultainen sarvi.

Brynhild täytti sarven ja vei sen isälle, joka joi ja ojensi sen vieraalleen. Muukalainen otti juomasarven. Hänen silmänsä loistivat, kuin hän katsahti impeen.

-- Sorea neiti! Sinun kunniaksesi tyhjennän sarven, sanoi hän.

Uhkeat vieraspidot vietettiin viikinkilinnassa. Tulisoitot paloivat tuvassa. Paistit paistettiin. Simaa ja viiniä oli yltäkyllin. Uljaita urotöitä kertoeltiin, lauluja laulettiin, ja harppua soitettiin. Mutta ylistuvassa istui kaunis Brynhild yksinään, ja kalliolla, kuohuvan meren rannassa, oli nuori orja.

Kolme päivää ja kolme yötä kesti pitoja. Kolmantena päivänä, jolloin vieras uros oli valmis lähtemään pois, astui hän perheenisän eteen, sanoen:

-- Voimakas Rolf! Suuresti olen minä ihastunut tyttäreesi. Tahdotko antaa hänet minulle vaimoksi? Kauneimman laivoistani kaikkineen, mitä siihen kuuluu, ja sata naulaa hopeaa tarjoon minä sinulle antimeksi neitosesta. Kallisarvoista vaatteusta hän saa pitää, maata purppura- ja silkkipeitoilla ja täyttää sarven huoneessani. Lempeä tahdon minä olla hänelle, niinkuin voimakkaan, tuleekin olla hentoa ja siveää naista kohtaan. Sano, otatko korviisi puhettani?

Rolf nousi ylös, sanoen:

-- Urhokas Helge! Suurella ilolla kuulen sanasi ja olen täydellisesti tyytyväinen niihin runsaisin lahjoihin, joita sinä tarjoat. Palttinaiset ja karitsan villaiset vaatteet, hopea- ja kultakoristimet, seitsemän täysinäistä arkkua, lahjoitan minä morsiamelle myötäjäisiksi. Tapahtukoon sinulle niinkuin mielesi halajaa!

Hän löi miekan lappeella pöytään. Brynhild astui tupaan.

-- Tytär! Tämä jalo sankari on valinnut sinut morsiameksensa, ja minä olen antanut sinut hänelle kallisarvoista ja komeaa korvausta vastaan, kuten sopii niin mainehikkaille uroille kuin hän ja minä. Laita itsesi valmiiksi seuraamaan häntä, kuin hän täältä lähtee ja palvellos häntä uskollisella mielellä ja uutterasti kaikkina elinpäivinäsi.

Neitosen posket tulivat vaaleaksi kuin lumi.

-- Minä en tahdo seurata Helgeä, isä! Minä en rakasta häntä.

Vanhus löi miekalla pöytään, niin että huone kajahti ja harpunkielet helähti.

-- Asa-Thorin nimessä! Rohkeneeko tytär kieltää, kuin isä on hänet uskonut ja luvannut morsiameksi kuuluisalle sankarille? Vaikene ja tottele vastustamatta minun käskyäni!

-- Nuori impi on kaino kuin kyyhkynen, sanoi Helge. Mutta kainous haihtuu myrskytuuleen laivankannella ja kyyhky hiipii uskollisen miessydämen turviin.

Hän otti kultaisen renkaan ranteestaan ja asetti sen neitosen käteen, mutta Brynhild kiskaisi sen pois ja sinkahutti lieden hehkuun. Silloin välähtivät Helgen silmät kuin tulenliekki. Hän nosti immen tukevalle käsivarrelleen ja ojensi kätensä vanhukselle ja pojille.

-- Terve teille ja hyvästi, jalo isä! ja te, nuoret uroot! Kuin kevättuuli taas puhaltaa, olkaa tervetulleet vieraspitoihin minun linnaani!

Uljain askelin morsian käsivarrellaan, vetäytyi hän linnasta, miestensä seurassa. Rannalla, missä laivat olivat valmiina, seisoi Alf-orja. Miekka kädessä astui hän urosta vastaan, kohotti miekan hänen otsaansa kohden ja huusi:

-- Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen isä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja vetäköön miekan.

-- Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu täynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen miehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka, temmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen alukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja Alfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen, jossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään.

-- Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan.

Myrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea impi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja hänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky vinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään yli syvyyden. -- Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros.

-- Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä olen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut isältäsi. Tule syliini!

Hän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä pakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros tavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut.

-- Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän vihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta aavalla merellä?

Silloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle. Tämän nähdessään kauhistui uros.

-- Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa. Mutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän ajatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä, ylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta, jonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka oli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan silkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän ajatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin puhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi pyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat.

Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros perärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa pukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät kuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen huuliltaan.

Kuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt, säveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä petojen taljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista, viiniköynnöksineen ja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa kauniisen makuukammioon, hyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen, joka oli koristettu hopealla ja kullalla ja peitetty etelämaalaisella purppurapeitteellä.

-- Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän.

-- En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole sinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä minut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut anastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut.

-- Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle vapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi tervehtäneet minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni?

-- Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso!

Brynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. --

-- Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani jälleen välkkyväksi.

-- Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle, miehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi kuin isä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden pitää sinun kuolla.

Hän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui hän morsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti ulos salista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri pauhasi ankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli aaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin että ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa. Brynhild lausui:

Lempeä Freja, Vaunuissa kulta Verissä et saa Nähdä mua. Nyt Tuonelaan käyn Pilviporteista. Ja sankaryljän Kun surmasin Miekallaan, jossa Veri viaton Ol' nuorukaisen, Ma kostin vaan. Ja kostoll' orjan Ma vapaaks' ostin: Nyt, sankararvon Hän saatuaan, Juo mettä kanssain Jumalissa ja Miekoin soittavi Kanneltaan.

Niin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla.

Nykyään.

-- Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina hyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan.

Hän loi ystävällisen isänsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka istui keinutuolissa perähuoneen pimeimmässä nurkassa, mutta nyt nousi ylös ja jätti huoneen hiljaisin askelin.

-- Minkätähden Gerda meni ulos? kysyi kapteeni rouvaltaan, joka istui lampun ääressä kutomassa sukkaa. Rouva oli hyvin miellyttävän näköinen, keski-ikäinen ihminen, kasvonpiirteensä olivat hienot, ja hänen ruskeista silmistään loisti mielen eloisuus.

-- Vai niin, menikö hän?

Rouva katsahti oveen, josta tytär oli hiipinyt.

-- Ehkä hän tuli pahoilleen siitä, että minä sanoin poikien kasvatuksen tulevan kovin kalliiksi ja haluavani pitää vaan kaksi tyttöä. Tiedäthän, että Gerda on aina kadehtinut Rudolfia siitä, että hän on poika ja saa opiskella. Mutta kyllä siinä on yhdessäkin, ilman että vielä tyttö olisi yliopistossa.

-- Mutta jos tytöllä olisi parempi pää kuin pojalla, niinkuin luulen olevan juuri meidän lasten laidan?

--- Hm, jaha! Vaikka niinkin olisi, niin täytyyhän pojan kuitenkin aina saada varsin toisenlaisen kasvatuksen kuin tytön. Hänestä pitää tulla jotain, olkoon hänen päänsä sitte huonompi tahi parempi. Tytöllä sitä vastoin on kotinsa, joka hänestä huolen pitää, tahi myöskin joutuu hän naimisiin ja saa menonsa mieheltään. Hänen ei tarvitse yritellä hankkia itselleen toimintaa yhteiskunnassa. Sentähden on hänen kasvatuksensakin paljoa yksinkertaisempi ja halvempi kuin pojan.

Rouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan syviin mietteisin.

-- Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta minkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni. Katsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas sitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas tieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan istuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt läpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja taloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän ei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani!

-- Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen sinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten seurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison. Eiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri haluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä virkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. -- Maikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja pojatkin ovat kotona kesällä. Minä kirjoitan ihan varmaan Fredrikille asiasta. Jos Rudolf matkustaa ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, josta juuri on kysymys, -- lääkäri sanoo sen olevan ihan välttämätöntä. -- Ivarsson-ukolta pääsi salainen huokaus, sillä hän ajatteli, että hänen täytyisi kiinnittää talonsa, saadakseen matkarahaa pojalle, -- jos Rudolf matkustaa, niin voit sinä ehkä jonkun aikaa olla ilman Gerdaa täällä kotona. Niin, ja onhan sinulla aina palvelustyttö.

-- Jos Fredrik ja Anna-Maria tahtovat ottaa hänet vastaan pariksi viikoksi suvella, niin tulee hänelle varmaankin hauskaksi saada mennä maalle vähäsen virkistäymään. Hän ei saa matkustaa ulkomaille, hän, pienokaisraukka! Minä tiedän kyllä, että se olisi suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, jos hän saisi tulla tuonne suureen maailmaan ja nähdä kaikki sen ihanuudet. Minä olen kuullut sen hänen puheestaan, kuin joku on kertonut ulkomaista tahi kuin hän itse on lukenut kirjoituksia niistä. Mutta, Jumala nähköön, kuin ollaan köyhät, niin täytyy kieltäytyä monesta hyvästä.

-- Kiitä onnea, rakas Hanna, ettei molempien lastemme tarvitse hakea terveyttä vierailla mailla, vaan että tyttömme on terve ja rivakka. -- Rudolf-raukka! hauskempi tietysti olisi hänelle, jos hän saisi terveenä ja voimissaan elää ihmisten ilmoilla. Silloin voisi hän saada jotain hyötyä siitä hengen kehitykselleen.

-- Tahtoisitko sinä lainata rahoja talon kiinteimistöä vastaan Rudolfin ulkomaan matkan tähden, vaikkei se olisikaan tarpeellinen hänen terveydelleen?

-- Ihan varmaan! Se on selvää, -- siinä tapauksessa, jos sellainen matka olisi hyödyllinen hänen kasvatukselleen. Enkö tekisi mitä uhrauksia tahansa lapseni vastaisen menestyksen tähden? Kunnotonhan isä olisin muuten.

-- Nyt tulemme taas kasvatuskysymykseen. En voi auttaa, että minun mielestäni tytöt kärsivät suurta vääryyttä. Sillä aikaa kuin vanhemmat ponnistelevat viimeisiin saakka, hankkiakseen pojilleen täydellisen sivistyksen, niin saavat tytöt tyytyä muutamiin vähäpätöisiin tieteen muruihin, olkoon heillä sitte kuinka hyvä pää tahansa. Se on väärin, ja siinä ajatuksessa minä pysyn.

-- Sinä olet kummallinen, Hanna! Minä en ymmärrä, hitto vieköön, yhtään mitä sinä tarkoitat nurinallasi ja noilla "tieteenmuruillasi". Olemmeko tosiaankin laiminlyöneet Gerdan kasvatuksen? Eikö hän ole käynyt tyttökoulua alusta loppuun saakka, ja lisäksi kiitoksella ja kunnialla? Sitte on hän päälle päätteeksi saanut tuntia kielissä ja soitannossa ja kaikessa mahdollisessa -- kumminkin -- niin, vähintäin tuhannen markan arvosta. Minä olen kustantanut tyttärelleni hienomman kasvatuksen kuin moni rikkaampi isä tyttärilleen, tahdon sinulle sanoa, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että minä olisin ollut hänestä huolimaton taikka väärin tehnyt kummallekaan lapsistani.

Kapteeni nousi, kävi kiivaasti muutamaan kertaan lattian ja seisattui akkunan eteen, katsella tuijottaen ulos pimeälle kadulle. Hetkisen aikaa oli hiljaista. Rouva oli jälleen tarttunut kutimeensa. -- Ei kukaan voi sanoa, että sinä olet väärin tehnyt tyttärellesi, rakas Otto! kävi hän vihdoin tyynesti puheesen. Gerda on todellakin, kuten sanoit, saanut paremman kasvatuksen kuin monen rikkaamman tyttäret, enkä minä puhukkaan erittäin hänestä, mutta minun ajatukseni on, että tyttöjen sivistys ylipäänsä on hyvin niukka poikiin verraten.

-- Niukka!

Kapteeni kääntyi akkunasta ja lähestyi vaimonsa eteen.

-- Niukka! Mitä tahdot sinä sitte minun tekemään? Pitääkö minun hankkia opettaja-joukko antamaan heille tuntia ja työntää heille suuria rahamääriä? Jos minä olisin rikas, voisi se juuri tapahtua, jos se huvittaisi häntä, mutta sinä tiedät, että minun täytyy lainata rahaa Rudolfin ulkomaanmatkaa varten. Mistä minä ottaisin sitte varoja hänen lukutuntiinsa? Ja sitten? Mitä hyötyä siitä sitten olisi? Ottaisiko hän ylioppilastutkinnon, vai mitä? Ja mitä se sitten pyhittäisi? Gerda on, jumalan kiitos, kaunis tyttö. Onni voi olla suotuisa meille, niin että hän pääsee hyviin naimisiin. Mitä hän tekisi sitten ylioppilastutkinnolla? Ei, jos minä olisin rikas, niin lähettäisin hänet johonkin talouskouluun ulkomaille. Se olisi oikeen terveellistä hänelle, sillä hän on liian vähän taloudellinen.

-- Sitä et saa sanoa, Otto! Silloin teet Gerdalle väärin. Kuinka hyvä hän on auttaessaan minua kaikella mahdollisella tavalla, sekä käsitöissä että vaatteitten silityksessä ja kaikessa.

-- Niin, niin, ymmärretään! Mutta kaiken tuon hän tekee vaan uskollisuudesta sinuun ja huojentaakseen sinun vaivojasi. Hän tekee sitä ilman mitään intoa, sen näkee kyllä selvästi, sillä hänellä ei ole ollenkaan taloudellista luonnetta, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein tytölle, -- varsinkin köyhälle tytölle.

-- Luuletko sinä sitten, että hän talouskoulussa, vieraalla maalla, innostuisi enemmän talousaskareihin, kuin kotonaan, omaa äitiänsä auttaessaan?

-- Niin, arvellaan kyllä, ettei parempaa koulua sillä alalla voisi löytyä, kuin oma koti ja työskenteleminen äidin valvonnan alla, mutta sinä et teekkään täyttä totta hänen ja hänen toimiensa kanssa, vaan sinä huhdot ja työskentelet itse vaan, että hän saisi istua aikasin aamusta myöhään iltaan saakka nenä noissa siunatuissa kirjoissaan. Talouskoulussa saavat sitä vastoin oppilaat luvan määrätyillä tunneilla tehdä kaikki ne askareet, jotka kuuluvat oppijaksoon. Siellä opitaan järjestykseen, ja se ei voi vahingoittaa Gerdaa.

-- En minä usko sittenkään, että työintoa voidaan opettaa, jos se puuttuu ihmisen luonnosta.

-- Ah, loruja, rakas Hanna! Tyttö on vaan pilaantunut tuosta kirotusta lukemisesta ja mietiskelemisestä, joka kestää päivät ja yöt läpeensä. Hän tarvitsee raikasta ilmaa. Siinä kaikki. Saat nähdä, että kuin hän on oleskellut maalla muutaman viikon ja käynyt maitokamarissa ja karjapihassa Anna-Marian kanssa ja ottaa osaa hänen käytännöllisiin toimiinsa, niin on hän unhoittanut kaikki kirjarepaleensa, vanhat filosofinsa ja mitä sojua se lieneekkään, kuin hän uneksuu koko pitkäisen aikansa, ja tulee kotiin reippaana, talouden hoitoon ihastuneena tyttönä.

-- No, sittenhän ei tarvita ollenkaan talouskoulua, naurahti rouva Ivarsson.

-- Ei, sitä minä toivon, sillä kuten tiedät, niin minulla ei ole varaa lähettää häntä kauemmaksi pois.