Part 9

Seuraavana vuonna aikaisin syksyllä tämä tapahtui. Kun Punasilmän ei ollut onnistunut Nopsajalkaa saada, hän oli ottanut itselleen toisen vaimon; ja mikä oli outoa, tämä oli yhä elossa. Ja vielä oudompaa oli, että heillä oli muutaman kuukauden vanha pienokainen -- Punasilmän ensimäinen lapsi. Hänen edelliset vaimonsa eivät koskaan olleet eläneet kyllin kauan lapsia synnyttääkseen. Vuosi oli kulunut meille kaikille onnellisesti. Ilma oli ollut harvinaisen leppeä ja ruokaa yllin kyllin. Erikoisesti muistan sen vuoden nauriit. Pähkinäsato samoin oli ylen runsas, ja villit luumut olivat suurempia ja makeampia kuin tavallisesti.

Lyhyesti sanoen, se oli kultavuosi. Ja silloin se tapahtui. Oli varhainen aamu, ja luolissamme meidät yllätettiin. Kalsean harmaan valon häämöittäessä me heräsimme unestamme, useimmat meistä kuoleman kohdatakseen. Nopsajalka ja minä hätkähdimme valveille kirkunan ja pauhun melskeestä. Meidän luolamme oli kaikkein korkeimmalla jyrkänteellä, ja me ryömimme sen suulle ja kurkistimme alas. Aho oli aivan täynnä tulilaisia. Heidän huutonsa ja kiljumisensa olivat melskeessä lisänä, mutta heillä oli järjestystä ja suunnittelun mukaista toimintaa, kun taas meillä laumalaisilla ei ollut mitään. Kukin meistä tappeli ja toimi oman päänsä mukaan, eikä kukaan meistä sen onnettomuuden laajuutta aavistanut, joka tulossa oli.

Kun me aloimme nakella kiviä, olivat tulilaiset tiheään kasaantuneet jyrkänteen juurelle. Ensimäiset sinkautetut kivet lienevät särkeneet muutamia pääkalloja, sillä heidän väistyessään kauemmaksi jyrkänteeltä, jäi kolme heistä jälelle tantereelle. Nämä vinkuroivat ja kiemurtelivat, ja yksi heistä koetti ryömiä pois. Mutta me heidät päiviltä päästimme. Tällöin me urokset raivosta karjuimme ja annoimme sataa kiviä kolmen alhaalla olevan niskaan. Useat tulilaiset palasivat vetämään heitä turvaan, mutta kivemme ajoivat pelastajat peräytymään.

Tulilaiset raivostuivat. Mutta hekin rupesivat varovaisiksi. He kyllä kiukkuisesti kiljuivat, mutta pysyivät etäämpänä ja lähettivät parvittain nuolia meitä vastaan. Tämä lopetti kiven sinkoamisen. Tällä välin oli meistä puolikymmentä saanut surmansa ja parikymmentä haavoittunut, ja me toiset peräännyimme luoliemme sisäpuolelle. Minä en kyllä korkealla olevassa luolassani ollut kantomatkan ulkopuolella, mutta välimatka oli siksi pitkä, että ampumisen vaikutus heikentyi, eivätkä tulilaiset monia nuolia minua kohti tuhlanneetkaan. Sitäpaitsi olin utelias, halusin nähdä. Nopsajalka pysyi tarkoin luolan sisäpuolella pelosta vapisten ja päästellen hiljaisia voivotusääniä, kun minä en tahtonut tulla sisälle, mutta minä olin kyykylläni aukossa ja katselin.

Taistelussa oli nyt tapahtunut seisaus, jonkinlainen aselepo. Me olimme luolissamme, ja tulilaisten ratkaistavana oli kysymys, miten saada meidät ulos. He eivät uskaltaneet tulla luoliin perässämme, mutta mekään emme yleensä halunneet ruveta heidän nuoliensa maalitauluksi. Kun heistä muuan joskus läheni jyrkänteen juurta, niin laumalaisista joku paiskasi kiven alas. Vastalahjaksi hänet puolikymmentä nuolta lävisti. Tämä peli kävi päinsä varsin hyvin jonkun aikaa, mutta lopulta laumalaisista ei kukaan ollut halukas itseänsä näyttämään. Aselepo oli täydellinen.

Tulilaisten takana näin sen pienen kurttuisen metsästäjän kaikkea johtavan. He tottelivat häntä ja kulkivat sinne tänne hänen käskyjensä mukaan. Jotkut heistä läksivät metsään ja palasivat kantaen kuormittain kuivia puita, lehtiä ja ruohoja. Kaikki tulilaiset kerääntyivät yhteen. Useimmat heistä seisoivat kaarineen ja nuolineen valmiina ampumaan jokaisen näkyville tulevan laumalaisen, toiset läjäsivät kuivat ruohot ja puut alimpana olevan luolasarjamme suille. Näistä läjistä he taikoivat sen hirviön, jota me pelkäsimme -- _tulen_. Aluksi kohosi savupatsaita, jotka tupruilivat kallioseinää ylöspäin. Sitten näin punakielisten liekkien pilpahtelevan esille puitten raoista aivan kuin pienien käärmeitten. Savu kävi yhä paksummaksi, joskus käärien verhoonsa koko kallioseinämän. Mutta minä olin korkealla, eikä se minua suurestikaan kiusannut, vaikka se kirvelti silmiä, ja minä niitä rystysilläni hieroskelin.

Kololuu vanhus ensimäisenä savustettiin ulos. Kevyt ilmavirta ajoi savun silloin syrjään, niin että selvästi saatoin nähdä. Hän tunkeusi savun läpi, astui palavalle hiilelle, kiljahti sen tuottamasta äkillisestä tuskasta ja yritti kiivetä rinnettä ylöspäin. Nuolia kiehui hänen ympärillään. Hän seisahtui eräälle kielekkeelle, tempasi kiven mukulan puolustuksekseen, läähätti, aivasteli ja pudisteli päätään. Hän hoiperteli edestakaisin. Kymmenkunta sulkaista nuolenpäätä törötti hänestä ulos. Hän oli jo vanhus, mutta kuolla ei halunnut. Hän hoiperteli yhä enemmän, polvet lyyhistyivät ja hoiperrellessaan hän uikutti surkeasti. Hänen kätensä herpautui ja hän horjahti ja putosi. Hänen vanhat luunsa murskaantuivat varmaan pahasti. Hän oihki ja yritti voimattomasti nousta, mutta muuan tulilainen syöksähti hänen kimppuunsa ja särki hänen kallonsa nuijallaan.

Ja samoinkuin Kololuun kävi monen muun laumalaisen. Kun eivät voineet sietää tukahuttavaa savua, he syöksyivät ulos ja nuoliin kaatuivat. Muutamat naiset ja lapset jäivät luoliin ja tukahtuivat kuoliaaksi, mutta useimmat saivat ulkopuolella surmansa.

Kun tulilaiset tällä tavalla olivat puhdistaneet ensimäisen luolarivin, he alkoivat varustautua uusimaan samaa temppua toisen luolarivin edessä. Heidän kiipeillessään ylöspäin ruoho- ja puukuormineen, Punasilmä, vaimo kintereillään ja pienokainen lujasti viimemainitussa riippuen, pakeni menestyksellisesti jyrkännettä ylös. Tulilaiset olivat varmaankin päätelleet, että savustamistemppujen väliajoilla me pysyisimme luolissamme. Siksi he eivät olleet varuillaan, ja heidän nuolensa alkoivat lennellä vasta sitten, kun Punasilmä vaimoineen oli kallioseinämän ylärajalla. Kallion latvalle päästyään, hän kääntyi ympäri ja mulkoili heitä möristen ja rintaansa takoen. He sinkauttelivat nuoliansa häntä kohti, ja vaikka hän oli kantomatkan ulkopuolella, pakeni hän tiehensä.

Minä katselin, kuinka kolmas luolasarja savustettiin ja neljäs. Muutamat laumalaiset pelastuivat kallioseinämää kiipeämällä, mutta useimmat heistä ammuttiin alas heidän kiivetessään. Lerppahuulen muistan. Hän ehti aina minun luolani liepeille asti, surkeasti itkien; nuoli oli puhkaissut hänen rintansa, sulkainen varsi törötti hänen selässään ja luinen pää pistäysi esille etupuolelta. Se oli ammuttu hänen kiivetessään takaapäin. Hän vaipui minun luolani edustalle ja verta tulvehti koskena hänen suustaan.

Tällöin kaikki yliset luolarivit näyttivät tyhjentyvän itsestään. Melkein kaikki laumalaiset, joita ei vielä oltu ulos savustettu, syöksähtivät kilvan kiipeämään seinämää ylös. Tämä monet pelasti. Tulilaiset eivät voineet ampua nuoliaan kyllin nopeasti. Kyllähän he melkein valon pimittivät nuolillaan ja kymmenittäin haavoittuneita laumalaisia muksahteli alas; mutta sittenkin muutamat huipulle saapuivat ja livistivät tiehensä.

Pakoaatos oli nyt minussakin vahvempi kuin uteliaisuus. Nuolet olivat tauonneet lentelemästä. Viimeisetkin laumalaiset näyttivät menneen, vaikka saattoihan muutamia yhä piileksiä ylimmissä luolissa. Nopsajalka ja minä aloimme kavuta kallion latvaa kohti. Meidät nähdessään tulilaiset päästivät suuren huudon. Minä en ollut sen aiheena, vaan Nopsajalka. He lepertelivät kiihkoisina ja osottelivat häntä toisillensa. He eivät koettaneetkaan ampua häntä. Nuoltakaan ei lennätetty. Leppeästi ja houkutellen he alkoivat hänelle huhuilla. Minä pysähdyin ja katsahdin alas. Hän oli peloissaan, kitisi ja kehoitti minua tulemaan. Ja niinpä me loikkasimme kallion latvalle ja harppasimme puuhun.

Tämä tapaus on usein saanut minut ihmettelemään ja mietiskelemään. Jos hän todella oli heidän heimoansa, niin oli hänen täytynyt eksyä heistä jo niin nuorena, ettei hän sitä voinut muistaa, sillä muuten hän ei olisi heitä pelännyt. Mutta saattoi kyllä asian laita olla niinkin, että vaikka hän oli heidän heimoansa, ei hän milloinkaan ollut heistä eksynyt; oli syntynyt synkeässä metsässä kaukana heidän asuinsijoiltaan, ja hänen isänsä saattoi olla heimostaan luopunut tulilainen, äitinsä taas ehkäpä joku meikäläinen, laumalainen. Mutta kukapa tiennee? Nämä seikat ovat minulta salassa, eikä Nopsajalka niistä sen enempää tiennyt kuin minäkään.

Se oli meille hirmupäivä. Useimmat henkiin jääneistä pakenivat mustikkasuota kohti ja etsivät turvapaikan sen läheisessä metsässä. Ja koko päivän metsästäviä tulilaisparvia samoili metsässä, surmaten meitä, missä vain tapasivat. Se oli nähtävästi varsinaisen suunnittelun toteuttamista. Lisäännyttyään oman alueensa rajojen ulkopuolelle, he olivat päättäneet valloittaa meidän alueemme. Se oli surullista valloitusta! Meillä ei ollut mitään keinoa heitä vastaan. Se oli teurastusta, rajatonta teurastusta, sillä eivätpä he ketään säästäneet, surmasivat nuoret ja vanhat ja riistivät perusteellisesti maan meidän hallustamme.

Meistä tuntui kuin maailman loppu olisi ollut käsissä. Puihin pakenimme, viimeiseen turvapaikkaamme, mutta vain joutuaksemme kierroksiin ja surmatuksi perhe perheeltä. Runsaasti tällaista näimme sen päivän kuluessa, ja minä halusinkin nähdä. Nopsajalka ja minä emme koskaan kauan pysyneet samassa puussa, ja siten me säästyimme kierroksiin joutumasta. Mutta mitään paikkaa ei tuntunut olevan, minne mennä. Tulilaisia oli kaikkialla, himoten hävittämistyönsä toimittamista. Minne päin käännyimmekin, aina heitä oli vastassa, ja tämän takia näimme runsaasti heidän kättensä töitä.

En nähnyt, miten lie äitini käynyt, mutta Lörpän näin ammuttavan alas vanhasta kotipuustani. Ja pelkäänpä, että sen johdosta hiukan iloissani pyörähtelin. Ennenkuin tämän osan kertomustani sivuutan, täytyy kertoa Punasilmästä. Hänet vaimoineen tavotettiin eräästä puusta mustikkasuon laiteilla. Nopsajalka ja minä pysähdyimme pakoretkellämme sitä katselemaan. Tulilaiset olivat siksi innostuneita työssänsä, etteivät meitä havainneet, ja sitäpaitsi olimme hyvässä suojassa tiheikössä, minne olimme lymynneet.

Kokonaista parikymmentä metsästäjää oli puun alla laukoen nuoliaan sinne. Aina he poimivat nuolensa, kun ne maahan putosivat. En voinut nähdä Punasilmää, mutta kuulin hänen ulvovan jossakin puussa. Hetken kuluttua hänen ulvontansa kuului tukahutetulta. Hän oli kai ryöminyt johonkin koloon rungossa. Mutta hänen vaimonsa ei tällaista suojaa löytänyt. Nuoli pudotti hänet maahan. Pahoin oli hän haavoittunut, sillä hän ei yrittänytkään päästä pakoon. Hän kyyristyi suojaavaisesti pienokaisensa yli (joka lujasti hänessä riippui), ja teki rukoilevia eleitä ja ääniä laski tulilaisille. He kerääntyivät hänen ympärilleen ja nauroivat hänelle -- aivan kuin Luppakorva ja minä olimme puuvanhukselle naureskelleet. Ja aivan samoin kuin me olimme häntä tikuilla ja oksilla pistelleet, niin pistelivät tulilaiset Punasilmän vaimoa. He pistelivät häntä nuoliensa kärjillä ja kutkuttelivat hänen kylkiänsä. Mutta hän oli typerä raukka. Ei halunnut hän tapella. Eikä hän liioin kiukustunutkaan. Hän yhä vain oli kyyryllään lapsensa yli ja rukoili. Muuan tulilainen astui aivan hänen viereensä. Hänen kädessään oli nuija. Hän näki ja ymmärsi, mutta rukoilevia ääniä hän vain päästeli, kunnes isku tärskähti.

Punasilmä ontossa rungossa oli turvassa heidän nuoliltaan. He seisoivat ryhmässä ja keskustelivat hetken aikaa; sitten yksi heistä kiipesi puuhun. Mitä siellä ylhäällä tapahtui, sitä en voi sanoa, mutta kuulin tulilaisen kiljuvan ja näin alhaalla olevain kiihkoilevan. Muutaman minuutin kuluttua hänen ruumiinsa mätkähti maahan. Eikä hän liikkunut. Toiset häntä katselivat ja nostivat hänen päätänsä, mutta takaisin se putosi hervottomana, kun he sen laskivat irti. Punasilmä oli puolestansa kostanut.

He olivat ylen kiukkuisia. Aivan rungon juuressa oli aukko. He keräsivät ruohoa ja puita ja tekivät tulen. Nopsajalka ja minä toisiamme syleillen odotimme ja katselimme tiheiköstä. Toisinaan he tuleen nakkasivat runsaslehväisiä vihreitä oksia, jonka jälkeen savu kävi sangen paksuksi.

Äkisti näimme heidän väistyvän puun luota. Mutta eivätpä olleet kyllin sukkelia. Punasilmä hypätä loiskautti heidän keskellensä. Hän oli pelottavasti raivoissaan ja huiteli murskaavasti ympärilleen pitkiä käsivarsiaan. Hän kiskasi yhdeltä naamanahan irralleen, kirjaimellisesti kiskasi sen irti muhkuraisilla sormillaan ja äärettömien lihaksiensa voimalla. Toista hän puri kurkkuun. Tulilaiset peräysivät hurjasti ja raivoisasti kiljuen, mutta syöksivät sitten hänen kimppuunsa. Hänen onnistui saada käsiinsä nuija ja alkoi särkeä pääkalloja kuin munan kuoria. Hänestä oli heille liiaksi tekemistä, ja pakko oli heidän uudelleen peräytyä. Tätä hän käytti hyväkseen, kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan yhä raivokkaasti ulvoen. Muutamia nuolia lensi hänen jälkeensä, mutta hän suin päin uppoutui tiheikköön ja oli mennyt.

Nopsajalka ja minä kiipeliimme varoen poispäin, mutta törmäsimme vastakkain toisen tulilaisparven kanssa. He meidät ajoivat mustikkasuohon, mutta me tunsimme puutiet suon poikki kaukaisemmille rämeiköille, missä he eivät voineet maata myöten meitä seurata, ja niin me heistä pääsimme. Toiselle puolen saavuimme kapealle metsäsuikaleelle, joka erotti mustikkasuon länteenpäin laajenevasta suuresta suosta. Täällä tapasimme Luppakorvan. Miten hän oli pelastunut, sitä en voi kuvitellakaan, ellei hän edellisenä yönä ollut nukkunut kokonaan muualla kuin luolilla.

Tänne metsäsuikaleelle olisimme voineet rakentaa puupesät ja asettua kokonaan asumaan: mutta tulilaiset halusivat suorittaa hävitystyönsä perinpohjin, iltapäivällä Partanaama vaimoineen pakeni itäpuolella olevista puista, kohahti sivutsemme ja oli mennyt. He pakenivat äänettä ja nopeasti, ja heidän kasvoissansa oli hälyttävä ilme. Siltä suunnalta, josta he olivat tulleet, kuulimme metsästäjäin huutoja ja kiljuntaa sekä muutamain laumalaisten parkumista. Tulilaiset olivat löytäneet tien suon ylitse.

Nopsajalka, Luppakorva ja minä seurasimme Partanaaman ja hänen vaimonsa kintereillä. Päästyämme suuren suon laitaan, me pysähdyimme. Emme tunteneet sen polkuja. Se oli alueemme ulkopuolella, ja aina sitä olivat laumalaiset välttäneet. Kukaan ei ollut sinne milloinkaan mennyt -- tai ei ainakaan sieltä palannut.

Mielissämme se kuvasteli salaperäisenä ja pelottavana, hirveänä tuntemattomana. Kuten sanottu, me pysähdyimme sen laitaan. Pelkäsimme. Tulilaisten huudot lähenivät. Me katsahtelimme toisiamme. Partanaama juoksi hyllyville hetteille ja tapasi tanakampaa pohjaa ruohomättäällä kymmenkunnan metrin päässä edessäpäin. Hänen vaimonsa ei seurannut. Hän koetti, mutta sävähti takaisin pettävältä pinnalta ja kyyristyi maahan. Nopsajalka ei odottanut minua eikä hän liioin pysähtynyt, ennenkuin oli hyppelehtinyt Partanaaman sivutse satakunta metriä ja tavannut paljon suuremman mättään. Samoihin aikoihin kun Luppakorva ja minä olimme päässeet hänen rinnalleen, tulilaisia näkyi puitten välistä. Partanaaman vaimo, joka heidät nähdessään mielettömäksi säikähti, syöksyi meidän perässämme. Mutta hän juoksi sokeasti, mitään varomatta ja solahti hetteisiin. Me käännyimme ympäri ja katselimme; näimme heidän nuolillaan ampuvan häntä hänen painuessaan mutaan. Nuolia alkoi putoilla ympärillemme. Partanaama oli nyt saavuttanut meidät, ja me neljä loiskahdimme eteenpäin tietämättä minne, mutta yhä ulommaksi suolle.

18

Harhailuistamme suurella suolla ei minulla ole mitään selvää tietoa. Ponnistellessani muistoani, sukeltautuu esille yhteen sopimattomain vaikutelmain sekamelskana, ja ajan arvioiminen on ihan mahdotonta. Minulla ei ole aavistustakaan, miten kauan olimme tällä ruohoisella nevalla, mutta viikkoja siellä lienemme kuluttaneet. Muistelmani tapahtumista ovat säännöllisesti aina painajaisluonteisia. Muistan vain aavistamattoman ajan pituista, alati vaihtelevan pelon painantaa ja harhailua, loppumatonta harhailua halki märän ja ikivetisen erämaan, missä myrkylliset käärmeet meitä iskeäkseen tavoittelivat ja eläimet ympärillämme karjuivat, ja hetteet allamme hyllyivät ja kintereitämme imeä muksuttivat.

Tiedän, että lukemattomia kertoja meidän oli pakko suuntaamme muuttaa eteen tulleitten jokien, järvien ja sakeavetisten merien takia. Myrskyjä oli ja vesitulvia suurten alavain maakaistaleitten yli; ja kärsiä saimme nälkä- ja kurjuuskausia, jolloin meitä puissa vankeina pitivät päivämäärin nämä ajoittaiset tulvat.

Sangen räikeänä väikkyy mielessäni yksi kuva. Ympärillämme on suuria puita, niiden oksilta roikkuu pitkää, harmaata sammalnaavaa, ja suuria matelijoita, hirvittäväin käärmeitten näköisiä, luikertelee ympäri runkoja ja kiemurtelee vyyhteinä ilmassa. Ja kaikkialla ympärillä on mutaa, hyllyilevää mutaa, josta kaasuja ilmoille pulputtelee ja joka pohisee ja pirisee sisäistä kuohuntaansa. Ja kaiken tämän keskellä on meitä kymmenkunta. Me olemme laihoja ja kurjia, ja luumme kajastavat läpi tiukalle pingotetun ihon. Me emme laula, emme lepertele emmekä naura. Emme liioin vallattomina leiki. Sillä kerran niin ylenpalttisesti eloisa mielemme on toivottomasti masennuksissa. Me päästelemme surkeita, vaikertelevia ääniä, toisiamme tuijottelemme ja käpristelemme toistemme turviin. Onpa se olemisemme kuin eloon jääneen kourallisen kokousta maailmanlopun jälkipäivänä.

Tällä kuvalla ei ole mitään yhteyttä toisten suossa sattuneiden tapausten kanssa. Miten koskaan sen poikki onnistuimme pääsemään, sitä en tiedä, mutta lopultakin jouduimme paikkaan, missä matala harjujono vietti joen rantaa kohti. Se oli meidän jokemme, joka samoinkuin mekin oli suoriutunut suuresta suosta. Etelärannalta, missä joki oli uransa murtanut läpi harjujen, tapasimme useita luolia hiekkakalliossa. Etäämmällä lännessä valtameri kuohuili äyrästä vastaan, joka oli kasaantunut joen suun poikki. Ja tänne luoliin me asumaan asetuimme, oleskelupaikkanamme meren rantama.

Paljon meitä ei ollut. Tavan takaa päivien vieriessä ilmestyi laumalaisia lisää. He kömpivät suosta yksitellen, kaksittain tai kolmittain, enemmän kuolleina kuin elävinä, melkeinpä vain liikkuvina luurankoina, kunnes meitä lopulta oli kolmisenkymmentä. Sitten ei enää ketään suosta ilmaantunut, mutta Punasilmää ei joukossamme ollut. Ja huomattava on, että ainoakaan lapsi ei ollut elänyt pelottavan matkamme yli.

Yksityiskohdittain en aio kertoa niistä vuosista, joita meren rannalla elimme. Ei se ollut onnellinen olopaikka. Ilma oli raakaa ja kalseaa, ja alituisesti saimme kärsiä yskää ja vilua. Sellaisessa ympäristössä emme voineet säilyä. Lapsia meillä kyllä oli, mutta heikostipa ne elämään juurtuivat, kuolivat pieninä; meitä taas kuoli useampia kuin uusia syntyi. Lukumäärä alati väheni.

Ravinnon laatumme perinpohjainen muutos ei ollut meille hyväksi. Niukalta saimme kasviaineita ja hedelmiä, ja meistä tuli kalansyöjiä. Myrskyilmoina nakkautui rantamalle raakkuja, näkinkenkiä, kuorisimpukoita ja suuria meriäyriäisiä. Myöskin löysimme monenlaisia leväkasveja, jotka olivat hyviä syödä. Mutta ravinnon vaihdos tuotti meille vatsavaivoja, eikä meistä kukaan milloinkaan lihavaksi päässyt. Kaikki olimme laihoja ja huonosti syöneen näköisiä. Pyydystäessään isoja abaloneja Luppakorva sai surmansa. Yksi niistä sulki kuorensa hänen sormensa ympärille luodeveden aikana ja vuoksivesi nousi ja hukutti hänet. Hänen ruumiinsa löysimme seuraavana päivänä, ja antoipa se meille opetuksen. Toista meikäläistä ei koskaan siepattu abalonin sulkeutuvaan kuoreen.

Nopsajalan ja minun onnistui kasvattaa yksi lapsi, poika -- ainakin saimme hänet hengissä säilymään useita vuosia. Mutta olenpa ihan varma, että hän ei ikinä olisi voinut tulla toimeen tässä pelottavassa ilmastossa. Mutta ilmestyipä eräänä päivänä tulilaisia taas näkyville. He olivat tulleet jokea alas, ei hirsilautalla, vaan karkeatekoisella ruuhella. Kolme heitä oli siinä melomassa, ja yksi heistä oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. He laskivat maalle meidän rannallemme, ja hän lynkytteli hietikon poikki tutkimaan luoliamme.

He menivät tiehensä muutaman minuutin kuluttua, mutta Nopsajalka pelästyi pahoin. Kaikki me säikähdimme, mutta ei kukaan siihen määrään kuin hän. Hän kitisi, itki ja oli levoton koko yön. Aamulla hän otti lapsen syliinsä ja terävillä huudoilla, eleillä ja esimerkeillään sai minut lähtemään toiselle pitkälle pakomatkalle. Kahdeksan laumalaista (lauman koko jäännös) jäi luolille. Heillä ei ollut mitään toivoa. Vaikkapa tulilaiset eivät olisi palanneetkaan takaisin, heidän oli epäilemättä sangen pian menehtyminen. Huono oli ilma siellä meren rannalla. Eikä laumalaisia oltu luotu rannikkoelämää varten.

Me vaelsimme kohti etelää, päiväkausia kulkien suuren suon laitaa, mutta uskaltamatta koskaan pyrkiä sinne. Kerran poikkesimme länttä kohti, kulkien poikki vuorijonon, ja saavuimme alas rannikolle. Mutta eipä ollut se paikka meitä varten. Ei ollut siellä puita -- vain kalpeita niemen polvekkeita, tyrskyävää kuohua ja ankarata tuulta, joka ei koskaan tuntunut puhaltamasta taukoavan. Käännyimme takaisin vuorten poikki, vaelsimme itään ja etelään, kunnes tulimme suuren suon laiteille uudelleen.

Pian pääsimme suon eteläiselle äärelle ja jatkoimme kulkuamme etelään ja itään. Siellä oli suloinen maa. Ilma oli lämmintä, ja taaskin olimme metsässä. Myöhemmin kuljimme matalan kukkulajonon poikki ja pääsimme vieläkin paremmalle metsämaalle. Mitä etäämmälle rannikolta tunkeusimme, sitä lämpimämmäksi havaitsimme ilman, ja niinpä kulkuamme jatkoimme, kunnes pääsimme suuren joen varteen, joka Nopsajalasta tuntui tutulta. Sinne hän lie joutunut ollessaan neljä vuotta laumalaisten tienoilta poissa. Tämän joen poikki meloimme tukkien niskalla ja laskimme maalle toiselle rannalle korkean kallioseinän juurelle. Korkealta seinämän latvoilta tapasimme uuden kotimme -- luolan, jonne pääsy oli ylen vaikeata ja joka oli kokonaan kätkössä alhaalta tähysteleviltä katseilta.

Vähän on minulla enää sanomista. Täällä asuimme Nopsajalka ja minä ja perhettämme kasvattelimme. Ja tähän muistelmani päättyvät. Emme enää siirtomatkoille lähteneet. Milloinkaan en unia näe korkealla olevaa, vaikeapääsyistä luolaamme pitemmälle. Ja täällä on sen lapsen täytynyt syntyä, joka oli olemukseensa sulattava kaikki minun vaikutelmani elämästä -- tai pikemmin Suurhampaan elämästä, joka on toinen minäni, ei todellinen minäni, mutta joka on minusta niin todellinen, että useasti en pysty sanomaan, mitä aikakautta oikeastaan elän.

Monasti ihmettelen tätä polveutumisjonoa. Minä, nykyaikainen, olen eittämättä ihminen: mutta minä Suurhammas, esiolento, en ole ihminen. Jossakin ja suoranaisessa polveutumisen jonossa nämä kaksi kaksoisolemukseni osaa ovat yhdistyneet. Olivatko laumalaiset ennen häviöön joutumistaan ihmiseksi kehittymisen tilassa? Ja olemmeko minä ja omaiseni läpäisseet tämän tilan? Taikka liekö joku minun jälkeläisistäni käynyt tulilaisten joukkoon ja muuttunut itse tulilaiseksi? En tiedä. Eikä ole keinoa, minkä avulla tietämään pääsisi. Yksi seikka vain on varma, ja se on, että Suurhammas painoi jonkun jälkeläisensä aivostorakenteeseen elämänsä vaikutelmat ja painoi ne niin häviämättömästi, että välillä eläneitten sukupolvien joukot eivät ole pystyneet niitä hävittämään.

Onpa vielä yksi asia, josta minun kertoa täytyy, ennenkuin lopetan. Se on uni, jonka usein olen nähnyt, ja todellisen tapauksen on täytynyt sattua sinä aikana, jolloin elelin korkealla vaikeapääsyisessä luolassa. Muistan kuljeksineeni metsässä kaukana idässäpäin. Siellä tapasin heimon puukansaa. Kyyristyin viidakkoon ja katselin heidän leikkejänsä. He pitivät nauruilojansa, hypellen ylös ja alas ja kirkuen alkuperäistä köörilauluansa.