Part 8

Minkäänlaista varotusta ei kuulunut. Äkisti sekä Kaljukylki että sisareni hypähtivät ilmaan ja kiljahtivat. Samassa kuulin nuolien viuhinan, jotka heidät lävistivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat maassa pitkällään reutoillen ja läähättäin, ja me toiset livistimme puita kohti. Yksi nuoli lehahti sivutseni ja päätyi maahan, jossa sen sulkavarsi tärisi ja vapisi pysähtyneen lennon vaikutuksesta. Muistan selvästi, kuinka kaarsin juostessani sen sivutse ja tarpeettoman laajalti väistin tuhoasetta. Varmaankin säikyin sitä samoinkuin hevonen säikkyy esinettä, jota se pelkää.

Luppakorva juostessaan rinnallani keikahti nurin niskoin kumoon. Nuoli oli tunkeutunut läpi hänen pohkeestaan ja kompastutti hänet. Hän koetti juosta, mutta kompastui ja kaatui nuoleen toisen kerran. Hän nousi, koetti ryömiä pelosta vapisten ja huusi minua avukseen. Minä syöksyin takaisin. Hän näytti minulle nuolta. Tartuin siihen kiinni vetääkseni sen pois, mutta siitä johtuva kipu pakotti häntä tarttumaan käteeni ja estämään minua. Nuoli lensi väliimme. Toinen karahti kiveen, pirstoutui ja putosi maahan. Tämä oli jo liikaa. Minä tempasin äkisti kaikin voimin. Luppakorva huusi, kun nuoli tuli ulos ja iski minuun kiukkuisesti. Mutta seuraavassa hetkessä olimme taas täydessä paossa.

Katsahdin taakseni. Kololuu vanhus yksinään kaukana jälessä toikkerehti äänettä eteenpäin kilpajuoksussa kuoleman kanssa. Joskus hän melkein oli kaatumaisillaan ja kerran kaatuikin; mutta nuolia ei enää lentänyt. Hän kömpi heikkona jaloilleen. Ikä häntä raskaana painoi, mutta eipä hän kuolla mielinyt. Ne kolme tulilaista, jotka nyt juoksivat esille metsäisestä väjymyspaikastaan, olisivat helposti voineet hänet saada käsiinsä, mutta he eivät sitä koettaneet. Ehkäpä hän oli liian vanha ja sitkeä. Mutta Kaljukyljen ja sisareni he saada halusivat, sillä katsoessani taakseni puista, näin tulilaisten takovan heitä kivillä päähän. Tulimiehistä yksi oli se kurttuinen metsästäjävanhus, joka ontui.

Me kuljimme puita myöten luolia kohti -- kiihtynyt ja sekava lauma, joka edestään karkoitti koloihinsa kaiken metsän pikkuelämän, ja joka sai harakat julkeasti kirkumaan. Nyt kun ei mitään suoranaista vaaraa ollut, Lerppahuuli odotteli isoisäänsä Kololuuta; ja sukupolven ero välillänsä tämä vanhus ja nuorukainen muodostivat jälkijoukkomme.

Ja sillä tavalla tuli Luppakorvasta nuorimies uudelleen. Sinä yönä minä nukuin hänen kanssaan vanhassa luolassa, ja vanha toveruuselämämme alkoi taas. Puolisonsa menettäminen ei hänelle näyttänyt surua tuottavan. Ainakaan hän ei oireitakaan siihen suuntaan osottanut eikä liioin näyttänyt häntä kaipaavan. Haava hänen sääressänsä tuntui häntä yksinomaan kiusaavan, ja kuluipa kokonainen viikko, ennenkuin hän jälleen vanhan reippautensa saavutti.

Kololuu oli lauman ainoa vanhus. Joskus kun häntä tarkastellessani hänen kuvansa selvimmin mielessäni väikkyy, huomaan merkillistä yhdennäköisyyttä hänen ja isäni puutarhurin isän välillä. Puutarhurin isä oli sangen vanha, sangen ryppyinen ja kurttuinen; ja kaiken maailman silmissä hänen täytyi näöltään ja häärinnältään olla aivan Kololuun tapaisen, tirrottaessaan pikkaraisilla sameilla silmillään ja mutistessaan jotakin hampaattomain ikeniensä välistä. Lapsena tämä yhdennäköisyys tavallisesti säikäytti minua. Juoksin aina pakoon nähdessäni vanhuksen toikkerehtivan kahden keppinsä nojassa eteenpäin. Kololuu vanhuksella oli vielä jonkun verran harvaa karkeata valkoista partaa, joka näytti sekin samallaiselta kuin tämän vanhan miehen poskiviuhkat.

Kuten sanoin, oli Kololuu lauman ainoa vanhus. Hän oli poikkeus. Laumalaiset eivät koskaan vanhoiksi eläneet. Keski-ikä oli jotenkin harvinainen. Väkivaltainen kuolema oli tavallisin kuolintapa. He kuolivat samalla tavalla kuin isäni oli kuollut, kuin oli kuollut Hammasrikko, kuin sisareni ja Kaljukylki vastikään olivat kuolleet -- äkisti ja julmalla tavalla, kaikki kyvyt täysvoimaisina ja elämän täydessä lennossa ja menossa. Luonnollinen kuolema? Väkivaltainen kuolema oli luonnollinen kuolintapa niinä päivinä.

Kukaan ei kuollut vanhuuteen lauman keskuudessa. Minä en milloinkaan saanut sellaista tapausta tietooni. Kololuukaan ei kuollut sillä tavalla, ja hän oli ainoa minun aikaisessani sukupolvessa, jolla olisi ollut siihen tilaisuutta. Paha rampautuminen, vakava, tapaturmainen tai väliaikainen kykyjen lamaantuminen merkitsi nopeaa kuolemaa. Tavallisesti ei tällaista kuolemaa kukaan ollut näkemässä. Lauman jäseniä vain yksinkertaisesti tipahti näkyviltä pois. Aamulla he luolilta läksivät eivätkä milloinkaan palanneet. He katosivat -- pyydysteleväin eläinten ahmattuun kitaan.

Tämä tulilaisten hyökkäys porkkanamaalla oli loppumme alkua, vaikka me emme sitä tienneet. Tulilaisten metsästäjiä alkoi ilmestyä yhä useammin, sikäli kuin aikaa kului. He tulivat kaksittain ja kolmittain, hiljaa hiiviskellen metsän halki; heidän lentäville nuolilleen ei välimatka merkinnyt mitään, vaan saivat he saaliinsa alas korkeimmankin puun latvasta, tarvitsematta itse sinne kiivetä. Kaari ja nuoli olivat kuin heidän hyppy- ja lyöntilihastensa loppumaton pitennys, niin että he itse asiassa saattoivat hypätä satakunta jalkaa ja enemmänkin ja tappaa samalta matkalta. Tämä heistä teki paljon pelottavampia kuin oli itse sapelihammaskaan. Ja sitäpaitsi he olivat sangen järkeviä. He osasivat puhua ja siten paljon selvemmin keskustella, jonka ohessa he ymmärsivät yhteistoiminnan hyödyn.

Me laumalaiset kävimme kovin varovaisiksi ollessamme metsässä. Olimme kerkeämpiä, huolellisempia ja valppaampia. Puut eivät enää olleet taattuja turvapaikkoja. Emme enää voineet kyykyllemme asettua oksalle naureskelemaan alhaalla maassa olevia raatelevia vihollisiamme. Tulikansa oli raatelevaa, kynnet ja torahampaat sadan jalan pituiset, ja olivatpa he peloittavimmat kaikkien pyydysteleväin eläinten seassa, jotka esiaikaisessa maailmassa vaeltelivat.

Eräänä aamuna, ennenkuin laumalaiset olivat metsään hajaantuneet, puhkesi sekasorto vallalle veden kantajain ja niiden joukossa, jotka olivat käyneet joelle juomaan. Koko parvi pakeni luolille. Tapanamme oli sellaisissa tapauksissa ensin paeta ja tutkia jälestäpäin. Luoliemme suilla odottelimme tarkastellen. Jonkun ajan kuluttua tulilainen astui varovasti aholle. Hän oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. Hän seisoi kauan aikaa meitä tarkastellen, katsellen luoliamme ja kiviseinää mitellen. Hän astuskeli yhtä kulkutietä alas juontipaikalle ja palasi hetken kuluttua takaisin toista kulkutietä. Sitten hän taas seisoskeli ja tarkasteli meitä huolellisesti pitkän aikaa. Lopulta hän kääntyi ja lynkytteli metsään, ja me jäimme surullisina ja valitellen huhuilemaan toisillemme luoliemme suulta.

16

Tapasin hänet läheltä mustikkasuota, siltä tutulta tienoolta, missä äitini asui ja minne Luppakorva ja minä olimme ensimäisen puupesämme rakentaneet. Se tapahtui aivan odottamatta. Päästyäni puun alle, kuulin tutun leppeän äänen ja katsahdin ylös. Siellä hän oli, Nopsajalka, istui oksalla ja heilutteli jalkojaan edestakaisin katsellen minua.

Hetkisen seisoin hiljaa. Hänet nähdessäni tunsin olevani ylen onnellinen. Mutta sitten alkoi levottomuus ja tuska hiipiä tätä onnea häiritsemään. Kävin kiipeämään puuhun hänen luokseen, mutta hitaasti hän peräysi oksaltaan pois. Juuri kun olin hänet saavuttamaisillani, hän hypähti ilman halki ja tupsahti lähimmän puun oksille. Kahisevain lehtien keskeltä hän kurkisteli minua ja päästeli leppeitä ääniä. Minä hyppäsin suoraan hänen peräänsä, mutta kiihkeän ajon jälkeen asema oli taas sama, sillä jälleenpä hän leppeitä ääniänsä päästeli ja kurkisteli kolmannen puun lehvien seasta.

Mielessäni syttyi aatos, että nyt jokin oli erilaista kuin entisinä päivinä, ennenkuin Luppakorva ja minä olimme seikkailuretkellemme joutuneet. Minä häntä kaipasin ja tiesin kaipaavani häntä. Ja sen hänkin tiesi. Ja senpätakia hän ei sallinut minun päästä lähelleen. Unohdin, että hän todella oli Nopsajalka ja että hän kiipeämistaidossa oli ollut opettajani. Tavoittelin häntä puusta puuhun, mutta ainapa hän minut vältti ja kurkisteli sitten minua ystävällisin katsein taaksepäin, leppeitä ääniä päästellen; ja niin hän tanssieli, hypähteli ja heiluili aivan melkein ulottuvillani. Minkä useammin hän minua väisti, sen kiihkeämmin minä halusin hänet tavoittaa, mutta iltapäivän pitenevät varjot todistivat ponnistukseni olevan turhia.

Häntä tavoittaessani tai välillä levätessäni viereisessä puussa häntä katsellen, huomasin hänen muuttuneen. Hän oli isompi, raskaampi ja varttuneempi. Hänen piirteensä olivat pyöreämmät, hänen lihaksensa täyteläisemmät, ja hänessä oli jokin sellainen määräämätön täyskasvuisuuden leima, joka oli hänelle outoa ja joka minua kiihotti. Kolme vuotta hän oli ollut näkyviltäni -- kolme vuotta vähintäin, ja muutos hänessä oli huomattava. Sanon kolme vuotta; se on lähipitäin tarkka, sikäli kuin voin aikaa arvioida. Mahdollisesti oli kulunut neljäskin vuosi, jonka olen sekoittanut toisten kolmen vuoden tapauksiin. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä varmempi olen, että neljä vuotta hänen oli täytynyt olla poissa.

Minne hän oli mennyt, miksi mennyt ja mitä oli hänelle tänä aikana tapahtunut, sitä en tiedä. Ei ollut hänellä mitään keinoa, minkä avulla kertoa minulle, enemmän kuin oli Luppakorvalla ja minullakaan kertoa laumalaisille, mitä olimme nähneet poissa ollessamme. Mahdollistahan on, että hän, samoinkuin mekin, oli lähtenyt seikkailumatkoille ja yksikseen. Mutta onpa mahdollista sekin, että Punasilmä oli ollut hänen lähtönsä aiheena. Aivan varmaa on, että tämän oli täytynyt aika ajoin tavata hänet vaeltaessaan puissa; ja jos hän oli häntä takaa ajanut, ei ole epäilemistäkään, ettei se olisi riittänyt häntä karkoittamaan. Myöhemmät tapaukset ovat saattaneet minut uskomaan, että hänen oli täytynyt vaellella kaukana etelässä, vuorijonon toisella puolen ja alhaalla outojen virtojen rantamilla, poissa kaikkien kaltaistensa parista. Monet puuihmiset asuivat siellä alhaalla, ja luullakseni he hänet lopulta ajoivat takaisin laumalaisten ja minun luokseni. Tämän käsitykseni perusteet selitän myöhemmin.

Varjot kävivät pitemmiksi, ja minä tavoittelin häntä innokkaammin kuin koskaan, mutta enpä sittenkään voinut häntä saavuttaa. Hän oli koettavinaan epätoivoisesti paeta minua, mutta kaiken aikaa hän piti huolen siitä, että hädin tuskin oli ulottumispiirini ulkopuolella. Minä unohdin kaiken -- ajan, yön lähenemisen ja lihaa syövät viholliseni. Olin mieletönnä rakkaudesta häneen ja kiukusta myös, koska hän ei tahtonut laskea minua luokseen. Merkillistä oli, miten tämä kiukku häntä kohtaan tuntui olevan osa kaipuustani häneen.

Kuten sanottu, kaiken unohdin. Kilpajuoksussa erään ahon yli minä juoksin täyttä kyytiä käärmeparveen. Ne eivät minua peloittaneet. Olin mieletön. Ne iskivät minua kohti, mutta minä kyykistelin, syrjään hyppelin ja juoksin. Tielläni oli python-käärme, joka tavallisissa oloissa olisi saanut minut kirkuen pakenemaan puun latvaan. Se kyllä ajoi minut nytkin puuhun, mutta Nopsajalka oli näkyvistäni katoamassa ja minä hyppäsin takaisin maahan ja jatkoin juoksuani. Oli siinä täpärät paikat. Vanha viholliseni, hyena, myöskin sattui tielle. Käytökseni johdosta se varmasti päätteli, että jotakin oli tapahtumassa ja seurasi minua tuntikauden. Kerran suututimme villisikalauman, ja ne kipasivat peräämme. Nopsajalka uskalsi ankaran hypyn puiden välillä, joka minulle oli liian pitkä. Minun täytyi turvautua maahan. Siellä oli sikoja. En välittänyt. Lennähdin maahan metrin päähän lähinnä olevaa. Juostessani ne sivulta minua ahdistivat ja pakottivat minut kahteen eri puuhun, jotka olivat Nopsajalan ajolinjalta syrjässä. Uskalsin maahan uudelleen, kiersin taaksepäin ja juoksin poikki aukean ahon koko lauma harjakset pystyssä, röhkien ja hampaitaan louskuttaen kintereilläni.

Jos olisin kompastunut tai horjahtanut aholla, ei olisi ollut minulla pääsyn paikkaa. Mutta enpähän kompastunut. Enkä välittänyt kompasteluista ja horjahduksista. Olin sellaisella tuulella, että olisin seissyt naamakkain vaikka itse sapelihampaan taikka parinkymmenen nuolia ampuvan tulilaisen kanssa. Sellaista oli lemmen mielettömyys -- -- minussa. Nopsajalan laita oli toista. Hän oli sangen järkevä. Hän ei antautunut mihinkään todelliseen vaaraan, ja muistanpa, mieleen palauttaessani vuosisatojen takaa tätä hurjaa lemmen ajoa, että sikojen minua viivyttäessä hän ei kiirehtinyt eteenpäin kovin nopeasti, vaan pikemmin odotteli minua ajoa jatkamaan. Hän se myös edelläni hypellen määräsi kulkunsa, aina pyrkien sille suunnalle, jonne tahtoi mennä.

Vihdoin tuli pimeä. Hän johti minua erään puitten sekaan pistäytyvän rotkoseinämän ympäri sammaleista vierua pitkin. Sitten tunkeusimme tiheän viidakkaröykkiön läpi, joka minua kulkiessani repi ja riipi. Mutta häneltä eivät karvatkaan pörhistyneet. Hän tunsi tien. Tiheikön keskellä oli iso tammi. Minä olin aivan lähellä hänen sinne kiivetessään; ja sieltä eräässä haarukassa olevasta pesästä, jota niin kauan ja turhaan olin etsinyt, minä hänet tavoitin.

Hyena oli käynyt jälillemme uudelleen, ja se nyt istui maassa nälkäisesti äännellen. Mutta mepä emme siitä välittäneet, vaan naureskelimme sille, kun se äristen kääntyi pois tiheikön läpi. Kevätaika oli käsissä ja öiset äänet olivat moninaisia ja vaihtelevia. Kuten tapana oli siihen vuoden aikaan, tappelivat eläimet navakasti keskenään. Pesälle kuulimme villien hevosten kirkunaa ja hirnuntaa, elefanttien pasunoimista ja leijonain karjuntaa. Mutta kuu pistäysi taivaalle, ja ilma oli lämmin, ja me naureskelimme pelottomina.

Muistan, että seuraavana aamuna tapasimme kaksi temmeltävää koiraslintua, jotka niin kiivaasti tappelivat, että minä kävin aivan niiden viereen ja tarrasin kumpaakin kurkusta kiinni. Siten saimme Nopsajalka ja minä hääaamiaisemme. Se oli herkkua. Helppoa olikin pyydystää lintuja kevätpuolella vuotta. Eräänä yönä sinä vuonna Nopsajalka ja minä katselimme puista, miten kaksi hirveä kuun valossa tappeli; ja näimme koiras- ja naarasleijonan hiipivän niiden luokse huomaamatta ja tappavan ne tappelun jatkuessa.

Ei ole tiedossa, miten kauan lienemme asustaneet Nopsajalan puupesässä. Mutta eräänä päivänä meidän poissa ollessamme oli puuhun salama iskenyt. Suuret oksat olivat pirstaleina ja pesä oli särkynyt. Minä rupesin rakentamaan uutta, mutta Nopsajalka ei tahtonut sellaiseen ollenkaan tyytyä. Kuten myöhemmin huomasin, oli hän kovin salaman arka, enkä voinut suostuttaa häntä takaisin puuhun. Ja niinpä tapahtui, että kuherrusaikamme kuluttua läksimme luolille asumaan. Samoinkuin Luppakorva oli minut luolasta karkoittanut naimisiin mennessään, samoin minä hänet nyt karkoitin; ja Nopsajalka ja minä asetuimme sinne, hänen nukkuessaan öitään kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä.

Ja lauman keskuuteen asumaan tultuamme alkoivat vastukset. Punasilmällä oli ollut ties montako vaimoa Helkkykielen jälkeen. Hän oli vaeltanut samaa tietä kuin toisetkin. Tällä kerralla hänellä oli pikkarainen, hento ja alakuloinen olento, joka vikisi ja kitisi alati, joko hän sitten pieksi häntä tai ei; ja hänen menonsa oli aivan lyhyen ajan kysymys. Ennenkuin hän menikään, iski Punasilmä katseensa Nopsajalkaan, ja kun hän oli mennyt, alkoi Nopsajalan vainoaminen.

Hyväpä oli hänelle, että oli hän Nopsajalka, että hän niin hämmästyttävän taitavasti osasi nopeana paeta puita myöten. Hän tarvitsi koko järkevyytensä ja uskalluksensa voidakseen pelastua Punasilmän käsistä. Minä en voinut häntä auttaa. Punasilmä oli niin väkevä hirviö, että hän olisi voinut repiä minut palasiksi jäsen jäseneltä. Kuolemaani asti sain potea venähdystä hartioissani, niitä kun sateisina ilmoina kolotti ja herpaus vaivasi, ja se oli merkki hänen kättensä töistä.

Nopsajalka oli sairaana siihen aikaan kuin minä sain tämän venähdyksen. Hänellä lie ollut keltakuume, jota me toisinaan saimme kärsiä; mutta olipa se mitä tahansa, hänet se teki tylsäksi ja raihnaiseksi. Ei ollut hänen lihaksissaan tavallista liukkautta, ja todella huonossa pakokunnossa hän oli, kun Punasilmä hänet sai kierrokseensa lähellä villien koirien tyyssijaa, luolilta useitten kilometrien päässä etelässä. Tavallisissa oloissa hän olisi kiertänyt hänet ja sittenkin ennättänyt turvaan ahdassuiseen luolaamme ennenkuin hän suoraa tietä kulkien. Mutta nyt hän ei kyennyt kiertämään Punasilmää. Hän oli liian tylsä ja hidas. Joka kerta ennätti Punasilmä hänen eteensä, kunnes hän luopui yrittämästä ja käytti koko tarmonsa pelastuakseen vain hänen käsistään.

Ellei hän olisi ollut kipeä, olisi hänelle ollut lapsen leikkiä Punasilmän kynsistä pääseminen; mutta nyt hän tarvitsi koko varovaisuutensa ja taitonsa. Eduksi oli hänelle, että hän saattoi liikkua heikommilla oksilla kuin Punasilmä ja tehdä pitempiä hyppyjä. Hän osasi myös erehtymättä arvostella välimatkoja, ja hänen vaistonsa ilmaisi hänelle oksien, haarojen ja mädäntyneitten runkojen kestävyyden.

Se oli loppumatonta ajoa. Yltympäri ja edestakaisin pitkiä kiertoja metsän läpi he syöksähtelivät. Toisten laumalaisten seassa vallitsi suuri kiihko. Hurjina he mölysivät, äänekkäämmin aina silloin kun Punasilmä oli etäämmällä ja talttuen aina, kun ajon pyörre toi hänet lähemmäksi. He olivat voimattomina sivulta katsojina. Vaimot kirkuivat ja melusivat ja miehet takoivat rintaansa voimattomassa raivossaan. Pitkänaama oli eritoten kiukkuinen, ja vaikkakin hän pärinätänsä taltutti Punasilmän lähetessä, ei hän kuitenkaan talttunut siihen määrään kuin toiset.

Minä taas en näytellyt mitään urhoollista osaa. Tiedän olleeni kaikkea muuta kuin sankari. Mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi ollut minun antautumisestani tappeluun Punasilmän kanssa? Hän oli voimakas hirviö, pirullinen peto, eikä olisi ollut minulla minkäänlaista toivoa voimain mittelyssä. Hän olisi tappanut minut, ja asema olisi jäänyt entiselleen. Hän olisi tavoittanut Nopsajalan, ennenkuin tämä olisi luolaan ehtinyt. Saatoin siis vain katsella voimattomassa raivossa, väistyä tieltä ja pidätellä kiukun purkaustani hänen tullessaan liian lähelle.

Tunnit vierivät. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Mutta yhä jatkui ajoa. Punasilmä halusi uuvuttaa Nopsajalan. Hän vartavasten juoksi hänet lamauksiin. Pitkän ajan kuluttua hän alkoi väsyä eikä enää voinut jatkaa pahkipäistä pakoaan. Silloin hän alkoi pyrkiä mitä heikoimmille oksille, jonne Punasilmä ei häntä seurata voinut. Siten hän olisi saanut hengähtämisaikaa, ellei Punasilmä olisi ollut pirullinen. Kun hän ei voinut Nopsajalkaa seurata, hän ravistamalla pudotti hänet pois. Koko voimallaan ja painollaan hän saattoi huiskuttaa oksaa edestakaisin, kunnes hän häiläytti hänet pois oksalta, aivan kuin kärpäsen ruoskan siimasta saattaa häiläyttää. Ensi kerralla Nopsajalka pelastui, pudoten alempana oleville oksille. Toisella kerralla, vaikka oksat häntä eivät estäneetkään maahan putoamasta, hidastivat ne hänen vauhtiansa. Ja kolmannella kerralla Punasilmä heilautti hänet oksalta niin tuimasti, että hän singahti suoraan ilmassa toiseen puuhun. Ihmeellistä oli katsella hänen pyörähdyksiänsä ja miten hän aina pelastui. Vain pakon painaessa hän haki väliaikaista turvaa heikommilta oksilta. Mutta niin oli hän väsynyt, ettei hän muulla tavoin voinut vainolaistansa väistää, ja tavan takaa hänen oli pakko turvautua heikkoihin oksiin. Yhä jatkui ajoa, ja yhä kirkui lauma, rintaansa takoi ja hampaitansa kirautteli. Sitten oli loppu käsissä. Oli jo melkein hämärä. Väristen, läähättäen ja ilmaa ahmien Nopsajalka riippui säälittävänä korkealla ohuella oksalla. Siitä oli kolmisenkymmentä jalkaa maahan eikä mikään putoamista estämässä. Punasilmä heilui edestakaisin oksalla lähimpänä runkoa. Oksa oli kuin heiluri, taipuen yhä laajempaan kaareen joka kerta hänen painonsa ponnahduksesta. Sitten hän äkisti ponnautti päinvastaiseen suuntaan juuri oksan kaartuessa alaspäin. Nopsajalan kädet ja jalat irtautuivat, ja kiljahtaen hän alkoi kiitää alaspäin maata kohti.

Mutta ilmassa hän suoristautui ja putosi jalat edellä. Tavallisissa oloissa niin korkealta pudotessa hänen jalkansa nivelet olisivat lieventäneet maahan jysähtämistä. Mutta hän oli perin uupunut. Hän ei voinut nivelillään toimia. Hänen jalkansa lysähtivät kokoon hänen allaan ja vain osaksi putousta lientivät, ja hän rysähti maahan kyljelleen. Tässä hän ei kuitenkaan loukkaantunut, kuten selville kävi, mutta se salpasi hengen hänen keuhkoissaan. Hän makasi avuttomana ja tavoitteli ilmaa.

Punasilmä syöksähti hänen kimppuunsa. Muhkuraiset sormensa kietoutuivat hänen päänsä hiuksiin, hän nousi ylös ja murahti voitokkaana ja ilkkuillen kauhistuneille laumalaisille, jotka puista kurkistelivat. Silloin minä kävin mielettömäksi. Varovaisuus solahti tuuleen, unohtunut oli haluni pysyä yhä eläväin kirjoissa. Juuri Punasilmän murahdellessa syöksyin takaapäin hänen kimppuunsa. Hyökkäykseni oli niin odottamaton, että sain hänet työnnetyksi kumoon. Kiersin käteni ja jalkani hänen ympärilleen ja ponnistelin pitääkseni hänet kumossa. Tämä olisi ollut mahdotonta, ellei hän olisi tiukasti toisella kädellään pitänyt kiinni Nopsajalan tukasta.

Käytökseni rohkaisemana, Pitkänaama tuli äkkiä avukseni. Hän hyökkäsi yhteen rykelmään, tarrasi hampaillaan Punasilmän käsivarteen ja kynsi ja repi hänen kasvojansa. Nyt olisi ollut aika toisten laumalaisten yhtyä leikkiin. Olihan tilaisuus ikipäiviksi päästä Punasilmästä. Mutta pelästyneinä he pysyivät metsässä.

Oli aivan selvää, että Punasilmä oli voittava tappelussa meidän kahden kanssa. Syynä siihen, ettei hän meitä lopettanut heti, oli se, että Nopsajalka ehkäisi hänen liikkeitänsä. Nopsajalka oli taas saanut hengityksensä käyntiin ja alkoi vastustella. Punasilmä ei mielinyt päästää kynsiänsä hänen hiuksistaan, ja tämä se häntä ehkäisi. Hän sai kiinni minun käsivarrestani. Se merkitsi minun menoani. Hän alkoi kiskoa minua puoleensa niin lähelle, että olisi voinut upottaa hampaansa kurkkuuni. Hänen kitansa oli auki ja hän irvisteli. Ja vaikka hän vasta alotti voimiansa käyttää, väänsi hän minun olkapäätäni, niin että siitä sain kärsiä koko jälellä olevan elämäni ajan.

Mutta sinä hetkenä jotakin tapahtui. Mitään varotusta ei kuulunut. Suuri ruumis syöksähti meidän neljän kimppuun, jotka olimme yhteen kietoutuneet. Meidät reväistiin voimakkaasti irralleen toisistamme ja vyöryimme nurin niskoin maassa, ja yllätyksen äkillisyys sai meidät hellittämään toisemme. Törmäyksen tapahtuessa Pitkänaama kiljasi pelottavasti. Minä en tiennyt mitä tapahtui, vaikka nenässäni tuntui tiikerin haju ja vilaukselta näin juovikkaan turkin juostessani puuhun.

Se oli vanha sapelihammas. Meidän päästelemiemme äänien herättämänä luolassaan, se oli hiipinyt huomaamatta kimppuumme. Nopsajalka pääsi minua lähinnä olevaan puuhun, ja minä heti kiepsahdin hänen luokseen. Kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet aivan rinnalleni hänen hiljaa kitistessään ja itkiessään. Maasta kuului karjuntaa ja luiden narskumista. Siellä sapelihammas illasti Pitkänaaman jäännöksillä. Toiselta puolen silmät ja luomet tulehtuneina kurkisteli Punasilmä alas. Siinä oli hirviö voimakkaampi häntä. Nopsajalka ja minä käännyimme ja kuljimme hiljaisesti puita myöten luolaa kohti, kun taas laumalaiset jäivät puihin ja sinkauttelivat solvauksia, oksia ja vesoja vanhan vainolaisensa niskaan. Se huiskutteli häntäänsä ja karjui, mutta jatkoi syöntiänsä.

Ja sillä tavalla me pelastuimme. Se oli vain sattuma -- mitä ilmeisin sattuma. Muuten olisin minä kuollut sinne Punasilmän kynsiin, eikä olisi olemassa mitään ajan siltaa, jota myöten tuhansien vuosisatojen päähän väreet käyvät jälkeläiselle, sanomalehtiä lukevalla ja sähkövaunuissa ajavalle jälkeläiselle -- niin, eikä hän kirjoittaisi kertoelmia koetuista tapahtumista, niinkuin tämä on kirjoitettu.

17