Part 7

Aamulla, kun olimme kylliksi nukkuneet, hiivimme takaisin tulen laiteille. Se vielä kyti, mutta tulilaiset olivat menneet. Varmuuden vuoksi kiersimme piirin metsässä ja juoksimme sitten tulelle. Minä halusin nähdä, minkälaista se oli, ja peukalon ja etusormen väliin nappasin hehkuvan hiilen. Se tuskan ja pelon kiljahdus, jonka päästin nakatessani sen pois, säikäytti Luppakorvan puihin ja hänen pakonsa pelästytti minut perässä.

Seuraavalla kerralla palasimme varovaisempina ja vältimme hehkuvia hiiliä. Kävimme matkimaan tulimiehiä. Kyykistelimme tulen ääreen ja päät kumarruksissa polvien varaan olimme nukkuvinamme. Sitten apinoimme heidän puhettaan, lasketellen toisillemme ääniä heidän tavallaan ja päästellen kurkustamme mitä sotkuisinta siansaksaa. Muistin nähneeni sen kurttuisen vanhan metsästäjän kohennelleen tulta seipäällä. Minäkin kohentelin tulta seipäällä, käännellen esille kasottain hehkuvia hiiliä ja pilvittäin valkeata tuhkaa. Tämä oli suurta urheilua, ja pian olimme aivan valkean tuhan vallassa.

Luonnollista oli, että matkimme tulilaisia uudelleen sytyttämällä nuotion. Ensiksi koetimme pieniä puupalasia. Se onnistui. Puut posahtivat räiskähtäen liekkiin, ja me tanssimme ja mölisimme mielissämme. Sitten aloimme nakella suurempia puupalasia. Yhä enemmän niitä lisäilimme, kunnes nuotiomme oli koko valtava. Edestakaisin tassuttelimme kiihkoissamme, kiskoen metsästä kuivuneita oksia ja rankoja. Liekit loimuilivat yhä korkeammalle, ja savupatsas tavotti puiden latvat ja yhä kohosi. Siinä oli verratonta räiskettä, rätinää ja pauhua. Se oli kaikkein merkittävin työ, mitä koskaan olimme käsillämme matkaan saattaneet, ja olimmepa siitä ylpeät. Mekin olimme tulilaisia, niin päättelimme siinä tanssiessamme valkeina menninkäisinä palon äärellä.

Kuiva ruoho ja matalat pensaat syttyivät tuleen, mutta emmehän me sitä huomanneet. Äkisti suuri puu ahon laidassa lehahti liekkiin. Sitä katselimme ällistynein silmin. Siitä paistava kuumuus ajoi meidät peräytymään. Toinen puu syttyi, vielä kolmas ja sitten jo puolikymmentä. Me pelästyimme. Hirviö oli murtautunut irti. Peloissamme kyyristyimme maahan; mutta tuli ahmi pitkin piiriä ympäristön ja sulki meidät sisäänsä. Luppakorvan silmään ilmestyi se surkea ilme, joka aina oli käsittämättömyyden seuralainen, ja tiedänpä minun silmissäni saman ilmeen viivähtäneen. Me toisiimme turvausimme, käsivarret toistemme ympärillä, kunnes kuumuus meidät saavutti ja palavain karvain haju tuntui sieramissamme. Silloin sävähdimme pystyyn ja pakenimme länttä kohti metsän halki, taaksemme vilkuillen ja naureskellen juostessamme.

Keskipäivän aikoihin saavuimme niemimaan kaulakkeelle, jonka, kuten jälestäpäin huomasimme, muodosti laaja, melkeinpä ympyräksi kiertynyt joen polveke. Aivan kaulakkeen poikki jonoili useita matalia ja osittain metsäisiä kunnaita. Näiden yli me kiipeilimme, katsellen takanamme olevaa metsää, josta nyt oli tullut liekkimeri, samoava kohti itää nousevan tuulen mukana. Me painuimme yhä länttä kohti jokivartta pitkin, ja ennenkuin aavistimmekaan, olimme keskellä tulikansan asumuspaikkaa.

Tämä paikka oli loistavasti valittu puolustuksen suhteen. Se oli niemi, jota kolmelta taholta suojasi koukkuileva joki. Vain yhdeltä puolen sinne maalta päin pääsi. Se oli niemen ahdas kaulake, ja täällä monet matalat kunnaat olivat luonnollisia esteitä. Muusta maailmasta kokonaan eristettynä tulikansa lie täällä elänyt ja vaurastunut pitkät ajat. Itse asiassa arvelen, että juuri heidän vaurastumisensa aiheutti heidän myöhemmän vaelluksensa, joka niin suurta vauriota tuotti laumallemme. Tulikansa oli kai lukumäärältään lisääntynyt, kunnes he joutuivat epämukavaan puristukseen olopaikkansa rajojen sisällä. He vaeltivat laajemmalle ja vaeltaessaan ajoivat laumaa edellään, asettuivat itse luoliin ja anastivat sen alueen, joka meidän hallussamme oli ollut.

Mutta vähänpä Luppakorva ja minä kaikkea tätä uneksimme, huomatessamme olevamme tulikansan pääpesässä. Yksi aatos meissä vain eli, päästä pois, vaikka emme voineet olla uteliaisuudessamme tirkistelemättä kyläkuntaa. Ensi kerran näimme tulilaisten vaimoja ja lapsia. Viimemainitut juoksentelivat enimmäkseen alastomina, ensinmainituilla taas oli yllään villieläinten nahkoja.

Tulilaiset, samoinkuin mekin, asuivat luolissa. Luolien edessä oleva aho vietti jokea kohti, ja aholla paloi runsaasti pikku nuotioita. Mutta en tiedä, keittikö tulikansa ruokansa vai eikö. Luppakorva ja minä emme nähneet heidän keittävän. Mutta arvelenpa, että he varmaankin olivat jonkinlaisen alkuperäisen keittotaidon kehittäneet. Samoinkuin mekin, he kantoivat joesta vettä kurpitsan kuorilla. Liikettä siellä oli runsaasti ja vaimojen ja lasten huutoja kuului. Viimemainitut leikkivät ja ilvehtivät aivan samalla tavalla kuin laumalaistenkin lapset, ja enemmän he olivat laumalaisten lasten näköisiä kuin täyskasvuiset tulilaiset täyskasvuisten laumalaisten.

Luppakorva ja minä emme kauan kuhnustelleet. Näimme muutamain puolikasvuisten poikasten ammuskelevan nuolella ja kaarella, ja me puitimme takaisin tuuheimpaan metsään ja jatkoimme matkaa joelle. Ja sieltä tapasimme lautan, todellisen lautan, nähtävästi jonkun tulilaisen tekemän. Molemmat hirret olivat solakat ja suorat, ja ne olivat yhteen niotut sitkeillä juurilla ja ristipuilla.

Tällä kerralla aatos pälkähti meidän molempain mieleen yhtaikaa. Olimmehan pyrkimässä pois tulikansan alueelta. Meloa joen yli hirsillä, sehän verraton keino! Kiipesimme lautalle ja työnsimme sen liikkeelle. Mutta äkkiä jokin tempasi lauttaa ja lennätti sen voimakkaasti myötävirtaa rantaa vasten. Äkillinen pysäys melkein oli tärskäyttää meidät veteen. Lautta oli juuresta punotulla köydellä kiinnitetty puuhun. Sen me irrotimme, ennenkuin uudelleen työnsimme lautan vesille.

Ennenkuin olimme meloneet lauttamme kokonaan virtaan, olimme ajautuneet niin kauas alaspäin, että saatoimme täydellisesti nähdä tulikansan asuinsijat. Niin uutterasti olimme kiintyneet melomiseemme, silmät suunnattuina vastapäiselle rannalle, että emme mitään tienneet, ennenkuin huomiomme heräsi rannalta kuuluvaan kirkunaan. Katsahdimme ympärillemme. Siellä oli tulilaisia useita, katsellen ja viittoillen meitä, ja lisää ryömi esille luolista. Me istuuduimme katselemaan ja unohdimme koko melomisen. Rannalla oli ankara meteli. Muutamat tulimiehet laukasivat kaarensa meitä kohti, ja muutamat nuolet putosivat lähellemme, mutta liian pitkä oli välimatka.

Se oli suuri päivä Luppakorvalle ja minulle. Idässä meidän sytyttämämme palo täytti puolen taivasta savulla. Ja täällä olimme täysin turvassa keskijoella, kiertäen tulilaisten pääpesää. Me istuimme ja nauroimme heille ohi kiitäessämme, viilettäissämme kohti etelää, itäkaakkoa ja koillistakin ja sitten taas kohti itää, kaakkoa ja etelää ja ympäri länteen, kaartaen suuren kaksoispolvekkeen, missä joki melkein kiertäytyi solmuun.

Länttä kohti kiitäessämme, tulilaiset kaukana takanamme, tulla tupsahti tuttu näköala silmiemme eteen. Se oli suuri juontipaikka, jonne olimme kerran pari kulkeneet katselemaan eläinnäyttelyä, kun eläimet juomassa kävivät. Sen takana tiesimme olevan porkkanamaan, jonka toisella puolella olivat luolat ja lauman asuinsijat. Aloimme meloa rantaa kohti, joka nopeasti livahteli ohitsemme, ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme lauman käyttämillä juontipaikoilla. Siellä oli naisia ja lapsia, veden kantajia, koko joukko kurpitsan kuoriaan täyttämässä. Meidät nähdessään he livistivät pelosta mielettöminä kulkutietä ylöspäin, niin että heiltä kokonainen jono kurpitsan kuoria tipahteli tielle.

Astuimme maihin ja tietysti jäi meiltä lautta sitomatta kiinni, ja se liukui tiehensä jokea alaspäin. Varsin varovaisesti hiivimme kulkutietä ylöspäin. Lauma oli kokonaan kadonnut koloihinsa, vaikka siellä täällä näimme naaman meitä tirkistelevän. Merkkiäkään ei näkynyt Punasilmästä. Olimme jälleen kotona. Ja sinä yönä nukuimme omassa pienessä luolassamme korkealla jyrkänteen rinnassa, vaikka meidän ensin oli sieltä häädettävä pari kiukkuista nuorukaista, jotka sen olivat haltuunsa ottaneet.

14

Kuukaudet kuluivat. Tulevaisuuden draama ja murhenäytelmä ei vielä ollut näyttämölle ehtinyt, ja siihen mennessä me pähkinöitä survoimme ja elimme. Muistan silloin olleen hyvän pähkinävuoden. Me täyttelimme kurpitsan kuoremme pähkinöillä ja kuljetimme niitä survomispaikoille. Me asetimme ne kiven kouruun ja kiven mukula kädessämme survoimme ne rikki ja sitä myöten söimme kuin saimme survotuksi.

Syksy oli käsissä, kun Luppakorva ja minä palasimme pitkältä seikkailumatkaltamme, ja sitä seuraava talvi oli lauhkea. Useasti pistäysin vanhan kotipuuni ympäristössä ja monasti etsiskelin koko alueen mustikkasuon ja sen rämeikön suun välillä, missä Luppakorva ja minä olimme purjehdustaidon oppineet, mutta vihiäkään en saanut Nopsajalasta. Hän oli kadonnut. Ja minä häntä kaipasin. Minua ahdisti se nälkä, josta olen maininnut ja joka oli ruumiillisen nälän sukua, vaikka se usein minut valtasi vatsani täytenäkin ollessa. Mutta kaikki etsimiseni oli turhaa.

Mutta elämä ei luolilla ollut yksitoikkoista. Punasilmää siellä oli varottava. Luppakorva ja minä emme koskaan tunteneet hetkenkään rauhaa, paitsi ollessamme omassa pikku luolassamme. Huolimatta aukon laajentamisesta, jonka olimme suorittaneet, oli se yhä puristavan ahdas meidän kulkea. Ja vaikka me tavan takaa sitä yhä laajensimme, oli se vieläkin liian ahdas Punasilmän mahdottomalle ruholle. Mutta eipä hän koskaan luolaamme enää hyökännytkään. Hän oli ottanut opikseen, ja kaulassa oli hänellä pullea pahka osottamassa minun nakkaamani kiven jälkeä. Tämä pahka ei koskaan sulanut, ja se oli siksi mahtava, että sen saattoi etäämmältäkin havaita. Useinpa minä ylen mieluisasti tarkastelin tätä kätteni työn todistusta; ja joskus ollessani itse taatusti turvassa, sen näkeminen puristi minulta naurunkin.

Vaikka toiset laumalaiset eivät olisikaan tulleet avuksemme, jos Punasilmä olisi yhä tavoitellut Luppakorvaa ja minua palotellakseen meidät heidän silmäinsä edessä, olivat he kuitenkin myötätuntoisina meidän puolellamme. Ehkäpä se ei ollut myötätuntoa, vaan tapa, millä he Punasilmää vihaavansa ilmaisivat; he joka tapauksessa aina meitä varottivat hänen lähetessään. Metsässä, juontipaikoilla tai aholla luolien edustalla, aina he ehättivät meitä varottamaan. Sillä tavalla oli meillä monia silmiä puolellamme Punasilmää, muinaisperimystä, vastaan taistellessamme.

Kerran hän oli saada minut käsiinsä. Oli aikainen aamu, eikä lauma vielä ollut ylhäällä. Hän katkasi tieni, kun yritin luolaani ylös jyrkänteelle. Ennenkuin ehdin mitään miettiäkään, olin syöksähtänyt kaksiosaiseen luolaan -- samaan, minne Luppakorva ensiksi oli minun käsistäni päässyt monia vuosia aikaisemmin ja jossa vanha sapelihammas oli tappionsa kärsinyt kahta laumalaista vainotessaan. Olin ahtautunut molempia luolia yhdistävän käytävän läpi ja huomannut, että Punasilmä ei minua seurannut. Mutta samassa hän syöksähti luolaan ulkopuolelta. Minä luikertelin takaisin käytävän läpi, ja hän syöksähti ulos ja toisesta aukosta jälleen sisälle. Minä vain kertailin kulkuani käytävän läpi.

Hän piti minua siellä puoli päivää, ennenkuin hellitti. Sen jälkeen, kun Luppakorva ja minä jotenkin varmasti tiesimme ehtivämme kaksoisluolaan, emme enää peräytyneetkään ylös äyräälle omaan luolaamme, kun Punasilmä nähtäville ilmestyi. Me pidimme vain häntä silmällä ja varoimme, ettei hän päässyt peräytymistämme katkaisemaan.

Tämän talven aikana Punasilmä surmasi silloisen vaimonsa rääkkäämällä ja alati häntä pieksemällä. Olen sanonut häntä muinaisperimykselliseksi, mutta tässä suhteessa hän oli pahempi kuin muinaisperimys, sillä alempain eläinten urokset eivät rääkkää eivätkä murhaa puolisoitaan. Tässä suhteessa arvelen Punasilmän, huolimatta hänen moninaisista muinaisperimyksellisistä taipumuksistaan, tulevaisuuden miehen oireeksi, sillä ihmissuvun urokset ainoastaan puolisoitaan murhaavat.

Kuten oli odotettavissakin, Punasilmä vaimonsa tieltä raivattuaan kävi etsimään toista. Hänen valintansa sattui Helkkykieleen. Hän oli Kololuu vanhuksen pojan, Kaljukyljen tytär. Hän oli nuori olento, sangen kärkäs lauleskelemaan luolansa suulla päivän laskiessa, ja aivan hiljattain hän oli ruvennut Koukkupolven puolisoksi. Tämä oli rauhallinen olento, ei häirinnyt ketään eikä ollut taipuvainen toveriensa kanssa kinastelemaan. Ei hän liioin ollut mikään tappelija. Pieni hän oli ja kuiva eikä pystynyt jaloillansa niin temppuilemaan kuin me toiset.

Ei ollut Punasilmä ikinä katalampaa tekoa tehnyt. Päivä oli mailleen menossa rauhallisena iltahetkenä, ja me keräännyimme aholle ennen luoliimme kiipeämistä. Äkisti Helkkykieli syöksähti kulkutietä myöten juontipaikalta ylös, Punasilmä kintereillä. Hän juoksi puolisonsa luokse. Pikku Koukkupolvi parka säikähti pelottavasti. Mutta hän oli sankari. Hän tiesi olevansa kuoleman kuilulla, mutta pakoon ei hän juossut. Hän nousi seisaalleen, ärisi, niskakarvansa kohotti ja irvisti hampaillaan.

Punasilmä mölysi raivossaan. Se oli hänestä rikos, että jokukaan laumasta häntä uskalsi vastustaa. Hänen kätensä tormasi esille ja tarrasi Koukkupolvea kurkkuun. Tämä upotti hampaansa Punasilmän käsivarteen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Koukkupolvi niskat nujerrettuina kiemurteli ja vääntelihe maassa. Helkkykieli kirkui ja ulisi. Punasilmä tarttui hänen päänsä hiuksiin ja kiskoi häntä luolaansa kohti. Hän piteli häntä raakamaisesti kiivetessään ja kiskoi ja laahasi hänet luolaansa.

Me olimme sangen kiukuissamme, mielettömän, kiljuvan kiukkuisia. Rintaamme takoen, karvat pystyssä ja hampaita louskuttaen me keräännyimme kokoon aholle. Tunsimme laumavaiston vaikutusta, aivan kuin yhteistoimintaan pakottavaa vetovoimaa, aavistusta yhteisvoimasta. Tämä yhteistoiminnan tarve kiertyi mieliimme hämärällä tavalla. Mutta eipä ollut mitään keinoa, millä saada se käyntiin, koska ei ollut sen ilmaisukeinoakaan. Me emme käyneet yhdessä Punasilmää tuhoamaan, koska meiltä kieli puuttui. Hämärästi mielessämme sorvailimme aatoksia, joilla ei aatosten esikuvia ollut. Nämä esikuvat olivat vielä hitaasti ja tuskallisesti kehittyväin keksintöjen takana.

Me koetimme tavoitella niitä hämäriä aatoksia vastaavia ääniä, jotka varjojen lailla liihottelivat läpi tietoisen olemuksemme. Kaljukylki alkoi äänekkäästi lörpöttää. Äänillään hän ilmaisi kiukkunsa Punasilmää kohtaan ja halunsa piestä häntä. Siihen asti hän pääsi ja siihen asti me häntä ymmärsimme. Mutta kun hän koetti ilmaista sitä yhteistoimintaan työntävää pakotusta, joka hänen mielessänsä väikkyi, hänen äänensä kävivät sotkuisiksi. Sitten Pitkänaama alkoi nostella karvojaan ja takoa rintaansa sekä lörpöttää. Toinen toisensa jälkeen me yhdyimme raivonpuuskaan, kunnes yksin Kololuu vanhuskin motkotti ja pölpötti särkyneellä äänellään ja kurttuisilla huulillaan. Joku tarttui seipääseen ja alkoi takoa sillä hirttä. Heti hän oli saanut käyntiin jonkinlaisen tahdin. Tietämättämme meidän kivakat huutomme ja kiljahduksemme väistyivät tämän tahdin tieltä. Sen vaikutus meihin oli lientävä; ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme raivomme unohtaneet ja jonkinlaiset hih-hei-naukujaiset olivat täydessä käynnissä.

Nämä hih-hei-naukujaiset kuvasivat loistavasti lauman epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta. Tällöinkin meidät oli yhteen johtanut keskinäinen raivo ja yhteistoimintaa tavoittava vaisto, mutta ensi alkeillaan olevan tahdin synnyttäminen sen haihdutti olemattomiin. Me olimme yhteiseläjiä ja parvissa asuvia, ja nämä laulu- ja nauruleperrykset meitä tyydyttivät. Tavallaan nämä hih-hei-naukujaiset olivat ensimäisten ihmisten neuvottelujen oireita ja myöhemmän ajan ihmisten suurten kansalliskokousten ja kansainvälisten kongressien enteitä. Mutta meiltä, nuoren maailman laumalta, puuttui puhetta, ja milloin me siten yhteen keräännyimmekin, saimme aikaan vain pääpelin sekoituksen, ja siitä syntyi yksitoikkoinen tahti, joka itsessänsä sisälsi vasta tulevan taiteen pääainekset. Se oli sikiävää taidetta.

Nämä tapaamamme tahdit eivät suinkaan olleet pitkäaikaisia. Yksi tahti pian hävisi ja pirullinen sekamelska vallitsi, kunnes jälleen saman tahdin tavoitimme tai uuden loimme. Joskus puolikymmentä eri tahtia tärähteli yhtaikaa, kutakin kannattamassa oli ryhmäkunta, joka kiinteästi pyrki toiset tahdit vaientamaan.

Sekamelskan vallitessa jokainen mölysi, hakkasi, ulvoi, kirkui ja tanssi, itsekukin itseensä tyytyväisenä, pyrkien omien aatostensa ja tahtonsa voimalla himmentämään kaikki toiset; ja kukin piti itseänsä tämän kaiken todellisena keskuksena, oli sillä hetkellä kaikesta yhtenäisyydestä erillään toisiin kaikkeuskeskuksiin nähden, joita hänen ympärillään hyppeli ja kirkui. Sitten seurasi tahti -- käsien taputusta, seipäällä hirteen iskemistä, hyppyjen kertaamista jonkun esimerkin mukaan tai jonkun laulua, joka repäisevästi ja säännöllisesti, nousten ja laskien päästeli suustaan: "E-pang, e-pang! E-pang, e-pang!" Toinen toisensa jälkeen itseensä keskittyneet laumalaiset yhtyivät siihen, ja pian kaikki köörissä tanssivat ja lauloivat. "Ha-ah, ha-ah, ha-ah-ha!" oli meidän suosituita köörilaulujamme, ja toinen oli: "Eh-vah, eh-vah, eh-vah-hah!"

Ja sillä tavalla me mielipuolisen hullunkurisina hypellen, teutaroiden ja nurin niskoin mukkelehtien tanssimme ja lauloimme esiaikaisen maailman hämärässä päivänlaskussa, entisen mielentilamme unohtaen ja yhteisvoimin ponnistellen vain aistillisen mielettömyyden aikaan saamiseksi keskuudessamme. Ja niinpä raivomme Punasilmää kohtaan suli pois taiteen vaikutuksesta, ja me kirkuilimme hurjaa hih-hei-lepertelyämme, kunnes yö meitä kauhuistansa varoitti, ja me ryömimme kivikoloihimme, leppeästi toinen toistamme huhuillen tähtien syttyessä ja pimeyden maata vallitessa.

Vain pimeätä me pelkäsimme. Ei ollut meillä uskonnon ituakaan, ei käsitystä näkymättömästä maailmasta. Tunsimme vain todellisen maailman ja pelkäsimme vain tosiasioita, aistimilla havaittavia vaaroja, lihasta ja verestä luotuja eläimiä, jotka vaanivat. Ne meidät pimeän peloiksi tekivät, sillä pimeys oli pyydysteleväin eläinten aikaa. Silloin ne pesistänsä esille tulivat ja iskivät pimeästä, missä ne näkymättömissä vaaniskelivat. Ehkäpä tästä pimeyden todellisten olentojen pelosta se olemattomain olentojen pelko myöhemmin oli kehittyvä, jonka huipuksi muodostui kokonainen valtava näkymätön maailma. On luonnollista, että mielikuvituksen kasvaessa kuoleman pelko lisääntyi, kunnes tuleva kansa tämän pelon muovaili pimeyden kanssa yhteen ja sen kansoitti hengillä. Luullakseni oli tulikansa jo ruvennut pelkäämään pimeätä tällä tavalla; mutta kun me laumalaiset hih-hei-naukujaisemme keskeytimme ja koloihimme pakenimme, niin sen aiheuttivat vanha sapelihammas, leijonat ja sakaalit, villit koirat ja sudet sekä kaikki nälkäiset, lihaa syövät pedot.

15

Luppakorva meni naimisiin. Se tapahtui toisena talvena seikkailumatkamme jälkeen, ja olipa se sangen odottamatonta. Minua hän ei mitenkään varottanut. Ensiksi sain sen tietää kerran illan hämärässä kiivetessäni jyrkännettä luolallemme. Tunkeusin aukkoon, mutta siihen pysähdyin. Siellä ei minulle tilaa ollut. Luppakorva oli sen puolisonsa kanssa ottanut haltuunsa, ja tämä puoliso oli minun sisareni, isäpuoleni, Lörpän, tytär.

Koetin väkisin tunkeutua sisälle. Tilaa siellä oli vain kahdelle ja se tila oli jo otettu. Sitäpaitsi olin minä heihin nähden epäedullisessa asemassa, ja olinpa iloissani, kun pääsin peräytymään sillä kaupalla, että he minua repivät ja karvoista kiskoivat. Sen yön ja monia muita nukuin kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Kokemukseni mukaan se tuntui melkoisen turvalliselta. Kun kerran ne kaksi laumalaista olivat siellä säilyneet sapelihampaan kynsistä ja minä Punasilmän käsistä, niin minusta tuntui, että voisin pyydystelevien eläinten hyökkäyksiltä pelastua käymällä edestakaisin kummankin luolan väliä.

Olin unohtanut villit koirat. Ne olivat siksi pieniä, että voivat kulkea joka käytävää, mistä vain minäkin saatoin läpi ahtautua. Eräänä yönä ne minut nuuskivat tietoonsa. Olisivatpa vaan tulleet kumpaankin luolaan yhtaikaa, niin ne olisivat minut saaneet kynsiinsä. Mutta nyt sain muutamia niistä vain kintereilleni käytävässä ja syöksyin ulos toisen luolan aukosta. Ulkopuolella oli toisia villejä koiria. Ne kipaisivat perässäni juostessani kallioseinämälle ja alkaessani kiivetä ylöspäin. Yksi niistä, laiha ja nälkäinen peto, tarrasi minua kinttuun kiinni. Sen hampaat uppoutuivat reisilihaksiini, ja melkeinpä se oli kiskaista minut alas. Kiinni se piti, mutta enpä ruvennut ahertelemaan siitä irtipäästäkseni, vaan kaikin voimin ponnistelin ehtiäkseni kiipeämään pois toisten petojen ulottuvilta.

Vasta kun olin niistä turvassa, käänsin huomioni kihelmöivään tuskaan reidessäni. Ja sitten kymmenkunnan jalkaa ylempänä haukkuvaa laumaa, joka hypähteli kallioseinää vasten, raapusteli sitä, mutta putoili alas, tarrasin koiraa kurkkuun ja vähitellen sen kuristin. Kauan aikaa siinä meni. Se kynsi ja repi karvojani ja ihoani takakäpälillään ja alati tyrkki ja reutoi koko painollaan voidakseen kiskoa minut seinämää alas.

Vihdoin sen hampaat loksahtivat auki ja irtausivat raadellusta lihastani. Kannoin sen ruumiin jyrkännettä ylös mukanani ja kököttelin sen yön vanhan luolani suulla, jonka sisäpuolella Luppakorva ja sisareni olivat. Mutta ensiksi sain kestää haukuskelumyrskyn kiivastuneen lauman puolelta, koska olin ollut häiriön syynä. Vaan kostin senkin. Tavan takaa, kun alhaalla olevan parven äläkkä alkoi talttua, pudotin sinne kiven ja siten sain sen taas yltymään. Jonka jälkeen joka puolelta kiukustuneen lauman herjaukset alkoivat uudelleen. Aamulla jaoimme Luppakorvan ja hänen vaimonsa kanssa koiran, emmekä me kolme useampaan päivään olleet enemmän kasvin kuin hedelmän syöjäinkään kirjoissa.

Luppakorvan avioliitto ei ollut onnellinen, mutta olipahan lohdutuksena, ettei sitä kovin kauan kestänytkään. Ei ollut hän enkä minäkään onnellinen sinä aikana. Minun oli ikävä. Kärsin epämukavuutta, kun minut oli karkotettu turvallisesta pikku luolastani, enkä jostain syystä liioin ollut yhtynyt kenenkään toisenkaan nuorukaisen kanssa. Luullakseni oli pitkäaikainen kumppanuuteni Luppakorvan kanssa käynyt toiseksi luonnokseni.

Olisinhan voinut mennä naimisiin, se on kyllä totta; ja varsin luultavasti olisin sen tehnytkin, ellei olisi laumassa ollut vaimoväestä puute. Todennäköistä on otaksuminen, että tämän puutteen aiheutti Punasilmän irstaus, ja se kuvaa sitä vaaraa, mikä hänestä oli lauman olemassaololle. Ja olipa vielä Nopsajalka, jota en ollut unohtanut.

Joka tapauksessa minä Luppakorvan avioliiton aikana sain ajelehtia nurkasta loukkoon, olla vaaralle alttiina joka yö nukkuessani, eikä ollut minulla koskaan mukavaa. Muuan laumalainen kuoli, ja hänen leskensä sai paikan erään toisen laumalaisen luolassa. Minä valtasin autioksi jääneen luolan, mutta se oli avarasuinen, ja kun Punasilmä kerran oli saada minut sinne kuin loukkaaseen, palasin nukkumaan jälleen kaksoisluolan käytävään. Mutta kesällä olin poissa luolilta viikkokausia, nukkuen puupesässä, jonka rakensin rämeikön suun tienoille.

Olen jo sanonut, että Luppakorvakaan ei ollut onnellinen. Sisareni oli Lörpän tytär, ja Luppakorvan elämän hän sai viheliäiseksi. Ei ollut missään toisessa luolassa niin suurta torailun ja kinailun runsautta. Jos Punasilmä oli Siniparta, niin oli Luppakorva tohvelisankari; ja arvelenpa, että Punasilmä oli liian viisas pyytääkseen koskaan Luppakorvan vaimoa.

Luppakorvan onneksi hän kuoli. Tavaton asia tapahtui sinä kesänä. Myöhään, melkein sen lopulla, puhkesi esille toinen sato kuitujuurisia porkkanoita. Nämä odottamatta kasvaneet toissatoiset juuret olivat nuoria, mehukkaita ja pehmeitä, ja jonkun aikaa porkkanamaa oli lauman suosituimpia ravintopaikkoja. Eräänä aamuna aikaisin oli meitä siellä useita kymmeniä aamiaista syömässä. Minun toisella puolellani oli Kaljukylki. Hänen takanansa olivat hänen isänsä ja hänen poikansa, Kololuu vanhus ja Lerppahuuli. Toisella puolellani olivat sisareni ja Luppakorva, sisareni lähinnä.