Part 6

Sillä Suurhampaalla oli myöskin toinen minänsä, ja hänen nukkuissaan tämä toinen minä uneksui muinaisuuden takaisia asioita, siivekkäitten matelijain aikaisia, lohikäärmeitten räiskettä ja päällekarkauksia, sen takaista nakertajain tapaisten imettäväisten ketterätä elämää ja vielä sitäkin muinaisempaa, alkumeren rantaliman elämistä. En voi, en uskalla sanoa enempää. Kaikki on liian hämärää, sekavaa ja kammottavaa. Voin vain viitata niihin äärettömiin ja pelottaviin näkyjaksoihin, joiden läpi olen kuin usvassa tuijotellut elämän kehittyessä, en ainoastaan apinasta ylös päin ihmiseen asti, vaan ylöspäin aina matosesta alkaen.

Ja nyt palatkaamme kertomukseeni. Minä, Suurhammas, en Nopsajalkaa tuntenut hienompana, sopusointuisempana kasvoiltaan ja ruumiiltaan, pitkäripsisine silmineen, nenävarsineen ja alaspäin aukeavine sieramineen, jotka saattoivat hänet kauneutta lähentelemään. Tunsin hänet vain lempeäsilmäisenä nuorena naisolentona, joka päästeli leppeitä ääniä eikä tapellut. Mielelläni leikin hänen kanssaan, en tiennyt miksi, etsin ruokaa hänen seurassaan ja linnun pesiä hänen kerallansa raiskailin. Ja täytyypä minun tunnustaa, että hän minua paljon opetti puissa kiipeämisessä. Hän oli sangen viisas, sangen voimakas eivätkä mitkään laahaavat liepeet hänen liikkeitänsä estäneet.

Jotenkin tähän aikaan Luppakorvassa ilmestyi heikkoja uskottomuuden oireita. Hän sai tavakseen kuljeskella sillä suunnalla, missä oli äitini olinpuu. Hän oli ruvennut pitämään ilkeästä sisarestani, ja Lörppä oli häntä alkanut sietää. Jonkun verran muutakin nuorisoa oli siellä, lähellä asuvain yksiavioparien jälkeläisiä, ja Luppakorva heidän kanssansa leikitteli.

Milloinkaan en saanut Nopsajalkaa käymään näiden nuorukaisten joukkoon. Milloin tahansa minä heidän luokseen menin, hän livahti jälellepäin ja katosi. Kerran muistan kaikin voimin houkutelleeni häntä. Mutta hän vilkuili taakseen levottomin silmäyksin, sitten peräysi ja kutsui minua eräästä puusta. Niinpä en minä tavallisesti seurannut Luppakorvaa hänen käydessään uusien ystäväinsä luona. Pidin Nopsajalan toveruutta parempana. Ellei mitään olisi tapahtunut, olisi meistä epäilemättä pari tullut, sillä kumpikin pidimme toisistamme; mutta jotakin tapahtui.

Eräänä aamuna, jolloin Nopsajalkaa ei ollut näkynyt, olimme Luppakorva ja minä alhaalla rämeikön suulla tukeilla leikkimässä. Tuskin olimme ehtineet vesille, kun meitä raivokas mylvinä hämmästytti. Se oli Punasilmä. Hän kyyristelihe tukkikasan laiteilla, ja hänen silmänsä kiiluivat vihaa meitä kohtaan. Me säikähdimme ankarasti, sillä tässäpä ei ollut ahdassuista luolaa turvapaikkana. Mutta olipa toki kahdenkymmenen jalan leveydeltä vettä välillämme; siinä oli meillä turvaa toistaiseksi, ja me rohkasimme mieltämme.

Punasilmä nousi seisaalleen ja alkoi takoa karvaista rintaansa nyrkillään. Meidän kaksi tukkiamme olivat rinnakkain, ja niiden niskassa me istuimme ja nauroimme hänelle. Aluksi oli naurumme vain puolittain luonnollista, pelon sekaista, mutta kun pääsimme vakuutetuiksi hänen voimattomuudestansa, kävimme meluamaan. Hän raivosi ja raivosi meille ja kihnutti hampaitaan voimattomassa kiukussansa. Ja luullen turvassa olevamme, me härnäsimme ja pilkkasimme häntä. Aina me olimme lyhytnäköisiä, me laumalaiset.

Punasilmä äkkiä lopetti rintansa takomisen ja hampaittensa kihnutuksen ja juoksi tukkiröykkiön poikki rannalle. Ja aivan yhtä äkisti meidän iloisuutemme vaihtui ällistykseksi. Punasilmän tapana ei ollut niin keveästi jättää kostopuuhiansa. Odottelimme peläten ja vapisten, mitä tulossa oli. Ollenkaan ei mieleemme johtunut meloa tiehemme. Hän palasi pitkästi hypellen röykkiön poikki, toinen iso kätensä täynnä pyöreitä, veden valamia kiviä. Hyvä oli, ettei hän ollut löytänyt isompia lohkareita, kahden tai kolmen naulan painoisia mukuloita, sillä me olimme vain parinkymmenen jalan päässä, ja varmasti hän silloin olisi meidät tappanut.

Eikä meidän vaaramme nytkään ollut kovin pieni. Sip! Pieni kiven vinkale siritti sivuksemme melkein kuulan voimalla. Luppakorva ja minä aloimme meloa kiihkeästi. Sip-poh! Luppakorva kivahti äkkiä kivusta. Kivi oli sattunut hänen hartiainsa väliin. Sitten yksi minuun sattui ja minäkin kirahdin. Meidät pelasti vain Punasilmän pommivaraston loppuminen. Hän syöksähti soraläjälle hakemaan uusia, ja sillä aikaa Luppakorva ja minä meloimme pois.

Vähitellen soluimme kantomatkan ulkopuolelle, vaikka Punasilmä alati käväsi hakemassa lisää varustuksia ja kivet alinomaa sirisivät ympärillämme. Rämeikön keskellä oli hiukan virtaa, ja kiihkoissamme emme älynneet, että se meitä ajoi jokea kohti. Me meloimme, ja Punasilmä pysyi niin lähellä meitä kuin voi seuraten pitkin rantaa. Sitten hän tapasi suurempia kiviä. Sellaiset varustukset hänen raivoansa lisäsivät. Yksi lohkare, ainakin viiden naulan painoinen, karahti tukkiin minun viereeni, ja niin kova oli sen rysähtäminen, että se sinkautti joukon säleitä, teräviä kuin neulat, sääreeni. Jos se minuun olisi sattunut, olisi se minut surmannut.

Ja sitten joen virta meidät tempasi mukaansa. Niin hurjasti me meloimme, että Punasilmä sen ensiksi huomasi, ja ensi varoituksena meille oli hänen voittokiljuntansa. Siinä missä virtaveden laita koski rämeikön veteen, oli kokonainen rykelmä pyörteitä eli pieniä vesikierteitä. Nämä tempasivat kömpelön lauttamme ja pyörittivät sitä edestakaisin, ympäri, sinne tänne. Meiltä melominen jäi, ja kaikki voimat ponnistimme tukkien pitämiseksi koossa, vierekkäin. Ja sillä aikaa Punasilmä yhä meitä pommitteli, kiven mukuloita putoili ympärillemme, ja ne loiskuttivat vettä päällemme ja henkeämme uhkasivat. Samalla hän mulkoili meitä hurjana ja kirkui.

Joessa sattui olemaan jyrkkä käänne sillä kohdalla, missä rämeikkö vetensä purki, ja koko pääjuoksu suuntautui vastapäiselle äyräälle. Ja sitä äyrästä kohti, pohjoista, me kiidimme nopeasti, samalla kulkien virtaa alaspäin. Tällä tavoin pääsimme pian Punasilmän heittomatkan ulkopuolelle, ja viimeksi hänet nähdessämme hän oli kaukana maalla ja hyppeli ylös ja alas veisaten riemulaulujansa.

Luppakorva ja minä emme muuta tehneet kuin pitelimme tukkeja yhdessä. Olimme heittäytyneet kohtalon huomaan ja annoimme lauttamme menojansa mennä, kunnes huomasimme, että mennä huljuttelimme pitkin pohjoista rantaa lähes sadan jalan päässä siitä. Sinnepäin aloimme meloa. Täällä virran pääjuoksu viskautui takaisin eteläistä rantaa kohti, ja melomisestamme oli tuloksena, että pääsimme virran poikki sen nopeimmassa ja ahtaimmassa juoksussa. Ennenkuin tiesimmekään, olimme sen ulkopuolella tyvenessä pohjukassa.

Tukkimme uivat hitaasti ja vihdoin päätyivät siivosti rantaäyräälle. Luppakorva ja minä ryömimme rannalle. Tukit uivat edelleen pohjukasta pois ja soluivat virtaa alas. Me katsahdimme toisiamme, mutta emme nauraneet. Olimme oudolla maalla, eikä mieleemme juolahtanut, että voisimme palata omalle rannallemme samalla tavalla kuin olimme yli tulleet.

Olimme oppineet kulkemaan joen poikki, vaikka emme sitä tienneet. Ja tätä ei kukaan laumalainen ollut ennen tehnyt. Laumastamme ensimmäisinä me jalallamme astuimme joen pohjoiselle rannalle ja luullakseni viimeisinäkin sitäpaitsi. Epäilemättä he sen poikki tulevaisina päivinä olisivat käyneet; mutta tulikansan siirtyminen ja siitä johtunut lauman jäännösten siirtyminen taannutti kehitystämme vuosisatoja.

Ei ole tosin olemassa minkäänlaista kertomusta siitä, miten turmiollinen seurauksiltaan oli tulikansan siirtyminen. Itse puolestani olen taipuvainen luulemaan, että se sai aikaan lauman häviön; että me, alemman elämän haarake, jossa ihmisyys iti, nitistyimme yksinkertaisesti pois ja hukuimme siinä ärjyvässä aallokossa, missä joki mereen laski. Luonnollisesti olen minä vastuussa sellaisesta mielipiteestä; mutta minähän hypähdän kertomukseni edelle, ja ennenkuin olen sen lopettanut, on tämän mielipiteen arvokin nähtävissä.

12

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauan Luppakorva ja minä vaeltelimme joen pohjoispuolella olevalla maalla. Me olimme kuin autiolle saarelle haaksirikkoutuneita merimiehiä, mikäli kotiin palaamisesta oli toiveita. Me käänsimme joelle selkämme ja viikkoja ja kuukausia harhailimme korvessa, jossa laumalaisia ei yhtään ollut. Sangen vaikeata on minun uudelleen kokoon kutoa kulkujamme ja mahdotonta tehdä sitä päivä päivältä. Suurin osa siitä on hämärää ja epäselvää, vaikka sieltä täältä minulla onkin eläviä muistoja tapahtuneista asioista.

Varsinkin muistan, miten me nälkää kärsimme Pitkäjärven ja Kaukojärven välisillä vuorilla ja miten me viidassa nukkuvan vasikan pyydystimme. Siellä myöskin eleli puukansaa metsässä Pitkäjärven ja vuorten välillä. Nehän ne meidät ajoivat vuorille ja pakottivat meidät kulkemaan Kaukojärvelle.

Ensiksi joelta lähdettyämme, pyrimme länttä kohti, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka suomaitten läpitse luikerteli. Täältä käännyimme pohjoista kohti vitkalleen kulkien ja useimpain päiväin kuluttua saavuimme sille järvelle, jota olen sanonut Pitkäjärveksi. Jonkun ajan vietimme sen ylemmässä päässä, mistä yllin kyllin tapasimme ravintoa; ja silloin eräänä päivänä törmäsimme metsässä yhteen puukansan kanssa. Nämä olennot olivat julmia apinoita, eivät muuta. Mutta eivät ne sittenkään paljon meistä eronneet. He olivat tosin karvaisempia; heidän säärensä olivat hiukan kierommat ja pahkuraisemmat, heidän silmänsä vähän pienemmät, heidän kaulansa pikkusen paksumpi ja lyhempi ja heidän sieramensa jonkun verran enemmän painuneella pinnalla olevain aukkojen näköiset; mutta karvoja heillä ei kasvoissaan ollut eikä liioin kämmenpöydässään eikä jalkopohjissaan, ja ääniä he päästelivät samallaisia kuin mekin ja jotenkin samoissa tarkoituksissa. Puukansa ja meidän laumamme olivat kaiken kaikkiaan jotenkin samallaiset.

Minä tapasin hänet ensiksi, pienen, kurttuisen, kuivettuneen vanhuksen, ryppykasvoisen, tihrusilmäisen ja tutisevan. Hän oli laillinen ryöstösaalis. Meidän maailmassamme ei mitään myötätuntoisuutta ollut eri rotujen välillä, eikä hän meidän rotuamme ollut. Puuihminen hän oli ja ylen vanha. Hän istui puun juurella -- nähtävästi hänen oma puunsa, sillä näimme oksilla räsyisen pesän, missä hän yönsä nukkui.

Osotin hänet Luppakorvalle, ja kumpikin syöksyimme hänen kimppuunsa. Hän pyrki kiipeämään, mutta hidaspa oli. Minä tarrasin hänen kinttuihinsa ja vedin hänet takaisin. Sitten oli meillä hupaista. Me nipistelimme häntä, kiskoimme häntä karvoista, puristelimme hänen korviansa, pistelimme tikkuja häneen ja kaiken aikaa nauroimme vesissä silmin. Hänen turha kiukkunsa oli melkein mieletöntä. Hän oli hullunkurisen näköinen, yrittäessään puhaltaa henkiin nuoruutensa kylmenneitä hiiliä, koota voimiansa, jotka vuosien vieriessä olivat menneet ja kuolleet -- irvistellessään surkeasti, vaikka tarkoitti julmasti, narskuttaessaan kuluneita hampaitaan yhteen, takoessaan laihaa rintaansa hervottomalla nyrkillään.

Hän vielä yski ja läähätti, ryki ja ähisi merkillisesti. Joka kerta kun hän koetti kiivetä puuhun, me vedimme hänet alas, kunnes hän lopulta alistui heikkouteensa, istui vain ja itki. Ja Luppakorva ja minä istuimme hänen vieressään kädet toistemme vyötäisillä ja nauroimme hänen viheliäisyyttänsä.

Hänen itkunsa vaihtui uikutukseksi, uikutus valitukseksi, kunnes hän lopulta aikoi kiljua. Tämä hälytti valppautemme, mutta mitä enemmän koetimme saada hänet vaikenemaan, sen äänekkäämmin hän kirkui. Ja silloin kajahti korviimme metsästä koko läheltä: "Hoek! Hoek!" Tähän kuului vastaushuutoja useita ja sangen etäällä kuului syvän basson "Hoek! Hoek! Hoek!" Ja samalla tavalla "Huu-huu!" kuului kaikkialta ympäriltämme.

Sitten alkoi ajo. Siitä ei koskaan näyttänyt loppua tulevan. He ajoivat meitä takaa puita myöten, kokonainen heimo, ja melkeinpä olivat saada meidät käsiinsä. Meidän oli pakko turvautua maahan, ja täällä meillä olivat edut puolellamme, sillä he olivat todella puukansaa, ja vaikka he kiipeämisessä meidät voittivat, jätimme me heidät jälelle juoksussa maassa. Me puskimme pohjoista kohti heimon ulvoessa kintereillämme. Ahopaikoilla välimatkamme piteni, mutta pehkoissa he pääsivät meitä lähemmäksi, ja monet kerrat pelastuimme vain nipin napin. Kun ajoa yhä jatkui, me ymmärsimme, ettemme ollut heidän rotuaan ja että meidän väliset suhteet olivat kaikkea muuta, vaan eivät myötätuntoisia.

Tuntikausia he meitä ajoivat. Metsä tuntui loppumattomalta. Me pyrimme aukeille, missä vain niitä tapasimme, mutta niistä alkoi vain entistä sakeampi metsä. Joskus luulimme jo päässeemme heistä ja istuuduimme lepäämään; mutta aina, ennenkuin olimme huohottamisesta päässeet, kuulimme kirotun "Huu-huu!" huudon ja hirvittävän "Hoek! Hoek! Hoek!" Tämä viimemainittu toisinaan päättyi raakaan "a ha ha haaaaa!!!!"

Tällä tavalla meitä metsän läpi pyydysti kiukustunut puukansa. Vihdoinkin, puolivälissä iltapäivää, rinteet alkoivat kohota yhä korkeammiksi ja puut kävivät pienemmiksi. Sitten pääsimme vuoriston ruohoiselle kupeelle. Täällä me saatoimme päästä vauhtiin, ja täällä puukansa luopui ajostaan ja palasi metsiinsä.

Vuoristo oli autiota ja tylyä, ja kolmasti sinä iltapäivänä pyrimme uudelleen metsään. Mutta puukansa siellä oli väjyksissä, ja takaisin he meidät ajoivat. Luppakorva ja minä nukuimme sen yön vaivaispuussa, joka ei juuri pensasta suurempi ollut. Mitään turvaa siinä ei ollut, ja huokeasti olisi joku paikalle sattunut pyydystävä eläin meidät saaliikseen napannut.

Aamulla, veres kunnioitus mielessämme puukansaa kohtaan, katsahdimme vuorille. Olenpa varma, ettei mitään selvää suunnitelmaa, eipä edes aatoskaan ollut mielessämme. Meitä vain ajoi eteenpäin vaara, josta juuri olimme päässeet. Vaelluksestamme vuoriston poikki on minulla vain utuisia muistoja. Monta päivää olimme tällä autiolla alueella ja surkeasti kärsimme, varsinkin pelosta; kaikki oli niin uutta ja outoa. Kylmääkin kärsimme ja myöhemmin nälkää.

Se oli kivien, liriseväin purojen ja pauhaavain putousten lohduton maa. Me kiipeilimme ja laskeusimme valtavia rotkoja ja kuiluja; ja alati, minne katselimmekin, levisi silmiemme eteen joka suunnalle harjanteita harjanteitten perästä, loppumattomia vuoria. Öisin nukuimme koloissa ja halkeamissa, ja eräänä kylmänä yönä me kapusimme hinterän kiviröykkiön huipulle, joka oli melkein puun muotoinen.

Mutta sitten vihdoinkin eräänä kuumana päivänä, jolloin nälkä meitä pyörrytti, tapasimme toki lohdutusta. Täältä korkealta maanselältä näimme pohjoisessa päin pienenevien, alenevien harjanteitten takana etäisen järven kimmellyksen. Aurinko sen pinnalle paistoi ja sen ympärillä oli aukeita tasaisia ruohoketoja; idässäpäin taas näimme laajalle ulottuvan metsän tummat piirteet.

Kaksi päivää meiltä meni järvelle kulkiessa, ja nälästä olimme heikot; mutta sen rannalta tapasimme puolikasvuisen vasikan, joka näreikössä kyyryssänsä nukkui. Paljon vaivaa se meille tuotti, sillä muuta asetta sen tappamiseksi emme tunteneet kuin kätemme. Ahmittuamme itsemme täyteen, kannoimme lihajätteet idän puoleiseen metsään ja kätkimme ne puuhun. Milloinkaan emme sille puulle enää palanneet, sillä siinä purossa, joka Kaukojärvestä juoksi, oli ihan sakeana lohia, jotka merestä olivat kutemaan nousseet.

Järvestä länteen ulottuivat ruohomaat, ja täällä oli laumoittain bisoneita ja karjaa. Siellä oli myöskin villikoiran parvia, ja kun mitään puita ei siellä kasvanut, ei ollut se paikka meille turvallinen. Päiväkausia seurasimme virtaa pohjoista kohti. Sitten, en tiedä mistä syystä, me yhtäkkiä poikkesimme virralta ja painuimme itää kohti, sitten kaakkoon halki suuren metsän. Minä en teitä kiusaa vaelluksellamme. Mainitsen sen vain osottaakseni, kuinka me lopuksi saavuimme tulikansan maahan.

Me jouduimme joelle, mutta omaksi joeksemme sitä emme tunteneet. Olimme olleet eksyksissä niin kauan, että olimme tottuneet pitämään eksyksissä oloa luonnollisena asiana. Muistellessani tätä aikaa, näen selvästi, miten mitä sokein sattuma elämämme ja kohtalomme luo. Emme tienneet, että se oli meidän jokemme -- se ei mistään käynyt selville; ja ellemme olisi sen poikki kulkeneet, emme tietenkään koskaan olisi lauman luokse palanneet; enkä minä, nykyinen, tuhannen vuosisataa myöhemmin, olisi milloinkaan syntynyt.

Mutta kuitenkin sekä Luppakorva että minä halusimme ankarasti palata. Matkallamme olimme kokeneet koti-ikävää, oman rotumme ja maamme kaipuuta; ja useastipa muistelin Nopsajalkaa, sitä nuorta naisolentoa, joka leppeitä ääniä päästeli, jonka kanssa hyvä oli olla ja joka yksiksensä eleli, kenenkään tietämättä missä. Häntä muistellessani minusta tuntui kuin olisi minun nälkä, ja sellaista tunsin, vaikka minun ei nälkä ollut ja vaikka vastikään olin syönyt.

Mutta se joki. Ravintoa oli yllin kyllin, pääasiassa marjoja ja meheviä juuria, ja joen partaalla leikimme ja teutaroimme kaiket päivät. Ja aatos heräsi Luppakorvassa. Aatoksen synty oli aivan selvä kehityksessänsä. Minä sen näin. Hänen silmiensä ilme kävi surulliseksi ja vaikeroivaksi, ja hän oli sangen rauhaton. Sitten hänen silmänsä kävivät sameiksi kuin olisi hän menettänyt vasta heränneen aatoksensa johtolangan. Sitä seurasi taas surullinen, vaikeroiva ilme, kun aatos mielessä pysyi ja hän sen uudelleen sai haltuunsa. Hän katsahti minua, jokea ja kaukaista rantaa. Hän koetti puhua, mutta ei ollut hänellä ääniä, millä aatostansa selvittää. Tuloksena oli älähdys, joka sai minut nauramaan. Tämä häntä suututti, ja hän tölmäsi minua äkkiä, niin että lensin selälleni. Tietysti tappelu seurasi, ja lopulta minä hänet ahdistin puuhun, jossa hän valtasi haltuunsa pitkän oksan ja torjui minut pois joka kerta kun hänen kimppuunsa yritin.

Ja aatos oli hämäriin paennut. Minä en sitä tuntenut ja hän oli sen unohtanut. Mutta seuraavana aamuna se heräsi hänessä uudelleen. Ehkäpä kotivaisto hänessä vakaantui ja aatoksen saattoi pysyväiseksi. Joka tapauksessa se hänellä oli ja selvempänä kuin ennen. Hän minut vei vesirajalle, missä tukki oli pohjukkaan tarttunut. Minä luulin häntä haluttavan leikkiä, samoinkuin olimme rämeikön suussa leikkineet. Ja niin luulin yhä edelleen, kun näin hänen hinaavan toista tukkia alempaa rannalta.

Vasta rinnakkain tukeilla ollessamme ja pitäessämme niitä yhdessä virtaan melottuamme ymmärsin hänen aikomuksensa. Hän taukosi melomasta ja viittasi etäiselle rannalle, ryhtyi taas melomaan, samalla päästellen äänekkäitä, rohkaisevia ääniä. Minä ymmärsin ja innokkaasti meloimme. Nopea virta meidät mukaansa tempasi, kiidätti meitä eteläistä rantaa kohti, mutta ennenkuin ehdimme maalle nousta, se nakkasi meidät takaisin pohjoiselle rannalle.

Tällöin syntyi erimielisyys. Nähdessäni pohjoisen rannan niin lähellä, aloin meloa sinne. Luppakorva koetti meloa eteläistä rantaa kohti. Tukit pyörivät ympäri, emmekä me päässeet minnekään, ja kaiken aikaa metsä vilahteli sivutsemme, meidän kiitäessä virtaa alas. Emme voineet tapella. Ymmärsimme, että olisi ollut hulluutta kätemme ja jalkamme irroittaminen tukeista, jotka vain siten yhdessä pysyivät. Mutta kielin me riitelimme ja toisillemme närkästelimme, kunnes virta kiidätti meidät eteläistä äyrästä kohti uudelleen. Se oli nyt lähin päämäärä, ja kaikessa sovussa rupesimme yhdessä sinnepäin melomaan. Maalle laskimme erääseen poukamaan, ja kiipesimme heti puihin tähystelemään ympäristöä.

13

Vasta sen päivän jälkeisenä yönä kuin olimme joutuneet joen etelärannalle, tapasimme tulikansaa. Varmaankin joku vaeltava metsästäjäjoukko oli leiriytynyt lähelle sitä puuta, jonka Luppakorva ja minä olimme yöpuuksemme valinneet. Tulikansan äänet ne ensiksi meitä säikäyttivät, mutta myöhemmin pimeän tultua huomiotamme herätti tuli. Varovasti ja ääntä pitämättä hiiviskelimme puusta puuhun, kunnes hyvästi voimme katsella näkymöä.

Lähellä jokea olevalla aholla puitten keskellä paloi tuli. Sen ympärillä oli puolikymmentä tulilaista. Luppakorva kapsahti äkkiä minuun kiinni, ja tunsin hänen vapisevan. Katsahdin tarkemmin ja näin sen pienen kurttuisen metsästäjävanhuksen, joka oli ampunut Hammasrikon jotenkin kolmisen vuotta sitten. Hänen noustessaan ylös ja käydessään nakkaamassa lisää puita nuotioon, näin hänen onnahtelevan raajarikkoisella jalallaan. Mikä siinä lie ollutkin, jokin parantumaton vaiva se oli. Hän näytti vieläkin kuivemmalta ja kurttuisemmalta kuin ennen, ja hänen kasvojensa karvat olivat aivan harmaat.

Toiset metsästäjät olivat nuoria miehiä. Maassa heidän lähellään huomasin heidän kaarensa ja nuolensa, ja tunsinpa, mitä aseita ne olivat. Tulilaisilla oli eläinten nahkoja vyötäisten ympärillä ja hartioilla. Mutta heidän käsivartensa ja säärensä olivat alastomat, eikä heillä liioin ollut mitään jalkaverhoja. Kuten ennen olen sanonut, eivät he olleet aivan niin karvaiset kuin me, laumalaiset. Heidän päänsä ei ollut iso, ja heidän ja laumalaisten välillä oli sangen vähän erotusta pään kaltevuusasteeseen nähden silmistä lähtien taaksepäin.

He eivät olleet niin kumaraisia kuin me eivätkä liioin niin joustavia liikkeissään. Heidän selkärankansa, lanteensa ja polvijänteensä tuntuivat olevan kankeammat. Eivät liioin heidän käsivartensa olleet niin pitkät kuin meidän, enkä huomannut, että he koskaan olisivat tasapainoansa tukeneet kulkiessaan käsillään maata hiipaisten molemmin puolin. Heidän lihaksensakin olivat pyöreämmät ja sopusuhtaisemmat kuin meidän, ja heidän kasvonsa olivat miellyttävämmät. Heidän nenäreikänsä olivat alaspäin avoimet; samoin heidän nenävartensa oli kehittyneempi, ei näyttänyt niin lattealta eikä moukaroidulta kuin meidän. Heidän huulensa eivät olleet niin veltot ja riippuvat eivätkä heidän kulmahampaansa niin paljon torahampaita muistuttaneet. Mutta yhtä ohuthuulisia he olivat kuin mekin, eivätkä paljon enemmän painaneetkaan. Kaiken kaikkiaan he vähemmin meistä erosivat kuin me puukansasta. Kaikki kolme lajia olivat kyllä keskenään sukulaisia eivätkä kovin kaukaisiakaan.

Nuotio, jonka ympärillä he istuivat, oli sangen miellyttävä. Luppakorva ja minä istuimme tuntikausia tähystelemässä liekkejä ja savua. Lumoavinta se oli silloin, kun uutta polttoainetta nakattiin ja kipinäsäihke lensi ilmoille. Minä olisin halunnut päästä lähemmäksi katsomaan tulta, mutta eipä ollut minkäänlaista keinoa. Kyyryksissä olimme erään puun haarukassa ahon laidalla, emmekä uskaltaneet antautua alttiiksi ilmitulemisen vaaralle.

Tulilaiset olivat kyykyllänsä tulen ääressä ja nukkuivat pää kumarruksissa polvia vasten. Sikeästi he eivät nukkuneet. Heidän silmänsä värähtelivät nukkuessa, ja levottomia he olivat. Aina tavan takaa joku nousi ja nakkasi lisiä puita nuotioon. Valopiirin ympärillä metsän pimeydessä ulvahteli pyydysteleviä eläimiä. Luppakorva ja minä saatoimme ne äänistä tuntea. Siellä oli villejä koiria ja hyena, ja hetken aikaa kuului suurta kiljuntaa ja mörinää, joka silmänräpäyksessä herätti koko tulilaisten nukkuvan piirin.

Kerran koiras- ja naarasleijona seisoi puumme alla ja tuijotteli nuotiota karvat pystyssä ja silmät kiiluen. Koiras pieksi kylkiänsä ja oli kiihkosta levoton, aivan kuin olisi halunnut loiskahtaa eteenpäin ja siepata itselleen makupalan. Mutta naaras oli varovampi. Se se älysi meidät, ja pari seisoskeli meitä katsellen hiljaa, sieramet väreillen ja vainuillen. Sitten ne naukuivat, katsahtivat kerran vielä nuotioon ja kääntyivät takaisin metsään.

Paljon pitemmän ajan Luppakorva ja minä pysyimme paikallamme katselemassa. Tavan takaa kuulimme raskaitten olentojen liikkeestä syntyvää räiskettä ja ritinää viidoista ja pensastoista, ja pimeässä piirin vastapäisellä puolella näimme silmien kiiluvan tulen hohteessa. Etäämmältä kuulimme leijonan naukumista, ja vielä kauempaa kajahti jonkun iskun alaisen eläimen kirahdus, joka juontipaikalla loiskehti ja teutaroi. Joelta samoin kuului sarvikuonojen rietasta röhkintää.