Part 5

Eikä Punasilmä ainoastaan murhannut vaimojansa, hän murhaili vaimoja saadakseenkin. Kun hän uutta vaimoa halusi ja sellaiseksi valitsi toisen vaimon, hän surmasi yksinkertaisesti sen toisen. Kaksi tällaista murhaa olin itse nähnyt. Koko lauma sen tiesi; mutta ei mahtanut sille mitään. Ei ollut laumassa kehittynyt vielä minkäänlaista mainittavaa hallintoa. Oli meillä muutamia tapoja, ja kiukkumme puskimme niihin onnettomiin, jotka näitä tapoja loukkasivat. Niinpä esimerkiksi sellainen, joka juontipaikan saastutti, sai niskaansa jokaisen, joka sen huomasi, ja joka tahallaan päästi väärän hälytyshuudon, sai käsissämme sangen raakaa pahoinpitelyä osakseen. Mutta Punasilmä tallasi törkeästi jalkoihinsa kaikki tapamme, ja niin me häntä pelkäsimme, että emme pystyneet tarvittavaa yhteisvoimaa aikaan saamaan häntä rangaistaksemme.

Kuudetta talvea luolassa asuessani, Luppakorva ja minä huomasimme kasvavamme. Alusta pitäen oli meidän täytynyt ahtautumalla ahtautua halkeama-aukon läpi. Tämä oli samalla kuitenkin ollut edullista. Suurempia laumalaisia se oli estänyt anastamasta meidän luolaamme itselleen.

Ensiksi olimme nakertaneet käsin murenevia kiviä pois, kunnes kyntemme kävivät helliksi; sattumalta minun mieleeni juolahti silloin aatos ruveta puunpalikalla kiviä murtamaan. Se teki hyvää jälkeä, mutta tuotti onnettomuuttakin. Eräänä aamuna olimme särkeneet seinästä koko kasan kivipalasia. Tämän kasan minä työnsin luolan suulta alas. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti alempaa raivoisa ärjyntä. Meidän ei tarvinnut sinne silmäistä. Tunsimme äänen liiankin hyvin. Kiviliuskat olivat pudonneet Punasilmän niskaan. Me ryömimme hämmentyneinä luolaan. Hetkistä myöhemmin hän oli luolan suulla ja tirkisteli meitä tulehtuneilla silmillään, raivoten kuin pahahenki.

Mutta hän oli liian iso. Ei voinut hän päästä luoksemme. Äkkiä läksi hän pois. Se oli epäiltävää. Kaiken sen mukaan, mitä laumalaistemme luonteesta tiesimme, hänen olisi pitänyt jäädä siihen ja raivota loppuun kiukkunsa. Minä ryömin luolan suulle ja tirkistelin alas. Näin hänen juuri alkavan nousta jälleen äyrästä ylöspäin. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä seiväs. Ennenkuin olin aavistanutkaan hänen tarkoitustaan, oli hän taas luolan suulla ja raakamaisesti survasi seipään luolaan.

Hänen survaisunsa oli kauhea, se olisi sisälmyksemme puhkaissut. Me vetäysimme mahdollisimman lähelle sivuseiniä, missä olimme melkein ulkopuolella hänen tavoittamispiiriänsä. Mutta uutterasti seivästellen hän silloin tällöin meihin osasi -- osasi seipään päällä raapaista julmia haavoja, ihon verille ja karvattomaksi. Kun me kivusta huusimme, hän karjasi riemuissansa ja seivästeli entistä uutterammin.

Minussa alkoi kiukku kohota. Minussa oli oma mielenlaatuni näinä päivinä, ja melkoisen rohkea olin myös, vaikka se olikin suureksi osaksi loukkaaseen joutuneen rotan rohkeutta. Tarrasin käsin kiinni seipääseen, mutta niin oli Punasilmä väkevä, että hän tempasi minut halkeamaan. Pitkällä kädellään hän ulottui minuun kiinni, ja hänen kyntensä riipivät lihaani, kunnes riuhtasin irti itseni ja pääsin verraten turvalliseen paikkaan sivuseinälle.

Hän alkoi jälleen seivästellä ja onnistui kipeästi survaista minua hartioihin. Luppakorva ei tehnyt mitään muuta kuin vapisi pelosta ja vikisi, kun häneen sattui. Etsiskelin seivästä, millä olisin survaissut takaisin, mutta tapasin vain oksan pätkän, tuuman vahvuisen ja jalan pituisen. Sen nakkasin Punasilmää kohti. Ei se mitään aikaan saanut, vaikka hän parahti raivonsa äkisti lisääntyessä, kun huomasi minun uskaltavan vastata hänen hyökkäykseensä. Hän alkoi raivoisasti survia. Minä löysin kiven palasen ja viskasin sen häntä kohti ja osasin häntä rintaan.

Tämä minua rohkasi, ja muutenkin olin nyt yhtä kiukkuinen kuin hän, enkä enää pelkoa tuntenut. Kiskasin seinästä kiven mukulan. Se painoi ainakin kaksi tai kolme naulaa. Kaikin voimin sen läiskäytin keskelle Punasilmän naamaa. Se melkein teki hänestä lopun. Hän horjahti taaksepäin, menetti seipäänsä ja oli pudota paadelta.

Hän oli hirveän näköinen. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja hän ärjyi ja louskutti hampaitaan kuin villi karju. Hän pyyhki veren silmiltään, huomasi minut ja karjasi raivoisasti. Hänen seipäänsä oli mennyt, mutta hän alkoi kiskoa liuskakiven mukuloita ja nakkeli niillä minua. Sillä tavoin minä sain heittoaseita. Viskoin häntä sitä mukaa kuin hänkin minua ja paremmin; sillä hän oli hyvä maalitaulu, kun hän taas minut näki vain vilaukselta, koska kyyristelin sivuseinälle.

Äkkiä hän katosi jälleen. Luolan suulta näin hänen kapuavan alas. Koko lauma oli kerääntynyt ulkopuolelle ja kammottavan hiljaisena katseli asian menoa. Hänen astuessaan alas, aremmat pujahtivat luoliinsa. Saatoin nähdä vanhan Kololuun toikkaroivan eteenpäin niin nopeasti kuin hän päästä voi. Punasilmä hyppäsi äyräältä ja viimeiset kaksikymmentä jalkaa lennähti ilmassa. Hän posahti maahan erään äidin viereen, joka juuri oli alkanut nousta äyrästä ylöspäin. Hän huudahti pelosta, ja kaksivuotiaalta lapselta, joka hänessä riippui, heltisi kädet ja hän vierähti Punasilmän jalkoihin. Sekä hän että äiti tavoittivat lasta ja Punasilmä ehti ensin. Seuraavassa hetkessä heikko pieni ruumis lentää hurahti ilmassa ja räsähti kiviseinään. Äiti juoksi sen luokse, tempasi sen syliinsä ja kyyristyi itkien sen yli.

Punasilmä astui edelleen ja noppasi maasta seipään. Vanha Kololuu oli toikkeroinut hänen tielleen. Punasilmän suuri käsi sojotti eteenpäin ja tarttui vanhaa miestä niskan takaa kiinni. Odotin näkeväni hänen niskansa katkeavan. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, kun hän kohtaloonsa alistui. Punasilmä epäröi hetkisen, ja Kololuu pelottavasti vapisten kumarsi päänsä eteenpäin ja peitti kasvonsa ristikkäin olevilla käsivarsillaan. Sitten Punasilmä paiskasi hänet kasvoilleen maahan. Vanha Kololuu ei vastustellut. Hän makasi maassa uikuttaen kuoleman pelossa. Näin Kaljukyljen ulkona aholla takovan rintaansa karvat pörhössä, mutta eipä uskaltanut hän eteenpäin astua. Ja sitten jotakin harhailevan mielensä oikkua totellen Punasilmä jätti vanhuksen ja läksi temmaten seipään maasta.

Hän palasi kiviäyräälle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Luppakorva, joka vieressäni vapisi ja kitisi, pujahti takaisin luolaan. Oli selvää, että Punasilmä liikkui murhahankkeissa. Minä olin raivoissani, kiukkuinen ja melkoisen kylmä. Juoksentelin edestakaisin läheisillä kalliopaasilla ja keräsin kiviläjän luolan suulle. Punasilmä oli nyt useita metrejä alapuolellani, ja hänet peitti hetkeksi kallion muuan ulkoneva nurkka. Kiivetessään hänen päänsä tuli näkyviin, ja minä paiskasin kiven alas. Se ei sattunut, kävi kiviseinään ja murtui palasiksi; mutta ympärille sinkoutuva hiekka ja sora täytti hänen silmänsä, ja hän vetäikse pois näkyvistä.

Löpinää ja pörinää syntyi laumassa, joka näytteli katsojain osaa. Vihdoinkin oli laumalaisissa yksi, joka uskalsi Punasilmän kanssa kasvokkain. Kun heidän suosio- ja riemuhuutonsa ilmoille kohosivat, niin Punasilmä heille karjasi, ja paikalla he äänettömiksi herkesivät. Tämän valtansa todistuksen rohkasemana hän jälleen pisti päänsä näkyville ja kiukkuisesti kyräillen, äristen ja hampaitaan louskuttaen koetti säikyttää minua. Hänen katseensa oli hirvittävä: hän rypisti päänahkansa aivan kulmakarvain yli, niin että hiukset kiireeltä valahtivat alas, kunnes joka karva seistä jopotti erikseen ja tähtäsi suoraan eteenpäin.

Se näky minua värisytti, mutta pelkoni minä kukistin ja kiveä kädessäni heristäen koetin pelottaa hänet takaisin. Hän yritti yhä eteenpäin. Silloin nakkasin kiven häntä kohti, mutta se ei sattunut osapuillekaan. Seuraava paiskaus onnistui. Kivi sattui hänen kaulaansa. Hän luiskahti taaksepäin näkyviltä, mutta hänen kadotessaan näin hänen haparoivan toisella kädellään kiviseinästä kiinni pitääkseen ja toisella tarttuvan kurkkuunsa.

En nähnyt häntä sitten enää, vaikka saatoin kuulla hänen ähisevän, kakattavan ja yskivän. Katsojakunnassa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Ryömin luolan suulle ja odottelin. Kakatus ja yskintä heikkeni, mutta silloin tällöin kuulin hänen kurkkuansa selvittelevän. Hiukan myöhemmin hän alkoi kavuta alas. Hän kulki hyvin hitaasti, pysähtyi tavan takaa kaulaansa kurkottelemaan tai koettelemaan sitä kädellään.

Nähdessään hänen tulevan alaspäin, koko lauma huutaen ja vikisten vilisti metsään. Vanha Kololuu nilkuttaen ja toikkerehdellen seurasi perässä. Punasilmä ei välittänyt mitään koko paosta. Päästyään alas maahan, hän kiersi kunnaan juurta ja kiipesi ylös omaan luolaansa. Ei hän kertaakaan ympärille vilkaissut.

Minä katsoin Luppakorvaa ja hän minua. Ymmärsimme toisemme. Heti aloimme sangen varovasti ja tyyneesti kiivetä kunnasta ylös. Huipulle päästyämme katsahdimme taaksemme. Oleskelupaikka oli autiona. Punasilmä pysyi luolassaan, ja lauma oli kadonnut metsän syvyyteen.

Käännyimme ja aloimme juosta. Syöksyimme poikki ahojen ja päätä pahkaa alas rinteitä, välittämättä ruohostossa mahdollisesti olevista käärmeistä, kunnes metsään pääsimme. Puihin kipasimme ylös ja niin yhä edelleen puita myöten heilauttelimme pakoon, kunnes peninkulmia oli luolien ja meidän välillä. Ja silloin, mutta vasta silloin, suojassa suuren haarukan, pysähdyimme, toisiamme katselimme ja aloimme nauraa. Toisiamme syleille käsin, jaloin, silmät kyynelissä kiehuen, kyljet pakottavina me nauroimme, nauroimme ja nauroimme.

Loppuun naurettuamme, Luppakorva ja minä pyörsimme takaisin pakomatkalta ja läksimme aamiaiselle mustikkasuolle. Se oli sama suo, jonne olin ensi matkani maailmassa tehnyt vuosia aikaisemmin äitini seurassa. Vain hiukan olin häntä nähnyt tänä väliaikana. Tavallisesti hänen käydessään lauman luona luolilla, olin minä poissa metsissä. Kerran tai pari olin vilaukselta nähnyt Lörpän aholla, ja suureksi ilokseni saanut hänelle irvistellä ja härnätä häntä luolani suulta. Sellaisia hauskuuksia lukuunottamatta olin tylysti jättänyt perheeni yksikseen. Se ei minun mieltäni suuresti kiinnittänyt, ja tulinpa sangen hyvin yksiksenikin toimeen.

Syötyämme kylliksi marjoja ja jälkiruuaksi kaksi pesällistä puoliksi haudottuja metsäkanan munia, Luppakorva ja minä vaelsimme valppaina metsässä jokea kohti. Täällä se seisoa törrötti vanha kotipuuni, josta minut oli Lörppä alas työntänyt. Yhä siellä vielä asuttiin. Perhe oli lisääntynyt. Äitini liepeillä kiikutteli pienokainen. Sitäpaitsi oli siellä tyttö, puolikasvuinen, joka varovaisesti katseli meitä alempain oksain takaa. Hän oli nähtävästi sisarpuoleni.

Äitini minut tunsi, mutta varotti minua poistumaan, aikoessani kiivetä puuhun. Luppakorva, joka oli paljon varovaisempi minua, läksi peräytymään enkä häntä saanut houkuteltua takaisin. Mutta myöhemmin päivällä sisareni tuli alas maahan ja siinä ja puun läheisyydessä peuhasimme ja leikimme koko iltapuolen. Ja sitten tuli kiusakohtaus. Hän oli sisareni, mutta sepä ei häntä estänyt kohtelemasta minua hävyttömästi, sillä hän oli perinyt Lörpän koko ilkeyden. Hän kävi äkkiä kimppuuni mitättömästä raivostuneena, kynsi minua, kiskoi karvoistani ja painoi terävät pienet hampaansa syvälle käsivarteeni. Minulta meni maltti. En häntä loukannut, mutta annoin hänelle epäilemättä perusteellisemman kämmenläiskeen kuin hän lie siihen asti saanut.

Mitenkä hän kirkui ja parkui! Lörppä, joka koko päivän oli ollut poissa ja juuri silloin oli palajamassa, kuuli äänen ja syöksähti paikalle. Äitini syöksähti myös, mutta Lörppä ennätti ensin. Luppakorva ja minä emme hänen tuloansa odotelleet. Me olimme omilla teillämme ja Lörppä läksi pyydystämään henkeämme halki metsän puitten.

Kun pyydystys oli ohi, ja Luppakorva ja minä olimme taas naurumme nauraneet, huomasimme hämärän olevan tulossa. Yö kaikkine kauhuineen oli meidät yllättämässä ja luolille palaaminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Punasilmä sen teki mahdottomaksi. Turvaa etsimme toisista erillään olevasta puusta, ja korkealla haarukassa vietimme sen yön. Se oli viheliäinen yö. Ensiksi satoi rankasti muutamia tunteja, sitten kävi ilma kylmäksi ja kirpeä tuuli meihin puhui. Läpimärkinä, ruumis värisevänä ja hampaat kalisten me kyyristelimme toistemme syleilyssä. Olimme menettäneet sievän, kuivan luolamme, joka niin pian lämpimäksi kävi ruumiimme lämpöä huokuessa.

Aamu meidät tapasi vaivaisina, mutta päättäväisinä. Toista sellaista yötä emme aikoneet sietää. Muistimme vanhempaimme puukatokset, ja sellaista alotimme itsellemme rakentaa. Laitoimme hataran pesän puitteet ja korkeammille haarukoille yläpuolella saimme useita katoksen kannattimia. Sitten aurinko nousi, ja sen lempeässä paisteessa unohdimme yölliset surkeudet ja läksimme aamiaista etsimään. Sen jälkeen -- osotus näiden päivien epäjohdonmukaisuudesta -- aloimme leikkiä. Puuhuoneemme tekemiseen täytyi meiltä vuorottain työskennellen mennä kokonainen kuukausi; ja kun se valmiina oli, emme sitä sen erän perästä käyttäneet.

Mutta riennänpä ohi kertomukseni. Jouduttuamme leikkiin aamiaisen jälkeen toisena päivänä luolilta lähdöstä, Luppakorva ajatti minulla takaa itseään puitten halki aina joelle asti. Me päädyimme sinne sille paikalle, missä suuri rämeikkö avautui mustikkasuolta. Se oli suultansa laaja ja vesi aivan liikkumaton. Kuolleessa vedessä juuri sen suun sisäpuolella oli sotkuinen kasa puun runkoja. Muutamat näistä, oltuaan tulvavesien viskeltävinä ja pitkät kesät törötettyään hiekkavalleilla, olivat ilman puremat, kuivat ja oksattomat. Ne viruivat korkealla vedessä ja puljuttelivat ylös ja alas tai kierähtelivät ympäri, kun me niiden päälle nousimme.

Siellä täällä runkojen välissä oli vesilammikoita, ja niissä saatoimme nähdä parvittain pikku kaloja, jotka uida viilettivät edestakaisin. Luppakorva ja minä rupesimme heti kalastajiksi. Laskeuduimme pitkällemme tukille, ja pysyimme ihan hiljaa odotellen, milloin kalat tulivat lähelle ja sitten nopeasti puskimme kätemme veteen. Saaliin söimme heti paikalla pyristelevänä ja märkänä. Suolan puutetta emme huomanneetkaan. Rämeikön suuta aloimme pitää suosittuna leikkipaikkana. Täällä vietimme monet tunnit joka päivä, pyydystellen kaloja ja leikitellen tukkien niskalla, ja täällä eräänä päivänä saimme ensi opetuksen purjehduksessa. Tukki, jonka selässä Luppakorva lojui, läksi ajelehtimaan. Hän oli käppyrässä kyljellään ja nukkui. Leppeä tuulen henki kuljetti vitkalleen tukkia rannalta poispäin, ja kun minä hänen pulansa huomasin, oli välimatka jo liian suuri hypättäväksi.

Ensiksi koko juttu tuntui minusta hauskalta. Mutta kun ensimmäinen värähtävä pelon tunne, joka näinä alituisen turvattomuuden aikoina oli niin yleistä, ailahti mielessäni, niin oma yksinäisyyteni minua säikäytti. Äkkiä älysin, että Luppakorva oli etäällä, muutamain jalkain päässä solumassa outoa ainetta pitkin. Päästin äänekkään hälytyshuudon. Hän heräsi pelästyneenä ja liikautti itseänsä rajusti tukilla. Se kääntyi ympäri ja Luppakorva molskahti veteen. Kolmasti tukki pulautti hänet uudelleen veteen, kun hän koetti kiivetä sen selkään. Sitten hänen onnistui rähmiä tukille ja värisi siinä pelosta.

Kumpainenkaan meistä ei osannut tehdä mitään. Olimme jo niin etäälle kehittyneet alhaisemman elämän muodoista, ettei ollut meillä uimisen vaistoa, emmekä olleet vielä kylliksi ihmisen kaltaisia, että olisimme sen osanneet keksiä ratkaistavana olevasta pulmasta. Minä juoksentelin edestakaisin äyrästä lohduttomana, pysyen niin lähellä Luppakorvaa, hänen vasten tahtoaan matkustaessaan, kuin saatoin; hän taas valitti ja huusi siihen määrään, että oli merkillistä, ettei se tuottanut niskaamme kaiken karvaisia pyyntieläimiä. Hetket kuluivat. Aurinko solui ylimmilleen ja alkoi laskeutua länteen. Keveä tuuli nukahti ja jätti Luppakorvan tukkineen seilailemaan satakunta jalkaa rannalta. Mutta silloin jollain tavoin, en tiedä miten, Luppakorva älysi suuren keksinnön. Hän alkoi pulikoida käsillään. Aluksi hänen ennätyksensä oli hidasta ja säännötöntä. Sitten hän suoristi suuntansa ja alkoi uutterasti meloa yhä lähemmäksi. Minä en jaksanut ymmärtää. Istuin maahan, tarkastelin ja odottelin, kunnes hän pääsi rantaan.

Mutta hän oli oppinut jotakin, jota minä en osannut. Myöhemmin iltapuolella hän vapaaehtoisesti työntäytyi tukin varassa vesille. Ja vielä myöhemmin hän houkutteli minutkin mukaansa, ja minäkin pian opin melomisen konstin. Lähinnä seuraavina päivinä emme voineet pysyä poissa rämeiköltä. Niin olimme kiintyneet uuteen leikkiimme, että melkeinpä syömisen unohdimme. Me lepäsimmekin läheisessä puussa yötä. Ja Punasilmän koko olemassaolon unohdimme.

Alati koettelimme uusia tukkeja, ja opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen nopeammin saimme sen kulkemaan. Myöskin opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen kärkkäämpi se oli pyörähtämään ympäri ja pulpauttamaan meidät veteen. Ja vielä yhden asian pikku tukkien suhteen opimme. Eräänä päivänä meloimme kumpikin omalla tukillamme toistemme vieressä. Ja silloin aivan sattumalta leikkimme kestäessä huomasimme, että jos kumpikin toisella kädellä ja jalalla piteli toisen tukista, niin tukit uivat vakavasti eivätkä kiepsahtaneet ympäri. Vierekkäin lojuen tässä asemassa olivat ulkopuoliset kätemme ja jalkamme vapaat melomista varten. Ja lopulta keksimme, että tällaista järjestystä noudattaen saatoimme käyttää yhä pienempiä tukkeja ja siten saada nopeampaa vauhtia. Mutta siihen keksimisemme pysähtyi. Olimme keksineet kaikkien alkuperäisimmän lautan, mutta eipä ollut meillä mieltä kyllin sitä ymmärtääksemme. Ei juolahtanut milloinkaan päähämme nitoa tukkeja yhteen sitkeillä köynnöksillä tai tahmeilla juurilla. Tyydyimme siihen vain, että pitelimme käsin ja jaloin tukkeja toisissaan kiinni.

Vasta kun ensimmäinen purjehtimisinnostuksemme oli ohi ja olimme alkaneet palata puupesäämme nukkumaan yöksi, tapasimme Nopsajalan. Minä näin hänet ensin poimimassa nuoria terhoja puutamme lähellä olevan suuren tammen oksilta. Hän oli ylen arka. Ensiksi hän pysyi aivan hiljaa; mutta nähtyään, että hänet oli havaittu, hän hypähti maahan ja livisti virmana tiehensä. Joka päivä näimme hänet aina vilaukselta ja totuimme haeskelemaan häntä katseillamme kulkiessamme edestakaisin puumme ja rämeikön suun välillä.

Ja sitten eräänä päivänä hän ei juossut pakoon. Hän odotteli tuloamme ja päästeli leppeitä rauhan ääniä. Mutta varsin lähelle emme päässeet. Lähestyessämme liian likelle, hän äkkiä kiiti tiehensä, ja turvallisen välimatkan takaa päästi leppeitä ääniä uudelleen. Tätä jatkui muutamia päiviä. Kauan kesti hänen tuttavuuteensa pääseminen, mutta lopultakin se oli täytetty ja hän joskus yhtyi kanssamme leikkimään.

Minä pidin hänestä alusta pitäen. Hän oli ulkonäöltään mitä miellyttävin. Sangen lempeä hän oli. Hänen silmänsä olivat lempeimmät kuin koskaan olin nähnyt. Tässä suhteessa hän oli aivan toisellainen kuin muut lauman tytöt ja vaimot, jotka jo synnyltäänkin olivat miesmäisiä. Ei hän milloinkaan laskenut karkeita kiukkuisia ääniä, ja hänen luontoonsa näytti kuuluvan paeta riitoja ennemmin kuin antautua tappeluun.

Mainitsemani lempeys näytti huokuvan koko hänen olemuksestaan. Hänen silmänsä olivat suuremmat kuin useimpain hänen kaltaistensa eivätkä ne olleet niin syvälle painuneet, ja silmäripset olivat pitemmät ja säännöllisemmät. Eikä liioin hänen nenänsä ollut niin paksu ja latuskainen. Siinä oli oikea varsi, ja sieramet aukenivat alaspäin. Hänen etuhampaansa eivät olleet suuret, ei ollut ylähuuli pitkä eikä riipuksissa eikä liioin alahuuli eteenpäin töröllään. Hän ei ollut varsin karvainen, paitsi käsivarsien ja säärien ulkosivuilta ja hartiain välistä; ja vaikka hän oli hoikka lanteiltaan, eivät hänen pohkeensa olleet kierot eivätkä pahkaiset.

Katsellessani häntä taaksepäin kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta unieni välityksellä, on aina mielessäni väikkynyt, että hän lienee kuulunut tulikansaan. Hänen isänsä ja äitinsä lienevät hyvinkin olleet tätä korkeampaa polventoa. Vaikka sellaiset ilmiöt eivät olleet yleisiä, oli niitä kuitenkin nähtävissä, ja omin silmin olin nähnyt niistä todistuksia niidenkin lauman jäsenten kesken, jotka olivat luopioiksi kääntyneet ja ruvenneet elämään puukansan seassa.

Nopsajalka oli kokonaan erilainen lauman muihin naisolentoihin verraten, ja minä hänestä pidin alusta alkaen. Hänen lempeytensä ja sulonsa minua viehättivät. Hän ei milloinkaan ollut karkea eikä hän koskaan tapellut. Aina hän juoksi tiehensä, ja tästä on hänen nimensä peräisin. Hän oli parempi kiipeämään kuin Luppakorva ja minä. Kun hippaa leikimme, emme koskaan voineet häntä kiinni saada paitsi sattumalta, kun taas hän meidät tavotti mielensä mukaan. Merkillisen nopea hän oli kaikissa liikkeissään, ja hänen välimatkojen arvioimiskykynsä oli niin tarkka, että vain hänen uskalluksensa oli sen veroinen. Ylenmäärin arka hän oli kaikissa muissa asioissa, mutta aivan peloton, kun tuli kysymykseen puihin kiipeäminen tai niissä hyppeleminen; Luppakorva ja minä olimme saamattomia kömpelöitä ja pelkureita hänen rinnallaan.

Hän oli orpo. Emme häntä milloinkaan nähneet kenenkään kanssa, eikä hän kertoa voinut, miten kauan oli yksin maailmassa elänyt. Aikaisin hänen oli täytynyt avuttomassa lapsuudessaan oppia, että vain paossa oli turva. Hän oli sangen viisas ja ylen salaperäinen. Jonkinlaiseksi urheiluksi Luppakorvalle ja minulle kävi hänen olinpaikkansa etsintä. Varmasti hänellä jossakin oli puupesänsä eikä se ollut kovin kaukanakaan; mutta miten hänen jälkiänsä seurailimmekin, emme sitä koskaan tavanneet. Hän taipui kyllä leikkimään kanssamme päivän aikaan, mutta olinpaikkansa salaisuutta hän vartioi epäluuloisesti.

11

Muistaa tulee, että vastikään laatimani kuvaus Nopsajalasta ei ole sellainen kuvaus, jonka laatinut olisi Suurhammas, unieni toinen minuus, esihistoriallinen esi-isäni. Unieni välityksellä minä, nykyajan ihminen, katselen Suurhampaan silmillä ja näen.

Ja niin on laita monen muun asian, jota muinaisajan tapahtumista juttelen. Muistelmissani on kaksinaisuus, joka on siksi sekava, ettei se lukijoitani rasita. Pysähdyn tässä kohden kertomuksessani vain osottaakseni tätä kaksinaisuutta, merkillistä olemuksien sekoitusta. Minä, nykyajan olento, katselen vuosisatojen taakse ja punnitsen ja repostelen Suurhampaan, toisen minäni, mielenliikkeitä ja vaikutelmia. Hän ei niiden punnitsemisesta ja repostelemisesta välittänyt. Hän oli itse yksinkertaisuus. Hän vain eli tapaukset koskaan aprikoimatta, miksi hän eli ne omalla erikoisella ja usein epävakaisella tavallaan.

Kun minä, todellinen minä, kasvoin vanhemmaksi, pääsin yhä enemmän tunkeutumaan unieni olemukseen. Paraillaan uneksiessaankin sitä voi tietää uneksivansa, ja jos uni on paha, voi lohduttaa itseänsä sillä aatoksella että se vain on unta. Tämä on meidän kaikkien yhteinen kokemus. Ja niinpä minä, nykyajan ihminen, usein sekaannuin uniini ja merkillisen kaksoisolemukseni takia olin sekä toimiva että sivusta katselija. Ja sangen usein olen minä, nykyinen, ällistellyt ja harmitellut oman minäni, muinaisaikaisen, hassuutta, epäjohdonmukaisuutta, tylsyyttä ja yleistä, kaikenpuolista typerää typeryyttä.

Ja vielä yksi asia, ennenkuin lopetan tämän poikkeuksen. Oletteko koskaan uneksineet, että uneksitte? Koirat uneksivat, hevoset uneksivat, kaikki eläimet uneksivat. Suurhampaan päivinä puoli-ihmiset uneksivat, ja kun unet olivat pahoja, he ulisivat nukkuissaan. Minä, nykyinen, olen laskeunut nukkumaan Suurhampaan kanssa ja uneksinut hänen uniaan.

Tämä on, sen tiedän, melkeinpä ymmärryksen ulkopuolelle menemistä; mutta tiedänpä näin tehneeni. Ja sen teille sanon, että Suurhampaan lentämis- ja ryömimisunet olivat hänelle yhtä eläviä kuin ilman halki putoamisuni on teille.