Part 4

Ja heti kun hänet näin, tulvahti mieleeni aatos: siinä koillisen hirmu, jonka merkkinä oli salaperäinen sauhu. Mutta minua hämmästytti. Eihän hänessä ollut mitään pelättävän näköistä. Punasilmä tai joku meikäläinen vahva mies olisi antanut hänelle enemmän kuin tarpeeksi tekemistä. Hän oli sitäpaitsi vanha, ijän kutistama ja hänen kasvonsa karvat olivat harmaat. Hän vielä ontuikui pahoin toista jalkaansa. Ei ollut epäilemistäkään, ettemme olisi häntä juoksussa ja kiipeämisessä voittaneet. Hän ei koskaan meitä voisi saada käsiinsä, se oli varmaa.

Mutta hän kantoi kädessään jotakin, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä oli kaari ja nuoli. Mutta siihen aikaan en kaaresta ja nuolesta mitään tajunnut. Miten olisin voinut aavistaa, että kuolema väjyi tuon kaarevan puukappaleen varassa? Mutta Luppakorva tiesi. Hän oli nähtävästi nähnyt tulikansaa ennenkin ja tiesi jotakin heidän keinoistaan. Tulimies tirkisteli häntä ja kiersi puuta. Ja haarukan yläpuolella kiersi runkoa Luppakorvakin, alati pitäen silmällä, että runko oli hänen ja tulimiehen välillä.

Tämä yhtäkkiä lähti kiertämään toiseen suuntaan. Luppakorva yllätettynä käänsi myös nopeasti kiertonsa, mutta ei päässyt rungon suojaan, ennenkuin tulimies oli kaarensa lauaissut. Näin nuolen lentävän ylös, sivu Luppakorvan, törmäävän oksaa vastaan ja putoavan maahan. Minä hypähtelin riemuissani korkealla orrellani. Sehän olikin leikkiä! Tulimies viskasi Luppakorvaa jollakin, samoinkuin mekin joskus toisiamme nakkelimme.

Leikkiä jatkui vielä kotvan aikaa, mutta Luppakorva ei toista kertaa itseänsä paljastanut. Sitten tulimies lopetti. Minä kurkotin kauas korkealta oksaltani ja huutelin hänelle alas. Halusin leikkiä. Olisin tahtonut, että hän olisi koettanut osata minuun esineillään. Hän näki minut, mutta ei minusta välittänyt, vaan käänsi huomionsa Hammasrikkoon, joka vielä hiljaa, vasten tahtoaan heilui oksan latvassa.

Ensimmäinen nuoli lennähti ylöspäin. Hammasrikko vikisi pelosta ja tuskasta. Se oli sattunut maaliinsa. Tämä tuotti uuden käänteen asiassa. En enää välittänyt leikistä, vaan kyyristyin vapisten lähelle oksaani. Toinen nuoli ja kolmas viuhahti ylös, mutta ne eivät Hammasrikkoon sattuneet, vaan kahisivat lehvikössä läpi kulkiessaan ja kaartaen putosivat takaisin maahan.

Tulimies ojensi kaartansa taas. Hän vaihtoi asemaansa, käveli muutamia askeleita ja vaihtoi asemaansa uudelleen. Kaaren jänne helähti, nuoli lennähti ylös, ja Hammasrikko, päästäen kauhean huudon, putosi oksaltaan. Näin hänen soluvan alaspäin kieppuen ympäri ja nuolen varsi pistihe esiin hänen rinnastaan, näkyen ja kadoten aina sen mukaan kuin hänen ruumiinsa pyöri.

Kirkuen hän putosi alas asti seitsemänkymmentä jalkaa, syöksyen maahan kuuluvasti möksähtäen ja rusahtaen ja kimmoten hiukan ylöspäin ja sitten asettuen alalleen. Vielä hän eli, sillä hän liikahteli ja kiemuroi, raapustellen jaloillaan ja käsillään maata. Muistan tulimiehen juosseen hänen luokseen kivi kädessä ja mukiloivan häntä päähän -- -- mutta sitten en muista enää muuta.

Lapsuusaikanani heräsin pelosta huutaen aina tässä kohden untani -- ja tapasin äitini tai hoitajattareni levottomana ja säikähtyneenä vuoteeni ääressä, sivellen rauhoittaen kädellään tukkaani ja selittäen minulle, että hän oli saapuvilla ja että mitään pelättävää ei ollut.

Seuraava uneni tapahtumajärjestyksessä alkaa aina siten, että Luppakorva ja minä pakenemme metsän halki. Tulimies ja Hammasrikko sekä murhenäytelmän puu ovat kadonneet. Luppakorva ja minä varovaisina, mutta säikähtyneinä, pakenemme puita myöten. Oikeassa sääressäni on polttava tuska; ja lihan läpi tunkeutuneena pää toisella ja varsi toisella puolen on tulimiehen nuoli. Säären ponnistaminen ja jännittäminen tuotti minulle ankaraa kipua ja ehkäsi sitäpaitsi liikkeitäni, niin että minun oli mahdoton pysyä tasalla Luppakorvan kanssa.

Vihdoin pysähdyin ja kyyristyin erään puun vankkaan haaraan. Luppakorva jatkoi matkaansa. Minä kutsuin häntä -- sangen valittavalla äänellä, sen muistan -- ja hän pysähtyi, katsahtaen taaksensa. Sitten hän palasi minun luokseni, kiipesi haaraan ja tutki nuolta. Hän koetti vetää sitä pois, mutta toisella puolen oli esteenä väkäinen terä ja toisella sulkainen varsi. Se teki sitäpaitsi hirveän kipeää, ja minä estin häntä.

Jonkun aikaa olimme siinä kyyryissämme, Luppakorva hermostuneena ja levottomana, kun ei raskinut lähteä; hän tirkisteli alinomaa arasti sinne tänne, ja minä kitisin hiljaa ja nyyhkyttelin. Luppakorva oli lopulleen säikäyksissä, mutta hänen käytöksessään, kun hän pelostaan huolimatta jäi luokseni, oli epäilemättä sen epäitsekkyyden ja toveruuden oiretta, joka osaltaan on saattanut ihmisen mahtavimmaksi eläinten seassa.

Kerran vielä Luppakorva koetti vetää nuolta lihan läpi, mutta minä äkäisesti hänet estin. Sitten hän kyykistyi ja alkoi jyrsiä nuolen vartta hampaillaan. Ja sitä tehdessään hän piti sitä vakavasti kohdallaan molemmin käsin, jotta se ei pyörisi haavassa, ja samalla minä pitelin kiinni häntä. Usein mietiskelen tätä kohtausta -- kaksi puolikasvuista poikasta ihmisrodun lapsuudessa, toinen pelkoansa hilliten, kukistaen itsekkään mielijohteen pakenemisesta auttaakseen ja vaaliakseen toista. Ja eteeni kohoutuu kaikki se, minkä enteenä se on ollut: näen kangastuksena Damonin ja Pythiaan, Eliaan kaarneet, Punasen Ristin hoitajattaret, menetettyjen toiveitten marttyyrit ja johtajat, isä Damienin ja itse Kristuksen sekä kaikki ne maailman suururoot, joiden voimalähteet saattaa johtaa Luppakorvan ja Suurhampaan ja muitten nuoren maailman hämäräin olentojen alkuperäisistä kupeista.

Kun Luppakorva oli nakertanut poikki nuolen pään, saattoi varren helposti vetää pois. Aloin jatkaa matkaa, mutta tällä kerralla hän minut pysäytti. Säärestäni juoksi runsaasti verta. Joku pikku suoni oli epäilemättä ratkennut. Luppakorva juoksi oksan latvaan ja toi sieltä kourallisen vihreitä lehtiä. Nämä hän tukki haavaan. Ne täyttivät tarkoituksen: vuoto lakkasi pian. Sitten läksimme eteenpäin yhdessä ja saavuimme turvaan luolille.

8

Hyvästi muistan ensimmäisen talven kotoa lähtöni jälkeen. Minulla on pitkiä unia kylmässä värisemisestä. Luppakorva ja minä istumme tiukasti lähekkäin, kädet ja jalat toistemme ympäri kietoutuneina, naama sinertävänä ja hampaat kalisten. Aamupuolella kävi eritoten ilma tuimaksi. Näinä kalseina aamutunteina me nukuimme vähän, toisiimme käpertyneinä odottelimme viheliäisinä, kohmettuneina auringon nousua lämmintä saadaksemme.

Ulos käydessämme oli narskuvaa kuuraa jalkaimme alla. Eräänä aamuna tapasimme jäätä kurimon vierellä juontipaikan tyyneessä vedessä, ja nousipa suuri ihmettely sen johdosta. Vanha Kololuu oli lauman vanhin jäsen, mutta hän ei ollut sellaista ikinä ennen nähnyt. Muistan sen surkean ja kiukustuneen katseen, mikä hänen silmiinsä ilmestyi, kun hän jäätä tarkasteli. (Tämä surkea katse aina ilmestyi silmiimme, kun emme ymmärtäneet jotakin tai kun tunsimme jonkun hämärän, ilmaisemattoman halun vaikutusta.) Punasilmäkin jäätä tarkastellessaan tuijotti kalpeana ja avuttomana joen poikki koillista kohti, aivan kuin olisi tahtonut tämän viimeisen ilmiön jollain tavoin asettaa yhteyteen tulikansan kanssa. Mutta jäätä tapasimme vain tänä yhtenä aamuna, ja se talvi oli ankarin, minkä kokea saimme. En muista ainoatakaan niin kylmää talvea. Usein olen ajatellut, että tämä kylmä talvi oli lukemattomain vasta tulevain edeltäjä, kun jäälautat kauempaa pohjoisesta vyöryivät maan pinnan yli. Mutta me emme koskaan niitä jäälauttoja nähneet. Monien sukupolvien täytyi toisiin vaihtua, ennenkuin lauman jälkeläiset siirtyivät etelään tai jäivät paikoilleen ja totuttelivat uusissa olosuhteissa elämään.

Elämä oli meillä sattuman varassa, milloin onneksi, milloin onnettomuudeksi. Harvoin mitään suunniteltiin ja vielä harvemmin käytäntöön pantiin. Olimme epäjohdonmukaisia, kaikkea muuta kuin järkiperäisesti toimivia. Ei ollut meillä mitään vakavia tarkoituksia, ja tässä suhteessa tuhkansa oli meitä edellä. Heillä nämä kaikki ominaisuudet olivat, joita meillä oli niin kovin vähäisessä määrässä. Toisinaan kuitenkin, varsinkin mielenliikutusten vallitessa, kykenimme kauankin jotakin tarkoitusta hellimään. Yksiavioisten parien uskollisuus, josta olen kertonut, voidaan selittää tavan vaikutukseksi; mutta minun pitkäaikaista kaipuutani Nopsajalan suhteen ei voida siten selittää eikä liioin sammumatonta vihollisuutta minun ja Punasilmän välillä.

Mutta muistellessani tätä kaukaisen muinaisuuden elämää, minua erityisesti kiusaa epäjohdonmukaisuutemme ja typeryytemme. Kerran löysin särkyneen kurpitsan, joka sattui olemaan avoin puoli ylöspäin ja oli täyttynyt sadevedellä. Vesi oli makeata ja minä join sen. Otin kurpitsan vielä mukaani joelle ja täytin sen uudelleen vedellä, josta osan join ja toisen osan kiidätin Luppakorvalle. Ja sitten nakkasin kurpitsan pois. Ei ollenkaan juolahtanut mieleeni täyttää kurpitsaa vedellä ja tuoda sitä luolaani. Kuitenkin oli minun usein öisin jano, varsinkin syötyäni villejä sipulia ja vesiruohoa, mutta öisin ei kukaan uskaltanut luolasta lähteä juomaan.

Toisen kerran löysin kuivan kurpitsan, jonka sisällä siemenet rapisivat. Suurta iloa sillä pidin hetken aikaa. Mutta se oli vain leikkikalu, ei muuta. Ja kuitenkin jonkun verran myöhemmin kurpitsani käyttäminen veden säilyttämiseksi tuli yleisesti käytäntöön lauman keskuudessa. Mutta minä en ollut sen keksijä. Se kunnia oli vanhan Kololuun, ja kohtuullista on merkitä, että hänen korkea ikänsä välttämättä aiheutti tämän keksinnön.

Joka tapauksessa oli Kololuu ensimäinen lauman jäsenistä, joka kurpitsoita käytti. Hän piti juomavesivarastoa luolassa, joka kuului hänen pojalleen, Kaljukyljelle; isälleen tämä luovutti siitä yhden nurkan. Me näimme usein Kololuun täyttävän kurpitsansa juontipaikalla ja kantavan sen varovasti luolaansa. Matkiminen oli yleistä lauman kesken, ja pian toinen ja kolmas hankki itselleen kurpitsan ja käytti sitä samalla tavalla, kunnes oli yleisenä tapana meillä kaikilla veden säilyttäminen kurpitsan kuorissa.

Joskus vanhan Kololuun luita särki, eikä hän silloin pystynyt luolasta lähtemään. Silloin Kaljukylki täytti hänelle kurpitsan. Hiukan myöhemmin Kaljukylki luovutti tämän toimen Lerppahuulelle, pojalleen. Ja senjälkeen, silloinkin kun Kololuu taas oli terve, Lerppahuuli yhä kantoi hänelle vettä. Vähitellen, erikoisia tilaisuuksia lukuun ottamatta, miehet jättivät veden kannon kokonaan vaimojen ja suurempain lasten huostaan. Luppakorva ja minä olimme itsenäisiä. Me kannoimme vettä vain itsellemme, ja usein pilkkailimme nuoria veden kantajia, kun heitä kutsuttiin leikeistä pois kurpitsoja täyttämään.

Kurpitsain käyttäminen oli yksi suuri lauman keksintö sinä aikana, kuin minä sen keskuudessa olin. Aluksi säilytimme vain vettä kurpitsoissa -- vanhaa Kololuuta matkien. Mutta kerran joku vaimoista -- en tiedä kuka -- täytti kurpitsan mustikoilla ja vei sen luolaansa. Heti rupesivat kaikki vaimot kantamaan marjoja, pähkinöitä ja juuria kurpitsoissa. Aatos, kerran alkuun päässeenä, kehittyi edelleen. Toinen aste kantoastiain kehityksessä läksi vaimoista. Epäilemättä jonkun vaimon kurpitsa joskus oli liian pieni tai muuten oli hän sen unohtanut; olipa miten tahansa, hän taivutti kaksi suurta lehteä yhteen, sitoi sauman oksilla ja kantoi kotia suuremman määrän marjoja kuin suurimpaankaan kurpitsaan olisi mahtunut.

Siihen asti pääsimme, emme pitemmälle, tarveaineitten kantamisessa niinä vuosina kuin minä elin lauman seassa. Milloinkaan ei juolahtanut kenenkään mieleen kutoa vasua pajun vesoista. Joskus miehet ja vaimot sitoivat lujia köynnöksiä sanajalka- ja oksakerppujen ympäri, joita he kantoivat luoliinsa nukkumatiloiksi. Ehkäpä kymmenen tai parinkymmenen sukupolven vaihduttua olisimme oppineet vasuja nitomaan. Ja tässä suhteessa yksi seikka on varma: jos kerran olisimme vesoja nitoneet vasuiksi, olisi seuraava ja väittämätön askel ollut kankaan kutominen. Vaatteet olisivat seuranneet, ja alastomuutemme peittämisen mukana olisi tullut häveliäisyys.

Edistyminen kävi hitaasti keskuudessamme. Aikuiset leikkivät koko ikänsä melkein samoinkuin lapset leikkivät, ja me leikimme toisin kuin mitkään muut eläimet. Se vähä, mitä opimme, tapahtui tavallisesti leikin kestäessä ja oli uteliaisuutemme ja tarkan tiedonhalumme seurausta. Olimme vastikään alkaneet emmekä pitkälle voineet ehtiä yhden ainoan sukupolven eläessä. Olimme vailla aseita, tulta ja kaikkein ensimmäisessä alussa puhumista kohti. Kirjoitustaito oli niin kaukana tulevaisuudessa, että minua hirvittää sitä ajatellessani.

Minäkin kerran olin aivan suuren keksinnön partaalla. Osottaakseni teille, miten kehitys näinä päivinä oli sattuman varassa, tahdon sanoa, että ellei Luppakorva olisi ollut sellainen ahmatti, olisin piankin kesyttänyt koiran kotieläimeksi. Ja tätä ei tulikansakaan, joka koillisessa eleli, ollut vielä saavuttanut. Heillä ei ollut koiria; tämän tiedän omista huomioistani. Mutta sallikaahan minun kertoa, miten Luppakorvan ahnaus mahdollisesti saattoi yhteiskunnallisen kehityksemme takapajulle monen sukupolven ajaksi.

Länteenpäin luoliltamme oli suuri suo; etelään taas oli matala kivinen kukkulajono. Näissä harvoin käytiin kahdesta syystä. Ennen kaikkea siellä ei ollut sellaista ravintoa, jota me söimme; ja toiseksi kiviset kukkulat olivat täynnä raatelevien petojen tyyssijoja.

Mutta Luppakorva ja minä kiipeilimme kukkuloille eräänä päivänä. Emme olisi sinne kiivenneet, ellei meillä olisi ollut tiikeriä härnättävänä. Ei, älkäähän naurako. Se oli todellakin itse vanha "sapelihammas." Me olimme täysin turvassa. Sattumalta jouduimme sen kanssa vastakkain metsässä aamulla varhain ja korkealta oksien turvissa me sinkauttelimme sille epäsuosiotamme ja vihaamme. Ja oksalta oksalle, puusta puuhun seurasimme sitä yläilmoissa, pitäen pirullista melua ja varoitusääntä metsän eläville, että vanha "sapelihammas" oli tulossa.

Ainakin pilasimme sen metsästysonnen. Ja me saimme sen hyvästi kiukkuiseksi. Se meille mörisi, huimi häntäänsä ja joskus pysähtyi tähystelemään meitä pitkät ajat ihan liikkumattomana, aivan kuin olisi mielessään aprikoinnut jotain keinoa, millä saada meidät kynsiinsä. Mutta me vain nauroimme ja pommittelimme sitä oksilla ja risuilla.

Tämä tiikerin kiusaaminen oli tavallista urheilua laumalaisilla. Joskus puolet laumastamme seurasi yläilmoissa tiikeriä tai leijonaa, joka oli päiväsaikaan uskaltanut liikkeelle. Se oli meidän kostoa; sillä useinpa oli laumamme jäseniä äkkiarvaamatta kaapaistu ja joutuneet he olivat tiikerin tai leijonan mahaan. Ja tällaisilla avuttoman hätäkeinoilla me opetimme metsästysretkellä olevia eläimiä pysymään jossain määrin loitolla meidän alueeltamme. Sitäpaitsi se oli hauskaa. Se oli suurta leikkiä.

Ja näinpä Luppakorva ja minä olimme härnäilleet "sapelihammasta" nelisen kilometriä metsään päin. Lopulta se laski hännän koipiensa väliin ja pakeni meidän pilkkaamme kuin selkäänsä saanut rakkikoira. Panimme parastamme pysyäksemme sen tasalla; mutta metsän laitaan päästyämme, näkyi se etäällä vain pienenä pilkkuna.

En tiedä, mikä meitä yllytti, ellei uteliaisuus; mutta hetken aikaa ympärillä leikittyämme, Luppakorva ja minä uskalsimme avoimen maan yli aina kivisten kukkulain laitaan. Kauas emme menneet. Koko aikana emme ehkä olleet sataa metriä kauempana puista. Kierrettyämme terävän kiviniemekkeen ympäri (kuljimme hyvin varovaisesti, sillä emme tienneet, mitä saattoi tapahtua), yllätimme kolme koiran pentua, jotka päivän paisteessa leikkivät.

Ne eivät meitä nähneet, ja me katselimme niitä jonkun aikaa. Ne olivat villiä koiria. Kiviseinässä oli syvälle pistäytyvä kolo -- nähtävästi pesä, jonne niiden emä oli ne jättänyt ja jonne olisivat jääneet, jos olisivat olleet tottelevaisia. Mutta nouseva elämän halu, joka Luppakorvan ja minun oli saattanut uskaltamaan metsästä pois, oli ajanut pennutkin luolasta leikittelemään. Tiedän, että niiden emo olisi niitä rangaissut, jos olisi ne älynnyt.

Mutta Luppakorva ja minä ne yllätimme. Hän katsahti minuun, ja me syöksimme niiden kimppuun. Pennut eivät muuta paikkaa tienneet mihin juosta kuin repeämään, mutta me ennätimme ennen niitä. Yksi posahti minun jalkoihini. Minä litistin sen säärieni väliin ja koppasin siihen kiinni. Se upotti pienet hampaansa minun käsivarteeni, ja minä laskin sen kivusta ja säikäyksestä nolostuneena. Seuraavassa hetkessä se oli pujahtanut sisälle.

Luppakorva, joka tappeli toisen pennun kanssa, mulkoili karsaasti minua ja moninaisilla äänillä antoi minun ymmärtää, minkälainen höperö ja poropeukalo olin. Tämä minua hävetti ja urheuttani kannusti. Tarrasin kolmatta pentua hännästä kiinni. Kerran se sai hampaillaan minua riipaistuksi, sitten sain sen niskasta kiinni. Luppakorva ja minä istuimme maahan, riiputimme pentuja ilmassa, katselimme niitä ja nauroimme.

Ne mörisivät, ynisivät ja kiljuivat. Luppakorva yhtäkkiä hätkähti. Hän luuli kuulleensa jotakin. Katselimme toisiamme peloissamme, sillä ymmärsimme asemamme vaarallisuuden. Jos mikään, niin eläinten pentuihin käsiksi käyminen saattoi heidät raivoaviksi paholaisiksi. Ja nämä tavatonta rätinää pitävät pennut olivat villikoiran pentuja. Hyvinpä ne tunsimme, nämä parvissa juoksevat, kasveja syöväin eläinten hirmut. Olimme niitä tarkastelleet, kun ne olivat karja- ja bisonilaumojen kintereillä viilettäneet ja teurastaneet vasikat, ijäkkäät ja sairaat. Itsekin olimme useasti olleet niiden hätyytettävinä. Olin nähnyt niiden syöksevän kumoon erään laumalaiseni, vaimon, ja saaneen hänet kynsiinsä juuri kun hän oli pääsemäisillään puitten suojaan. Ellei hän olisi väsynyt juoksusta, olisi hän ehkä päässyt puuhun. Hän koetti, luiskahti ja putosi alas. Ja koirat tekivät hänestä pian puhdasta.

Me emme toisiamme tuijottaneet kuin silmänräpäyksen ajan. Tartuimme lujasti saaliiseemme ja juoksimme metsää kohti. Ja päästyämme turvaan pitkään puuhun, riiputimme pentuja ilmassa ja nauroimme taas. Meidän täytyi nauraa naurumme loppuun näettehän, tapahtui mitä tahansa.

Ja sitten seurasi vaikein tehtävä, mitä koskaan olin yrittänyt. Meidän tuli kantaa pennut luolaamme. Käsiämme emme voineet kiipeämisessä käyttää; niillä tuli alati pidellä rapistelevia vankejamme. Kerran koetimme kävellä maassa, mutta puuhun takaisin meidän ajoi viheliäinen hyena, joka seurasi sitten mukanamme maassa. Se oli viisas hyena.

Luppakorva keksi aatoksen. Hän muisti, miten olimme sitoneet lehtiä kääröiksi ja kuljettaneet kotia vuoteiksi. Hän katkoi sitkeätä köynnöstä ja sitoi pentunsa jalat yhteen ja toisen köynnöspalasen sitasi kaulaansa sekä nakkasi pennun sen varaan selkäänsä. Täten hänellä olivat jalat ja kädet vapaat kiipeämistä varten. Hän riemuitsi eikä odottanut minua, kun jäin pentuni jalkoja sitomaan, vaan jatkoi matkaa. Mutta vaikeutensa siinä oli. Pentu ei taipunutkaan keikkumaan Luppakorvan selässä. Se heilauttihe hänen kyljelleen ja siitä raaputti etupuolelle. Sen hampaat eivät olleet sidotut, ja heti se upotti ne Luppakorvan pehmeään ja suojaamattomaan vatsaan. Hän kiljahti, oli pudota ja tarrasi molemmin käsin tanakasti ensimmäiseen oksaan pelastaakseen oman niskansa. Köynnös katkesi hänen kaulansa ympäriltä ja pentu jalat sidottuna tipahti maahan. Hyena alotti ateriansa.

Luppakorva oli masentunut ja kiukkuinen. Hän herjaili hyenaa ja läksi sitten yksin tiehensä puitten läpi. Minulla ei ollut mitään syytä kanniskella pentua luolille; mutta minä _tahdoin_ tehdä sen ja riipuin kiinni tehtävässäni. Luppakorvan aatosta huolellisesti seuraamalla kävi se paljon helpommin. Sidoin pennun jalat yhteen, mutta pistin sitäpaitsi tikun hänen leukojensa läpi ja sidoin nekin tiukasti kiinni.

Vihdoin sain pennun kotia. Luullakseni olin itsepintaisempi kuin laumalaiseni yleensä, sillä muuten en olisi siinä onnistunut. He minua nauroivat nähdessään minun retuuttavan pentua korkealle luolaani, mutta enpä siitä välittänyt. Ponnistukseni onnistuivat, ja pentu oli luolassa. Se se oli leikkikalu, jommoista ei ollut kellään laumalaisellani. Pian se oppi. Leikkiessäni sen kanssa se puri minua, mutta kun leipoilin sitä korville, ei se pitkään aikaan enää koettanutkaan purra.

Minulta aikani livahti tyysten sen kanssa. Se oli uutta, ja lauman luonteenomaisena piirteenä oli uutuuksista pitäminen. Kun huomasin, että hedelmät ja kasviaineet eivät sille kelvanneet, pyydystelin sen varalle lintuja, oravia ja kaniinin poikia. (Me laumalaiset olimme sekä lihan että kasvin syöjiä ja olimme tottuneita pyydystämään pikku riistaa). Pentu söi lihaa ja kostui. Sen mukaan kuin voin arvioida, oli sen täytynyt minulla olla toista viikkoa. Silloin kerran luolaan tullessani mukanani pesällinen vasta munasta puhjenneita fasaaneja, näin Luppakorvan tappaneen pennun ja alottelevan juuri sitä syödä. Minä hypähdin Luppakorvan kimppuun -- luola oli pieni -- ja kynsin hampain siinä koeteltiin.

Ja niinpä tappeluun loppui tämä koiran kesyttämisyrityksistä ensimäisiä. Me kiskoimme kourallisittain karvoja toisistamme, kynsimme, purimme ja raatelimme. Sitten jätimme tappelemisen ja karsaasti toisiamme kyräilimme, kunnes vihdoin söimme pennun. Raakana? Niinpä niin. Emme olleet vielä tulta keksineet. Kehitysjakso eläinten keittämiskeksintöön oli vielä tiukkaan kiedotussa tulevaisuuden käärössä.

9

Punasilmä oli muinaisperimyksellinen. Hän oli karkeasti soraääninen aines laumassamme. Hän oli alkuperäisempi kuin meistä kukaan. Hän ei kuulunut meihin, mutta mepä olimme itsekin vielä niin alkuperäisellä kannalla, ettemme pystyneet aikaansaamaan kyllin voimakasta yhteisponnistusta tappaaksemme hänet tai karkoittaaksemme hänet pois. Yhteiskuntajärjestömme oli kyllä tökerötekoinen, mutta liian tökerö oli hän siinäkään elämään. Hän pyrki alati laumaa hävittämään yhteisvastaisilla toimillaan. Hän oli todellakin takaperoinen muinaisolento, ja hänen paikkansa olisi pikemmin ollut metsälauman seassa kuin meidän, jotka olimme muuttumassa ihmisiksi.

Hän oli julma hirviö, ja se merkitsi paljon näinä päivinä. Hän pieksi vaimojaan -- ei hänellä koskaan ollut kuin yksi vaimo kerrallaan, mutta hän oli aviossa useita kertoja. Mahdotonta oli kenenkään naisen elää yhdessä hänen kanssaan, mutta kuitenkin sellaisia oli, pakosta taipuivat. Ei ollut häntä vastaan sanomista.

Usein olen unta nähnyt rauhallisista hetkistä ennen hämärän tuloa. Juontipaikalta, porkkanakentiltä ja marjasoilta laumalaisia tulvailee aholle luolien edustalle. He eivät uskalla viipyä myöhempään, sillä tulossa on pelottava pimeys, jolloin maailma on alttiina pyydysteleväin eläinten teurastuksille, ja ihmisen edeltäjät kätkeytyvät vapisevina koloihinsa.

Meillä on jälellä muutama minuutti, ennenkuin luoliimme kiipeämme. Olemme päivän leikeistä väsyneet ja äännähdyksemme ovat vaimenneita. Poikasetkin, vaikka mieli palaa ilveissä ja kepposissa, leikkivät laimeasti. Meren tuuli on nukahtanut, ja varjot pitenevät yhä auringon painuessa pois. Ja silloin yhtäkkiä Punasilmän luolasta tulvahtaa hurjia älähdyksiä ja lyönnin läiskettä. Hän pieksää vaimoansa.

Ensin valtaa joukon kammottava hiljaisuus. Mutta läiskettä ja ulinaa jatkuu, me puskemme avuttoman raivomme ilmoille mielettömänä mörinänä. Selvää on, että miehet ovat närkästyksissänsä Punasilmän menettelyn takia, mutta he pelkäävät häntä. Läiske lakkaa, ja hiljainen ähkyntä kuoleentuu pois meidän keskenämme mukistessa ja ilkeän hämärän levitessä ympärillemme.

Vaikka useimmat tapaukset meistä olivat huvittavia, emme milloinkaan nauraneet Punasilmän vaimoansa piestessä. Tunsimme liian hyvin heidän surullisen kohtalonsa. Monena aamuna tapasimme kunnaamme juurelta hänen viimeisen vaimonsa ruumiin. Hän oli vaimon kuoltua laskenut ruumiin vyörymään sinne luolansa suulta. Ei hän milloinkaan vainajiansa haudannut. Ruumiiden poiskuljetuksen, ne kun muuten olisivat olopaikkaamme saastuttaneet, hän jätti toisten laumalaisten tehtäväksi.