Part 3

Tätä kutsumista jatkui sikin sokin jonkun aikaa, mutta lauma oli liian varovaista ulos tullakseen luolistaan ja astuakseen maan pinnalle. Lopulta yksi tuli. Hän oli vastedes oleva melkoisena tekijänä elämäni vaiheissa, ja hänellä jo sitäpaitsi oli suuri osansa näyteltävänä kaikkien lauman jäsenten elämässä. Häntä minä sanon Punasilmäksi tämän kertomuksen menossa -- siitä syystä, että hänen silmänsä olivat tulehtuneet, silmäluomet melkein punaset, ja niiden synnyttämä omituinen vaikutus tuntui olevan kuin hänen hirvittävän raakamaisuutensa kylttinä. Hänen sielunsa oli punanen väriltään.

Hän oli kaikin puolin hirviö. Ruumiiltaan oli hän jättiläinen. Hänen täytyi painaa ainakin 170 naulaa. Hän oli meikäläisistä suurin, minkä koskaan olin nähnyt. En tulikansankaan joukossa koskaan nähnyt hänen kokoistaan enkä liioin puukansan seassa. Joskus kun sanomalehdessä tapaan kuvauksia meidän nykyaikaisista nyrkkisankareistamme ja ammattipainijoistamme, ajattelen, mitähän paraskaan heistä olisi mahtanut häntä vastaan.

Ja pelkäänpä, ettei mitään. Jos hän olisi rautaisilla sormillaan tarttunut kiinni lihakseen ja reväissyt, niin hän olisi voinut riuhtaista sen irti molemmista jänteistään ja ruumiista irralleen. Nyrkkinsä rystysillä vapaasti iskien hän olisi särkenyt heidän pääkallonsa kuin munan kuoren. Pahankurisilla jaloillaan (eli takakäsillään) kerran raapaisten hän olisi voinut heidän sisuksensa kiskoa ulos. Yksi väännähdys olisi heidän niskansa katkaissut, ja tiedänpä, että yhdessä leukojensa rusauksessa hän olisi yhtaikaa voinut puhkaista suuren kurkkusuonen etupuolella ja selkäytimen takapuolella.

Hän saattoi hypätä kaksikymmentä jalkaa pitkältä istuvasta asennosta. Hän oli inhoittavan karvainen. Keskuudessamme saattoi ylpeillä se, jolla ei ollut paljon karvoja. Mutta hän oli yltä yleensä karvain peitossa, käsivarret niin sisä- kuin ulkopuoleltakin karvaiset ja korvat samoin. Ainoat paikat hänellä, missä karvoja ei kasvanut, olivat käsien ja jalkojen pohjat sekä silmäin alukset. Hän oli pelottavan ruma, ja hänen petomainen, irvistelevä suunsa ja mahdottoman suuri riipuksissa oleva alahuulensa olivat aivan sopusoinnussa hänen silmäinsä kanssa.

Tällainen oli Punasilmä. Ja varsin varovasti hän ryömi luolastaan ja astui maan pinnalle. Minusta välittämättä hän jatkoi tutkisteluansa. Hän kumartui lanteiltaan eteenpäin kulkiessaan ja niin alas hän kumartui ja niin pitkät olivat hänen käsivartensa, että joka askeleella hän kätensä rystysillä kosketti maata molemmin puolin. Hän oli kömpelö tässä puolipystyssä asemassaan, jollaisena hän kulki, ja itse asiassa hän rystysillään maata kosketteli tasapainoa pitääkseen. Mutta kylläpä hän, sen sanon, osasi nelin kontin juosta! Ja siinä suhteessa me olimme perin kömpelöitä. Sitäpaitsi meistä sangen harvat pystyivät rystysillä tasapainoa pitämään kävellessä. Sellainen olento oli muinaisperimyksellinen, ja Punasilmällä oli muinaisperimyksiä jos kellään.

Juuri muinaisperimyksellinen hän oli. Meillä oli juuri käynnissä vaihdos puuelämästä maaelämään. Monia sukupolvia olimme tätä vaihdoskautta eläneet, ja ruumiimme ja ryhtimme olivat sitä mukaa muuttuneet. Mutta Punasilmä oli taantunut alkuperäisimpään puussa asuvain muotoon. Kun hän meidän laumassamme oli syntynyt, eli hän kanssamme; mutta toden teolla hän oli muinaisperimyksellinen ja hänen paikkansa oli kaikkialla.

Hyvin varuillaan ja valppaana hän liikuskeli sinne tänne aholla, vilkuillen puiden lehvien sekaan ja yrittäen tavoitella vilausta pyydystävästä eläimestä, jonka he kaikki epäilivät minua ahdistaneen. Ja hänen tätä tehdessään minusta mitään välittämättä, lauma kerääntyi luolain suille ja odotteli.

Vihdoinkin Punasilmä päätteli, että mikään vaara ei väijynyt. Hän palasi kulkutien päästä, missä hän oli ollut tirkistämässä juontipaikalle. Hänen kulkunsa kävi aivan läheltäni, mutta ei hän vieläkään näyttänyt minua huomaavan. Hän jatkoi varovasti kulkuaan aivan minun viereeni, ja sitten varottamatta ja uskomattoman nopeasti sivalsi minua korvalle. Minä lensin takaperin ainakin kymmenkunta jalkaa pitkälle, ennenkuin pyllähdin maahan, ja samalla kuin tämä mainio loiskaus tapahtui, muistan kuulleeni hurjaa melua, kaakottavaa ja kirkuvaa naurua, joka luolista lähti. Se oli suuremmoista pilaa -- ainakin sinä päivänä; ja aivan sydämmeen käyvällä tavalla se laumalle kelpasi.

Siten minut vastaan otettiin laumaan. Punasilmä ei minusta sen enempää välittänyt, ja minulla oli täysi vapaus kitistä ja nyyhkiä sydämmeni kyllyydeltä. Useita vaimoja kertyi uteliaina ympärilleni, ja minä tunsin heidät. Olin tavannut heidät edellisenä vuonna, kun äitini oli ottanut minut mukaansa pähkinäpuumetsään.

Mutta he pian jättivät minut, ja tilalle tuli kymmenkunta uteliasta ja pörhöistä nulikkaa. Nämä asettuivat piiriin ympärilleni, osottivat minua sormillaan, irvistelivät, töytivät ja nipistelivät minua. Minä olin peloissani ja jonkun aikaa heitä kärsin; mutta sitten minut kiukku sai valtaansa, ja minä karkasin kynsin ja hampain ilkeimmän kimppuun -- joka oli juuri Luppakorva. Olen hänelle sellaisen nimen antanut, sillä hän saattoi höristää vain toista korvaansa. Toinen aina riippui lerpallaan, pystymättä liikuntoa tekemään. Jossain onnettomuudessa lihakset olivat loukkaantuneet ja korva oli menettänyt liikuntakykynsä.

Hän takertui minuun ja me mittelimme voimiamme kuin henkemme edestä, kuten ainakin poikapari tappelussa. Me kynsimme ja purimme, tukistimme ja rutistelimme toisiamme ja paiskoimme toisiamme maahan. Muistan saaneeni kerran hänet alleni, ja tämä heitto auttoi minut ehdottomasti voiton puolelle. Mutta kauan en siitä nauttia saanut. Hän kiersi toisen säärensä ympärilleni ja toisella jalallaan (eli takakädellään) riipasi niin rajusti vatsaani, että oli vähällä sisukseni repiä ulos. Minun oli pakko päästää hänet, pelastaakseni itseni, ja sitten painiskelimme taas.

Luppakorva oli minua vuotta vanhempi, mutta minä olin monin kerroin häntä kiukkuisempi, ja lopulta hän läksi käpälämäkeen. Minä ajoin häntä takaa poikki ahon ja erästä kulkutietä alas joelle. Mutta hän tunsi paikat paremmin ja juoksi veden laitaa toiselle tielle. Sitten hän juoksi vinoon ahon poikki ja loikkasi laajasuiseen luolaan.

Ennenkuin huomasinkaan, olin kahmaissut hänen peräänsä pimeyteen. Seuraavassa hetkessä säikähdin pahanpäiväisesti. En ollut milloinkaan ennen ollut missään luolassa. Rupesin uikuttamaan ja huutamaan. Luppakorva härnäili minua, karkasi kimppuuni huomaamatta ja työnsi minut kumoon. Hän ei kuitenkaan uuteen tappeluun uskaltanut antautua, vaan vetäytyi pois. Minä olin hänen ja luolan suun välillä eikä hän kulkenut ohitseni; mutta kuitenkin hän näytti menneen pois. Kuuntelin, mutta en saanut vihiäkään, missä hän oli. Tämä minua ihmetytti, ja päästyäni ulkopuolelle, istuin maahan vartioimaan.

Hän ei tullut ulos luolan suusta, siitä olin varma; mutta muutaman minuutin kuluttua hän hihitteli vieressäni. Taas juoksin hänen peräänsä ja taas hän pakeni luolaan; mutta tällä kerralla minä pysähdyin suulle. Vetäysin sitten hiukan etäämmälle vartioimaan. Hän ei tullut ulos; mutta kuitenkin, kuten äskenkin, hän pian hihitteli vieressäni, ja kolmannen kerran minä hänet ajoin luolaan.

Tätä peliä jatkui useampaan kertaan. Lopulta seurasin häntä luolaan, mistä häntä turhaan etsin. Olin utelias. En saattanut ymmärtää, miten hän käsistäni pääsi. Aina hän meni luolaan, mutta koskaan hän ei sieltä ulos tullut, ja kuitenkin hän aina ilmestyi viereeni ja pilkkaili minua. Siten meidän tappelustamme kehittyi lymysillä olon leikki.

Koko iltapuolen, vain silloin tällöin keskeyttäen, me sitä teimme, ja leikkivä, rauhallinen mieliala syntyi välillemme. Lopulta hän ei enää juossut minua pakoon, ja me istuimme yhdessä kaulatusten. Hiukan myöhemmin hän selvitti avosuisen luolan salaisuuden. Kädestä pitäen hän vei minut sisäpuolelle. Ahdas repeämä sen yhdisti toisen luolan kanssa, ja tämän kautta pääsimme taas ulkoilmaan.

Olimme nyt hyvät ystävät. Toisten nulikkain keräytyessä piiriin härnäämään, hän kävi yhdessä minun kanssani heidän kimppuunsa; ja siksi väkevästi me annoimme, että pian sain olla rauhassa. Luppakorva tutustutti minut kylässä. Vain hiukan hän osasi kertoa olosuhteista ja tavoista -- tarpeellista kielivarastoa ei hänellä ollut; mutta hänen toimiansa tarkastamalla opin paljon, ja hän se myös näytti minulle eri merkkipaikat ja esineet.

Hän vei minut luolien ja joen väliselle aholle, sen takaiseen metsään, missä puitten keskellä ruohikossa söimme paksujuurisia porkkanoita.

Hämärän tullessa aho jäi autioksi. Lauma haki turvaa luolista. Luppakorva johdatti minut makuutiloille. Korkealle kiipesimme äyrästä myöten, korkeammalle kaikkia muita luolia, pieneen repeämään, jota ei alhaalta voinut nähdä. Tänne Luppakorva tunkeutui. Minä seurasin perässä vaivalloisesti, niin kapea oli suu, ja havaitsin olevani pienessä kivisessä komerossa. Se oli sangen matala, vain pari jalkaa korkea, ehkäpä kolme jalkaa leveä ja neljä pitkä. Täällä toistemme syliin sykkyröityinä nukuimme yön.

6

Rohkeimpain nulikkain leikkiessä leveäsuisissa luolissa lymysillä oloa, havaitsin pian, että sellaisissa luolissa ei kukaan asunut. Kukaan ei niissä yötä nukkunut. Vain halkeamasuisia luolia käytettiin, mitä ahtaampi suu, sitä parempi. Se johtui vaanivain eläinten pelosta, joka elämästä loi meille raskaan taakan näinä päivinä ja öinä.

Seuraavana aamuna, yön nukuttuani Luppakorvan kanssa, sain kokea ahdassuisten luolain edullisuuden. Aivan päivän koittaessa vanha "sapelihammas", tiikeri, ilmestyi aholle. Kaksi laumastamme oli jo ylhäällä. He syöksähtivät pakoon. Lienevätkö säikäyksestä hullaantuneet, vai oliko peto siksi lähellä heidän kintereillään, etteivät voineet yrittääkään äyrästä kiivetä halkeamiin asti, sitä en tiedä; mutta joka tapauksessa he syöksähtivät siihen laajasuiseen luolaan missä Luppakorva ja minä olimme edellisenä iltapäivänä leikkineet.

Mitä sisäpuolella tapahtui, sen kertomiseksi ei mitään keinoa ollut, mutta helposti voi päätellä, että nämä kaksi kihnausivat yhdistävän repeämän kautta toiseen luolaan. Tämä repeämä oli siksi ahdas, että "sapelihammas" ei siihen mahtunut, ja ulos se tuli samaa tietä kuin oli mennytkin tyytymättömänä ja kiukkuisena. Ilmeistä oli, että yöllinen pyydystys oli ollut tuloksiltaan huono ja että se oli aikonut saada ateriansa meistä. Se huomasi molemmat uhrinsa toisen luolan suulla ja hyppäsi heitä kohti. Tietysti he tunkeusivat käytävän kautta ensimmäiseen luolaan. Peto kävi entistä kiukkuisemmaksi ja mörisi.

Hornan henget pääsivät valloilleen meidän muitten joukossa. Koko laajain äyräitten leveydeltä me keräännyimme halkeamiin ja niiden edustalle ja kaikki mölysimme ja kiljuimme tuhansin kielin. Ja kaikki irvistelimme -- irvistelimme ja mölysimme; se oli meidän vaistoamme. Olimme yhtä kiukkuisia kuin "sapelihammaskin", vaikka kiukkumme oli pelon sekaista. Muistan itsekin kiljuneeni ja irvistelleeni paraimpain tavalla. Nämä eivät yksinomaan vaikuttaneet esimerkillään, sillä tunsinpa sisässäni pakon, joka pani minut tekemään samoinkuin he tekivät. Karvani nousivat pystyyn, ja minut valtasi tulinen, järjetön raivo.

Jonkun aikaa vanha "sapelihammas" alinomaa hypähteli vuoroin kummassakin luolassa edestakaisin. Mutta ne kaksi meikäläistä vain ahtautuivat edestakaisin yhdistävässä halkeamassa ja aina sen kynsistä pääsivät. Sillä aikaa me toiset törmällä olimme ruvenneet toimimaan. Joka kerta kun tiikeri näyttäytyi ulkona, me viskelimme sitä kivillä. Ensiksi vain pudottelimme niitä sen niskaan, mutta pian aloimme sinkautella niitä niin voimakkaasti kuin lihaksista lähti.

Tämä pommitus johti "sapelihampaan" huomion meihin ja sai sen entistä kiukkuisemmaksi. Se luopui vainoamasta näitä kahta ja hypähteli äyrästä ylös meitä muita kohti, kynsillään tarraten murtuviin kiviin ja möristen kiivetessään ylöspäin. Tämä kauhea näky pakotti meistä viimeisenkin turvaa etsimään luoliemme sisäpuolelta. Tämän tiedän, sillä tirkistelin ulos ja näin koko äyrään autiona, "sapelihammasta" lukuunottamatta, jonka kynnet olivat kirvonneet ja joka luisuen putosi alaspäin.

Päästin suustani rohkaisuäänen, ja taas oli äyräs täynnä kiljuvaa laumaa ja kivet lentelivät entistä nopeammin. "Sapelihammas" oli raivosta mieletönnä. Tavan takaa se karkasi äyrästä ylöspäin. Kerran se jo pääsikin ensimmäiselle halkeama-aukolle, ennenkuin putosi takaisin, mutta ei voinut tunkeutua sisälle. Joka kerta, kun se ylöspäin syöksyi, vyöryivät meidän ylitsemme pelon hyökyaallot. Ensiksi niinä hetkinä useimmat meistä syöksyivät sisäpuolelle; mutta muutamat jäivät ulkopuolelle pommittamaan sitä kivillä, ja lopulta kaikki jäimme ulos pommitukseen osaa ottamaan.

Ei milloinkaan oltu sellaista hirviötä niin perinpohjin nolattu. Se leikkasi sen ylpeyttä pelottavalla tavalla, kun vähäinen ja heikko laumamme sen niin saattoi puijata. Aholla se seisoi ja katseli meitä muristen, häntäänsä huimien ja nappaillen suuhunsa kiviä, jotka sen lähelle putosivat. Kerran minä nakkasin kiven ja juuri parahiksi se katsahti ylös. Se sattui sitä kuonon päähän, ja peto hypähti suoraan ilmaan karjuen ja naukuen kivusta ja ällistyksestä.

Se oli hävinnyt ja tiesi sen. Koko arvonsa kooten se kulki mahtavana ja juhlallisesti pois kivisateesta. Keskelle ahoa se pysähtyi ja silmäsi ikävöiden ja nälkäisenä taakseen meitä. Sitä ei haluttanut luopua ateriastaan, joka olisi ollut valmis, mutta mahdoton saavuttaa. Tämä sen näkö laukasi meidät nauramaan. Me nauroimme pilkallisesti ja meluten, kaikki. Eläimet eivät siedä pilkkaa. Niiden kustannuksella nauraminen kiukuttaa niitä. Ja sillä tavalla vaikutti naurumme "sapelihampaaseen." Se kääntyi karjuen ja hyökkäsi uudelleen äyräälle. Tätä me halusimmekin. Taistelu oli muuttunut leikiksi, ja meistä oli suurta nautintoa sen piekseminen.

Mutta sen hyökkäys ei jatkunut pitkälle. Pian se malttoi mielensä, ja sitäpaitsi heittoaseemme olivat terävät ja haavoittivat. Elävästi muistan, minkä näköinen oli sen pullistunut silmä, jonka heittämämme kivi oli paisuttanut melkein umpeen. Ja yhä elävänä on minussa säilynyt sen kuva, kun se metsän laidassa seisoi, sinne lopuksi vetääntyneenä. Taaksensa se katsahti meitä, huuli kierosti kohonneena aina hirmuisten torahampaitten juureen asti, karvat pystyssä ja häntä huiskien. Viimeisen kerran se karjahti ja solui näkyvistä puitten sekaan.

Mutta sitä melua, mikä sitten syntyi! Me riensimme parittain onkaloistamme, tarkastelimme sen kynsien merkkejä äyrään pehmeissä kivissä ja puhuimme kaikki yhtaikaa. Toinen niistä kahdesta, jotka kaksoisluolassa olivat olleet salpautuneena, oli keskenkasvuinen, puoliksi nuorukainen, puoliksi lapsi. He olivat ylpeinä käyneet ulos turvapaikastaan, ja me ympäröimme heidät ihastelevaksi joukoksi. Sitten nuorukaisen äiti murtautui esille ja tarrasi häneen tavattoman kiihkoisana, takoen hänen korviaan, kiskoen häntä karvoista ja kiljuen kuin pahahenki. Hän oli roteva, iso vaimo, sangen karvainen ja se selkäsauna, minkä hän nuorukaiselle antoi, oli nautintoa koko laumalle. Me nauroimme kirkuen ja tarrailimme toisiimme kiinni tai kierittelimme maassa iloissamme.

Huolimatta siitä pelosta, jonka vallassa elimme, oli lauma aina altista nauramaan. Meillä oli taipumusta leikinlaskuun. Iloamme ei koskaan hillitty. Siinä ei ollut mitään puolitekoista. Jos joku asia oli hassunkurinen, niin me olimme aivan katketa sitä arvostellessamme, ja mitä yksinkertaisimmat, alkuperäisimmät asiat olivat meistä hassunkurisia. Erinomaisia naurajia me olimme, sen sanon.

Samalla tavalla kuin olimme kohdelleet "sapelihammasta", kohtelimme kaikkia eläimiä, jotka kylään pyrkivät. Kulkutiemme ja juontipaikkamme säilytimme omassa huostassamme saattamalla elämän kiusalliseksi eläimille, jotka joutuivat samoilemaan varsinaiselle alueellemme. Kiukkuisimmatkin raatelijaeläimet me niin piruutimme, että ne oppivat jättämään alueemme rauhaan. Me emme olleet tappelijoita, niinkuin ne; me olimme viekkaita ja arkoja, ja juuri meidän viekkautemme ja arkuutemme sekä tavaton taipumuksemme pelkäämään auttoi meitä elossa säilymään nuoren maailman pelottavan vihollisessa ympäristössä.

Luppakorva oli laskujeni mukaan vuotta vanhempi minua. Minkälainen oli hänen menneen elämänsä tarina, sitä hän ei millään tavalla pystynyt minulle kertomaan, mutta kun en koskaan nähnyt hänen äitiänsä, arvelin häntä orvoksi. Isät eivät nimittäin kysymykseen tulleet laumassamme. Avioelämä oli vielä alkuperäisellä kannalla, ja riitaannuttuaan parit erosivat. Nykyinen ihminen avioerolaitostensa kautta tekee samoin laillisesti. Mutta meillä ei mitään lakeja ollut. Tapaa vain noudatimme, ja tapamme tässä erikoisasiassa olivat jotenkin sekalaisia.

Mutta kuten tämä kertomus myöhemmin osottaa, keskuudessamme oli vallitsemassa hämärä varjo yksiavioisuutta, joka myöhemmin valtaa ja mahtavuutta tuotti niille heimoille, jotka sen omaksuivat. Sitäpaitsi siihenkin aikaan, jolloin minä synnyin, oli olemassa useita uskollisia pareja, jotka puissa elivät äitini läheisyydessä. Lauman keskuudessa eläminen ei ollut omiansa yksiavioisuutta edistämään. Tästä syystä varmaankin uskolliset parit vetäytyivät pois ja yksikseen elivät. Vuosikausia nämä parit yhdessä elivät, vaikka jommankumman kuoltua tai jouduttua petojen ruuaksi, jälelle jäänyt poikkeuksetta etsi uuden puolison.

Yksi seikka minua suuresti ihmetytti ensi päivinä lauman keskuudessa eläessäni. Sanomaton, ilmaisematon pelko vallitsi kaikkia. Ensi silmäyksellä se näytti kokonaan kohdistuvan vissiin ilmansuuntaan. Lauma pelkäsi koillista. Se oli alituisessa pelossa sen kompassineljänneksen suhteen. Ja jokainen olento vilkasi useammin ja suurempaa epäluuloa osottaen siihen suuntaan kuin muualle.

Kun Luppakorva ja minä kävimme koillista kohti syömään kuitujuurisia porkkanoita, jotka sinä vuodenaikana olivat paraimmillaan, kävi hän tavattoman araksi. Hän tyytyi ennemmin syömään jätteitä, suuria sitkeitä porkkanoita ja pieniä tahmeapintaisia kuin olisi uskaltanut hiukan etäämmälle, missä porkkanoihin ei vielä oltu koskettu. Kun minä uskalsin, hän kiukutteli ja riiteli kanssani. Hän antoi minun ymmärtää, että sillä suunnalla uhkasi jokin kauhea vaara, mutta mikä se kauhea vaara oli, sitä hänen karu kielensä ei pystynyt selvittämään.

Monta hyvää ateriaa tällä tavalla sain hänen turhaan nuhdellessaan ja kieltäessään minua. En saattanut ymmärtää. Olin hyvin varuillani, mutta mitään vaaraa en älynnyt. Arvailin aina välimatkan itseni ja lähimmän puun välillä ja tiesin, että siihen turvapaikkaan aina ehtisin kipaista "keltasenruskean" (leijonan) tai "sapelihampaan" tieltä, jos niistä jompikumpi paikalle ehättäisi.

Kerran myöhään iltapuolella syntyi kylässä tavaton häläkkä. Laumaa kiihoitti yksi ainoa aatos ja se aatos oli pelko. Äyräällä parveili kansaa, ja kaikki tuijottivat ja viittoilivat koillista kohti. En tiennyt, mitä siellä oli, mutta kömmin koko matkan korkealle omalle pienelle luolalleni, ennenkuin ollenkaan käännyin taakseni katsomaan.

Ja silloin joen toisella puolen kaukana koillisessa näin ensi kerran salaperäistä _savua_. Se oli suurin eläin, minkä koskaan olin nähnyt. Luulin sitä pystyssä olevaksi käärmehirviöksi, joka päänsä oli työntänyt korkealle puitten sekaan ja huojutti sitä edestakaisin. Ja kuitenkin jollain tavoin lauman käytöksestä tunsin saaneeni tietää, että savu itsessään ei ollut mikään vaara. He näyttivät sitä pelkäävän jonkun muun merkkinä. Mikä tämä jokin muu oli, sitä en voinut arvata. Eivätkä he voineet sitä minulle sanoa. Mutta pianpa olin sen saapa tietää ja tuntea sen paljon pelottavampana kuin olivat "keltaisenruskea", vanha "sapelihammas" ja vieläpä yksin käärmeetkin, jotka minusta olivat tuntuneet mahdollisimman hirveiltä otuksilta.

Hammasrikko oli muuan nuorukainen, joka itsekseen eleli. Hänen äitinsä asui luolissa, mutta kaksi lasta oli tullut hänen jälkeensä, ja hänet oli jätetty itse itsestään huolta pitämään. Olimme katselleet sitä menoa useina edellisinä päivinä, ja olipa se tuottanut meille sangen paljon huvia. Hammasrikko ei halunnut kotoa lähteä, ja joka kerta kun hänen äitinsä läksi luolasta, hän keplottelihe sinne takaisin. Kun äiti palasi ja nuorukaisen luolasta tapasi, oli hänen raivonsa verraton. Puoli laumaa keräytyi tavallisesti katsomaan näitä hetkiä. Ensiksi kuului luolan sisästä hänen haukuskelunsa ja kirkuntansa. Sitten saimme kuulla lyöntien läiskettä ja Hammasrikon parkumista. Ja jotenkin tällöin molemmat nuoremmat lapset yhtyivät meteliin. Ja lopulta Hammasrikko tulla tupsahti ulos kuin pienoistulivuoren purkaus.

Kun tätä peliä oli jatkunut useita päiviä, tapahtui vihdoin poikasen lopullinen karkoitus. Hän itkeskeli murheitansa keskellä ahoa mistään välittämättä ainakin puolisen tuntia, ja tuli sitten asumaan Luppakorvan ja minun kanssani. Luolamme oli pieni, mutta yhteen sulloutuen siellä oli tilaa kolmellekin. En muista Hammasrikon viettäneen muuta kuin yhden yön meidän kanssamme, joten onnettomuuden oli täytynyt tapahtua heti tämän jälkeen.

Se sattui puolenpäivän aikaan. Aamulla olimme syöneet kylläksemme porkkanoita ja sitten leikin pyörteestä varomattomina olimme uskaltaneet suurien puiden luo toiselle puolen. En voi ymmärtää, miten Luppakorva oli päässyt tavallisesta varovaisuudestaan, mutta leikki sen kaiketi oli vaikuttanut. Leikimme hippasilla oloa ja hauskaa oli. Ja sellaista hippaa! Hyppelimme kymmenen ja viidentoista jalan kuilujen yli noin vain! Ja hyppäys suoraan alas kahdenkymmenen tai viidenkolmatta jalan korkeudesta ei merkinnyt meille mitään. Oikeinpa pelkään puhua niistä pitkistä välimatkoista, joita hyppelimme. Vanhemmiksi ja raskaammiksi tultuamme täytyi meidän olla varovaisempia hypyissämme, mutta sillä ijällä ruumiimme olivat notkeat ja kimmoavat, ja me saatoimme tehdä mitä tahansa.

Hammasrikko osotti melkoista ketteryyttä leikissä. Hän oli "hippana" paljon harvemmin kuin toiset, ja leikin kestäessä hän keksi vaikean tempun, jota en minä eikä Luppakorvakaan pystynyt suorittamaan. Pysyäkseni totuudessa, me emme uskaltaneet sitä koettaakaan.

Meidän ollessa hippana, Hammasrikko aina juoksi korkealle oksalle eräässä puussa. Oksan latvasta maahan täytyi olla seitsemänkymmenen jalan matka, eikä mikään ollut putoamista estämässä. Mutta noin pariakymmentä jalkaa alempana ja kokonaista viittätoista jalkaa sivultapäin kohtisuoralta uralta oli toisen puun paksu oksa.

Kun me juoksimme oksalle, alkoi Hammasrikko meitä tähystellen sitä huiskutella. Tämä tietysti oli meidän menestyksellemme haitaksi; mutta huiskutuksella hän tarkoitti muutakin kuin sitä. Hän huiskutti vauhtia siihen hyppyyn, jonka aikoi tehdä. Juuri kun olimme saamaisillamme hänet, hän lasketti menemään. Oksa oli kuin ponnahduslauta. Se lennätti hänet takaperin kauas ulospäin ja pudotessaan hän kääntyi ilmassa kyljittäin, saadakseen etupuolelleen toisen oksan, jota kohti hän putosi. Tämä oksa taipui melkoisesti alaspäin hänen painostaan, ja joskus kuului epäilyttävää rätinääkin; mutta ei se kuitenkaan katkennut, ja lehtien seasta näkyi aina Hammasrikon naama, joka voitokkaana meille irvisti.

Minä olin hippana, kun Hammasrikko viimeistä kertaa tätä koetti. Hän oli päässyt oksan latvaan ja alottanut huiskuttamisensa, ja minä ryömin hänen perässään, kun äkkiä Luppakorva päästi heikon varoitushuudon. Katsahdin alas ja näin hänen puun vankimmassa haarukassa tiukasti puristautuvan runkoa vastaan. Vaistomaisesti kyykähdin kokoon paksulla oksalla. Hammasrikko taukosi huiskuttamasta, mutta oksa ei tahtonut asettua ja hänen ruumiinsa pompahteli yhä ylös ja alas kahisevain lehtien mukana.

Kuulin kuivan oksan risahtavan ja alas katsahtaessani näin ensi kerran tuli-ihmisen. Hän hiiviskeli kuin varkain maata pitkin ja tirkisteli puuhun. Ensiksi luulin häntä villiksi eläimeksi, sillä hänellä oli vyötäisillään ja hartioillaan repaleinen karhunnahkapalanen. Sitten näin hänen kätensä ja jalkansa ja selvemmin hänen muotonsa. Hän oli sangen suuresti meikäläisten näköinen, paitsi että hän ei ollut niin karvainen ja että hänen jalkansa eivät olleet niin paljon käden kaltaiset kuin meidän.