Part 2

Joka taholta villisikoja röhki aholle -- kymmenittäin. Mutta äitini heilauttihe paksun oksan laelle kymmenkunta jalkaa korkealle maasta; minä hänestä yhä kiinni pitelin ja siellä kyyröttelimme turvassa. Äitini oli sangen kiihtynyt. Hän rääkyi, kirkui ja toraili hampaitaan louskuttavalle harjaksiselle laumalle, joka oli allemme kerääntynyt. Vapisten minäkin tirkistelin alas äksyjä petoja ja yritin parastani matkiakseni äitini huutoja.

Etäämpää kajahteli samallaisia huutoja, vain syvemmän luontoisia, jonkinlaisella karkealla bassoäänellä. Nämä kävivät joka hetki äänekkäämmiksi, ja pian näin hänen, isäni, lähestyvän -- ainakin kaikki ajan merkit osottivat, että hän oli isäni.

Hän ei ollut erittäin miellyttävä isäksi. Hän näytti puoliksi ihmiseltä puoliksi apinalta, ei ollut enää apina, mutta ei vielä ihminenkään. En osaa häntä kuvailla. Ei ole tätä nykyä mitään hänen näköistään maan päällä, ei maan alla eikä maan sisässä. Hän oli iso mies sen ajan mieheksi, ja hänen täytyi painaa ainakin sata kolmekymmentä naulaa. Hänen kasvonsa olivat leveät ja latuskaiset, ja kulmakarvat riippuivat hänen silmiensä edessä. Itse silmät olivat pienet, syvälle painuneet ja aivan lähekkäin. Hänellä ei ollut varsinaista nenää ollenkaan. Se oli litistynyt ja leveä ja nähtävää vartta vailla; sieramet olivat kahtena aukkona kasvoissa, avautuen ulospäin eikä alaspäin.

Otsa oli taipunut taaksepäin silmistä lähtien ja hiukset alkoivat heti silmien rajalta ja taipuivat yli pään. Itse pää oli nurinkurisen pieni ja sitä kannatti yhtä nurinkurisen paksu, lyhyt kaula.

Hänen ruumiinsa muodostus oli sangen alkuperäinen -- niinkuin oli kaikkien meidän ruumiimme. Rinta oli sisään painunut, aivan ontelomaisesti; eikä ollut ruumiissa pyöreäpalkoisia lihaksia, eivät olleet hartiat leveät, ei soreata suoruutta, ei sopusointuista muhkeata muotoa. Voimaa se edusti, se isäni ruumis, kauneutta puuttuvaa voimaa, julmaa, kouristamaan, pusertamaan, rutistamaan ja hävittämään määrättyä alkuvoimaa.

Hänen lonkkansa olivat ohuet, sääret heikot ja karvaiset, koukkuiset ja jäntevälihaksiset. Ne näyttivät itse asiassa enemmän käsivarsilta kuin takaraajoilta. Ne olivat käpristyneet ja pahkaiset, eikä niissä suuresti ollut sitä pohkeitten täyttä pulleutta, joka näköä antaa sinun säärillesi ja minun. Muistan, ettei hän voinut kulkea jalkapohjallaan. Sentakia että se oli rakennettu kiinni tarttumista varten, enemmän käden kuin jalan näköinen. Isovarvas ei ollut toisten varpaitten kanssa rinnakkain, vaan oli niitä vastassa kuin peukalo, ja tämän takia hän sillä saattoi tarttua kiinni.

Mutta hänen ulkonäkönsä ei ollut sen merkillisempi kuin se tapa, jolla hän tuli minun ja äitini luokse, meidän kyyröttäessämme kiukkuisten villisikain yläpuolella. Hän tuli puita myöten, hypellen oksalta toiselle, puusta puuhun; ja hän tuli nopeasti. Voin hänet nähdä nyt valvoessanikin ja tätä kirjoittaessani, miten hän heilahtelihe puissa, tämä nelikätinen, karvainen olento, ulvoen raivoisana, silloin tällöin pysähtyen takomaan rintaansa puristetulla nyrkillään, hypellen kymmenen ja viidentoista jalan aukeitten yli, tarttuen oksaan toisella kädellään ja heilauttaen itsensä toisen aukeaman poikki jälleen toiseen oksaan tarttuakseen ja siten yhä edelleen koskaan epäröimättä, koskaan arvelematta, miten jatkaisi tätä kulkuaan kasvavissa puissa.

Ja häntä tarkastellessani tunsin omassa olemuksessani, omissa lihaksissani kuohuilevaa ja väreilevää halua päästä hypähtelemään noin oksalta oksalle; ja tunsin myöskin jonkun salaperäisen voiman varmuutta siinä olemuksessani ja lihaksissani. Ja miksikäs en olisi tuntenut? Pikku pojathan nähdessään isänsä kirvestä heiluttelevan ja puita kaatavan tuntevat myös itsessään, että kerran hekin kirvestä heiluttavat ja puita kaatavat. Ja samoin oli minun laita. Minussa sykähtelevä elämä valmistautui tekemään samaa, mitä isäni teki, ja kuiskaili minulle salaisesti ja kiihoittaen kasvavien puitten polkuja ja lentoja metsissä.

Vihdoin isäni luoksemme saapui. Hän oli tavattoman kiukkuinen. Muistan hänen eteenpäin työnnetyn alahuulensa pinnistyksen, kun hän katseli alas villisikoja. Hän ärisi melkein kuin koira ja muistan, että hänen kulmahampaansa olivat suuret torahampaat ja että ne minuun valtavasti vaikuttivat.

Hänen käytöksensä oli omiansa vielä enemmän raivostuttamaan sikoja. Hän katkoi vesoja ja ohuita oksia ja sinkautti ne alas vihollistemme niskaan. Hän myöskin riippui puussa toisella kädellään ja kiusotteli sikoja hädin tuskin niiden ulottuvilta ja härnäili niitä, kun ne hampaitansa louskuttelivat voimattomassa raivossaan. Eikä hän vielä tähänkään tyytynyt, vaan katkasi tukevan oksan ja riippuen kiinni toisella kädellään ja jalallaan kutkutteli niiden kylkiä ja sivalteli niitä kärsään. Tarpeetonta on sanoa, että äitiäni ja minua tämä urheilu huvitti.

Mutta kaikkeen hauskuuteen sitä väsyy, ja lopuksi isänikin hetken ilkeästi irvisteltyään läksi opastamaan tietä puita myöten. Nyt minun kiihkoni pakeni tiehensä ja kävin araksi, pidellen tiukasti kiinni äidistäni hänen kiipeillessään ja viippaillessaan metsän halki. Muistan, että oksa hänen painostaan katkesi. Hän lennähti hurjaan hyppyyn, ja samassa kun puu räiskähti, minut valtasi vihlova tieto siitä, että me kaksi olimme putoamassa ilman halki. Metsä ja lepattavia lehtiä tavotteleva päivänpaiste hävisivät näkyvistäni. Vilauksessa näin isäni äkisti pysähtyvän kulussaan katsomaan, ja sitten kaikki oli pimeätä.

Seuraavassa hetkessä olin hereilläni hurstilla peitetyllä vuoteellani, hikoillen, vapisten ja kuvotusta tuntien. Akkuna oli auki, ja kylmää ilmaa huokui huoneeseen. Yölamppu paloi rauhallisesti. Ja tämän takia pidän varmana, että villisiat eivät meitä saaneet, että me emme milloinkaan pohjaa tavanneet; muuten toinen minäni ei olisi täällä nyt muistamassa tapausta tuhat vuosisataa jälkeenpäin.

4

Yksi merkillinen seikka on näissä esihistoriallisissa muistoissani. Se on aikamääräysten hämäräperäisyys. En tiedä aina tapausten järjestystä; enkä liioin aina tiedä, onko eri tapausten välillä kulunut pari kolme vai neljä viisi vuotta. Saatan vain osapuilleen arvioida ajan kulun toverieni ulkonäön ja toiminnan vaihdoksista.

Samalla tavalla voin eri tapaukset paikoilleen sijoittaa niiden johdonmukaisuuden perusteella. Esimerkiksi ei voi millään tavalla epäillä, että äitini ja minä jouduimme villisikain ajamina puuhun ja pakenimme ja putosimme ennen niitä päiviä, jolloin tuttavuuden rakensin Luppakorvan kanssa, hänen, josta tuli poikuuteni leikkitoveri niin sanoakseni. Ja yhtä varmaa on myös, että näiden kahden tapahtuman väliajalla minun oli täytynyt luopua äidistäni.

Minulla ei ole mitään muuta muistoa isästäni kuin se, minkä olen kertonut. Milloinkaan ei häntä näkynyt seuraavina vuosina. Ja sikäli kuin niitä aikoja tunnen, on ainoa mahdollinen selitys se, että hän villisikaseikkailun jälkeen pian kuoli. Hänen loppunsa on epäilemättä täytynyt olla tapaturmainen. Hän oli täysissä voimissaan, ja vain äkillinen ja väkivaltainen kuolema saattoi hänet tuhota. Mutta enpä tiedä, millä tavalla hän turmioon joutui -- hukkuiko jokeen vai käärmekö nieli vai joutuiko vanhan "sapelihampaan", tiikerin, vatsaan -- se on minun tietojeni ulkopuolella.

Sillä minähän muistan vain itse omin silmin näkemiäni näinä esihistoriallisina päivinä. Jos liekin äitini tietänyt isäni lopun, milloinkaan ei hän sitä sanonut. Sitäpaitsi epäilen, tokko oli hänellä kielellistä taitoakaan riittävästi sellaista tietoa ilmaisemaan. Silloisella kansalla oli kaikkiaan ehkä kolme- tai neljäkymmentä ääntä kielellistä ilmaisumuotoa.

Sanon niitä ääniksi, enkä _sanoiksi_, sillä ääniä ne alkuperin olivat. Mitään sellaista varmaa merkitystä niillä ei ollut, että niitä olisi voitu muutella adjektiiveiksi ja adverbeiksi. Näitä kielen välineitä ei vielä silloin oltu keksitty. Sen sijaan että olisimme nimisanojen ja verbien laatua merkinneet adjektiivejä ja adverbejä käyttämällä, me merkitsimme äänien laadun niiden laajuuden avulla, vaihtelemalla äänen paljoutta ja korkeutta, ääntämällä hitaammin tai nopeammin. Ajan pituus kutakin erikoista ääntä käytettäessä osotti sen merkityksen.

Mitään taivutusta meillä ei ollut. Taivutusmuoto arvailtiin äänen laadusta. Me puhuimme vain aistiperäisistä asioista, koska me vain aistimilla havaittavaa ajattelimme. Ajatustemme ilmaisemiseksi tarvitsimme lisäksi vielä runsaasti liikkeitä ja eleitä. Yksinkertaisinkin aistimien ulottuvaisuuspiiriin kuulumaton asia oli kokonaan ajatuskykymme ulkopuolella; ja jos joku sattumalta johtui ajattelemaan jotakin aistipiirin ulkopuolella olevaa asiaa, oli hänen sangen vaikeata ilmaista sitä tovereilleen. Sen varalle ei ollut mitään ääniä. Hänen oli puristaminen ne kielellisen ilmaisupiirin ulkopuolelta. Jos hän sitä varten ääniä keksi, hänen toverinsa eivät niitä tajunneet. Silloin hänen oli taas turvautuminen eleisiin, jotka ajatusta mikäli mahdollista kuvasivat, ja samalla hän toisti tätä uutta ääntä yhä uudelleen.

Siten kieli varttui. Muutamain käytettävissämme olevain äänien avulla me pystyimme ajattelemaan ahtaassa piirissä näitten äänien ympärillä; sitten kävivät uudet äänet välttämättömiksi uusien ajatusten ilmaisemiseksi. Mutta joskus ajatuksemme liitivät liian etäälle äänivarastomme edelle ja silloin tavoitimme aistimien ulkopuolisiakin aatoksia (hämäriä, sen vakuutan), joita emme kokonaan kyenneet tiedoksi antamaan muulle kansalle. Eikä kieli kovin nopeasti varttunut niinä päivinä.

Uskokaa pois, me olimme hämmästyttävän yksinkertaisia. Mutta me osasimme koko joukon muuta, jota ei tänäpäivänä osata. Me voimme liikutella korviamme, höristää ne pystyyn tai luimistaa pitkin ihoa mielemme mukaan. Ja voimme helposti raapustaa hartioittemme väliä. Saatoimme nakella kiviä jaloillamme. Olen tehnyt sitä monet kerrat. Ja voinpa polvet suorina seisten taivuttaa ruumiini lanteitten kohdalta eteenpäin, niin että sekä sormien kärjet, että vielä kyynärpäänikin koskettivat maata. Entä linnunpesien raastaminen -- no niin, toivoisinpa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan poikanen olisi meidät nähnyt. Mutta me emme munia keränneet. Me ne söimme.

Muistanpa -- mutta minähän poikkean kertomuksestani. Ensiksi sallikaa minun kertoa teille Luppakorvasta ja ystävyydestämme. Sangen varhain elämässäni erosin äidistäni. Mahdollisesti tämä tapahtui siksi, että hän isäni kuoleman jälkeen otti itselleen toisen uroksen. Muutamia muistoja minulla tästä olennosta on, mutta ne eivät ole paraita. Hän oli mitätön olento. Hänessä ei ollut mitään vantteruutta. Hän oli liian kielevä. Hänen pirullinen kirskuntansa kiukuttaa minua vieläkin, kun sitä ajattelen. Hänen mielensä oli siksi johdonmukaisuutta vailla, ettei hänellä voinut olla mitään tarkoituksia. Apinat häkeissänsä aina minua muistuttavat hänestä. Hän oli apinamainen. Siten voin häntä paraiten kuvailla.

Hän minua alusta pitäen vihasi. Ja pianpa opin pelkäämään häntä ja hänen kavalia kepposiaan. Milloin vain hän näkyville tuli, minä kyyristyin äitini puoleen ja turvauduin häneen. Mutta alati vartuin vanhemmaksi, ja selvää oli, että minun oli yhä enemmän vieraantuminen hänestä, vieraantuminen yhä loitommaksi. Ja näitä tilaisuuksia Lörppä odotteli. Lieneepä syytä selittää, ettei meillä nimiä näinä päivinä ollut. Mukavuuden vuoksi olen itse antanut nimet niille kansan jäsenille, joiden kanssa läheisemmässä yhteydessä olin ja "Lörppä" on sopivin määritelmä, minkä voin keksiä oivalliselle isäpuolelleni. Itselleni olen antanut nimen "Suurhammas." Kulmahampaani olivat mainittavan isot.

Mutta palatkaamme Lörppään. Hän alinomaa minua pelotteli. Aina hän minua puristeli ja työnteli, ja tilaisuuden sattuessa hän ei kavahtanut puremastakaan minua. Usein äitini tuli väliin, ja iloapa oli nähdä sitä tapaa, millä hän isäpuolen raivon taltutti. Mutta tuloksena kaikesta tästä oli ihana ja loppumaton perheriita, jossa minä olin riitakapulana.

Ei, kotielämäni ei ollut onnellista. Hymyillyttää tätä lausepartta kirjoittaessani. Koti! Mitään kotia minulla ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä. Kotini oli yhteys, ei asunto. Elin äitini huomassa, en missään talossa. Ja äitini asui kaikkialla ja yön tullen ylhäällä maasta.

Äitini oli vanhanaikainen. Hän yhä oli takertunut puihinsa. Mutta edistyneemmät laumamme jäsenet asuivat luolissa joen rinteellä. Äitini oli epäluuloinen ja edistysvihollinen. Puut olivat kyllin hyvät hänestä. Tietysti oli meillä erikoinen puumme, jossa tavallisesti yötä vietimme, vaikka usein käytimme toisiakin yöpuita, kun pimeä meidät yllätti. Mukavassa haarukan pohjukassa oli jonkinlainen karkeatekoinen varvuista, oksista ja köynnöksistä rakennettu lava. Se oli enemmän mahdottoman suuren linnunpesän näköinen kuin minkään muun, vaikka se oli tuhansin kerroin alkuperäisempi sommittelultaan kuin mikään linnunpesä. Mutta siinä oli muuan laitos, jota en koskaan ole minkään linnunpesän yhteydessä nähnyt, nimittäin katos.

Ei se toki ollut sellainen katos, jommoisia ihminen nykyään laittaa! Eikä liioin sellainenkaan, jommoisia alimmat villikansat rakentelevat tätä nykyä. Se oli verrattoman paljon kömpelömpi kuin kömpelöinkin sellaisen ihmisen käsityö, jonka ihmiseksi tunnemme. Se oli kyhätty kokoon kuin sattumalta, huiskin-haiskin-tavalla. Haarukan yläpuolella siinä puussa, jossa lepäilimme, oli kasa kuivia oksia ja lehtirojua. Lähekkäin olevat haarat pitivät koossa niin sanoakseni kurkihirsiä. Nämä olivat vain tukevia tikkuja, tuuman verran läpimitaltaan. Niiden varassa oli lehtiromua ja oksia, joita sinne näköjään oli viskelty melkein tarkoituksettomasti. Mitään kattamista ei oltu yritettykään. Ja tunnustaa täytyy, että se rankkasateessa vuoti surkeasti.

Mutta Lörppä. Hän sai kotielämän taakaksi sekä äidilleni että minulle, ja kotielämällä tarkoitan meidän kolmen ryhmäelämää, enkä vuotavaa pesää puussa. Kaikkien ilkein hän oli minua kiusatessaan. Se oli niitä tarkoituksia, joissa hän tanakasti riippui pitemmältä kuin viisi minuuttia. Ja aikain vieriessä äitini oli vähemmän kärkäs minua puolustamaan. Luullakseni vaikutti Lörpän tavantakainen metelöiminen sen, että minä aloin olla hänelle rasitukseksi. Joka tapauksessa asema kävi pahaakin pahemmaksi niin nopeasti, että minun pian vapaaehtoisesti olisi ollut lähteminen kotoa. Mutta eipähän oltu minun sallittu tyydyttää mieltäni niin itsenäisellä teolla. Ennenkuin olin valmistautunut lähtemään, minut ajettiin pois. Tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti.

Lörppä sai sen tilaisuuden eräänä päivänä, kun olin yksin pesässä. Äitini ja Lörppä olivat yhdessä lähteneet mustikkasuolle. Hän oli varmaankin suunnitellut koko menon, sillä kuulin hänen palajavan yksinään metsän halki, möristen itse kiihoittamaansa raivoa tullessaan. Samoinkuin kaikki laumamme urokset, ollessaan kiukkuisia tai koettaessaan kiukkuisiksi päästä, hänkin pysähtyi silloin tällöin takomaan rintaansa nyrkillään..

Minä tajusin, että asemani oli avuton ja vapisten kyyristyin kokoon pesässä. Lörppä tuli suoraan puun luokse -- muistan sen olleen tammen -- ja alkoi kiivetä ylös. Eikä hän hetkeksikään keskeyttänyt mörinäänsä. Kuten olen sanonut, oli kielemme tavattoman laiha, ja hänen oli täytynyt siitä puristaa eri tapoja, joiden avulla hän minulle ilmaisi sammumattoman vihansa minua kohtaan ja aikovansa nyt ja tällä paikalla tehdä minusta lopun. Hänen kiivetessään haarukkaan, minä pakenin suurelle ilmaan pistävälle oksalle. Hän minua seurasi, ja minä etenin yhä kauemmaksi. Lopulta olin pikku oksien ja lehtien seassa. Lörppä oli aina pelkuri, ja hänen varovaisuutensa oli aina suurempi kuin hänen kiukkunsa. Hän ei uskaltanut minua seurata pikku oksien ja lehtien sekaan. Ja sitäpaitsi kun hän oli raskaampi, olisi oksa katketessaan pudottanut hänet lehvikön halki, ennenkuin olisi minuun ehtinyt.

Mutta eipä ollut hänen välttämätöntäkään minua tavoittaa, ja hyvinpä se lurjus sen tiesi! Pahasisuinen ilme kasvoillaan ja hernesilmät sädehtien julmaa ymmärrystä, hän alkoi huiskuttaa oksaa. Huiskuttaa! -- ja minä olin oksan latvassa pidellen kiinni sen rungosta, joka natisten katkeili painostani. Ja neljäkymmentä jalkaa alempana oli maan pinta.

Yhä ankarammin ja hurjemmin hän huiskutti, irvistellen minulle hehkuvata vihaansa. Sitten oli loppu käsissä. Kaikki neljä latvahaaraa katkesi yhtaikaa, ja minä aloin pudota selkä edellä ja häneen tuijottaen, yhä käsin ja jaloin pidellen katkenneita oksia. Onneksi ei ollut allani villisikoja, ja putoamistani hidastivat oksat ja kimmoavat pensaat:

Tavallisesti putoaminen keskeyttää uneksimiseni, hermoja viiltävä säikähdys kun riittää hetkessä särkemään tuhansien vuosisatojen poikki johtavat sillat ja sinkauttamaan minut täysin valveille vuoteelleni, missä ehkä hiessäni ja vavisten makaan ja kuulen käkikellon tuntia kukkuvan etuhuoneessa. Mutta tämän kotoa lähtemisunen olen nähnyt monasti, mutta en koskaan ole siihen herännyt. Aina syöksyn huutaen pensaston läpi ja moksahdan maahan.

Naarmuisena, rusikoituna ja vikisten makasin paikallani, mihin olin pudonnut. Tirkistellessäni pensaston läpi ylöspäin, saatoin nähdä Lörpän. Hän oli puhjennut pirulliseen riemuveisuun ja yhä edelleen huiskuttamalla oksaa hän tahtia löi. Heti taukosin vikisemästä. En ollut enää turvassa puissa, ja älysin vaarallista olevan houkutella liian äänekkäällä murheeni ilmaisulla metsästäviä eläimiä kimppuuni.

Muistan, että kitisemästä lakattuani tarkastelin mielenkiinnolla outoja valoilmiöitä, joita syntyi, kun vuoroin suljin ja aukoilin kyynelten kostuttamia silmäluomiani. Sitten rupesin tutkimaan itseäni ja havaitsin, etten ollut kovinkaan pahoin ruhjoutunut pudotessani. Paikoin oli karva hankautunut pois ja iho kihnaantunut vereslihalle; katkenneen oksan terävä sakara oli tunkeutunut kokonaisen tuuman käsivarteeni ja oikeata lonkkaani, joka ensimmäisenä oli maahan moksahtanut, särki sietämättömästi. Mutta nämä olivat joka tapauksessa sangen vähäpätöisiä vammoja. Luu ei mistään ollut särkynyt, ja niinä päivinä ihmisen liha oli paljon herkempää paranemaan kuin tätänykyä. Mutta olihan se vaikeanlainen putous, sillä minä nilkuttelin loukkaantuneen lonkkani takia koko viikon jälestäpäin.

Seuraava tunnelma siinä pensastossa maatessani oli turvattomuutta, tieto siitä, että olin koditon. Mielessäni päätin, etten ikinä palaa äitini ja Lörpän luokse. Tahdoin lähteä kauas pois, halki pelottavan metsän, etsimään itselleni yöpuuta. Ruokaa tiesin löytäväni. Ainakin edellisen vuoden olin ravintoni suhteen ollut äidistäni riippumaton. Hän oli minua vain turvannut ja ohjannut.

Ryömin varovasti pensastosta ulos. Kerran katsoin taakseni ja näin Lörpän yhä hihkuvan ja huiskuttavan oksaa. Se ei ollut mikään huvittava näky. Tiesin varsin hyvin, miten oli oltava varovainen ja tavattoman huolellisesti alotin tämän ensimäisen vaellukseni maailmassa.

Ollenkaan en ajatellut, minne mennä. Vain yksi tarkoitus minulla oli: päästä pois Lörpän ulottuvilta. Kiipeilin puihin ja vaelsin niiden seassa tuntikausia, kulkien puusta toiseen ollenkaan maahan laskeutumatta. Mutta mihinkään erikoiseen suuntaan en mennyt enkä liioin kulkenut taukoamatta. Minun, samoinkuin koko kansan luonteena oli epäjohdonmukaisuus. Minä olin sitäpaitsi vain lapsi, ja useasti pysähtelin leikkimään matkallani.

Kotoa lähtiessäni sattuneet tapaukset ovat sangen hämärinä mielessäni. Uniini eivät ne kaikki ulotu. Paljon on toinen minäni unohtanut ja varsinkin juuri tältä ajalta. Enkä minä liioin ole kyennyt eri uniani niin soveltamaan, että ne sillaksi kutoutuisivat sen kuilun yli, joka on kotipuusta lähtöni ja luolille saapumiseni välillä.

Muistan, että useita kertoja aukeille ahoille jouduin. Näiden yli loikkailin kauheassa hädässä, laskeusin maahan ja juoksin minkä käpälät kerkisivät. Muistan, että oli päiviä sateisia ja päiviä paisteisia, joten yksikseni varmaankin vaeltelin pitkät ajat. Varsinkin uneksun surkeudestani sateessa ja kärsimyksistäni nälässä sekä miten nälkääni tyydyttelin. Varsin voimakas vaikutukseltaan on pienten sisiliskojen pyydystäminen aukean kunnaan paatisella laella. Ne juoksivat kivien alle, ja useimmat niistä pakoon pääsivät; mutta sattumalta käänsin erästä kiveä ja sain kiinni yhden. Tältä kummulta minut käärmeet säikäyttivät pois. Ne eivät minua vainonneet. Lekottelivat vain litteillä kivillä päivänpaisteessa. Mutta niin kova oli perinnöllinen pelkoni niiden suhteen, että pakenin melkein yhtä nopeasti kuin jos olisivat kintereilläni kieriskelleet.

Myöskin nakertelin katkerata kuorta nuorista puista. Hämärästi muistelen syöneeni monia vihreitä pähkinöitä, joissa oli pehmeä kuori ja maitomaista ydintä. Ja erityisesti muistan kärsineeni vatsapurua. Sen olivat tuottaneet mahdollisesti vihreät pähkinät tai ehkäpä sisiliskot. En tiedä. Mutta tiedänpä, että minua ei kukaan niellyt niiden useiden tuntien kuluessa, jolloin vatsan väänteet minua maassa kahlehtivat.

5

Äkkiä topsahtaessani metsän laitaan tapasin edessäni uuden näkymön. Olin suuren aukean ahon reunassa. Tämän ahon toisella puolella kohoutuivat korkeat äyräät. Toisella puolen oli joki. Äyräät viettivät jyrkkinä veteen, mutta muutamin paikoin siellä täällä, missä joskus maan vieremä oli tapahtunut, oli kulkuteitä. Siinä oli luolissa elävän kansan juontipaikkoja.

Ja tämä paikka, jonne sattumalta olin saapunut, oli kansan varsinainen olinpaikka. Se oli kyläkunta, niin sanoakseni, sanaa laajemmassa merkityksessä käyttäen. Äitini, Lörppä ja minä ynnä muutamat yksinkertaiset ryhmäkunnat, olimme, jos niin saa sanoa, salomaan asukkaita. Olimme laumasta osa, vaikka elimme jonkun matkan päässä siitä. Se oli vain lyhyt matka, vaikka minulta vaellellessani oli siihen mennyt ainakin koko viikko. Jos olisin suoraan kulkenut, olisin matkan tunnissa suorittanut.

Metsän laidasta näin äyräällä luolat, ahon ja kulkutiet juontipaikoille. Ja aholla näin useita kansan olentoja. Minä, lapsi, olin yksinäni harhaillut viikon päivät. Sinä aikana en ollut ainoatakaan kaltaistani nähnyt. Olin elänyt peloissani ja turvatonna. Siksipä nyt heimolaisiani nähdessäni minut valtasi riemu, ja hurjasti juoksin heitä kohti.

Silloin tapahtui jotakin outoa. Joku laumasta näki minut ja päästi varottavan huudon. Pelosta ja säikäyksestä kirkuen lauma heti pakeni tiehensä. Juoksivat ja kiipeilivät kivien yli, loikkasivat luolain suulle ja katosivat... kaikki paitsi yksi, vähäinen pienokainen, joka pelästyksen vallitessa oli työnnetty aivan äyrään juurelle. Hän itkeä tillitti surkeasti. Hänen äitinsä syöksyi ulos; lapsi juoksi häntä vastaan ja piteli tiukasti kiinni äidin kiipeillessä takaisin luolaan.

Olin yksin. Väkeä täynnä ollut aho oli äkisti jäänyt autioksi. Istuin avuttomana maahan ja vikisin. En saattanut ymmärtää. Miksi oli lauma kaikkoutunut minua? Myöhemmin päästyäni heidän tapojensa perille, sain sen tietää. Nähdessään minun syöksyvän metsästä ulos, minkä käpälistäni lähti, he olivat päätelleet, että minua joku pyydystelevä eläin vainosi. Kursailematon lähestymiseni oli säikäyttänyt heidät mielettömiksi.

Istuessani tähystämässä luolain suuta huomasin, että lauma minua tarkasteli. Pian he uskalsivat päänsä pistää ilmoille. Sitten he rupesivat toisiansa kutsumaan ulos. Kiireessä ja säikäyksen vallitessa oli tapahtunut, että kaikki eivät olleet omiin luoliinsa päässeet. Muutamat nuoret olivat turvaa etsineet vieraista luolista. Äidit eivät heitä nimeltänsä huutaneet, sillä, kuten olen sanonut, emme vielä olleet nimiä keksineet. He vain päästelivät valittavia, hätääntyneitä ääniä, jotka nuorille olivat tuttuja. Jos minun äitini olisi siellä ollut minua kutsumassa, niin olisinpa hänen äänensä tuntenut tuhansien äitien äänten joukosta, ja samalla tavalla hän olisi minun ääneni tuntenut tuhansien seasta.