Part 1

ENNEN AATAMIA

Kirj.

Jack London

Suom. Kaapo Murros

Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.

"Nämä ovat meidän esivanhempamme ja heidän historiansa on meidän historiatamme. Muistakaa, että yhtä varmasti kuin me kerran olemme lipuneet alas puista ja alkaneet kulkea pystysuorassa, aivan yhtä varmasti me paljon aikaisemmin olemme ryömineet ylös merestä ja kokeneet ensimmäiset kohtalomme maalla."

1

Kuvia! Kuvia! Kuvia! Ennenkuin opin tietämään, ihmettelin usein, mistä tulivat ne kuvapaljoudet, jotka uniini antautuivat; sillä ne olivat kuvia, jonka moisia en milloinkaan ollut nähnyt todellisen valveilla olon päivinä. Ne kiduttivat lapsuuttani, luoden unistani kokonaisen painajaissarjan ja hiukan myöhemmin saattaen minut vakuutetuksi siitä, että olin heimostani erilainen, luoma luonnoton ja kirottu.

Ainoastaan päivisin olin jonkun verran onnellinen. Öisin olin pelon vallassa -- ja sellaisen pelon! Rohkenenpa sanoa, että kukaan ihminen niistä ihmisistä, jotka kanssani maan pintaa kävelevät, ei milloinkaan kärsi sen laatuista ja sen asteista pelkoa. Sillä minun pelkoni on pelkoa kaukaisilta ajoilta, pelkoa, joka valtoimena rehotti nuoressa maailmassa ja nuoren maailman nuoruudessa; lyhyesti: sitä pelkoa, joka ylinnä vallitsi _pleistocene_ nimellä tunnetun aikakauden keskivaiheilla.

Mitäkö tarkoitan? Nähtävästi on selitys tarpeen, ennenkuin voin kertoa teille unieni olemusta. Vähänpä voisitte muuten tajuta niiden asiain tarkoitusta, jotka minä niin hyvin tunnen. Tätä kirjoittaessani kaikki sen toisen maailman olennot ja tapahtumat kohoavat eteeni kuin taikalampun loihtimina, mutta minä tiedän, että ne teistä olisivat utuisia ja järjettömiä.

Mitäpä olisi teistä Luppakorvan ystävyys, Nopsajalan lämmin sulo, Punasilmän intohimot ja muinaisperimys? Räikeätä sekamelskaa eikä mitään muuta. Ja räikeätä sekamelskaa samoin tulikansan ja puukansan hommat sekä lauman päättömät neuvottelut. Sillä te ette tunne viileitten kallioluolain rauhaa ettekä näytelmää juontipaikoilla päivän päättyessä. Te ette ole milloinkaan tuntenut aamutuulen puraisua puitten latvoissa, eikä liioin tunnu suloiselta suussanne tuoreen puunkuoren maku.

Tahdonpa sanoa, että teidän parempi olisi näitä asioita tuta samoinkuin minä olen tuntenut, lapsuuden välityksellä. Poikasena olin aivan toisten poikain kaltainen -- valveilla ollessani. Nukkuessani vain olin toisellainen. Säännöllisesti olivat uneni pelon sekaisia -- ja pelon niin oudon ja tuntemattoman, että sen laatu ei ole mihinkään verrattavissa. Mikään pelko, jota valveilla ollessani olen kokenut, ei ole ollut sen pelon tapaista, jonka vallassa olin nukkuessani. Sen laatu ja olemus ovat kokonaan kokemusteni ulkopuolella.

Esimerkiksi: olin kaupungin lapsi, jolle maaseutu oli käsittämätön alue. Mutta enpä kuitenkaan koskaan unia nähnyt kaupungeista; enkä liioin taloa tavannut koskaan unissani. Vaikka eipä koskaan ihmisolentokaan uneni äyräitten yli astunut. Olin nähnyt puita vain puistoissa ja kuvakirjoissa, mutta unissani vaeltelin rajattomain metsien halki. Eivätkä nämä unipuut suinkaan olleet pelkkiä varjoja näyissäni. Ne olivat näöltään tarkat ja selvät. Olin niiden kanssa tuttavaksi tottunut. Näin joka haaran ja näreen, näin ja tunsin joka lehden erikseen.

Muistanpa hyvin sen hetken, jolloin valveillani ollen ensi kerran näin tammen. Katsellessani sen lehtiä, oksia ja pahkoja, juolahti mieleeni tuskallisen elävästi, että olin nähnyt samanlaisen puun monia, lukemattoman monia kertoja unissani. Enkä siis myöhemmällä ijälläni ollenkaan hämmästynyt, kun heti ensi näkemältä tunsin sellaiset puut kuin kuusen, katajan, koivun ja laakerin. Olin ne kaikki ennen nähnyt ja katselin niitä siihen aikaankin joka yö unissani.

Niinkuin jo olette älynneet, on tämä ristiriidassa uneksimisen ensi lain kanssa, sen nimittäin, että unissaan näkee vain sellaista, mitä valveilla ollessaan on ennen nähnyt taikka sellaisten seikkain yhteyksiä, jotka valveilla olon elämästä tuttuja ovat. Mutta kaikki uneni olivat ristiriidassa tämän lain kanssa. Unissani en milloinkaan nähnyt _mitään_, josta minulla valveilla ollessani oli tietoa. Unielämäni ja valvova elämäni olivat kumpikin eri elämää, eikä niillä muuta ollut yhteistä kuin minä itse. Minä olin sellainen yhdistävä nikama, joka jollain tavalla elin kumpaakin elämää.

Aikaisessa lapsuudessani opin tietämään, että pähkinät olivat kotoisin sekatavarakaupasta, marjat hedelmäkaupasta; mutta ennenkuin sitäkään tiesin, poimiskelin unissani pähkinöitä puista taikka noukin ja söin niitä maassa puitten alla, ja samalla tavalla söin marjoja köynnöskasveista ja pensaista. Tämä kaikki oli kuitenkin kokemuspiirini ulkopuolella.

Milloinkaan en unohda sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näin mustikoita pöydälle katettuna. En ollut koskaan ennen nähnyt mustikoita ja kuitenkin ensi silmäyksestä mieleeni valahti unimuistoja, että olin vaeltanut halki suomaitten ja syönyt niitä vatsan täydeltä. Äitini asetti eteeni kupillisen näitä marjoja. Täytin lusikkani, mutta ennenkuin sen vein suuhuni, tiesin varmasti, miltä ne maistuivat. Enkä liioin pettynyt. Se oli sama maku, jota olin tuntenut tuhansia kertoja unissani.

Käärmeitä? Kauan ennenkuin olin kuullut käärmeitä olemassakaan olevan, ne minua unissani kiusailivat. Ne hiiviskelivät edessäni metsäisillä ahoilla, syöksähtivät pystyyn iskemään jalkani alta, luikertelivat syrjään kuivan ruohon läpi taikka yli paljaitten kivipaasien; tai vainoilivat ne minua puitten latvoihin, kiersivät paksut, kiiltävät vartensa rungon ympäri ja ajoivat minua yhä korkeammalle tai yhä ulommaksi heiluville ja rätiseville oksille, missä maan pinta etäällä allani kiikkuilin pyörryttävässä korkeudessa. Käärmeitä! -- haarakielineen, nappisilmineen ja kimmaltavine suomuineen, niiden sihinää ja sähinää -- enkö niitä jo aivan hyvin tuntenut ensimmäisenä sirkuspäivänäni, jolloin näin käärmeenlumoojan niitä nostelevan? Ne olivat vanhoja ystäviäni, pikemmin vihollisiani, jotka öitäni pelon peikoilla kansoittivat.

Ollessani viiden vuotias kävin ensi kerran sirkuksessa. Palasin sieltä kotiin sairaana -- vaan en pähkinöitten ja punaisen lemonaadin takia. Antakaahan kun kerron. Astuessamme eläinten telttaan, karkea karjunta vapisutti ilmaa. Minä riuhtasin käteni isäni kädestä ja syöksyin hurjana takaisin ovesta ulos. Törmäsin yhteen ihmisten kanssa, lankesin; ja koko ajan kirkuilin kauhusta. Isäni sai minut käsiinsä ja rauhoitti minua. Hän osotti ihmisjoukkoa, joka ei karjunnasta mitään välittänyt, ja rohkasi minua vakuuttaen varmaa turvallisuutta.

Mutta vain peläten ja vapisten, hänen alati rohkaistessaan minua, lähenin vihdoin leijonan häkkiä. Ooh, silmänräpäyksessä sen tunsin. Peto! Hirvittävä peto! Ja mielikuvituksessani välähti unimuistoni -- keskipäivän aurinko paistaa pitkään ruohoon, villi härkä järsii rauhassa ruohoa, äkkiä ruoho taipuu kahtia keltaisen ruskean olennon nopeasti syöksähtäessä esille ja härän selkään, ryskettä ja mylvintää ja luitten narskumista ja nirskumista; taikka toisella kertaa: vesilähteen viileä rauha, villi hevonen polvillaan, pelokkaana juomassa ja sitten se keltaisen ruskea -- aina vain se keltaisen ruskea! -- syöksyntä, hevosen hirnunta ja molskiminen sekä luitten narskuminen ja nirskuminen; ja vieläkin: hämärtyvä iltarusko ja painostava hiljaisuus päivän päättyessä, ja sitten mahtava kurkun täytinen karjunta, äkillinen kuin tuomiopäivän pasuuna ja heti senjälkeen mieletöntä kirkunaa ja parkua puitten seassa, ja minäkin vapisen pelosta ja olen niiden monien muitten mukana jotka kirkuvat ja parkuvat.

Nähdessäni sen avuttomana häkkinsä ristikon takana, minä raivostuin. Kirskutin sille hampaitani, hyppelin ylös alas, härnäilin sitä päättömillä huudoilla ja irvistelin kaikin tavoin. Se vastasi syöksyen ristikkoa vastaan ja karjuen minulle avutonta raivoaan. Ooh, se tunsi minut, sekin, ja päästelemäni äänet olivat muinaisajan ääniä, jotka se ymmärsi.

Vanhempani pelästyivät. "Lapsi on sairas", sanoi äitini. "Hän on hysteerinen", sanoi isäni. En ollut milloinkaan heille kertonut, eivätkä he mitään tienneet. Olin jo kehittynyt salaamaan nämä kaksinaisuuteni asiat, personani kaksijakoisuuden, kuten luulen olevani oikeutettu sitä nimittämään.

Näin vielä käärmeenlumoojan sirkuksessa, mutta en sen enempää sinä iltana. Minut vietiin kotia hermoiltani sairaana ja äärimmilleen kiihoittuneena, sairaana sen johdosta, että todelliseen elämääni oli tunkeutunut se toinen unieni elämä.

Olen jo maininnut vaiteliaisuuteni. Vain kerran uskoin sen koko outouden eräälle toiselle. Hän oli muuan poika -- leikkitoverini, ja me olimme kahdeksan vuotiaat. Unistani loin hänen nähtävilleen kuvia siitä menneestä maailmasta, jossa luulen kerran eläneeni. Kerroin hänelle tämän muinaisajan hirmuja, Luppakorvasta sekä meidän leikeistämme, sekamelskaisista neuvotteluista ja tulikansasta ynnä heidän pyydyspaikoistansa.

Hän nauroi minulle ja ivaili sekä kertoi juttuja kummituksista ja vainajista, jotka öisin vaeltelevat. Mutta eniten hän nauroi minun heikkopäisille houruilleni. Kerroin hänelle enemmän, mutta sitä kovemmin hän nauroi. Mitä vakavimmin vannoin, että näin oli näiden asiain laita, ja hän alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Hän lisäksi kertaili juttujani eriskummallisuuksina leikkitovereillemme, kunnes kaikki alkoivat minua merkitsevästi katsella.

Se oli katkera kokemus, mutta otinpa opikseni. Olin erilainen laatuani. Minussa oli jotakin sellaista luonnotonta, jota he eivät voineet käsittää ja jonka kertominen saattoi synnyttää vain väärinkäsitystä. Kun kummitus- ja aavejuttuja kerrottiin, pysyin levollisena. Yrmeänä hymyilin itsekseni. Ajattelin pelonalaisia öitäni, ja tiesin, että minun juttuni olivat tosiasioita -- tosia kuin itse elämä, jota eivät houreet ja mielikuvituksen varjot miedontaneet.

2

Olen sanonut, etten unissani koskaan nähnyt ihmisolentoa. Tämän seikan havaitsin jo sangen varhain, ja minusta tuntui kiusalliselta tämä oman heimoni puuttuminen. Jo aivan pienenä lapsena minussa oli kaikkien unikauhujeni keskessäkin sellainen tunne, että jos vain tapaisin yhdenkään ihmisen, yhden ainoan inhimillisen olennon, niin pääsisin uneksumisestani, minua eivät enää kiehtoisi kiduttavat kauhut. Tämä aatos kierti mieltäni joka yö vuosien vieriessä -- jospa vain voisin tavata sen yhdenkään ihmisen ja pelastua!

Minun täytyy toistaa, että tämä aatos oli minussa paraillaan uneksiessani, ja pidän sen todistuksena kahden minuuteni yhteen sulautumisesta, todistuksena kiinnekohdasta kaksijakoisen olemukseni molempain osien välillä. Uniolemukseni oli elänyt kauan sitten, ennenkuin ihmistäkään, sellaisena kuin hänet tunnemme, oli olemassa; ja toinen valveilla oleva olemukseni ulottui ihmisen olemassa olon tietopiirissä unieni olemukseen.

Mahdollisesti tätä kirjaa lukevat sielutieteilijät pitävät vääränä sitä merkitystä, missä käytän sanamuotoa "olemuksen kaksijakoisuus." Tiedän, miten he sitä käyttävät, mutta minun on pakko käyttää sitä omalla tavallani paremman sanamuodon puutteessa. Ja nyt käsiksi selitykseen sen sanamuodon käyttämisen tai väärinkäyttämisen puolesta.

Vasta ollessani nuorukaisijässä, opistossa, sain vihiä unieni merkityksestä ja niiden syystä. Aivan siihen asti ne olivat olleet tarkoituksettomia ja vailla ymmärrettävää aihetta. Mutta opistossa pääsin kehitysopin ja sielutieteen perille ja opin tuntemaan erilaisten outojen sielun tilojen ja kokemusten selityksen. Esimerkkinä mainittiin uni ilman halki putoamisesta -- tavallisin uneksuma, jonka kaikki ihmiset omasta kokemuksestaan yleensä tuntevat.

Tämä, selitti opettajani, oli rotumme muistoperintöä. Sen alkuperä oli johdettavissa muinaisista esivanhemmistamme, jotka elivät puissa. Heillä, puissa eläjiä kun olivat, oli alati mielessä pyörivänä vaarana putoamisen altis mahdollisuus. Moni oli henkensä menettänyt sitä tietä; kaikki olivat he kokea saaneet pelottavia putoamisia, mutta pelastuneet tarraillen kiinni oksiin maata kohti pudotessaan.

Vaikka tällä kaupalla olikin suoriutunut pelottavasta putoamisesta, oli siitä kuitenkin seurauksena säikähdys. Tämä säikähdys sai aikaan molekyylivaihdoksia aivosoluissa. Nämä molekyylivaihdokset siirtyivät jälkeläisten aivosoluihin, muuttuivat lyhyesti sanoen rodun muistoperinnöksi. Kun siis nukkuessa tai unen laiteilla torkkuessa olemme putoavinamme ilman halki ja kipeään todellisuuteen heräämme juuri ennen maahan syöksymistä, niin silloin mieleemme vain muistuu, mitä tapahtui puissa asuville esivanhemmillemme ja mikä on aivovaihdosten kautta painettu rotumme perinnölliseksi luonnerakenteeksi.

Tässä ei ole mitään outoa, enemmän kuin on mitään outoa vaistossa. Vaisto on vain tapa, joka on painettu perinnöllisyys-aineksiimme, siinä kaikki. Sivumennen muuten on huomattava, että tässä putoamisessa, joka on niin tuttu sinulle ja minulle ja meille kaikille, me emme milloinkaan ehdi maahan asti. Sen uneksuminen olisi turmiota. Ne puissa asuvat esivanhempamme, jotka maahan syöksyivät, kuolivat paikalla. Heidän pudotessaan säikähdys kyllä vaikutti aivosoluihin, mutta he kuolivat heti, ennenkuin ehtivät jälkeläisiä saamaan. Sinä ja minä, me olemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät maahan syöksyneet; siksi emme koskaan unissamme maahan asti ehdi.

Ei ole meillä milloinkaan tätä putoamisen tunnetta ollessamme täysin valveilla. Valvova olemuksemme ei ole sitä kokenut. Senpätakia -- ja tämä johtopäätös on eittämätön -- täytyy sen olemuksen olla kokonaan toinen ja eri, joka putoaa meidän nukkuissamme ja joka on sellaista putoamista kokenut -- jolla, lyhyesti sanoen, on muistossa rotumme muinaisaikojen kokemuksia, aivan samoin kuin valvovalla olemuksella on muistossa valveilla saatuja kokemuksiamme.

Vasta tältä kannalta aprikoiden aloin nähdä valoa. Ja nopeasti puhkesi nähtävilleni häikäisevän kirkkaana, valoisana ja selvänä kaikki, mikä oli ollut lumottua ja kammottavaa ja luonnottoman mahdotonta uneksumissani. Unissani ei ollutkaan valveilla oleva olemukseni minua ohjaamassa; se oli toinen ja eri olemus, jonka hallussa oli kokonaan erilainen kokemusvarasto ja joka uniini sirotti muistoja näistä kokonaan erilaisista kokemuksista.

Mikä oli tämä olemus? Milloin oli se itse elänyt valveilla olon elämää tällä tähdellä ja kerännyt tämän outojen kokemusten varaston? Nämä olivat kysymyksiä, joihin uneni itse vastasivat. Hän oli elänyt kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin maailma oli nuori, sinä aikana, jota me sanomme keski-pleistocene aikakaudeksi. Hän putoili puista, mutta ei maahan syöksynyt. Hän älähteli pelosta leijonain karjuessa. Häntä vainosivat raivoavat pedot, kuolettavat käärmeet häntä ahdistivat. Hän soperteli heimolaistensa neuvotteluissa. Hän sai osakseen raakaa kohtelua tulikansan käsissä sinä päivänä, jolloin hän heitä pakeni. Tämä toinen minäni on esivanhempieni esivanhin, heidän edeltäjänsä sukuni muinaisessa polvennossa, itse sen polven jälkeläinen, jolle kauan ennen hänen aikaansa sormet ja varpaat kehittyivät ja joka puihin kiipeili.

Mutta kuulenpa teidän epäilevän: miksi ei näitä sukumuistoja ole meilläkin samalla tavalla, koskapa meissäkin on hämäräperäinen kaksoisolemus, joka ilman halki putoaa meidän nukkuessamme?

Ja saatanpa vastata toisella kysymyksellä: Miksi on kaksipäisiä vasikoita? Ja oma vastaukseni on, että ne ovat luonnon oikkuja. Ja samoin vastaan teidän kysymykseenne. Minussa on tämä kaksoisolemus ja nämä täydelliset rotumuistot, koska olen luonnon oikku.

Mutta sallikaa minun selittää pitemmältä. Meidän tavallisin rotumuistomme on ilman halki putoamiseni. Tämä kaksoisolemus on sangen hämäräperäinen. Putoamiseni on melkein ainoa sen muisto. Mutta monella meistä on tarkemmat, täsmällisemmät kaksoisolemukset. Monet meistä näkevät unia pakenemisesta, vainoavasta hirviöstä, kummituksesta, tukehtumisesta ja matelijoista ja madoista. Lyhyesti, meissä kaikissa on kyllä tämän kaksoisolemuksen jätteitä, mutta toisista se on melkein hävinnyt, kun taas toisissa sitä on runsaammin tavattavissa.

Minussa tätä kaksoisolemusta on tavattoman runsaassa määrässä. Kaksoisolemukseni on melkein yhtä voimakas kuin varsinainen olemuksenikin. Ja tässä suhteessa olen, kuten sanottu, oikku -- perinnöllisyyden oikku.

Ja nyt ennenkuin alotan kertomukseni, tahdon rientää niiden epäileväin sielutiede-Tuomaitten edelle, jotka ovat kärkkäitä ilkkuilemaan, ja jotka muuten varmasti väittäisivät, että unieni yhdenmukaisuus on liiallisen tutkimuksen seuraus ja itsetiedoton keksintö, jonka tietoni kehitysopista ovat tuoneet uniini. Ensiksikään en ole milloinkaan ollut uuttera tutkija. Luokkatovereistani viimeisenä suoriusin tutkinnoistani. Enemmän olin innostunut voimaharjoituksiin ja -- ei ole mitään syytä olla sitä tunnustamatta -- biljardiin.

Ei minulla sitäpaitsi ollut mitään tietoa kehitysopista, ennenkuin korkeakoulussa, vaikka jo lapsuudessani ja nuoruudessani olin unissani elänyt kaikki tämän toisen, muinaiselämän yksityiskohdat. Tahdonpa kuitenkin sanoa, että nämä yksityiskohdat olivat sekavat ja hajanaiset, kunnes pääsin kehitystieteen perille. Kehitysoppi oli avain. Se selitti, se valoi tervettä järkeä muinaisperimyksellisissä aivoissani vallitsevaan sekamelskaan, aivoissani, jotka nykyaikana ja säännöllisesti toimivina olivat vaikutelmia vastaan ottaneet muinaisuudesta niin kaukaa, että se ulottui ihmissuvun kalseaan syntyaikaan asti.

Sillä tässä muinaisuudessa, jota olen kokenut, ei ollut olemassa ihmistä sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Hänen syntymisaikanaan on minun täytynyt elää ja olentona olla.

3

Varhaisen lapsuuteni tavallisin uni oli tämän laatuinen: Olin olevinani sangen pieni ja makaavinani käpertyneeenä kokoon jonkinlaisessa oksista ja risuista rakennetussa pesässä. Joskus makasin selälläni. Tässä asemassa olin olevinani tuntikausia, katsellen päivänpaisteen leikkiä lehvikössä yläpuolellani ja kuinka tuuli pani lehdet lepattelemaan. Usein itse pesäkin leijaili edestakaisin, kun tuuli oli ankara.

Mutta aina sillä tavalla pesässä maatessani olin sellaisen tunteen vallassa, että allani oli valtava avaruus. Koskaan en sitä nähnyt, en koskaan kurkistanut pesän laidan yli nähdäkseni; mutta minä tunsin sen ja pelkäsin sitä avaruutta, joka aivan allani oli väjyksissä ja aina minua uhkasi kuin jonkun kaikki nielevän hirviön kita.

Tätä unta, jonka kestäessä olin rauhallinen ja joka oli enemmän jonkinlaista olemista kuin toiminnallista kokemusta, näin sangen usein varhaisessa lapsuudessani. Mutta äkisti saattoi aivan siihen sekaan syöksyä outoja muotoja ja julmia tapahtumia, myrskyn pauhua ja räiskettä tai vieraita näköaloja sellaisia, joita en ikinä ollut valveilla ollen nähnyt. Tuloksena siitä oli säikähdystä ja painajaisia. En voinut siitä mitään ymmärtää. Siinä ei ollut mitään jatkuvaa johdonmukaisuutta.

En uneksinut, näettehän, yhtäjaksoisesti. Joskus olin nuoren maailman pikkarainen lapsi, lepäillen pesässäni puussa; seuraavassa hetkessä olin nuoren maailman täyskasvuinen mies, tappelussa ilkeän Punasilmän kanssa; ja heti sen jälestä taas olin varovaisesti kapuamassa alas vesilähteelle päivän helteen ahdistaessa. Tapahtumat, jotka nuoressa maailmassa olivat sattuneet vuosien väliajoilla, ilmestyivät minulle muutaman minuutin tai sekunnin kuluessa.

Se oli kaikki sekasotkua, mutta tällä sekasotkulla en aio teitä rasittaa. Vasta ollessani nuori mies ja uneksittuani useita tuhansia kertoja, kaikki tämä järjestyi ja kävi selväksi ja ymmärrettäväksi. Silloin sain ajasta vihiä ja saatoin toisiinsa liittää tapahtumia ja tekoja oikeassa järjestyksessä. Siten pystyin uudelleen rakentamaan hävinneen nuoren maailman sellaisena kuin se olemassa oli siihen aikaan, jolloin siinä elin tai siihen aikaan, jolloin toinen minäni siinä eli. Ajan erotus ei merkinnyt mitään, sillä minäkin, nykyaikainen ihminen, olin palannut takaisin ja elänyt samaa muinaista elämää toisen minäni kanssa.

Teidän mukavuutenne vuoksi, ja koska tämä ei pyri olemaan mikään sosiologinen esitelmä, tahdon kehystää yhteen eri tapahtumat ymmärrettäväksi kertomukseksi. Sillä kaikissa unissani esiintyy kuitenkin eri tapauksia sitova yhtäjaksoinen johtolanka. Esimerkiksi ystävyyteni Luppakorvan kanssa. Samoin Punasilmän vihollisuus ja Nopsajalan rakkaus. Kaikki yhtenä kokonaisuutena on melkoisen yhtenäinen ja mieltä kiinnittävä tarina; olen varma, että olette samaa mieltä.

Paljon en muista äitiäni. Varhaisin muisto mahdollisesti, mikä minulla hänestä on -- ja varmasti syvimmin mieleen painunut -- on seuraava: Olin makaavinani maassa. Olin hiukan vanhempi kuin pesäpäivinäni, mutta yhä avuton. Kieriskelin kuivien lehtien seassa, leikittelin niillä ja laskettelin kurkustani kirahtelevia, sirahtelevia ääniä. Aurinko paistoi lämpimästi, ja minä olin onnellinen ja hyvällä tuulella. Olin pienellä avoimella aholla. Joka puolella ympärilläni oli pensaita ja sanajalan tapaisia kasveja, ja ylläni oli metsäpuun runkoja ja oksia.

Äkkiä kuulin äänen. Nousin istumaan ja kuuntelin. Mitään liikettä en tehnyt. Heikot äännähdykseni kuolivat kurkkuuni, ja istuin kuin kivettynyt. Ääni kävi lähemmäksi. Se oli kuin sian röhkimistä. Sitten aloin kuulla ääntä, joka syntyi jonkun olennon tunkeutuessa läpi pensaston. Sen jälkeen näin sanajalkojen huiskuvan jonkun kulkiessa. Sitten sanajalat taipuivat kahta puolta, ja näin hehkuvat silmät, pitkän kärsän ja valkeat torahampaat.

Se oli villisika. Se tuijotti minua uteliaasti. Se röhkäsi kerran tai pari ja vaihteli ruumiinsa painoa toiselta etujalalta toiselle, samalla heilutellen päätään puoleen ja toiseen ja huiskutellen sanajalkoja. Minä yhä istuin kuin kivettyneenä, tuijotin silmääni räpäyttämättä karjua, ja sydäntäni vihloi pelko.

Tätä liikkumattomuutta ja äänettömyyttä minun puoleltani nähtävästi odotettiinkin. Minun ei pitänyt huutaa pelon ahdistaessa. Se oli vaiston määräys. Ja niin siinä istuin odotellen, en tiennyt mitä. Karju työnsi sanajalat syrjään ja astui aholle. Uteliaisuus sen silmistä katosi, ja ne hehkuivat julmina. Se keikautti uhkaavasti minulle päätään ja astui askeleen eteenpäin. Astui toisen ja kolmannen.

Silloin minä huusin... tai kirkasin -- en voi sitä kuvailla, mutta se oli vihlova ja hirvittävä huuto. Ja sitäkin nähtävästi asiain tällä kannalla ollessa minulta juuri odotettiin. Koko läheltä kajahti vastaushuuto. Minun ääneni näytti hetkeksi ällistyttäneen karjun, ja sen heiluillessa ja tasapainoaan vaihdellessa epäröivänä syöksyi eteemme uusi ilmiö.

Hän, äitini, oli kuin iso orangutangi tai kuin simpanssi, mutta kuitenkin räikeällä ja määrätyllä tavalla aivan erilainen. Hän oli rotevampi rakenteeltaan kuin ne ja vähemmän karvainen. Hänen käsivartensa eivät olleet niin pitkät ja hänen takaraajansa olivat vankemmat. Hänellä ei ollut mitään vaatteita -- vain luonnolliset karvansa. Ja voinpa sanoa teille, että hän oli raivotar kiihoittuneena.

Ja raivottarena hän nyt syöksyi nähtäville. Hän narskutteli hampaitaan, väänteli pelottavasti kasvojansa, ärisi ja päästeli alinomaa huikeita huutoja, jotka kuuluivat kuin "Kh-ah! kh-ah!" Niin äkkiä ja hirveänä hän ilmestyi, että karju ehdottomasti hätkähti puolustusasemaan ja kohotti harjaksensa hänen posahtaessaan sitä kohti. Sitten hän kumartui minun puoleeni. Karjulta hän oli säikäyttänyt aivan hengen salpauksiin. Minä tiesin täydelleen, mitä tehdä äitini voittamana hetkenä. Hypähdin häntä vastaan, tartuin häntä vyötäisiin ja pidin kiinni käsin ja jaloin -- niin, jaloin; saatoin jaloillani yhtä hyvin kiinni pidellä kuin käsillänikin. Kiinteästi hänessä riippuessani voin tuntea hänen karvojensa kinnauksen, kun ponnistellessa hänen ihonsa ja lihaksensa niiden alla liikkuivat.

Kuten sanottu, hypähdin häntä vastaan ja samalla hän loikkasi suoraan ilmaan, tarttui käsillään kohdalla riippuvaan puun oksaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä karju torahampaitaan louskuttaen viiletti alitsemme maata pitkin. Se oli päässyt ällistyksestänsä ja juoksi eteenpäin, päästellen suustaan kiljauksia kuin pasuunasta. Se olikin kutsumushuuto, sillä heti sen jälkeen olentoja syöksyi halki sanajalkain ja räiskettä kuului kaikkialta.