Part 9

Tuskallista on kumminkin sen piian kanssa, kun ei se ehtoopuolella tahdo jaksaa juuri mitään; jalat ovat ajetuksissa niinkuin tukit ja pyrkii kompastelemaan, vaikkei tiellä olisi olkea isompaa. Emäntä on monesti sanonut, että erinomainen ihminen olet, kun et siihen taakkaasi totukaan -- aina olet silmälläsi. Piika paarustaa hullunkurisen hartaana, joskus taitaa itkeskellä kodan pesän edessä ja välistä laulahtaa haikean sävelen. Ei ole helppoa talon asuminen, ei suuren eikä pienen, ei piialle eikä emännälle. Kun on emäntä askareistaan selinnyt, tulee yö, joka ei suo lepoa sekään. Pienin on parkunut jo viikkokausia öisin; ei helpota rinnasta eikä mistään. Kaksi keskimäistä kastelee vielä; pienessä kamarissa on läkähtymäisillään lämpöiseen höyryyn. Hedelmätön kiukku poreilee yön hetkinä emännän unentahmeassa tajussa. Joskus hän nakkaa puolivuotiaan parkujan luotansa melkein liian rajusti; muistaa samassa, että vanhin tyttö sen jo kerran pudotti -- ajatus seisahtaa silloin tylsästi ja silmä koettaa varastaa edes pienen unen rippeen lapsen parkuessakin.

Vain nämä ihmiset voivat ymmärtää, mitä merkitsee keväinen karjan laitumelle laskeminen.

Tässä on nyt kumminkin muuan jännittävä kysymys: pysyykö tuo tyttö tuollansa siihen asti? Ajatus ei jaksa kuvitella loppuun sitä mahdollisuutta, että tyttö ehkä joutuu pahnoihinsa ennen karjan ulos pääsyä. Mikä emäntää sitten ollenkaan auttaa? Ei saa tähän mistään ihmistä, joka johonkin pystyy, edes niinkään kuin tuo onneton. Kun ei se edes tiedä ajastaan.

Niin emäntä ja piika ruokkivat lehmiä ja odottavat kesää.

On sitten vihdoinkin se aamu. Piika on vielä ehyenä, se juosta relluttaa emännän kanssa tanhualla villiintynyttä karjaa hakaa kohden opastaen. "Älä hyvä ihminen sillä lailla huhdo, kyllä nämä tästä saadaan", varoittaa emäntä, mutta jo samassa: "Nyt toi Kyytö tappaa ton Kailasen -- juokse pian!"

Piika jää paimeneksi, emäntä palaa kotiaskareihin. Hän ei osaa oikein uskoa, että karja nyt todella on laitumella, ettei enää ole sonnan luomista, rehun kantamista, sakan tekoa. On niinkuin ei vielä pitäisi tästä nauttia. Yksi häiriö nyt kumminkin vielä on edessä, milloin hän sitten tulleekin.

Edessähän se oli eikä kaukana ollutkaan. Sillä kun vanhin tyttö äsken oli mennyt hakaan saattamaan paimenelle päivällistä, palasi hän sieltä niin nopeasti, että emäntä jo ovissa ehätti kysymään, mikä oli. -- Se vain, että siellä se voivottelee maassa, repii mätästä ja ähkii ja kun minä kysyin, että mikä sun on, niin se sanoi, ettei mikään, ja sitten se olikin hiljaa oikein kauan ja käski vihaisesti minun vain mennä pois, mutta kun minä lähdin, niin se taas... "Jesus siunakkoon, meinaako se sen tappaa", huusi emäntä, lykkäsi kauhan tytön käteen ja lähti ulos. Siellä kuului huutavan isäntää taikka Taavea taikka ketä hyvänsä. -- Menkää pian hakeen Karoliinaa, se on Koskisella hieromassa, Olkan asiat ovat hullusti, minä menen sitä hakeen, se on haassa karjan kanssa, tule sinne sitten, ei karjaakaan voi jättää, ne puskevat toisensa kuoliaaksi, voi voi sentään...

Puolen tunnin kuluessa on voivottelu siirtynyt metsän mättäältä emännän tunkkaiseen kamariin. Siellä on jo Karoliinakin, hän on jättänyt Koskiskan hieromapuoliin ja rientänyt tänne. Siinä nyt on tytön voivatus yhtäällä ja emännän ja Karoliinan kokenut viisaus toisaalla. Koko muu maailma on äkkiä saanut uuden värin ja ilmeen. Pieniähän ne sittenkin ovat karjan laskemiset tämän rinnalla. Tämäkö se päivä nyt sitten oli?

* * * * *

Tämä se nyt oli, jona tuosta piikatytöstä tuli äiti. Tuskien äkisti lakattua hän huohottaa puolihorroksissa, näkee Karoliinan koppuraiset kädet ja vahvat kynnet, joiden alla on vankat mustuaiset. Sakset kitisevät. Ne ovat ne isot ja tylsät. Mutta kyllä Karoliina niillä saa -- ja saakoon tai ei. Vai poika siellä on -- lapsi, semmoinen, uusi ihminen, joka vaatii minulta -- noin se huutaa, ehkä se kuolee jo tänään, kun se niin äkkiä tuli.

Äidin turtuneessa mielessä asuu lievä vastenmielisyys tuota olentoa kohtaan, jonka hän äsken synnytti; hänen nykyhetkisessä tajussaan käväisee ällöttävänä sen etäisen isän kuva, hän on nukkumaisillaan... Kunnes uudet poltot alkavat.

* * * * *

Ja siinä nyt on se solu, joka silloin kerran lähti jakautumaan ja jota seitsemän kuukautta sitten viimeksi katselin. Se on nyt tuossa ihmislapsena, taannoinen karvapeite on kadonnut, takaraajat ovat jo muodostuneet sieviksi inhimillisiksi jalan käppyröiksi, joiden pohjat kyllä vieläkin pyrkivät kääntymään sisään päin vastatusten ja peukalovarpaalla on kaikki peukalosormen oireet. Se on nyt kumminkin terve ja riski ihmispoika. Akat katselevat sitä kaikesta huolimatta ihastellen. Jo seuraavana aamuna on äidinkin penseys sulanut, kun on päässyt imettämisen alkuun. Hän jo haaveilee sen kunnollista elättämistä... Kun tässä nyt ensin jotenkin saisi sille tarpeelliset rääsyt.

Mutta miksei se oikein ime? Imihän se yöllä. Ja se on muutenkin niin kummallisen näköinen. Emäntä, tulkaa katsomaan.

Emäntä sekoittaa vellipataa eikä voi siitä lähteä; puhelee vain sieltä, että kai-mar se vähän kummallisen näköinen on sinun silmissäs, kun et ennen ole katsellut.

Poikkee siihen Karoliinakin katsomaan poikaansa.

-- Ei se lapsi ole pitkäikäinen, sanoo Karoliina vakuuttavimmalla ämmän äänellään. -- Toimittakaa nyt aikanansa sille kaste, lisää hän vielä sillä äänellä, kuin odottaisi vastaväitteitä. Emäntäkin tulee siihen ja niin alkaa tuo tuttu hiljainen vaakkuminen ja kotkotus siitä kuinka hyvä on kun lapsi pääsee...

Karoliina tekee lähtöä poispäin -- ei hän pyri kastetta toimittamaan, mutta ikävää kyllä on, kun syytön lapsi aikuisten hultittomuuden tähden joutuu pimeyteen. -- Kastakaa Jumalan tähden, se kuolee nyt pian, huutaa äiti.

Karoliina muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän ottaa virsikirjan käteensä. Emäntä on todistajana. Vuoteesta katselevat äidin kosteat silmät. Isää ei ole...

* * * * *

-- Eihän sen nyt välttämättä tarvitse kuolla, vaikka se huonolta näyttää, puhelee Karoliina sitten, kun toimitusta seurannut hiljaisuus luontevasti voidaan lopettaa. Kun lapsi hetken vaiti oltuaan taas alkaa heikosti vikistä, työntää Karoliina sen emännälle ja lähtee ulos. Emäntä tietää sen aikeet, ei kysy eikä mene perässä, odottelee vain.

Kun sitten hetken päästä keittiön puolelta kuuluu jotain nahinaa, kurkistaa emäntä varovasti oven raosta yhäti lasta hyssyttäen. Hän näkee kuinka Karoliina veistää kynnyksestä lastun ja liottaa sitä maidossa. -- Vai tuota se nyt tekee, ajattelee emäntä, joka tuntee taian. Hän tietää myös, ettei toinen saisi päästä sitä näkemään ja sen vuoksi hänellä on hiukan paha omatunto...

Sitä maitoa pienelle ihmiselle sitten yritettiin kaikin tavoin juottaa ja saatiinkin sitä sen sisään joltinenkin määrä. Emäntä hääri mukana myös, vaikka hyvin tiesi tämän turhaksi. Äiti ei puhunut mitään, kosteine silmineen hän vain oli olemistaan.

* * * * *

Iltayöstä lapsi sitten kuoli. Itku ja hengitys lakkasivat. Tuo nyt jo miljoonia soluja käsittävä kokoomus oli siinä pienenä, puhtaana ja viattomana ruumiina. Joissakin soluissa vielä viipyi jotain elämän tapaista taistellen sinne levinneen turman kanssa, kunnes se niistäkin sammui. Suuri, kaunis ja iloinen tarmomäärä, joka tuossa aineessa muutamien kuukausien aikana oli aukonut suuripiirteisiä näköaloja vuosimiljoonien taakse, se nyt häipyi pois. Minne häipyi?

OMISTANI JA OMILLENI

Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui -- minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin, kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on; en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee, jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi havaita -- en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, ellota minua siinä määrin kuin sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten luo...

Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä, että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.

Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni annan edempänä muutamia viitteitä. Jokainen kirjoittaminen omille jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen luottaen siis...

Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan "Elämän ja auringon" kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset, jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä 1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis, kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan, lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni seinän sisäpuolella... Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.

Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin...

Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopumisensa, teki sen lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan... Kun sinä puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaan yöllä sinun ensimäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten kolmestaan elelimme.

Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimäisten jokellustesi sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut. Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä. Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen, kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin, mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimäiset valkoiset nähtiin jo tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta onnettomuutta, typeryyttä. Ensimäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat ensimäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään, toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.

Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun kirjoitin "Hurskaan kurjuuden" ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi, sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan, äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta ajoilta on alkuisin Eskon elämä...

Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.

Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö. Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen: tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti. Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia, kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, mikä vamma alhaisoylväyksissä on niin tavallista.

* * * * *

Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn, kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy muita kuin lystikkäitä muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta. Jo sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa. Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun. Odoteltiin yhä vain ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vain vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten meidän poikamme lienet.

Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa. Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20. Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä, jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa "siksi kunnes rahat tulevat". Kyökin oven oli sentään jättänyt avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon, että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin takavarikossa.

Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä. Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä.

Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset jalostaa sitä, mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon, että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä kirjoituksesta.

Sinä Helmi -- joka itse nimität itseäsi Hempuksi -- olet ensimäisenä syntynyt tässä talossa, jossa toivoakseni sen seisonta-aikana tulee paljon hyviä ihmisiä syntymään -- niin että sinulla on niinkuin aloittajan vastuu. Se tapahtui kaksi päivää Juhani Ahon kuoleman jälkeen ja vähältä piti, ettei se tapahtunut samana päivänä, elokuun kahdeksantena. Sinä päivänä minä näet olin kaupungissa ja saatuani kadulla käteeni tuon järkyttävän sanoman soitin kotiin ja käskin laskea lipun puolitankoon. Mutta silloin sattui, että äitisi juuri oli astunut laiturilta laivaan ja oli jo auttamattomasti matkalla kirkolle, kun huomasi lipun surullisen asennon. Mitä on tapahtunut? Pelkoa, tuskaa ja levottomuutta, kunnes hän perille päästyään sai kuulla uutisen, joka sekään ei häntä tietenkään ilahuttanut. Onnellisesti hän kumminkin matkaltaan selkisi ja seuraavana iltana aloitit sinä enteesi ja sitä seuraavana aamuna pääsi lippu jälleen kohoamaan. Sinä olit maailmassa, vankka tyttölapsi, yläkerran tienpuoleisessa kamarissa.

Omaksi hauskuudeksesi voit kuulla pari sanaa ristiäisistäsi, jotka olivat aito taiteilijamaiset. Onnellisena isänä olin taas kaupungissa eräiden toverien seurassa, joiden nimet voit tämän luettuasi katsoa asianomaisesta paikasta. Kun yhdellä heistä oli automobiili, tarjosi hän seurueelle pienen huvimatkan, jos vain joku voisi sanoa, minne mentäisiin. Minä ilmoitin, että minulla on kotona nimetön tytär, mennään ja kastetaan se pois, arvoisa seurue kummeina. -- Ja minä tiedän maailman hauskimman papin, lisäsi tuleva esikummisi, odottakaas, minä soitan sille. Minä puolestani tiesin, että kotona ei yhtäkkiä voitu ottaa vastaan tätä iloista autokuormaa: ei ollut, mitä nautittaisiin eikä edes mistä nautittaisiin. Käden käänteessä olivat asiat niin järjestetyt, että minä saatoin ilmoittaa kotiin: "Me olemme siellä tunnin päästä ja panemme toimeen ristiäiset pyytämättä talosta muuta kuin lapsen ja vettä". Niin kävikin, eikä meillä ole ainoissakaan ristiäisissä ollut niin hienoa eikä emäntä päässyt niin vähin vaivoin kuin niissä.

Olit vakahisena tavattoman siivo, nukuit pitkiä unia, melkeinpä luonnottoman pitkiä. Mutta kun itkit, itkit rajusti ja puolen vuoden ikäisenä ensi kerran itkit niin, että pakahduit tajuttomaksi. Se uudistui sitten silloin tällöin, ikävä varjo lankesi vilkkaimman kehityksesi kuukausille. Sinua tuli pakostakin varjeltua ja hemmoiteltua, ettet olisi päässyt äkisti suuttumaan. Viimeiset kaksi kohtausta sattuivat tänä vuonna toukokuussa. Kun sitten kesäkuussa teimme hauskan matkan Toijalaan tapaamaan "Ulppoa", niinkuin sinä professorin nimen äänsit, ei kohtauksia enää ole tullut. Mutta tuon ilkeän taipumuksen jäljet tuntuvat sinussa ainakin nyt vielä selvästi: olet ikäänkuin liian vilkas ja sielukas ja pelkään hiukan, että sinulta elämässäsi tulee puuttumaan se jähmettymisen kyky, joka joskus voi olla tarpeellinen. Sinun nimikkoromaanisi on "Hiltu ja Ragnar"... Mutta kun näin saat tietää asian johdon, voit itsenäiseksi tultuasi ehkä osaavammin siihen suhtautua.

* * * * *