Part 8

Jos lauantai vielä oli täynnä kaikenlaista tukaluutta, niin on sunnuntai sitä auliimpi. Herra saa siinä kuulla Einon kivun ja että se menisi mielellään mummun tykö. Ennen pitkää on laivaraha Einon kourassa ja Eino ääntää kumartaen: "Kiitoksia oikein hyvin paljon". -- "Mutta", sanoo herra ja on salaperäisen näköinen, "milläs sinä sieltä takaisin tulet?" -- "Kai minä jollakin lailla --" ja Eino arvaa jo asian ja hymyilee hänkin. Hän saa myös paluumaksun herralta.

Ja ennenkuin Iita on saanut herraa tuskastuttavan mielistelynsä kunnon alkuun, huudetaan jo mökin edestä: "Pukkilaska, tulkaa pian tänne." Siellä on Jutilan palvelustyttö tuomassa emännän antimia, on lihaa ja kaunis tuore juusto. Voiko olla ihanampaa päivää. Tuoja, nuori iloinen tyttö, istuu ja puhelee asioitaan Iitan kanssa kahvia juoden; Iita on nuorten palvelustyttöjen uskottu. Huvilan herra lapsinensa viipyy mökin lasten seurassa...

-- Tule Eino syömään, jos sinä laivalle menet.

Tuntuu melkein siltä kuin Eino olisi eilisellä kivullansa ansainnut tämän hyvyyden. Nyt se pääsee mummun tykö ja saisi olla siellä vaikka viikon, mutta kun tulee kotiin ikävä melkein oitis...

Olisipa tuolla Eerollakin semmoinen luonto.

Mutta Eerolla on omat tietonsa. Eilen ehtoolla hän oli Jutilan poikien kanssa Pajalahdessa ongella ja siellä puhuttiin yhtä ja toista. Oli paperossejakin. Vieläkin tuntuu mielessä sauhun ja rohkeitten puheitten suloinen hekuma. Kun Eino on mennyt ja äiti taas rupeaa veisaamaan, silloin....

Se onnistuu hyvin. Äiti on vikitellyt Ailin sängylle kuuntelemaan veisuuta, jonka onnelliseen väreilyyn tyttö pian nukahtaa. Eero menee jo tiellä vinhaan kävellen ja välillä taakseen vilkaisten. Kun on päässyt näkymättömiin, tietää hän samalla varmasti, että koko iltapäivä on hänen. Röykönpohjassa on palokunnan huvit, pojat kertoivat. Se on melkein liian kaukana, mutta kyllä sieltä kotiin osaa. Jutilan Kustaa ainakin menee, jolleivät pojat pääsisikään.

Riihten tykönä vähdätään -- Kustaa, renkipoika on mukana. Isäntä on pirtin sängyssä pitkällään sanomalehti kourassa, välillä sikeässä unessa hoornaten, välillä taas lukien; ei se pyhäsin pidä väliä missä lapset ja rengit juoksevat. Ja mitäs se Kustaalle voisikaan, kuukausikaupalla olevalle miehelle. -- Ei -- ei Eero kanssa rupea ikänä muuten kuin kuukausikaupalla, sen hän on päättänyt. Tai kyllä urakat oikeastaan parhaita ovat, kun hyvin luonaa. -- Ajatusten päälle pikku viheltely.

-- Mitäs parooni Pukkila tietää, kysyy Kustaa. Onko selkä kipeä?

Se on tavannut Oskarin! Varmaan Oskari menee kanssa palokunnan juhliin ja on siellä juovuksissa -- uskaltaakohan sinne sittenkään mennä. Mutta Kustaa vetää paperossin esiin ja sanoo:

-- No ota nyt tuosta sauhu tropikses'. Puhutaan keitä menee iltamiin. Menee Kustaa ja ehkä Urho. -- Niin ja Olka, sanoo kuusivuotias Tauno. -- Meneekö sekin? -- Menee kyllä, sanoo kymmenvuotias Urho. -- Vaikka on paksuna, ihmettelee Kustaa.

-- Kukaas sen isä on? lausahtaa kuusivuotias vilpittömällä lapsen äänellään.

-- En tiedä, ehkä sinä olet, sanoo Kustaa. Niin kuluu sunnuntain päiväsydän riihen luona.

Kun tulee päivällisaika mennään taloon, Kustaa ja omat pojat varmasti, Eero arkaillen. Saa -- saa Eerokin syömistä; emäntä käskee hänet pöytään sitten kun toiset ovat päässeet ja kyselee siinä hyvänlaisella äänellä, mitä kotona tänään oli suurukseksi. Eero vastailee melkein äitinsä nuotilla, että oli sitä lihaa ja juustoa, kun te lähetitte. Sitten hän kiittää hyvin nöyrästi ja kiiruhtaa pihalle toisten joukkoon.

Pukkilan Iita ei vielä sillä hetkellä osannut lähteä Eeron perässä häntä kotiin palauttamaan. Iita nautiskeli myös sunnuntailevostaan; mökissä oli täysi hiljaisuus nyt, kun Aili oli nukahtanut tavanmukaiseen päiväuneensa, Eino oli mummulanmatkallaan ja Eero luultavasti Jutilassa. Iitaa rupesi itseäänkin raukaisemaan, ja niin hän huomaamattaan oikeni Ailin viereen. Kuinka kauan lienee nukkunutkaan, kun taas muuan piika saapui sunnuntaikyläilylleen ja herätti hänet.

Eikä hän tullut oudoksuneeksi Eeron poissaoloa vielä sittenkään. Piialla oli ollut omasta puolestaan jotain salaista pikku tuotavaa; sen lumoissa juotiin kahvia ja kaikki asiat olivat hyvin. Vasta piian lähdettyä Iita huomasi kaivata Eeroa.

Hän lähti Jutilaan -- siellä ei poikaa ollut. Eikä kukaan tiennytkään Eerosta, ennen kuin pikku Tauno osasi sanoa, että se meni Röykönpohjaan Kustaan ja Olkan kanssa. Olisi Urhokin mennyt, mutta isä sai sen kiinni ja palautti. -- Ja Kustaa sanoi minua Olkan isäksi, lisäsi Tauno vielä päästyään kerran kanteluvireeseen -- ja lohdutukseksi itselleen, sillä isäntä oli myös hänet palauttanut takaisin varsin vahvoista iltamiinmenon aikeista.

Ankara suukopu vallitsi Jutilan kyökissä; Kustaa ja varsinkin Olka -- nykyisen tilansa johdosta -- saivat kuulla kunniansa. Ankarasti uhaten Eeroa selkäsaunalla Iita palasi mökillensä.

Mutta kun Jutilan isäntä ja emäntä siinä raukean tyytyväisinä nautiskelivat iltapuolis-kahviaan, päättelivät he keskenään, "etteivät ne sillä lailla mene, jos ne joskuskin selkäänsä saisivat." Ja siitä edelleen sen tapaisista ihmisistä samansuuntaisia keskusteluja, joissa ei erimielisyyttä ilmennyt.

KÄVÄISY

Minä, Mielikuvitus, lähden tarkastelemaan julkisia ja salaisia maailmoita ja niiden asioita. Minulle julkisuuden ja salaisuuden raja-aidat ovat vähäpätöiset, tuskin huomattavat, koska olen nähnyt salaisuuden sumun tihkuvan aina julkisuuden pintaan asti. Nuorempi veljeni Tieto epäröi, vaikka se on ottanut kaikki vähänkin mainittavat askeleensa minun ja Vaiston taluttamana; olemme suorastaan kiskoneet sitä perässämme. Ja vaikka se on todennut salaisuuden siellä missä minäkin ja kiltisti omaksunut, _uskonut_, paljon sellaista, mitä se ei ole ikinä aistinut.

En lähdekään kauas. Tyydyn rajoittumaan Maahan, tuohon avaruuden palleroon, jonka senkään alku ja loppu eivät mahdu aikaan, niin tärkeäksi kuin se on tekeytynytkin Maan pinnalla. Totean ensiksi täkäläisen olon valtavimmat tekijät, valon ja lämmön, jotka -- kuvaavaa kylläkin -- saapuvat nekin tänne ulkoa päin. Sitten totean niiden ulkonaiset aikaansaannokset, joiden lopputuloksena on elämäksi nimitetty ilmiö, joka taas on tunnettu muun muassa siitä, etteivät eläjät itse ole sen kokonaisolemuksesta selvillä. Elävät vain kovasti...

Ihminen on täällä ylin eläjä, vaikkakaan ei tiettävästi vanhin. Hän on todennäköisesti ainoa eläjä, joka on tehnyt elämästä arvoituksen asettamalla siihen nähden kysymykset: mitä? mistä? mihin? miten? miksi? Kolme ensimmäistä kysymystä on jokseenkin yhtä avoimina kuin sinä päivänä, jona ne asetettiin. Neljänteen on olemassa jonkinlaista varman vastauksen tapaista ja viidenteen on vastauksia vallan suhdaton määrä, mutta on niillä kaikilla se yhteinen vika, että ne aiheuttavat uuden: miksi?

Ei silti, että ihmispoloiset olisivat vielä likimainkaan selvillä edes siitäkään, miten. En edes minä, häikäilemätön Mielikuvitus. Lävitseni soinnahtaa erinomaisen kevyesti tuo tuttu läksy, jonka minä ja Vaisto olemme ensin aavistaneet ja Tieto sitten todennut: että Maa on ensin ollut sulassa ja kuumassa tilassa, sitten jäähtynyt, sitten on elämä alkanut -- ensin kovin vähäpätöisin muodoin, joista se sitten on vuosimiljoonien kuluessa hiljalleen kehittynyt, taantunut ja kehittynyt nykyiselleen. Minä tunnen raivokasta sääliä tuota Toivakan Miinaa ja arkkipiispa Petterssonia kohtaan sen vuoksi, että heille luullakseni ei kelpaa edes tämä vähäinen saalis. Myöntäisivät pois vain tuon lausejakson -- heille jäisi joka tapauksessa pitempi korsi. Tuossa lauselmassa kun on se paha ajatusviiva: elämä on alkanut -- kai-mar, mutta mistä ja miten? Heidän oma valmis vastauksensa jää yhtä hyväksi kuin minun ja toisten avuttomat arvelut.

Silmä näkee ja korva kuulee ja molemmat johtelevat minua ja Tietoa satoihin seikkoihin lähellä ja kauempana. Sitten on aivan lähellä asioita, joihin mikään aisti ei koskaan ole päässyt perehtymään, mutta joihin Tieto uskoo. Ne ovat minun maitani...

* * * * *

On elokuun loppupuoli, lämmin kuutamoinen yö. Alkuaan on ollut sunnuntai-ilta, mutta nyt tämä jo on pikemminkin maanantaiaamua. Kuun valkoinen valo on ovelan äänetöntä; se ei ole kuollutta, kaukana siitä. Eikä ole hyvä mennä antautumaan sen runollisuudelle, kun se tuolla kalvealla valollaan kirkastaa kuhilasrivien vakaat perspektiivit. Kuhilasriveihin sisältyy hikeä ja sakeita sutkauksia...

Hanuri laulaa etäämpänä mutkikkaan liveriästä säveltä, jonka joistakin jaksoista ei tahdo koskaan tulla loppua. Siellä on tanssit; tuo on jo sellaista aamuyön polkkaa, luulee melkein kuulevansa, kuinka koskettimien lahvit intohimoisesti naputtavat reikiensä päällä. Tunnelma on vahva, mutta ikäänkuin hiukan salakavala. Mitähän aikaa tämä onkaan? Suuret sodat on juuri äsken sodittu. -- E-hei niinkään, aikoja sitten -- on kahdeksan vuotta siitä kun alettiin. -- Hanttuli-tinttii-pilivili-pumppuu, visertää hanuri -- ei nyt ollakaan rukiinleikkuussa. Kuhilaat ovat yksin kuutamossa.

-- Älkää ny' jumalauta minuaka' jättäkö.

Se kuului jo taivasalta. Hanurin lurina vaikeni äsken. Himmeistä ruuduista kajostava valo on ikäänkuin toimessaan. Se laskee lapsiaan menemään pitkin tietä joka taholle, hiljaa edeten tai ohi loikkien, äänettöminä tai meluten. Humina jatkuu, valo pysyy. Vanha kämäleuka akka sen vasta sammuttaa sitten kun tanssiväki jo on matkojen päässä. Se on akan asia...

Minunpa on hauska olla. Tämä on nyt sitä maailmaa ja elämää, joista ei selkoa saada. Ei puutu minulta mentäviä tälläkään pienellä lakeudella. Intohimoisesti, häikäilemättä minä sinkoilen jokaiseen paikkaan, mihin pari on poikennut. Runollisuus on tämmöistä tähän aikaan. Kuu paisteineen on niinkuin vielä tuore, hävyttömän ekspressionistinen maalaus, joka ei aiokaan kuivua. Nyt ei vallitse ajattomuus, niinkuin minun entisissä kuutamoissani. Tämä on aikaa, vaikkei se näin aamuyöstä paljoa piittaa, millaista...

Kyllä minä tätäkin osaan. Lihaa ja verta meni salavihkaa seitsemään paikkaan, kaksi elävää solukistoa kuhunkin. Kohta tunti sitten. -- Ähä pojat -- paista kuu, kyllä tunnen juonesi. Tämä on Suomen maata tämä, paista pois vain.

En suinkaan _minä_ häikäile. Olen vanhanaikainen, mutta tiedän sittenkin tieni. Vedän kynnelläni näkymättömän viivan almanakkaan tämän yön kohdalle ja hulahdan sitten omille teilleni, välttyen näkemästä naisen nuhraantunutta puseroa ja miehen hiestyneitä kaulusvehkeitä. Kuutamo jääköön tänne paistamaan. Minä luon itse itselleni valon siellä, missä kuljen, samoin kuin laajennan mitat tarvitsemaani kokoon.

Kuljen pitkät matkat lämpöisessä solukistossa ja näen mitä erilaisimpia soluja ja niiden luomia kudoksia. Astun lopulta sisälle soluun, joka on siinä yksin ja ainoana laadultaan. Valaisen sen kirkkaasti voidakseni paremmin ihailla tätä maailman avaruuden pienoiskuvaa. Tämä on niinkuin suuri pallomainen sali joka on täynnä erinomaisia aartehistoja. Kas seinävaippaa -- sen monista huokosista tuikuttaa sisälle ulkopuolisen solumaailman ulokkeita, jotka tuovat tänne ravintoa. Itse tämä heleä solulima on jo täynnä niiden tuomaa, lukemattomiksi hienoiksi jyväsiksi kokoontunutta.

Etenen etenemistäni. Tuossa nyt on _tuma_, solun keskeinen olemus. Se ei kyllä ole tämän solusalin keskellä, se on itsetietoisesti asettunut hiukan syrjään, niinkuin Aurinko Maan radassa. Mutta se, tuo pieni rakkula, _tuma_, jyväsineen, kätkee itseensä tiivistä salaisuutta enemmän kuin minäkään voin edes aavistaa. Siitä lähtee katkeamaton elämänjakso taakse päin aina tuon tietymättömän alkusynnyn päiviin. Kuluneiden vuosimiljoonien aikana tuo elämä, joka tuossa solutumassa nyt jännittyy, ei vielä milloinkaan ole kuollut. Se on aina ollut noin lämmin ja tuore, kaikkina aikoina, vallitsipa sota tai rutto, nälkä tai muu vaiva. Tässä pyöreässä solusalissa on ihana olla Mielikuvituksen, tämän näköaloissa on jotakin samanlaista, kuin lapsena kuvittelin olevan taivaassa, jonne pienen sisaren sielu joutui kuoltuaan. Täällä ei ole taloja eikä tehtaita eikä niiden omistajia, täällä on vain elämänihmettä.

Mutta nyt näyttää siltä, että olen joutunut aivan erikoisen juhlatapauksen todistajaksi.

Koko tuma alkaa siirtyä solupallon seinämää kohden. Nyt se on jo pallon laidassa -- ja samalla on tuman ympäriltä hävinnyt sen oma hento seinämä. Huomaamattani on muodostunut pitkiä komeita lankoja, jotka lähtevät tumasta niinkuin ilmapallosta korin kannatusrihmat, keskittyen yhteen kohtaan solun sisällä. Samallainen rihmasto lähtee tuman vastakkaiselta puolelta keskittyen solun pintaan, niin että tuma jää ikäänkuin sukkulan keskukseksi. Tuman sisällä havaitsin äsken epämääräisiä rihmasykkyröitä. Nyt ne ovat muodostuneet täsmällisiksi sauvoiksi ja asettuneet tuon tumasukkulan keskukseen pyöreään riviin niinkuin piirin tanssijat. Nyt jokainen niistä halkeaa keskeltä kahtia, ikäänkuin nuo rihmasäteiköt kiskoisivat niitä kumpikin päähänsä päin. Ilmeisesti on tämä solu nyt jakautumassa. Toiset puoliskot vaeltavat uuteen soluun, toiset jäävät tänne, ja niin on kumpikin saanut tälle olennolle pyhitetyn määränsä noita sauvasia.

Mutta -- tuo uusi solu jäikin vain pieneksi rakkulaksi vanhan solun pinnalle eikä näy kiiruhtavan edelleen jakautumaan. Ei, ei tässä ole tavallinen jakautuminen kysymyksessä. Näyttää siltä kuin tämä suuri komea solu vain vihoissaan olisi työntänyt pois itsestään nuo tumasauvojen puoliskot... Eikä se tyydy edes siihen. Se jakaa tänne jääneet tumasauvojen puoliskot tasan kahteen joukkoon ja lähettää niistä toisen joukon samaa tietä, ulos seinästä.

Suuri järkytys on tapahtunut tässä solussa. Tumasauvojen pyhitetty lukumäärä, joka kaikilla tämän olennon soluilla ikuisesti polvesta polveen on sama ja pysyvä, se on nyt tässä vähentynyt puoleen määrään. Mitä on tapahtuva? Koko solu tuntuu irtautuneen paikoiltaan, se varisee jonnekin toisten solukudosten välitse. Tuleeko tuho tälle komealle solulle?

Vielä ei siitä tiedä. Solu pysähtyy. Mitä tämä on?

Sen ympärillä kiehuu ja kuhisee suunnaton määrä ennen tuntematonta pienikokoista väkeä, irtonaisia soluja nähtävästi nekin, mutta kaikin puolin ihmeellisiä. Ne liikkuvat, voimakkaasti ja intohimoisesti sinne tänne! Se on uutta tälle solulle, joka ei ole koskaan omakohtaista liikuntoa kokenut. Se on uutta, mutta se on ihanaa. Kas niiden päätä -- se on ilmetty tuma ja se onkin tuma -- sen takana keskiosa ja lopuksi kiihkeästi liikkuva häntä. Miljoonia niitä siinä on niinkuin suurvalta-armeijassa ja kaikki pyrkivät kiihkeästi tätä suurta pyöreätä solua kohden, joka vain on ja odottaa...

Nyt! Yhden pää pääsi sisään, siinä on jo keskiosakin, häntä on hävinnyt. Suunnaton jännitys täyttää solun. Kiireesti tiet tukkoon. Ei muita, ei muita. Siinä se nyt on; uusi ihana, tiedottomasti odotettu tulokas on solun alkulimassa, varmassa turvassa, eikä toisia enää pääse häiriötä tuottamaan. -- Tuma, tuma siinä on sen päässä, ja tumassa sama puoli-määrä tumasauvoja, mikä äsken jäi tämänkin solun tumaan. Tulokkaan ohessa on siinä pieni apulainen, hieno jyvänen, joka heti alkaa järjestellä tulokkaan ja tämän kotona olevan emäntätuman välisiä asioita. Nämä kiiruhtavat salin keskelle tapaamaan toisiaan, ovat ennen pitkää yhtäläiset, ennen pitkää yksi tuma, jossa nyt on se määrä tumasauvoja, joka tälle olennolle pyhitetysti kuuluu. Kaksi puolimäärää tekee yhteensä koko määrän. Sikiäminen on tapahtunut. Ihmisyyden taistelu jatkuu, uusi yksilö on olemassa. Siihen sisältyy kasvavaa riemua ja odottavaa murhetta: se mitä näin on tapahtunut, ei voi palata muuten kuin kuoleman kautta.

Yksilön kehitys alkaa, lyhyt kiihkeä kertaus koko siitä kehityksen tiestä, jota myöten alkusynnystä miljoonien aikojen kuluessa on ihmiseen päästy. Kaikilla niillä kehitysasteilla on käytävä tämänkin äskensiinneen. Kauan ei olla yksisoluisena. Sama jakautuminen, minkä munasolu äsken ennen siitosta suoritti, toistuu taas, mutta tällä kertaa solun keskellä, eikä toista puoliskoa enää hyljätä. Ei olekaan mitään "toista" puoliskoa, ne ovat saman veroiset, sillä kumpaisessakin on sama määrä tumasauvojen puoliskoja kummastakin emosolusta.

Etenen taas pois noilta mailta. Tulen sinne missä näkö ja kuulo minua palvelevat. On jo valkea aamu siinä maailmassa, kuhilasrivit ovat kalsean näköisiä, aurinko on kohta nouseva. Minä asetun yhden ihmisen tajuun, katselen hänen silmillään, kuuntelen hänen korvillaan. Hän on muuan yksilö siitä yöllisestä tanssijoukosta; tulee pitkin avonaista vainiotietä taloon, joka on hänen palveluspaikkansa. Siinä hänet voi nähdä ken tahansa, joka sattuu katselemaan, ja todeta hänen siivottoman paluuaikansa.

Talon emäntä hänen tulonsa kaikkein julkeimmin näkee. Emäntä on äskettäin herännyt, havainnut piian sängyn tyhjäksi, katsonut kelloa ja sitten akkunasta ulos. Nähdessään tytön tulla laappivan pitkin vainiotietä on hän kiireesti pukeutunut ja menee nyt mieltään osoittaen navetalle juuri tytön editse. Ei ole suoraan katsovinaan, mutta näkee kumminkin toisella silmällään, miltä ihminen näyttää semmoisen jälkeen. Emännän mielikuvitus on siellä päin, missä minäkin äsken liikuin, vaikkei se kykenekään minun matkojani kertailemaan. Se jää sangen etäälle suurista keskuksista.

Piika on uhittelevalla tuulella, kun hän hetkistä myöhemmin tulee navettaan, jossa pian tiukat maitosuihkut tahdikkaasti sihisevät nisistä läkkiastioihin. Vaikea on päästä haukkumisen alkuun, vasta toisilla lehmillä singahtelevat vuorosanat.

* * * * *

-- No en minä sinun nurkissas' ainakaan ole loikonut. Kyllä sinä minun puolestani Vihtoris' pitää saat, en minä tule ikänä niin miehen puutteeseen --

-- No ei se sinun perääs' poraa. Tästä on pyhäinpäivään siksi lyhyt aika -- ei kaikki saa niitä yhtä äkkiä kuin sinä viime kerralla.

Vihan vimmassakin on piian ja emännän siinä suoritettava entuudelta tietyt tehtävänsä. Lypsyn loputtua he yhdessä nostavat maitoastian kylmään vesipaljuun jäähtymään. Sitten piika lähtee saattamaan lehmiä perävainiolle. Niitä on siellä aamusta ensin paimennettava, etteivät pääse kasteiseen heinän orelvaan mahojaan paisuttamaan.

Siellä ladon seinustalla on piian mieli ainakin yksinään, olipahan sitten kaunis tai ruma; toinen ei sitä siellä ole kiihoittamassa. Suuret asiat tapahtuvat aivan lähellä -- jos tapahtuvat. Tyttö, lämmin kaunis solukokoelma, ei tunne omia kätköjään, vaikka hänellä tunto on; aavistuksissakin tuntuu siltä kuin asia tapahtuisi kautta koko olemuksen. Hän ei ollut ensi kertaa viime yön tapaisella retkellä, mutta sittenkin on tässä aamussa olevinaan jotain erikoista, jota ei ole muulloin tuntenut. Mikä tämän kerran nyt näin juhlalliseksi tekee? Emännän käytöskö? Ei se sitä ole. On niinkuin avartuisi kaikki. Kun aavistus on keskittynyt täsmälliseksi epäilyksi, niin ei se olekaan ruma eikä suututtava. Ei tule mieleenkään verrata epäiltyä tilaansa moniin niihin tapauksiin, joita ämmät yksiin tullessaan pohtivat. Tulee mieleen mies -- ja elämä on tästä eteenpäin paisuvinaan ja kohoovinaan. Jos niin on -- jos tämä aamu sitä tietää -- niin sittenhän on myös niin -- ja niin --

* * * * *

Viikot kuluvat. Talossa ollaan selvillä siitä, ettei tämä piika enää ole täällä eteenpäin toista vuotta. Ei sitä pidettäisikään. Se juoksee nyt jo arkiöinäkin ja aamulla on aina rähinää emännän kanssa. Marraskuun ensimäisenä päivänä se muuttaa, ei tiedetä minne. Sanoo ensin ainakin menevänsä kotiinsa, syvälle korpimaihin. Lähtijän on hiukan ikävä lehmiä, häntä itseään ei kenenkään.

* * * * *

Siellä korpitöllin pakarissa hän sitten runtuviikkoöitään makailee, joskus vaisusti odotellen sitä, jonka tietää tulemattomaksi. Äiti on kysymättäkin saanut selvän tyttärensä asioista ja sanoo suoraan ilman esipuheita, ettei tähän käy jääminen. Makailkoon nyt kumminkin runtuviikon.

Ei ole siis kiirettä, nyt on levon aika. Ei ole enää epäilystäkään -- varma tosi on. Tottumattomat aivot harkitsevat, veren käynti kuiskuttaa. Veri kiertää vilkkaasti nuoressa ruumiissa; sillä on nyt kuljettavanaan uusia ja varsin mutkikkaita teitä, joita ei pääse näkemään kukaan eikä vielä arvaamaankaan muut kuin äiti. Kaksi kuukautta...

Tässä lämpöisen pakarin sopessa on kumminkin viehkeätä unelmoida, kuvitelmat ovat helppoja. Ulkonainen valaistus on himmeä, mutta minä voin mieleni mukaan loihtia valon pimeyteenkin... Mitä onkaan tapahtunut näinä yhdeksänä viikkona. Ei osaisi noista hiukan vajavaisista ulko-oloista sitä arvata. Siinä paikassa, missä silloin kerran oli juhlallinen pyöreä solusali tumineen, rihmoineen, sauvoineen, ja missä tapahtui tuo suuri ja ihmeellinen soluyhtymä, siinä on nyt kokonainen ihminen, toista sataa kertaa sen taannoisen solun suuruinen. Siinä se on monien kalvojen ja siteitten sitomana, lämmin verenkierto kohisee sen ympärillä ja siinä itsessä. Täällä ei ole mitään vajavaista, ei osaa kuvitella tähän köyhyyttä tai rikkautta, ei siveyttä eikä riettautta. Ihminen siinä vain istuu syvässä hartaudessa niinkuin rukoilisi, pää käsiä kohden kumartuneena. Ja verenkierto se käy käymistään...

Mahtavat perspektiivit aukenevat minulle tästä taakse päin ja eteen päin. Nuo neljä raajaa, jotka vieläkin ovat jokseenkin saman kokoiset ja näköiset, olivat joku viikko sitten pieniä vartalon syrjäpullistumia. Tuo sydän, joka nyt värisee tämän salaisen olennon sisällä, oli vielä äskettäin -- ja muutamia vuosimiljoonia sitten -- tuossa kurkun kohdalla kahtena perättäisenä lokerona, niinkuin se vieläkin kaloilla on. Sen kaukaisen tapauksen muistoksi, jolloin elämä alkoi pyrkiä vesistä kuivalle, horjuen molempien välillä, kuten sammakot tänä päivänä, sen muistoksi on tämäkin ihmisen alku jo tähän ikäänsä käväissyt noilla voitetuilla asteilla: sydän oli välillä kolmilokeroinenkin... Tuo sievä korva oli vielä kuukausi sitten yhtenä niistä kidusrakojen uurteista, jotka miljoonaisten ajanjaksojen takana johtivat tästä leukojen takaa nieluun. Toiset uurteet ovat hävinneet, mutta tässä on väylä selvä nieluun asti. Se ei kuljeta enää hengitysvettä; sen kautta on tuolla ulkona kerran määrä saapua haltijansa tajuun paljon kaunista ja rumaa. Kas kuinka häntäkin on jo käynyt lyhyeksi. Mutta karva ei ole vielä alullakaan.

* * * * *

Se nuori nainen, joka lepäilee töllin pakarin sopessa, ei ajattele näitä asioita. Hänen ajatuksiaan riepoittavat ulkona maailmassa vallitsevat tilapäiset seikat ja tekijät. Hän aprikoi omaa tulevaisuuttaan: piiaksi on taas päästävä, mieluimmin jonnekin kauemmaksi. Nuorekas ajatus kieltäytyy ennakolta syventymästä niihin vaivoihin, jotka voivat olla edessä: eiväthän ne vielä tule, tiesi tulevatko ollenkaan. -- Kenties -- tai jos -- Ei-ei. -- Hän käännähti äkisti vuoteellaan. -- Muuten vain on mukavampi siellä, missä ei kukaan tiedä eikä tunne...

Semmoista on nyt tuon korpitöllin katon alla näkyvissä ja näkymättömissä. Eräänä päivänä sitten sinne ajaa hevosella outo mies ja saatuaan kirstun ja tytön rattailleen palaa samaa tietä. Uuteen etäiseen palveluspaikkaan... Kuukaudet lähtevät vierimään.

* * * * *

Pienehkössä talossa, jossa uutterasti yritetään ansaita rahaa etupäässä karjanhoidolla, vallitsee kevään ihanimpina päivinä melkoinen jännitys. Talossa on seitsemän nautaa ynnä pientä karjaa ja emännän apuna ainoastaan tämä yksi viimeisillään oleva piika. Emännällä on neljä lasta, vanhin tyttö kynttilänpäivästä seitsemännellä. Sen pitäisi hoidella nuorinta puolivuotista sillaikaa kun emäntä on piian kanssa navetta-askareilla. Ja mitäpä siinä isolle tytölle erinomaista onkaan: liikuttaa tuutua, välillä kanniskella sylissään ja antaa pulloa.