Part 7

On jo paljon helpompaa, kun tämäkin asia taas on päässyt alkamaan. Vaikeinta on mennä äidin ohi sisälle, sillä se voi siinä käydä kiinnikin. Niin ei kumminkaan tapahtunut; äiti jatkoi vain suukopuaan, joka vähitellen johteli mielen tuttuun kotoiseen tilaan. Kellon viisarit pahimmin kantelivat hänen päällensä, mutta kun oli saanut syötyä ja päässyt kiinni johonkin tuttuun askareeseen, näytti kellonaikakin pian vallan luonnolliselta.

Lopullinen leppoisa kodintuntu tuli sitten, kun äidin suuttumus alkoi kohdistua toisaalle päin. Kuultuaan mistä Viljoa oli rangaistu, alkoi hän vähitellen mosia opettajaa ja rouvaa.

-- Mikä hän sitten muu luulee olevansa kuin ämmä. Kiittäköön kun pääsi siksikin, mokomakin kiertävä asistäntti.

Ei Viljo ollenkaan ajatellut sitä, mitä äiti puhui opettajasta ja rouvasta; häntä vaan ilahutti se, että äiti jätti tämän pääasian, ja ettei äiti tiennyt mitään siitä suurimmasta häpeästä, anteeksi pyynnöstä... Se hiukan pelotti, että jos opettaja vielä puhuu siitä äidille. Eikä Viljo sitäkään pelännyt itsensä, vaan opettajan ja äidin tähden, sen keskustelun tähden, joka näiden välille siitä viriäisi.

Mitä pitemmälle ilta kului sitä varmemmin Viljo kumminkin uskoi, ettei opettaja siitä enää mitään puhu.

Hän retkeili taas ulkona, kävi myllyllään, joka päivä päivältä vesien vähetessä kiersi yhä hitaammin, kävi aamullisella kukkapaikallaan, muisti "Kutinnunnun" ja koko koulupäivän kaikkinensa, taas vapain ja virkistynein mielin. Ja kun hän illalla makuulle kykertyneenä jälleen katseli kellotaulun kukkakiehkuroita, väikkyi ajatuksissa huomisaamun kouluunmeno uusine viehättävine vaiheineen.

KEMPPASEN MUKULAT

Oikeastaanhan heidän äitinsä nimi on Iita ja Pukkilaska ja lapset ovat siis Pukkilan lapsia. Mutta kun heidän suhteensa ei ole niin tarkkaa väliä, sanotaan akkaa usein myös Kemppaskaksi ja lapsia Kemppasen mukuloiksi seuraavasta melko mutkikkaasta syystä. He asuvat mökkirähjässä, jonka aikoinaan on rakentanut muuan ihmeellinen mies, joka siinä piti hiukan sekavaa elämää, kunnes meni itsekin sekaisin ja joutui täkäläiseen köyhäinhoitoon. Kolme kuntaa maan eri tahoilta riiteli hänen kotipaikkaoikeudestaan ollen kertyneen valtavan asiakirjapinkan päällimäisenä sittenkin vain välipäätös; täkäläinen kunta väsyi ja jätti miehen vaivastalolleen valmistamaan ruumisarkkuja, johon hommaan hän kuuluu olevan kätevä. Tuo mies nimitti itseään joskus humalapäissään Kemppaseksi... Kun kunta kapinan jälkeen sijoitteli leskiä ja orpoja, joutui Pukkilan Iita lapsineen Kemppasen mökkiin, joka sattui olemaan joutilaana kunnan hallinnassa. Sillä tavalla heistä tuli kemppaslaisia.

Iitalla on tykönänsä kolme lasta, Eino, Eero ja Aili. Eino on kahdentoista ja Aili viisivuotias, Eero, parooni, siitä väliltä.

Aurinko paistaa mökkiin tänä aikaisena heinäkuun aamuna, josta on virkenevä aivan tavallinen päivä emolle ja hänen pennuilleen. Aurinko on tavattoman tärkeä asia näissä oloissa. Tuon pesueen elämäntaistelu on erinomaisen asiallista laatua; siinä on vihollisen puolella kaksi kovaa tekijää, vilu ja nälkä, Iitan ja lasten puolella on talvisin kunnan köyhäinhoito, kesäisin aurinko. Aurinko on niistä verrattomasti väkevämpi. Se suorastaan herpaannuttaa koko taistelun. Ei milloinkaan talvella näe Kemppasen mökissä tuommoista huoletonta lekottelua kuin nytkin tänä aamuna. Lapsen makaavat vapaina lattialla kuin kissanpojat. Jonkinlainen loimenriekale on kai ollut olevinaan peittona, mutta sekin on potkittu yhteen mykkyrään jalkopäähän ja nukkuvien mukuloitten paljaat koivet sojottavat sinne tänne. Aili on melkein kokonaan vierinyt lattialle, pois leveän olkipatjan päältä. Pojat ovat unen päin potkineet keveämmän tieltään.

Iita itse makaa sängyssä suu auki ammollaan kärpästen pitäessä mieluista vähtäystä tuon salaperäisen hossaavan aukon reunalla.

Tavaton hyvinvointi, sopu, rauha ja tyytyväisyys kukoistavat mökissä. Vihollisen kaikki voimat ovat kuulumattomissa. Ei ole olemassakaan vilua eikä nälkää eikä mitään niiden välillisiäkään seurauksia. Tähän aikaan vuodesta ehtii aurinkokin tuntikausia katsella tuota täydellistä autuuden tilaa. Se paistelee nukkuvien lasten paljaisiin pakaroihin ja lämmittää akkunan tienoilla hyörivien kärpästen selkää ja vatsaa.

Kärpästen maailmassa sitten ensimäinen järkytys tapahtuukin: Iita herää. Hän massuttaa suutaan ja sivelee pehmeätä akannaamaansa, vilkaisee sitten vanhaan herätyskelloon ja yrittää laskeskella, paljonko oikea kello on, koska tämä on niin ja niin paljon edellä. Mutta päättyvästä autuuden tilasta on hänen mielessään vielä vahva kajo, kun hän pistäytyy pihalle ja kyykistyy nurkan varjoon. Hänen on siitä ihana katsella kapeata vesistöä, taloja ja huvilaa, joka siinä aivan lähellä törröttää, niinkuin suuri kalsea röykkiö. Hän viivyttelee hiukan...

Sisälle palatessa tulee kyllä mieleen, että kun eläisi miesvainaa, niin ei nytkään muuta tarvitsisi kuin keitellä sille aamukahvit ja sitten oikaista uudelleen sen lähdettyä työhön. Nyt hän ei sitä keitä, vaan yrittää ehtiä taloon niin paljon aikaisemmin, että joutuu emännän aamupannulle. Ja onhan hauska muutenkin mennä taloon heinään. Siellä on iloista puheen lätinää koko päivän, kun on enemmän väkeä. Siellä kuulee kaikenlaista.

-- Eino, nouse ylös -- nouse pian nyt, ettet tällä vähällä enää kastele -- että kerkiämme aamukahveelle. Noh --

Eino, jonka lapsenkasvoilla jo on äidin ilmeet: pienet silmät, voimaton nenä, raolleen pyrkivä pieni suu ja niissä laimea vakavuus -- hän nousee ja kiskoittelee, ponnahtaa sitten pystyyn ja on parissa hetkessä pistellyt ulottimensa housuihin ja takkiin. Sitten on saatava vielä Eero hereille vetämään ovet lukkuun Iitan ja Einon lähdettyä.

-- Tulkaa Ailin kanssa hakeen Jutilasta joppia sitte kun näette kuskin palanneen meijeristä.

Ne olivat ensimäiset aamuliikunnot. Porstuan ovi sulkeutui; Iita ja Eino jäivät ulkonaiseen valkeuteen, Eero sisäiseen pimeyteen, josta hän haparoi takaisin pirttiin sijallensa maata. Päivän kirkkautta outoillen poika koetti asettua suullensa ja kääntää päätään nurkkaan päin. Tilaa oli; saattoi koukistaa toisen koipensa ylös rintaa vasten ja oikaista toisen taakse päin sojolleen. Siinä uni tuli takaisin vielä tunnin ajaksi.

Tai ei se ihan oikeata untakaan ollut, vaan sellaista ajatuksetonta kultaisen aamun tajuamista. Luuli kuulevansa auringon säteilyn samaan tapaan kuin kärpästen asiallisen hyrähtelyn, tunsi pelkän olemisensa eroittamatta jäseniä... Ensimäiset maitorattaat jyrisivät jo ohi tuttua kylätietä pitkin. Ne menivät kylän perälle päin vasta noutamaan maitoa. Piakkoin ne vierivät siitä takaisin meijerille päin; ehti juuri parahiksi sillä välin unohtaa... Mutta pian ne sitten palasivat. -- Ei, se olikin Kierikkalan kuski... Nyt vasta meidän kuski meni.

Eero heräsi täydellisesti, kääntyi selälleen ja jäi siihen nautiskelemaan. Oli viehättävää tietää, että porstuan ovi oli lukossa ja ettei tänne kukaan tule. Sai olla, katsella ja pölläillä miten vain tahtoi. Edessä oli vapaa suvinen päivä, ei ollut muuta pitelijää kuin tuo Aili, joka tuossa nukkui paita kainaloihin kääriytyneenä ja pienillä kasvoilla sama pahankurinen ilme kuin valveillakin.

Pojan aistit ovat valloillaan ja tekevät hillittömiä havaintojaan onnellisessa häiriintymättömässä kotiolossa. Polvet koukussa lattiasijallaan istuen hän katselee oman ruumiinsa paikkoja. Ne ovat pieniä ja hiukan hävettäviä -- ison miehen paikat ovat hirvittävästi toisen näköisiä. -- Vakerin isäntä kiusotteli minua, kun se kerran näki minut paitasillani; lähestyi ja haparoi puukkoa tupestaan uhaten tehdä saman, minkä Pirjolan vaari sianporsaille.

Mutta nyt ovat ovet lukossa ja Eero saa rauhassa paitasillaankin mietiskellä kaikkia asioita... Hän katselee myös nukkuvan Ailin ilki alastonta ruumista.

Niinkuin tuon tarkastelun koskettamana Aili alkaa vääntelehtiä. Ja samassa Eero huomaa, että sija on kastunut.

-- Nouse pian ylös -- ääh, kun taas kastelit -- nouse pian nyt, paitas' on vielä kuiva.

Siitä täysi päiväelämä alkoi.

Kun Eero raastoi Ailin kastunutta säkkipatjaa pinon päälle kuivamaan, meni huvilan piika jo meijerille maidon hakuun ja nakkasi pojalle veikeän kysymyksen.

-- Ailin se on, vastasi Eero lauhkeasti.

-- Ei o' kun sinun, huuteli piika mennessään.

-- Minun te on, huusi Aili, joka paitasillaan ja hiukan porata jonkotellen oli tullut Eeron perässä pihalle.

Huvila oli uusi ja maalaamaton, tonttimaa järveen viettävää entistä peltoa, joka nyt oli kesantona, valkoisenaan harakankukkaa. Alue oli aitaamaton, sinne oli viehättävää ulottaa retkensä, milloin siellä tapahtui jotain semmoista, jota saattoi luontevasti patsastella läheltä katselemaan. Nyt siellä oli semmoista, oli jo kolmatta viikkoa. Siellä kaivettiin salaojia, valtavan syviä ja suoria, ja niissä oli ihana juoksennella. Ei pääkään näkynyt ylös maan pinnalle. Se vain oli hullumpaa, ettei sieltä sinne kerran joutunut päässyt ylös muualta kuin kaivajan kohdalta, missä kaivos askelittain kohosi ylös päin. Ja kaivaja, Virtasen Oskari, oli aina hiukan äreä, kun häntä siinä ahtaudessa häirittiin; joskus se heitti Ailin sieltä penkerelle niin lujaa, että Aili rupesi poraamaan ja tanttu tuli kovasti saveen... Tänään Eero muutenkin lähestyi Oskaria hiukan arkaillen; koetti jo etäältä arvata, oliko Oskari huomannut...

Ei -- ei se ollut mitään huomannut. Eero ja Aili tulivat siihen partaalle, niinkuin olivat tulleet jo monen monina päivinä tätä ennen. Oskari kaivoi kiivaasti -- se sai siitä yhdeksän markkaa metriltä -- heitteli valtavia lapiollisia ylös pientarelle eikä ollut lapsia huomaavinaan. Sen takki oli siinä nytkin, mutta se oli kovin lähellä sitä itseä.... Eväsvehkeet olivat siinä myös; laukusta pisti esiin pullon kaula, joka sekin tulppaa myöten oli täynnä hyvää tuoretta maitoa. Aili pyrki sitä pitelemään, jolloin Eero terhakkana riensi taitamatonta siitä estämään, toruen Ailia siihen tapaan, että Oskarinkin sopi kuulla, mitä hän sanoi. Mutta Oskari ei näyttänyt kuulevan; väkevä selkä vain oli sitkeässä liikkeessä kun lapiopistot nouseskelivat ylös pientarelle. Kuinkahan sittenkin oli? Ei tuntunut oikein hyvältä tämä päivä. Eero yritti kysäistä jotain Oskarilta. Tämä ei näyttänyt ensin kuulleen, mutta virkahti sitten vähän päästä äkkinäisesti:

-- Moron-moron. Etkös sinä huomenta sanonut?

-- Ei Eelo huomenta tanonu, sanoi Aili ominaisella itkuäänellään.

-- No mitä te titte tano, matki Oskari tiukalla äänellä. -- Mutta minä tanon nyt hyvätti -- ja tarttui savikokkareeseen uhaten heittää. Milloin milläkin tavalla hän karkoitteli mukuloita pois tieltänsä. Aili lähtikin vihaisesti kapuamaan ylös päin, mutta Eero viivytteli.

-- Lähde vain sinäkin parooni -- kattos nyt kun joppi menee jo Jutilaan päin niin että vaahto päässä.

Siellä tosiaan maitokuski jo palasi. Lasten oli lähdettävä saadakseen perillä kannunsa täyteen kuorittua maitoa. Ojamiehen maailma pikku jännityksineen jäi toistaiseksi tänne; mentiin taloon, jossa varmaankin viivyttiin yli päivällisen, nyt kun äiti ja Einokin olivat siellä heinässä. Kemppasen mukulat ovat tottuneet hiukan harkitsemaan; he osaavat sovittautua sinne, missä kulloinkin hyvää keitetään.

Ojamies tulkitsi tämän asian huvilan isännälle, joka oli myös tullut hänen työtänsä katselemaan:

-- Paroonikin siellä menee neitinsä kanssa Jutilaan päivälliselle -- on hyvä mennä nyt kun vanha patrunessakin on siellä heinässä.

Mutta tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun sama pari jo näkyi palaavan kannuineen. -- Nyt ei olekaan herrasväkeä pidetty hyvänä, ajatteli ojamies itsekseen aukoessaan eväitään.

Päivällispäivät olivat käsillä. Eero ja Aili olivat jo päässeet sisälle mökkiin. Ojamies katseli mökkiä suun käydessä tasaista käyntiään; hänellä oli mielet mielessään. Nieltyään viimeiset palat hän kopeloi esille paperossin, sovitti sen imukkeeseen ja jäi sitten paperossi toisessa ja tulitikut toisessa kädessä odottamaan ryökäystä, joka oli tuleva. Vasta sitten hän hiljakseen sytytti. Siinä poltellessaan hän katseli mökkiä ja ikäänkuin läpi seinän myös siellä olevaa poikaa.

Paperossin loputtua hän sytytti vielä toisen, laski sitten tarkoin jälelle jääneet, saattoi takkinsa hiukan alemmaksi ja asetteli paperossilaatikon taskuun niin, että sen kulma hyvin näkyi.

Vaikka mökissä nyt oli yhtä paljon aurinkoa kuin aamullakin, oli se kumminkin Eeron ja Ailin mielestä tällä hetkellä tyly ja ikävä. Oli ruvettava syömään -- sitä mitä oli: joppia ja kuivaa leipää. Päätään kallistaen lapset järstivät kumpikin neljännestään ja ryyppäsivät läkkilitrasta tuota valkoista nestettä, joka tänä aamuna jo oli ehtinyt olla monessa kieputuksessa: ensin lehmän nunnussa (minkä lehmän ja missä talossa, siitä ei ihminen nykyisellä tiedon-asteellaan olisi voinut saada selkoa), sitten lypsäjän kiulussa, kuskin rattailla aika tärinässä, meijerin pastöörikoneessa, separaattorissa, välillä pumpuissa ja putkissa, sitten taas uuden kuskin rattailla, sitten Kemppasen Eeron kannussa nokkospehkossa siihen asti, kunnes isäntä karkoitti Eeron ja Ailin talosta, huomattuaan omilla pojillaan paperosseja, joita piti yhdessä ruvettaman polttelemaan. Nyt tuo monivaiheinen liemi vihdoin oli tuossa lasten pöydällä himmeässä läkkiastiassa, joka vielä antoi sen maulle oman pienen lisävivahduksensa. Siitä se solahteli melkein suoraan lasten vatsaan; suussa sitä ei saanut pysymään. Mutta jos tuo sinne tänne riepoitettu neste pitikin liikaa kiirettä, niin oli leipä sitä hitaampaa laskeutumaan pienistä kurkuista. Ailille se melkein toi vedet silmiin -- elleivät ne nyt olleet niiden vesien jätteitä, jotka olivat herahtaneet esiin jo silloin kun isäntä heitä torui.

Vaisu tyydytyksen tunne kumminkin seurasi syöntiä; oli hiukan hauskempi taas olla täällä omassa kopissa, jonne ei kukaan tullut torumaan. Aili löysi vanhan tyttinsä, jonka huvilan lapset olivat hänelle luovuttaneet, kiipesi sen kanssa äidin sänkyyn ja nukahti tuota pikaa. Tämä seikka puolestaan lisäsi Eeron tyydytystä: oli tullut hänen ainoa vapautensa hetki. Hän kuunteli Ailin hengitystä, katseli hänen nuhraantuneita kasvojaan; hiipi sitten kyökin puolelle, avasi kaapin oven ja pisti taskuunsa vielä toisen leivän kappaleen. Sitten yhtä hiljaa ulos, telki oven päälle ja nopeasti akkunan alle kuuntelemaan, olisiko Aili herännyt. Hiljaista oli. Hän näki kärpästen vatsapuolet, kun ne kävelivät ruudulla, ja eroitti hiukan hyrinääkin niiden lentäessä pois. Aili nukkui varmasti. Ympärillä sihisi pouta. Kun Oskari tuolla alempana heitteli ojamultia, niin kopsahdus tuskin kuului.

Eero laskeutui ensin omaa puolta järven rantaan ja istahti sinne. Tupakan savun väkevä esimaku tuntui tajussa. Tähän kuuluivat myös multaheittojen kopsahdukset; Oskari kaivoi juuri ahkerimmillaan. Eero nousee ja on ottavinaan jotakin maasta; Oskari on tuskin nähnyt häntä. Nyt Kemppasen parooni kävellä tönöttelee huvilan saunalle päin; ojamies kaivaa melkeinpä entistä kiivaammin, katsomatta vähääkään sinne päin, missä hänen takkinsa on ja takin taskun suulla selvästi näkyvissä paperossilaatikon kulma. -- Jo tulee, jo tulee, -- Istus nyt p--le siinä vähän aikaa, ajattelee Virtasen Oskari ja heittelee ankaria pistoja. Eero istuu jo takin vieressä. Nyt -- nyt sormi hypistää, nyt on laatikko jo auki, nyt ovat ensimäiset kourassa jo.

-- Annas olla saatana, karjaisee Virtasen Oskari, hyppää ylös kaivoksestaan ja on muutamalla harppa-askeleella saanut kiinni Eeron ja tämän kourasta pois paperossit, joista osa rytäkässä särkyy. Ojankaivajan vasen koura on lujasti kiinni pojan henturaisessa käsivarressa, oikea haparoi maasta laikkiaista ja -- iskut putoilevat väistyileville pakaroille.

Tämä inhimillinen elämänkohtaus kesti lyhyen ajan ja sattui niin onnellisesti, ettei yksikään sivullinen joutunut sitä havaitsemaan; ei ollut huvilan väkeäkään ketään ulkona. Tosin Jutilan heinämaalle kuultiin jotain ääntä, mutta luultiin sen olevan lasten keskinäistä kirkinää, kun se niin pian lakkasi. Sitä paitsi siellä juuri samalla hetkellä oli huomio kiintynyt toisaalle.

Iitan vanhempi poika Eino oli kaikin puolin heikkorakenteisempi kuin nuorempi Eero, tuo pystyvatsainen tuikeasilmäinen "parooni". Eino oli kyllä mitaltaan kohtalainen, mutta hänessä oli kauttaaltaan jotakin hentoa ja huonoa, kasvoillakin oli huonosti hoidetun pikkulapsen ilme. Hän oli paljon siivompi ja taipuvaisempi kuin nuo nuoremmat ja teki kotona lauhkeasti ja nurkumatta äidillensä apua. Kun isäntämiehet emäntineen puhelivat näistä kyläpiirin ainoista autettavista, sanoivat he Eerosta: "Se poika ei tarvitse muuta kuin keppiä ja ruokaa", mutta Einosta: "Siitä ei taida tulla pitkäikäistä." Eino on kumminkin jo elänyt niin pitkälle, että hänen kotoinen jouten olonsa on ruvennut herättämään kiusallista huomiota. Kunnanmiehet, joiden velvollisuutena on tarkkailla tämänkaltaisten lasten oloja laajemmin näköaloin, ovat jo alkaneet Iitalle tiukkailla, että hänen on pantava ne poikakloppinsa työhön -- Einoa ne tietysti lähinnä tarkoittavat. Naapurien isännätkin ovat pienten antiensa vastineeksi alkaneet vaatia Einoa työhön. "Periaatteen vuoksi", niinkuin Suojasten isäntä nimenomaan on sanonut.

Eino parka on kyllä itsekin yrittänyt. Hän on jo monta kertaa saanut äänetönnä hävetä, kun isännät ovat voivotelleet hänen saamattomuuttaan raskimatta oikein suuttuakaan. Täytyisi isäntienkin yrittää tällaisilla pikkumiehilläkin töitänsä teettää, kun mahdottomat verot hankkivat viedä heidät maantielle -- sen on Eino kuullut ja ymmärtänytkin. Tänäkin aamuna siis Eino meni Iitan mukana heinään. Että saataisiin vähän särvintä... kun Eero ja Aili ovat vielä taitamattomia ja isä kuoli.

Aamuruokavälin Eino työskentelikin moitteettomasti yhtenä perien vetäjänä seipäälle panijain jäljessä. Väsytti kylläkin, ja hiukan kuvotutti, mutta olihan tiedossa hyvä ateria, kenties perunakeittoa ja siinä tukevia sianlihan palasia. Voita kumminkin ja parempaa maitoa. Ja niin siinä sitten kävikin, että Eino parka söi -- ei paljoa, sen sanoivat kaikki, mutta kumminkin niin, ettei enää ehtooruokavälillä työstä tullut mitään. Kyllä hän yritti, mutta lopulta täytyi oikaista kärvään juureen kiemurtelemaan. Se tapahtui juuri samoilla hetkillä kuin Eero kiljui Oskarin käsissä näpistelynsä tähden.

Iita, jota itseäänkin syytellään hiukan laiskaksi vetkaleeksi, heitti haravansa ja meni poikaa katsomaan. Hän hankki häiritä koko heinäväen, mutta isäntä huomautti heti, että poika on syönyt liiaksi -- kun vähän aikaa huokaa, niin kyllä sitten jaksaa -- eikä itse keskeyttänyt työntekoaan ollenkaan. Einoa kumminkin hienokseen poltteli aina vain. Iita sanoi lopulta varmasti, niinkuin äidin sopi, ettei lasta kiusata, vaikkei ikänä heiniä tulisi yhtä peippaa, ja käski Einon mennä kotiin. Poika lähtikin hiljalleen hoippuroimaan ja asian johdosta virinnyt jälkikeskustelu jatkui. Iita hoiteli sitä omasta puolestaan yksin, sillä hänen kuulonsa ei näin työn touhussa ollut oikein tarkka. Hän ei kuullut, mitä isäntä hienokseen pakinoi, samalla huomattavasti kiristäen omaa työtehoaan. -- Se on semmoista, kun ei niitä panna pienestä työhön -- kyllä minun ainakin on tarvinnut heilua siitä ruveten, kun-ma kynnyksen yli pääsin -- en minä ole leipääni ilman hikeä saanut koskaan. Mutta kun ne isoon klootiin tuolla lailla horjuttelevat, niin sitten ne ei jaksa edes syödä, saatikka työtä tehdä -- Jos niillä on ruokaa vähän ja huonoa, niin ne kitisevät, jos niillä on paljon ja hyvää, niin ne kitisevät myös -- ollaan yhteiskunnan elätettävänä -- kyllä verokuiteissa tuntuu...

Iita kuuli jotain syömisestä ja alkoi puolestaan hän, että: -- Niin kyllä se totta on, isäntä kulta, että parempi olis' rikkaan ruoka jäämään kuin köyhän vatta repeemään -- eikä se sitä keittoa nyt niin kovin paljon syönytkään --

-- Ei syönyt, tokaisi siihen toinen ämmä. Keskusteluun pyrki väkisinkin hieno vivahdus tuota luokkahenkeä...

Tällöin oli Eino jo päässyt mökille ja ihmetteli hiukan sitä, että ovet olivat auki ja lapset siis molemmat sisällä, keskellä päivää. Eero istui mykkänä ja alakuloisena kyökissä, niinkuin olisi jotain ikävöinyt; Aili kuului yhä nukkuvan. Olipa tämä ikävä lauantai. Jää särpimetkin taas vähempään, kun täytyi toisen kesken aikojaan pois tulla. Jos minä yrittäisin huomenna laivalla mennä mummun tykö -- mutta mistä-mä saan sen rahan...

Ennenkuin Eino vielä oli ehtinyt lattiasijalleen oikaista, oli Eero jo livahtanut ulos jättäen Ailin heräämisen hänen huollettavakseen. Mikähän sen oli, kun se niin totinen oli ja täällä istuskeli. Olikoos huvilan rouva sitä taas torunut.

Kun Aili sitten nyreänä heräsi ja kyseli: "Mittä Eelo on?" saatteli Eino sen rantapenkerelle arvaten Eeron siellä jossakin olevan. Siellä se olikin, mutta varsin kaukana ylhäällä joella päin joittenkin toisten poikain kanssa. Eino koetti tuskastunein äänin huutaa sille, että olisi tullut tyttöä ottamaan, mutta ei poika ollut kuulevinaan. Hän nosti vihdoin Ailin aidan yli, käski mennä tuonne noin Eeron tykö päin ja palasi sitten niin nopeasti kuin jaksoi takaisin sisälle makuulle. Aili meni paapersi poikia kohden, lankesi ja itki kiukkuisesti, jolloin Eeron oli lähdettävä sitä vastaan. Varsinkin kun huvilan isäntä myös oli uhkaavan näköisenä ilmestynyt näköpiiriin.

Pitkällään ollessa vaimenivat Einon vaivat vähitellen. Hän pääsi unen alkuun ja nukkui koko iltapuolen ja siitä edelleen yöunta. Silloin tällöin hiukan havahtuen hän kumminkin sai hämärän aavistuksen lauantai-illan pikku tapauksista. Työstä päästyä äiti käväisi kotona ja lähti sitten takaisin Eeron ja Ailin kanssa saunaan -- hän, Eino, ei jaksanut mennä. Sitten ne taas palasivat sieltä ja Eeron ja äidin välillä oli solkkinaa, kun Eero tahtoi vielä mennä ongelle. Se menikin vain. Sitten hän taas paljon myöhemmin ja pimeässä kuuli, kuinka Eero kolusi kyökissä ja äiti torui sitä sängystään peiton alta. Se söi siellä sen maitoleipien lopun, mitä ehtoollisesta oli jäänyt, eikä aamulla taas ollut mitään. Eino ei ollut nähnytkään koko maitoleipiä. Sitten kaikki vaikeni. Oli lopullisesti mennyt kemppaslaisiltakin, Iitalta ja mukuloilta, tämäkin päivä.

-- Olipa huominen sunnuntai -- hoh-hoi.

* * * * *

Ja suvinen sunnuntai on Kemppasellakin jyrkästi toisenlainen kuin arkipäivät. Kenties se juuri noissa oloissa parhaiten saavuttaakin tarkoituksensa.

Iita nousee, keittää kahvia ja jaarittelee siinä heräilevien lastensa kanssa. Eino ja Aili heräävät ensin. Eino on parantunut; hiukan heikolta tuntuu, mutta vaiva on poissa. Erinomaisen leppoisasti hän juttelee äitinsä kanssa, joka puolestaan silloin tällöin sanoo häntä lapsikullaksi. "Ei ole laivarahaa, lapsikulta; milläs sinne menet?" -- kun Eino on puhunut mummun tykö menostaan. Eino on kumminkin sitä mieltä, että kai sen jostakin saa... Aili pyrkii halailemaan äitiänsä, lapsiraiska, näin sunnuntaiaamuna. "No onko se vauva nyt niin hyvänäpidon kipee", pakisee äiti, ruma ja rypistynyt akka.

Eero vekkuli nukkuu vain. "Juoksi siellä taas Jutilan poikien kanssa myöhäiseen -- missä asti mahtoivat käydäkään -- kello kävi kymmenettä, kun tuli. -- Jopa herää -- ääh -- nouse ylös, että-mä saan siivota."

Eero herää ja huomattuaan ympärillään sunnuntain nauttii siitä, ettei Oskari tänään ole ojaa kaivamassa. Sen tietää katsomattakin, mutta kumminkin hän menee akkunan ääreen. -- Ei ole, multajonot lepäävät siellä sunnuntaivalaistuksessa.

Eino auttaa Ailia pukemisessa, tutusti toruskellen ja välillä hymyillen vaisua hymyä. Kaikki saavat kahvia. On sunnuntai, pyhäaamu. Hetket luontuvat niin mukavasti siihen, että Iita pääsee veisaamaan tavanmukaista sunnuntaiaamun virttänsä. Hän ei lyö sitä koskaan laimin; se on niinkuin jonkinlainen sunnuntaionnen aamutaika... Värsy alkaa, jatkuu ja päättyy, toinen alkaa, hiljaisena jonottavana sävelenä, joka kumminkin kuuluu ulos kedolle. Lapset ovat menneet sinne. Äidin veisuu vaikuttaa heidän mielialaansa, niin että he liikkuvat ja oleilevat siivommin. Siellä näkyy myös huvilan isäntä lapsineen olevan niitten pakeilla. Se on aina pieni tapaus ja sen vuoksi Iitakin kiiruhtaa värsyänsä loppuun ehtiäkseen sen puheille.