Part 4

Tuon mitättömän tyttölapsen olo alkoi yhä enemmän painostaa koko taloa. Hänestähän olisi voitu päästä millä hetkellä tahansa, mutta häntä ei vain lähetetty pois, ei tänään eikä huomenna. Oli niinkuin jokin tiedoton vietti olisi johtanut meitä jatkamaan tuota kiusallista tilaa, niinkuin Selman tielle lähettäminen olisi merkinnyt jonkinlaista peräänantoa. Joka askeleella hänet otettiin kiinni hänen perusvioistaan, vuorotellen, aamusta iltaan. Hän mutisi, ei osannut mitään, ei tehnyt niinkuin käskettiin ja kielsi itsepintaisesti kaikki vikansa. Hänen tallukkaansa tekivät epätoivoisia ponnistuksia askarten jouduttamiseksi, mutta samalla hän laski tyhjän pannun kuumalle hellalle tehden isohkon vahingon ja saaden emäntänsä harmista itkemään. Itsekin hän itki. Hänessä ei enää ollut muita piirteitä kuin vastenmielisiä. Ainakin kerran tunnissa hän juoksahti ulkohuoneeseen. Joku oli kuullut hänen siellä äänekkäästi laulelevan.

Minussa itsessäni oli pahin halu pitkittää tätä surkeutta. Pidin yhä esitelmiäni siitä, kuinka opetuksen pitää olla järjestelmällistä ja yksityiskohtiin menevää. Ennen kaikkea pitää välttää turhaa suukopua, antaa vain käskyt selvinä ja täsmällisinä. -- Minä en pidä itseäni erikoisen lahjattomana -- näin puhelin -- mutta olen kuitenkin kerran omassa lapsuudessani saanut syvästi kärsiä opastuksen puutteesta. Kun minut metsämökistä vietiin etäiseen kansakouluun, jouduin asumaan opettajattaren luokse. Hän oli tarmokas ja tiuskea nainen, minä erikoisen arka ja ujo lapsi. Minun käskettiin aamuisin peseytyä kyökissä. Jo tuo sanamuoto oli minulle puolittain arvoitus ja sen toteuttaminen sula mahdottomuus. Missä-mä siellä pesin? Silloin aniharvoin kun kotona pestiin saunan ulkopuolella, tapahtui se siten, että äiti toi kiululla vettä, komensi minut siihen viereen ja toimitti itse pesun melko kovakouraisesti. Täällä ei ollut kiulua... Toinen poika, joka myös asui koululla, sai pestä kamarissa, mutta minulle ei neuvottu mitään. Onnettomana seisoin kyökissä, kunnes kello soi ja pelasti minut tunnille. Lopulta minua tietysti alettiin ahdistaa, sitten pilkata ja vihdoin uhkailla. Minä itkin, mutta en tiennyt mitä tehdä. Miksei opettaja ensimäisenä aamuna tullut kyökkiin, ottanut vatia naulasta, kaatanut siihen vettä, nostanut saippuaa ja pyyhettä esiin, näyttänyt kuinka pestään, kuivataan ja sen jälkeen vedet pois kaadetaan. Vakuutan, ettei sitä olisi tarvinnut kahdesti tehdä. Samaa opastuksen pintapuolisuutta olen kärsinyt vielä yliopistossa... Kun ihmiselle opetetaan uppo-outoa asiaa, ei saa edellyttää muuta kuin hyvää halua ja hyviä lahjoja. Niihin edellytyksiin suostun kaikissa suhteissa mielihyvin...

-- Ei sitten maailmassa mitään aikaan saataisi, jos jokaista aina pitäisi nenästä vetää.

-- En tiedä, mutta kyllä minä olen paljon kärsinyt siitä, ettei ole vedetty. Lienenkö sitten niin nolo luonnostani.

Vihdoin tuli lopullisesti päätetyksi, että Selma huomenna lähtee. Tämän päätöksen kuulin hiukan liian myöhään. Olisi ehkä jäänyt muuan ruma kohtaus meiltä näyttelemättä.

-- No mikä nyt taas on? kysyin minä tullessani kyökkiin.

-- Kun ei tunnusta ottaneensa sitä kymmentäpenniä, ei vaikka taittaisi -- vaikka minä olen omin silmin sen sinun pussissasi nähnyt -- ja sitä paitsi sen markan, jonka sinä otit tuosta noin, maton syrjän alta. Kiellätkös senkin?

-- Ei suinkaan Selma semmoisia kiellä, sanoin minä teeskennellen hyväntahtoista oikeamielistä kasvattajaa. Ethän sinä kiellä? Vastaa.

Vastaus oli lusikkain kalistelua ja itkua. Antauduin toden teolla painiskeluun tuon lapsen kieron luonteen kanssa. Sanoin lujemmalla äänellä:

-- Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.

Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiersi kaulaansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen nyt oli vastattava yhdellä sanalla, joko: _olen_ tai: _en_. Minä huusin yhä uhkaavammin:

-- _Olen_ tai _en_ -- kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen.

Hän mutisi jo jotain, josta olin kuulevinani tunnustuksen tapaista. "Kun-ma sen jo monta kertaa olen sanonut..."

-- Vai olet sanonut, kuului takaamme lukuisten läsnäolijain huomautus.

-- Yksi sana -- olen tai en, ärjyin minä.

Hänen oli tietysti aivan mahdotonta vastata pelkällä yhdellä sanalla. Luulen, että häneltä olisi saanut kaulan katkaista, ennenkuin se olisi tapahtunut. Korkein saavutus oli:

-- No olen minä sitten.

Siihen minä jätin tuon typerän yrityksen. Jatkoin sitten vielä tuommoista mahtipontista vanhanherran puhetta:

-- Kyllä sinulla, lapsi parka, kamala luonto on. Ennen kuin sinä olet kahdenkymmenen vuotias, perii sinut linna tai lasaretti, muista minun sanoneen. Sinulla olisi nyt vielä aikaa koettaa päästä irti kirouksestasi, niin kauan kuin olet lapsi, mutta tuolla tavalla se ei käy.

Yleensä on minulla tuosta kohtauksesta nyt jälkeenpäin sellainen muisto, kuin olisin kiusannut jotain pienempää eläintä, joka on joutunut ahtaaseen loukkoon. Minun pitäisi se sinne tappaa, mutta en oikein saa. Näen sen siellä kiemurtelevan, näen pienten nisien paljastuvan hennossa vatsanahkassa, mutta en saa siitä henkeä kunnollisesti...

Sen päivän sai Selma oleskella melkein niinkuin hän tahtoi; hänelle ei puhuttu juuri hyvää eikä pahaa. Hän hääri häärimistään -- ja juoksi ulkohuoneessa. Iltapuolella hän puita noutaessaan näkyi ottaneen lautakelkkansa esiin. Minä, joka tuon löylytyksen jälkeen olin jättänyt hänet niinkuin lääkäri toivottoman potilaan, näin kelkan, ja pieni haikeuden leyhkä käväisi mielessäni.

* * * * *

Seuraavana aamuna kun noustiin oli tee valmiina niinkuin ennenkin. Myös olivat Selman tavarat valmiina. Juotiin teetä, oleiltiin rauhallisesti ja vähin puhein. Syötiin sitten aamiaista, jonka jälkeen viimeinen näytös pääsi alkamaan.

-- Niin niin, kyllä minä sen tavarat aion katsoa. Saa itse purkaa kaikkien nähden.

Harkitsin parhaaksi, että toimitan itse tarkastuksen. Tulin kyökkiin niinkuin tulee se, jolla on talossa valta sitoa ja päästää. Puhuin Selmalle tyynesti ja asiallisesti, että kun hän nyt kerran oli joutunut kiinni pikku näpistelystä, niin oli hänen itsensäkin vuoksi parempi, että hänen tavaransa tarkastettiin. Ettei häntä sitten syytettäisi, jos talosta jotain olisi poissa. Nostetaan tähän pöydälle kaikki ja katsotaan. Mitäs semmoista itket, kai sen ymmärrät, ettei sinulta mitään omaasi oteta.

Tavarat olivat semmoisessa suuressa pahvikotelossa, joissa tupakkatehtaat nykyään lähettävät savukkeitaan. Aloin lapata sieltä esiin vaatekappaleita hellävaroin ja hyväntahtoisin ilmein. Ne olivat maailmalta saatuja, käytettyjä ja vähäpätöisiä, mutta varsin siistejä. Niitten piteleminen ei sinänsä ollut vastenmielistä, oli kuin olisi hellästi hipaissut mierolaiskohtalon hentoa runollisuutta. Lapseni katselivat sanattomina siinä vieressä, ja minä ehdin ajatella ikäänkuin pienen rukouksen, ettei heidän pikku aartehistojaan vain koskaan vieras käsi näin joutuisi kääntelemään.

Muidenkin läsnäolijain tunnelma oli varmaan hellänlainen. Sillä kun kuluneen pienen silkkiliinan sisältä -- jota Selma joskus oli pitänyt kaulassaan -- tuli esiin meidän pienimmän lapsen sukat, niin oli katselijain äänessä lauhkeata, säälinsekaista ihmettelyä. "Mitä sinä, lapsi parka, näillä olet aikonut tehdä? Olisitko sinä vienyt ne sille sisaresi lapselle? Kyllä sinä nämä olisit kovin saanut, kun olisit pyytänyt, ja saat nytkin. Ota, ota, hyvä ihminen."

Vielä saimme kuulla tuota kummallista puhelua, jonka jonottavaa, katkonaista nuottia niin usein olimme ihmetelleet. Hän ei ollut noita sukkia ottanut, ne olivat jollakin tavoin sinne liinan sisään joutuneet. -- Voi voi...

Vihdoin tuli esiin ruskea paperikäärö, jonka havaittiin sisältävän neljä silliä. Samanlainen säälin sekainen huudahdus seurasi tätäkin löytöä. "Kyllä minä sinulle, lapsikulta, olisin evästä laittanut, ei sinun niitä olisi tarvinnut salaa ottaa." Sillit oli Selma puolestaan -- taas tuota samaa joninaa -- saanut edellisestä paikasta lähtiessään eikä ollut muistanut ottaa niitä pois. "Älä ole noin lapsellinen. Kuinka neljä silliä voisi kuukauden ajan paperikäärössä pysyä noin tuoreina?" Minä puolestani tutkin niiden käärepaperia ja havaitsin, että se _ei_ ollut samaa kuin se, jossa meille vastikään oli noita arvon kaloja tuotu. Pudistelin kriitillisesti päätäni: en pitänyt tätä kohtaa täysin varmana.

Niin oli kumminkin sitten se kohta ohi. Mutta minulla oli vielä omat kohtani varattuina. Käväisin poissa ja palasin takaisin kädessäni sata markkaa, jotka annoin tytölle -- tai laskin pöydälle, kun hän yhä itkuissaan viivyskeli pesupöydän vaiheilla. "Sinä saat nyt tämän sata markkaa, vaikka sinä olet varastellut markkoja ja kymmenpennisiä ja tehnyt aikanasi enemmän vahinkoa kuin työlläsi olet ansainnut. Mutta sinä saat nähdä, ettei sinun raukan kustannuksella kukaan hyötyä tahdo."

Sitten minä menin taas pois ja palasin takaisin mukanani kuitti, johon hänen piti kirjoittaa nimensä. "Se on sitä varten, ettet sinä saa sanoa, ettet ole meiltä mitään saanut." Ja hän kirjoittikin vakavasti ja estelemättä. Sitten siinä vieläkin puhuttiin joukolla viisauksia ja minä menin taas pois ja palasin mukanani todistus, jossa sanottiin, että Selma Kujala oli tuon sata markkaa minulta saanut, "kahtena viidenkymmenen markan kappaleena, mikä täten epäilysten välttämiseksi todistetaan". Nimi ja arvo. Kaikki kirjoitettuna sillä samalla koneella, jolla hän kerran pyysi minua sisarensa osoitetta kirjoittamaan. -- Oi Herra, kuinka syvälle sallit sinä typeryyden ja narrimaisuuden pirun ihmistäsi painaa.

Näytäntö oli täten lopussa ja me pysyttelimme paremmin niinkuin sivulla päin varsinaisen lähdön hetkellä. Kyökin ovelta hän huusi hyvästit.

Siellä se sitten meni tyttönen Selma Kujala pipolakkeineen, kelkkoineen, tumppuineen, myttyineen, niinkuin lasten kuvakirjasta leikattu kultainen lyllerö. Emme me sitä menoa niin erikoisesti katselleet, mutta satuimme kumminkin itse kukin näkemään, kuinka hän hiljakseen eteni, sulia paikkoja vältellen, tuonne päin, tultuaan täsmälleen saman näköisenä kuukausi sitten tuolta päin. Kun lähtötunnelma oli meidän mielistämme haihtunut, tuntui siltä kuin olisi talon ilma jollakin tavoin puhdistunut, jokin nuhrainen nietos loppuun sulanut. Ja me elvyimme lopullisesti, kun parin päivän päästä joku ämmä tiesi Selman kirkolla mennessään puhelleen, "ettei hän viitsinyt siellä olla, kun ei annettu vaatettakaan muuta kuin pahanpäiväinen esiliinan rippunen, vaikka jo kuukauden työssä olin." Olimme sittenkin voittaneet tuon häijyn mustahiuksisen mutisijan.

LUMITUISKU

Kuuden vuoden ikäinen ihmistyttö, joka nyt sattumalta istuu yksin pesässään, isänsä pirtissä, tuntee tällä Jumalan ilmalla olevansa jonkun häntä itseänsä verrattomasti väkevämmän asian keskellä, lopulta sen puristuksessa. Hän istuu siinä kuin koulussa saamassa mestarilta oppia koko elämänsä iäksi.

Luonto on valinnut soveliaan hetken näyttäytyäkseen auliille oppilapselle semmoisena kuin on -- suuri taivaan kokoinen, hiukan vähämielinen ja kuuro olento, joka ei osaa puhua, vaan jylisee ja huohottaa, ryskää ja raivoaa, on välillä vaiti ja joskus hymyilee. Silmä ei sitä näe katsoen, mutta mieli näkee sen katsomatta, kaikkialla pään päällä ja takana. Vaikka se ei puhu, on sillä omat mielihauteensa niinkuin kuuromykällä, ne tulevat ilmi arvaamattomina tekoina. Ei tiedä, mistä ja koska se on suuttunut ja hirmustunut, mutta siltä tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha, eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa -- saman virsikirjan, josta luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin viemään kirkon hautaan...

Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa, kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään, mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä. Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein loppuun asti herätä.

Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla, siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.

Ja lapsi ikäänkuin tulee tajuihinsa jostakin pitkästä mielen häireestä. Yksinhän hän on aina ollutkin, isä ja Ainu ovat olleet jotain unta, joka nyt herättyä kauhistaa. Ainu on hänen sisarpuolensa, niin hän on usein kuullut sanottavan ymmärtämättä mitä se on. Nyt hän sen ymmärtää, se on tätä tämmöistä... Ainua ei ole myrsky vienyt, se liikkui aamulla täällä pirtissä ja lähti sitten. Se lähti pakoon tätä ilmaa ja pääsi jonnekin, jossa nyt on, ehkäpä kesässä jossain... Mutta isän oli myrsky silloin jo vienyt ja minut se salpaa tänne --. Ainu tiesi sen kaiken ja lähti, tuota tietä...

Samassa myrsky nostattaa kaikkein korkeimman ryöppynsä juuri tien kohdalle, niinkuin olisi lapsen ajatusta seurannut ja raivokkaasti myöntäisi, että niin on asia, luulitko toisin olleen? Lapsen silmät seuraavat tapausta rävähtämättä, pilvi liikkuu pirtille päin ja kiertyy navetan edessä äkäiseksi kiemuraksi. Se näyttää katoavan kinoshirviön suuhun, jonka lapsi nyt vasta huomaa. Äsken siinä oli vain lunta, nyt siinä on pedon kita. Se pääsi siihen vaanimaan sillaikaa kun hän ajatteli ajatuksiaan, se on kuin suuren kalan pää avoimine suineen, jonka pohjaa ei näy, vain varjoisa leveä rako. Lapsi katsoo katsomistaan. Ei ole enää kysymys isästä eikä Ainusta -- ne kuuluivat johonkin hyvin etäiseen, tyveneen säähän -- vaan siitä, kuinka kauan hän voi istua tässä penkillä ja katsoa tiukasti tuonne. Taakseen pirttiin ei uskalla katsoa -- sitä juuri odottaa tuo levenevä lumikita, joka on vieläkin pahempi kuin myrsky, koska se niin vihaisesti nielaisi sen kaikkein suurimman lumipyörteen. Se on nyt ainoa paha, myrskykin ikäänkuin asettuu lapsen puolelle yrittäen yhä uusilla tupruilla peittää hirviötä. Kun ei vain alkaisi hämärtää. Lapsi tajuaa, että niin tulee käymään, että tähän tuijotukseen liittyy vielä isän odottaminen, jonka tietää toivottomaksi.

Tämä ennakkoaavistus tuo lapsen kasvoille kuivan itkun väänteet. Hän kuulee siihen, kuinka kissa, jonka hän on vallan unohtanut, nousee makuultaan uunin otsikolta, hyppää alas ja alkaa kohta maukua ulos päästäkseen. Mutta taas kiertyy suuri ryöppy kitaan eikä lapsi uskalla hievahtaakaan, hän luulee juuri huomanneensa ensimäisen iltahämyn väivähdyksen -- ja eikö lumikita jo tullut lähemmäksi sillaikaa, kun hän kuunteli kissan liikkeitä? Mieli taistelee kauhun kanssa ja silmä tähtää yhä kiinteämmin navetan edessä kasvavaan kinoskuvioon, jonka teräväharjainen pyrstö jo ulottuu kauas vainiolle. Silmä rävähtää harvoin ja silloin aina hämy käyttää tilaisuutta vahvetakseen.

Ja hämylle on antauduttava. Se on niin mahtava, ettei kaukaisinkaan mielen kolkka kuvittele siltä pelastuvansa, kun se laskeutuu suurena ja sumentavana, siirtäen hyvin nopeasti entisyyteen aivan äskeisetkin asiat. Eikä hämy sittenkään olekaan vihainen ja tiukka niinkuin oli lumituisku, se tulee tulemistaan lempeänä ja pehmoisena, ja ennenkuin lapsi huomaakaan kuiskuttelee se jo silmien uupuneelle katseelle mielen parhaita muistoja. Näinä hetkinä juuri äitivainaa hääri navetassa ja lapsi oli yksin turvallisesti pirtissä maitoa odottaen. Yhdessä kissan kanssa, joka nukkui muurin otsikolla.

Kissa naukaisee nytkin ja lapsi vavahtaa, entisyyden kuvitelma oli tullut liian lähelle. Ei hän sittenkään uskalla mennä sitä päästämään. Aikansa nau'uttuaan se herkeää laimeana lattialle istumaan ja jää vähitellen lapsen jännityksen ulkopuolelle, säilyen vain heikkona tietoisuutena sillaikaa kun silmä taas hakee turvaa hämystä, tästä tämän illan hämystä. Se yhä varttuu ja niin siinä lopultakin käy, että lapsen jännittynyt tuijotus hänen itsensä huomaamatta väsähtää ja lientyy. Lumipedon piirteet ovat himmenneet, sen peloittava olemus on haihtunut, se on kuin työstä päässyt päiväläinen, raukea ja tahtomaton.

Juuri hiukkasen on hämyssä vielä jännitystä, kun se aavistuttelee omia asioitaan, joita lapsen ei tarvitse muuta kuin sen tuudittavasta hyminästä kuunnella, ei ajatella eikä pelätä ollenkaan. Kissa on hypännyt viereen penkille istumaan ja on tällöin jo oivallinen toveri, tuttu, lämmin ja kotoinen.

* * * * *

Hämyä kuunnellen tyttölapsi viipyy paikoillaan. Hän näkee Ainun haamun tulevan pihassa, mutta se ei häntä erikoisemmin havahduta, vaikka tuntuukin viehättävän. Kissa kiiruhtaa ovelle Ainun tullessa. Jo näkyy pihassa toinenkin haamu: isä palaa työstä, otetaan tuli lamppuun ja alkaa se oikea ilta, johon isäkin kuuluu. Isä sanoo, että siellä on lumi muuttumassa vedeksi, mutta kyllähän onkin ollut aika pirstinkiä tämän päivän. Isä puhelee lapsilleen ilmoistakin, kun ei ole parempiakaan puhekumppaneita.

Kuusivuotiaskin käväisee vielä pihalla, kun jo on pilkkopimeä. Hän antaa päivällisten kauhujen lähestyä tajuntaansa viehättävinä jälkimaininkeina; on sitä suloisempi sitten juosta pirttiin ja siellä kerätä kengistään nuoskeata lunta pieniksi palleroiksi, leikkilumipalloiksi.

Seuraavana aamuna paistaa aurinko, ja lumi on aamuyöstä hiukan kahertunut. Navetan eteen tullutta hirviön kitaa voi nyt uutena päivänä ja aivan uudessa olossa mennä vierestä katsomaan. Voi hakea sisältä jonkun lelunkin, sovittaa sen sinne mukavaan rakoon lumikatoksen alle ja sitten juosta pirtin ikkunasta katsomaan, kuinka se on siellä... Luonto ei näyttäydy tänään erikseen. Se on taas samaa kuin elämä.

LAPSEN SURU

Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.

Eilisilta -- se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne, missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa, silmuineen, lintuineen, lämpöineen... Veren kulku vahvenee, muutamalla sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.

Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä... Silmät painuvat lopulta harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.

Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin jokin soma hepene.

Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.

Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa. Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan, kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat? Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti, tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia. Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin...

Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile, vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana, ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa katsella hopeakuvaa.