Part 3

-- Minä luulen, ettei niistä mukuloista yksikään osaa kirjojansa niin hyvin kuin meidän tytär.

Mutta Tellervon elämä oli määrätty pieneksi leppeäksi murhenäytelmäksi, ja sen viimeinen näytös tapahtui sitten juuri samana kevännä. Koulujen päätyttyä oli määrä pitää kirkolla suuret kansakoululasten juhlat ja sinne oli tuleva kaikkenansa noin kuusisataa mukulaa. Opettaja puhui siitä poiketessaan kerran keväällä huviksensa Tellervoakin katsomaan ja rupesi, onneton, vielä esittelemään, että Tellervokin tulisi mukaan. Tilta kyllä sanoi tuikeasti, että vasta hän sieltä pääsi niitten iileskottien kynsistä, mutta opettaja vain toimitti, että kyllä hän pitää silmällä, ettei mitään tepposia tapahdu.

Näin oli kipinä heitetty ja pitkällinen kytevä tuli sytytetty. Ei ollut tästä alkaen sitä päivää, ettei Tellervoa olisi tiuskattu pitämään suutansa kiinni, kun hän höpötti sitä kirkolle menoaan. Jonkun kerran hän ehti jo saada tukkaansakin. Hänelle yritettiin uskotella, ettei koko juhlasta tulekaan mitään, mutta Tellervo puolestaan onki tietoonsa millä hetkellä lähtö koululta laivarantaan oli tapahtuva. Hetken lähestyessä kävivät kohtaukset yhä kiivaammiksi ja kaikki Tiltan asiallisetkin vastaväitteet kumottiin erittäin nasevasti. Ei auttanut muu kuin tavallista tiukemmin tiuskata "suu kiinni", jolloin puhe lakkasi mutta poru alkoi.

Niinpä siis sillä hetkellä, jolloin lapsijono menee asumuksen ohi laivalle päin, Tellervo seisoo nurkassa niiskuttaen. Tilta on pihalla ja opettaja huutaa:

-- No missä Tellervo on? Laittakaa nyt pian se kuntoon, kyllä se vielä ehtii.

Silloin Tilta epätoivoissaan palaa pirttiin ja tiuskaa:

-- No tule tänne nyt, minä suin tukkasi.

Siitä alkoi nopea varustelu, josta ei puuttunut vastuksia, mutta joka kumminkin edistyi niin, että puolen tunnin päästä oli matkavalmiina "vallan kovasti nätti" tyttölapsen kuvatus: jalassa insinöörin Lindan ruskeat kengät, kaulassa hänen "kroosinsa" ja päässä joku vanha olkihattu. Näillä koristeilla piti peitettämän muun vaateparren suurta puutteellisuutta. Tiltakin jo naurahti, kun hän sai tämän teoksen valmiiksi.

Asumuksessa ei oltu vielä syöty suurusta, mutta sitä ei nyt ehditty auttaa. Tellervo meni jo, että viita vilisi, eväänään kuiva leivänkannikka ja lihanpalanen.

Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta luoteessa näkyi muutamia jylhiä pilventönkkiä. Juokseva Tellervo tajusi, että niissä voi piillä ukkosen uhka -- mökissä tarkkailtiin herkästi sellaisia enteitä -- mutta kun suurin osa taivaasta, koko se puoli, jonne tie vei, oli täynnä aamun autuutta ja suvijuhlan tuntua, ei Tellervo ehtinyt aprikoida tuota taakse jäävää kolkkoa kohtaa. Tie kulki somasti mutkitellen kukkivien tuomiryteikköjen välitse. Joka käänteessä Tellervo luuli tavoittavansa lapsijonon, joka tuntui vievän mennessään hänen parasta onneaan. Mutta tyhjä oli aina eteen aukeneva tien taival, hiukan salaperäinen, niinkuin olisi tuo onnellinen joukko juuri ihan äsken siitä mäen taakse solahtanut. Aurinko vain vahvisti kuumuuttaan, hehkuvat kasvot tuntuivat erikseen hyppivän juoksun tahdissa, "kroosi" ja hattu pyrkivät irtaantumaan. Ja niin kävi eräässä tien kohdassa, jossa toisella puolella käsipuun takana oli syvä rytöinen horha, että Tellervo-paran hattu putosi sinne. Siellä se lepäsi kauniisti rytöjen latvoilla, juuri kun Tellervon piti rientää tuon käänteen taakse, jossa hän ihan varmaan olisi saanut toiset ainakin näkyviinsä. Oli jo suuri vaiva päästä jyrkännettä alas horhan laitaan ja siellä osoittautui aivan mahdottomaksi päästä suuren kaatuneen kuusen sekaan, jonne monivenkkurainen tuomi vielä oli sekaantunut. Syvällä rotkon pohjalla lirisi apuun kykenemätön vesi ja kiitävä aika vei toisia yhä kauemmaksi.

Laiva huusi. Tellervo tajusi, mitä se merkitsi: hän oli auttamattomasti myöhästynyt. Kiihtynyt tahto heitti otteensa olkihatusta ja leimahti toisaalle. Lapsi kiipee joka jäsen vapisten takaisin maantielle, juoksemaan, juoksemaan...

Tien käänteet eivät enää puhuneet toisista mitään, mutta Tellervo vain paransi juoksuaan, kunnes syöksyi tyhjälle laiturille, jolta laiva täynnä jännittynyttä iloa oli äsken lähtenyt. Kaukaa siinti kirkon tornin nirkko, ja huohottava Tellervo käsitti, että sitä kohden hänen oli yritettävä. Vinhasti käyden, välillä aina juoksahtaenkin, milloin suurta valtatietä, milloin ihmeellisille oikoteille eksyen Tellervo eteni suuntaansa aamutuntien rauetessa leveäksi keskipäiväksi. Jostain raosta aina tulivat näkyviin luoteen karttuneet pilvitönkät, mutta tänne näihin maihin ne eivät ulottuneet. Ne olivat vain kuin jokin paha silmä, joka sieltä hyvin kauas jääneistä kotioloista pyrki tätä hänen menoaan näkemään. Mutta kirkon tornin värit ja piirteet kävivät yhä selvemmiksi, maat suurenmoisemmiksi...

Kirkonmenon päättyessä, kun lasten ja aikuisten vilinä kylässä oli parhaillaan, tuskin kukaan huomasikaan pientä ilmiötä, töllistelevää Tellervoa, joka sinne oli juuri ilmestynyt. Teitä risteili sinne tänne ja niiden vieressä oli taloja ja myymälöitä koreine ikkunoineen -- ja kaikkialla vilisi lapsia, toiset kovin koreissa puvuissa. Väsymyksen ja ihastuksen hurma hämmensi silmiä ja korvia. Ilmakin täällä oli kummallista: yhtäältä paistoi tulinen aurinko, vaikka noiden talojen takaa näkyi jylhää sinistä pilveä. Semmoista ei kotona koskaan ollut. Tuntui kuin olisi ollut suuressa huoneessa.

Joku oman kylän tyttö hulmahti hänen eteensä touhukkaana ja ystävällisenä ihka uusine pukuineen ja leveine nauhoineen. Sama tyttö oli koulussa ollut hänen ilkein kiusaajansa, mutta nyt ei muuta kuin oikaisi hänen "kroosiaan", höpähti jotakin hauskaa ja meni taas menojaan. Lapset menivät kaikki erääseen suureen rakennukseen syömään. Tellervo jäi yksin raitille töllistelemään. Jylhät pilvet tulivat ikäänkuin lähemmiksi.

Hän käveli kävelemistään ja eksyi lopulta pois keskikylältä. Täällä katosivat seinät tuosta suuresta huoneesta, sen katto muuttui uhkaavaksi vieraaksi taivaaksi, ympärillä levisivät tylyt vainiot. Tahtomattaan hän painui tien oheen istumaan ja alkoi näperrellä leipäänsä ja lihaansa. Hänen oli jo pitkästä juoksusta tullut jano ja nyt se syönnistä yhä yltyi. Avuttomuudentunne vahveni nopeasti, kylän juhlallisuus oli täältä katsoen kammoittavaa, ei sinne enää voinut palata kun sieltä näin oli lähtenyt. Tuolla järvessä on vettä, mutta sinne ei pääse. Jokainen kohta tien ja järven välillä näyttää siltä, ettei siitä ole kukaan koskaan mennyt. Tuolla tuon jylhimmän pilvipaikan alla on koti ja siellä sangossa tuolilla hyvää lähdevettä. Täti on tuonut sitä Tolpan lähteestä...

Hirmuisen pitkä salama leimahti juuri siellä kotona päin. Tellervo melkein parahti ja lähti juoksemaan leipä ja lihankappale kädessä. Kylään päin hän ei enää yrittänyt, nyt oli päästävä kotiin tädin tykö ja juomaan. -- Täti pelkää ukkosta ja minä pelkään ukkosta. Mutta Tädin sängyn nurkassa Tädin takana on hyvä olla ukkosilmalla. Tuolla hirmuisen kaukana se on ja minä olen täällä asti, olin lasten juhlissa...

Ja kaikki nämä pellot ja kylät olivat toisenlaisia kuin tulomatkalla ja muuttuivat siitäkin vielä toisenlaisiksi, kun tuli niitä lähemmäksi. Tuossa on järvenranta ihan tien vieressä. Tellervo poikkeaa siihen, laskeutuu rähmälleen ja tahrii itsensä, mutta saa kumminkin imaistuksi suullisen lämmintä pahanmakuista vettä. Se annattaa ylön ja hiukan niinkuin viluttaa. Vielä kun hän on kumaroissaan, jyrähtää ukkonen kovin lujaa. Hän lähtee taas juoksemaan. Kiivas juoksu panee itkun omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi ulvahdus.

Eräästä talosta huomattiin, että tiellä laputti hullun näköinen tyttölapsi, vaatetus sikin sokin ja kädessä leivänkappale. Juostiin ottamaan siitä selkoa ja saatiin kiinni likomärkä, vilusta ja pelosta vapiseva olento, joka töin tuskin kykeni selittämään, mistä hän oli. Joltinenkin selko siitä kumminkin saatiin, ja ilman asetuttua lähdettiin saattamaan Tellervoa kotiin.

Hän oli silloin jo täydessä kuumeessa -- oli ollut kohtalokasta, että hänen täytyi niin kauan tuolla vieraassa talossa märkänä ja masennuksissaan odotella lähtöä. Hän saapui liian myöhään parhaaseen paikkaansa, Tädin sängyn nurkkaan. Ikäänkuin suloisen sumun läpi hän näki, kuinka Täti voivotellen asetti hänet makuulle ja sitten tutkien ja päivitellen ryhtyi keittämään saattomiehelle kahvia.

Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille mitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.

MAANTIELTÄ MAANTIELLE

Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myötätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa. Tarkastelin tällöin lempein ajatuksin hänen otsaansa, poskipäitä ja leukaa. Nuo kasvot olivat voimakkaat, täyteläiset ja terveihoiset ja niihin oli tulossa samantapaista sievyyttä, jota näkee muutamissa rikollisissa naisissa. Kapea ja vähäpätöinen otsa jäi mustien hiusten varjoon, jotka oli joskus leikattu ja sen vuoksi tyttö nyt piti päänsä ympärillä tummanpunaista, hiukan nuhraantunutta silkkinauhaa. Nenä oli pieni ja selväpiirteinen, melkein kuin toisista kasvoista otettu; suun ympärillä näkyi aiheita tulevaan aistillisuuteen.

Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta paitsi kerran kun käsivarsista pidellen häntä kovistin ja itketin. Hän itse karttoi toisten katsetta, vain aniharvoin sai nähdä hänen pienet tummahkot silmänsä syvältä, vahvasti kehittyneitten kulmien alta. Käynti ei ollut kankeata eikä juuri velttoakaan, mutta se oli omituisen joutumatonta. Hänen hääriessään keittiössä kiinnitti sitäpaitsi jokainen vähäpätöisinkin sivutapaus hänen huomiotaan, niin että hänen oli ainakin vilautettava silmiään sinne päin.

Hän on nyt ollut ja mennyt, yhtä etäällä meistä kuin oli ennen tuloaan. Huhtikuu on sulattanut lumen, kelkkakelit ovat auttamattomasti loppuneet; niiden vaivaiset jätteet hellyttävät aamuisin varttuneempien lasten mieliä, kun he yrittelevät vielä nauttia talven suloista varjopaikkojen kuihtuneilla ja kovettuneilla nietoksilla. Tuntuu vaikealta tähän aikaan kuvata viime talven asioita, vaikka ne vasta äsken häivähtivät pois. Emme edes tiedä, missä Selmakaan nykyään on. Sen verran myötätuntoa meillä häntä kohtaan ainakin on, ettei meillä olisi mitään sitä tietämistä vastaan.

Hänen tullessaan oli hiukan samea helmikuun päivä, talvinen turtumus vahvimmillaan. Istuin mökin äijän tapaan ikkunan pielessä ja katselin ulos, en mitään nähdäkseni, en havaintoja tehdäkseni. Etäällä jäällä meni iänikuisia rahtimiehiä, likimain hengettömiä olentoja, tylsähköjä luonnonilmiöitä. Naapurikylän ahdetta nousi köyhä tanakka akka, jonka tänne asti tunsin ärsyttävän varmasti ja tiesin, että hän palaa joltakin sellaiselta asialta, joista hänen elämänsä on kokoonpantu: mukuloille piimää ja äijälle nuuskaa. Jäältä nousee tänne päin myöskin joku naispuolinen olento vetäen pientä kelkkaa, jossa on jokin mytty. Kolmivuotias poikani saapuu huoneeseen silmät hiukan vetistäen, kapuaa viereeni penkille ja jää siihen. Kun kysäsen, mitä hän on itkenyt, vastaa hän: "Kun ei ole mitään työtä."

Samea helmikuun päivä, joka panee ihmisen ajattelemaan, kuinka elämä kuluu ja mitä sillä mahdetaan tarkoittaa... Mutta pikkupojan korva oivaltaa, että kyökissä tapahtuu jotain. Työttömyyden suru on hetkessä haihtunut. On tullut tapaus.

Siellä seisoo ovipielessä katseltavana noin kolmitoistavuotias tyttölapsi, yllään kohtalaisen siisti mutta omituisen väritön vaateparsi. (En sillä hetkellä tullut ajatelleeksi, että se oli sama olento, joka äsken nousi jäältä.) Ilmoitettiin, että siinä on palvelukseen pyrkijä. -- Vai niin -- ja sitten katseltiin samalla reippaan veikeällä silmällä, jolla katsellaan uutta kissanpoikaa tai pirttiin tuotua lampaankaritsaa. Lapset katselivat, välillä aina seisontajalkaa ja paikkaakin vaihtaen, emäntä selosteli isännälle, mitä hän jo oli saanut tulokkaasta irti ja isäntä teki omia suorasukaisia ja kuivanleikillisiä kysymyksiään ja huomautuksiaan. Varsin pian isäntä ehti neuvoa tytölle aivan toisenlaista esiintymistapaa kuin tällä näytti luonnostaan olevan, ja teki neuvonsa havainnollisemmaksi kohottamalla hyväntahtoisesti tytön leukaa vähän ylemmäs -- esiintyi yleensä sellaisena iloisen karskina herrana ja pappana, joita alkuperäisinä luonnonilmiöinä tavataan vanhoissa pikkuherrasväissä. Ihminen lienee luomakunnan ainoa todellinen narri.

Nimi oli Selma Kujala, se saatiin selville. Paljoa muuta ei sinä päivänä saatukaan, hyvä kun saatiin tyttö jollakin tavoin siirtymään pois kyökin ovipielestä, purkamaan kelkkamyttynsä ja asettumaan talon eloon ja oloon. Kotipaikka oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä hän oli tullut.

-- No missä hän sitten tuolla päin oli ollut? Kuinka hän kotoa oli sinne kulkeutunut? Pitää aina reippaasti vastata, kun kysytään, ei tuolla tavalla saa nuikailla. Tuommoinen näyttää siltä kuin olisi tehnyt jotain pahaa eikä kehtaisi sanoa. No kuinka sinä sieltä sitten nyt pois lähdit? Pantiinko sinut pois, vai lähditkö sinä salaa, vai eikö siellä tarvittu? Katsos, meidän täytyy ne asiat tietää; sinä olet alaikäinen, kirjaton ja kansiton, ei sinua saa sillä tavalla pitää. Jollet sinä kaikkia asioitasi oikein ilmoita, niin meidän täytyy jättää sinut poliisin huostaan, tai muuten on poliisi meidän kimpussamme. Saamme vielä sinusta sakkoa, niin se on.

Ja perheen isäntä lähtee kyökistä tupaan ja häntä seuraa perheen emäntä keskustellakseen kahdenkeskenkin tästä asiasta. -- Sitä raukkaa ujostuttaa, kyllä sen ymmärtää. Aatella nyt sentään: poiketa tuolla iällä outoihin ihmisiin kysymään palveluspaikkaa. En minä vain olisi sitä tehnyt...

-- Juu, mutta täytyy heti ensimäisestä alusta käydä reippaasti käsiksi tuommoiseen, että se heti tulee talon tavoille ja oppii kunnioittamaan isäntäväkeään. Mutta sinä et kyllä osaa piikoja kasvattaa.

-- Hm.

-- Niin, niin, ei se ole niinkään hm. Emännän virka ei suinkaan ole helpompi kuin piian... Ja niin edespäin. Emäntä lähti, noihin isännän esitelmiin tuiki tottuneena, takaisin kyökkiin, jossa tuo maantieltä poikennut mustatukka yhä nuhkaili. Alkoi kysely, missä hänen tukkansa oli niin lyhyeksi mennyt. Vastaus tähän kuten muihinkin kysymyksiin oli katkonaista ja epäselvää mutinaa lattiaa kohden, niinkuin olisi itse teosta tavattu pahantekijä yrittänyt toivotonta puolustelua. Hänen puheensa, silloinkin kun se jotenkin kuului, oli siitä ihmeellistä, että sen ymmärtäminen sittenkin tuotti ponnistusta. Siinä oli jokin musikaalinen tekijä, aivan erikoinen hento jurotus, jota unohtui kuuntelemaan. Nyt vasta tulin ymmärtämään niitä vanhoja herroja, jotka äkäpäissään aina ensin ärjäisevät "mitä?" vaikka heille kuinka selvästi puhuisi.

Sillä tavalla Selma Kujalan olo tässä paikassa alkoi. Minä -- joka olen tuo onneton isäntä -- en sitten lähipäivinä puuttunut Selman oloihin. Minä näin tytön pesemässä astioita -- sitä minä todella näin tarpeekseni. Kello yksitoista, kello kaksi, aina vain pesupöydän ääressä. Joskus kuulin ohikulkiessani jo pientä riidan alkua sisäkön ja hänen emäntänsä välillä. Minä tiukkasin, että tuommoiselle lapsimaiselle pitää aivan perinpohjin ensin näyttää ja opettaa ennenkuin häneltä voi vaatia jotain. Talutin tytön pesupöydän ääreen ja käskin hänen emäntänsä sitten kohta kohdalta opettamaan, mihin astiat asetetaan ennenkuin niitä ruvetaan pesemään ja sen jälkeen, millä tavoin käsien on oltava, yleensä joka ainoa kohta siitä työstä. Vieläpä on osoitettava, minkä vuoksi _ei_ tehdä niin ja niin. Minuun tuskastuivat sekä emäntä että hänen palvelijansa.

Niin oli varsin pian alkanut valittelu siitä, ettei sen raukan töistä tule mitään. Menin koska tahansa keittiön läpi, aina näin tytön nyreän profilin. Sain kuulla selityksiä siitä, mitä hän oli tehnyt vasten kieltoa tai jättänyt tekemättä vasten käskyä. Selityksiin vastasi sanaton mutina pesupöydän tyköä.

-- Ei saa mutista, sehän on sinulle sanottu, ärjäsin minä ja jatkoin yleispäteviä opastuksiani. Siihen pyörähti joku naapurin ämmäkin, ja keskustelu tuosta poloisesta siirtyi laajemmalle pohjalle. Hänen vikojansa selosteltiin maltillisesti ja asiallisesti, niinkuin kokeneet aikuiset lapsista yleensä keskustelevat. Välillä sinkosi aina joku opastus töissään häärivälle Selmalle.

Minä en tosin viitsinyt sellaista kuunnella, vaan lähdin pois. Mutta se ämmä oli tiennyt paljonkin tuosta tytöstä, sen äidistä ja aikaisemmista vaiheista. Sama Selma oli syystalvesta ollut siellä ja sielläkin, hiukan varastellut ja ollut paha lapsille... Äiti oli aika höpsäkkä, piti nuuskaa ja oli hankkinut tämän tytönkin vasta miehensä kuoleman jälkeen. Asiat alkoivat selvitä. Koko talon suhde Selmaan alkoi olla kalsea ja vihamielinen, ja jo pari kertaa hänelle sanottiin, että hän sitten huomenna saisi lähteä.

Mutta ihmiselämä on paljon muun ohella myöskin niinkuin sarja oikukasta musiikkia, jossa koko orkesteri, pauhattuaan aikansa jylhiä epäsointuja, lyhyen ja tehokkaan paussin alitse valahtaa hentoon ja meloodiseen välierään. Tuli yhtäkkiä sellainen salaperäisen hyvä päivä, jona koko taloon ei kuulunut muuta kuin hyvää. Selma oli ollut meillä jo kaksi viikkoa, oli maaliskuun alkupuoli. Jo aamusta alkaen oli lasten elämä riemukasta, kun he saivat mielin määrin juosta ja kieriskellä kovilla kerihangilla, retkeillä outoihin paikkoihin, ihan keskelle elpyvien pajukkojen ihmemaailmaa. Ja kun sieltä palattiin, oli aamiainen pöydässä eikä Selma näyttänyt sillä välin tehneen mitään uutta pahaa. Kuten aina tämmöisenä päivänä, muodostui taaskin siinä hiukan iltapuolella sellainen rauhallinen ajankohta, jolloin talosta ei kuulunut juuri muuta kuin kellojen hiljainen naksutus, tuo hyvän kotitunnelman herkin tulkki. Nuorin oli nukahtanut, samoin oli käynyt äidin häntä nukuttaessaan. Poika hääri puoliuneliaana jossain sopessa ja vanhin tyttö piti Selman kanssa keittiön pöydän ääressä hiljaa pakisten ja välillä vaieten niin monikohtaista keskustelua, että sivullisen olisi siihen ollut mahdotonta yhtyä. Mennessäni siitä ohi ulos he vaikenivat ja Saara katsoi minuun mielevästi hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että "etpäs tiedä".

Minä menin ulos maaliskuun ilmaan kävelemään ja mietiskelemään. Mieltäni hivelivät sellaiset hiljaiset kuvitelmat, että minä ehkä sittenkin saan ratkaisevasti vaikutettua Selma Kujala-nimisen lapsen elämään. Antaa sen nyt vain olla täällä, aina siihen jotain tarttuu. Näin edessäni ne kaksi eri suuntaa, joita Selman elon tie voisi noudattaa. Toisen määräisi höpsäkän nuuskaa pitävän äidin perintö, toisen meillä saatu kasvatus. Olisi suuri elämänsaalis, kun saisi nähdä tuommoisen onnettoman täysikasvuisena kunnon ihmisenä, pitää puheen hänen häissään, vaikuttaa voimakkaasti läsnäolijoihin... Tuommoisia niitä vaeltaa kansan keskuudessa ilman muuta opastusta kuin minkä maantie antaa, ja heidän vaiheittensa yhteissummasta riippuu paljon koko kansan kohtalo. Juuri heidän suhteensa pitäisi varttuneempien kansalaisten ymmärtää etsikkonsa aika, tarttua heihin tarmolla, niinkuin yhteiseen vaaraan.

Voimakas ja myötäinen yhteiskuntatunteen aalto kulki läpi tajuntani. Selma unohtui, minä aavistelin tämän kansan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden suuntaa -- kehityskaudesta toiseen yhä vahvistuen, kunnes tämän olemisen nyt sietämättömältä tuntuva problemi itsestään ratkeaa. Ensimäisen kevätpäivän liian voimakas vastavaikutus talven turruttamassa ajatustoiminnassa...

Sitä kumminkin jatkui uneen asti. Ehtoolla lapset väsähtivät varhain ja meille jäi pitemmälti sellaista oivallista iltarauhaa, joka ikäänkuin etäältä muistutteli tämänkin perheen pienoisrunollisia alkuaikoja... Siinä puheltiin leppeästi, Selmankin kanssa. Tyttö sai hymyillä, kun hän tallukkaineen ja esiliinoineen asteli ikuista asteluaan hellan ja pesupöydän vaiheilla. Keksittiin joku pikku toimi, jonka hän äskettäin oli suorittanut vallan näppärästi; siitä päästiin yllyttävän kehuskelun alkuun. Kuinka hyvä hänen olisikaan täällä olla, kun hän vain yrittäisi olla hiukan tarkempi ja jättäisi tuon ilkeän nurkkamutinansa. Puheista tuli toisia puheita; mainittiin joitakin uusia vaatekappaleita, joita Selmalle tulisi hankittavaksi. Isäntä ja emäntä niistä keskustelivat kilpaillen ehdotusten järkevyydessä ja käytännöllisyydessä. Tämän lempeän huollon esine Selma vain oli ja teki ikuista askarettaan.

-- Mennään nukkumaan mekin, että Selmakin pääsee levolle.

Sitä hyvää kesti vielä huomispäivänkin. Illalla kuului kyökistä lasten iloista pakinaa, minä vietin takkajuhlaa pirtin pesän edessä. Poika tulee kädessään lappu, jonka ojentaa minulle. Siinä lukee: "K.K.H.F.E.S. Pyytäisin Teitä olemaan niin hyvä ja antamaan minulle kotelon ja paperia ja postimerkin, että saisin kirjoittaa siskolleni". Kyökissä oltiin hyvin hiljaa ja odotettiin tämän lähetyksen seurauksia. Nousin ja menin sinne. Tapasin hymyyn jännittyneen seuran mitä parhaassa sovussa. Toimitin pyydetyt tarpeet, mutta Saaran silmissä oli vieläkin jonkin asian kiilua. -- Se tahtoisi, että sinä kirjoittaisit sen osoitteen koneella.

Sain aiheen kehuskella Selman käsialaa ja virheetöntä kirjoitusta. Kysyin tuon siskon osoitetta, ja vaikka kaikki olivat ihan hiljaa Selman sitä sanoessa, piti minun kumminkin kysyä sitä toistamiseen. Kuulin kyllä joka sanan ensi kerrallakin, mutta en voinut vastustaa tuon omituisen yninän tenhovoimaa.

* * * * *

Selma oli tällöin ollut meillä jo kolmisen viikkoa. Hänen kelkkansa, joka oli laudoista kyhätty samaan tapaan kuin lasten päreiset leikkikelkat, riippui jossain korkealla halkovajassa, niinkuin Henrik Hyyryläisen kauppapoikain kerjuupussit ennen maailmassa. Sieltä se joutui vielä samoilla lumilla matkaansa jatkamaankin.

* * * * *

Niinkuin vanhat kunnioitetut perherouvat ja muut vanhat piikain kasvattajat viritimme mekin Selmalle kasvatuksellisia ansoja. Hiljaa kenenkään tietämättä tein minä K.K.H. itse alun panemalla markan pirtin muurin otsikolle. Vakuuttelin itselleni, että tällainen teko riippuu paljon siitä, kuka sen tekee ja kuinka sen tuloksia käytetään. Markka sai olla siinä monta päivää, kunnes se lopulta siitä otettiin tosi tarpeeseen. Mutta sitä ennen oli toiseen ansaan jo tarttunut. Kyökin pöydän alla maton varjossa oli näet samallainen pyydys emännän virittämänä ja siitä oli syötti kadonnut. Minä, joka pidän kritiikkiä yhtenä ihmisyyden tärkeimmistä saavutuksista, en tosin hyväksynyt koetta, joka mielestäni ei ollut tarpeeksi suojattu sivuhäiriöiltä. Mutta tuloksen tarkistus oli sitä varmempi, sillä tytön rahapussiin oli samalla todettu ilmestyneen yhden markan. Sen tiesi jo koko perhekunta, johon paitsi ydinväkeä kuului Mummu ja nuori Samuli. Niin oli tehty sekin teko... Minä aloin taas hermostua. Voimakkaaseen tapaani huomautin, että semmoisen menettelyn kieltää laki, ja että noiden syöttien asettamisella voidaan sotia Jumalaa vastaan. Jos nimittäin tyttö on sattunut lukemaan Isämeidän.

Mutta pian katosi kyökin seinän raosta kymmenenpennin lantti. Se oli hyvin mustunut kappale ja sen vuoksi erikoisen helppo tuntea, kun sekin taas ilmestyi Selman pussiin... Istuskeltiin kyökissä ja puheltiin noidista ja tietäjistä, jotka pakottavat varkaan tuomaan varastamansa tavaran takaisin paikoilleen. Mummu väitti olevansa semmoinen tietäjä ja vakuutti, että hävinnyt kymmenpenninen kyllä pian ilmestyy. Sitä yhteistä jännitystä, joka tästä puheesta alkoi! Ja jo seuraavana päivänä se laukesi, sillä raha oli todella ilmestynyt seinänrakoon pienen peilin taakse. Asia tuotiin ilmi äänekkäästi leikkiä laskien ja varkaan menettelytapoja arvostellen, Selman mutistessa jotain, jota ei kuultu eikä enää suurin pidetty väliäkään. Oltiin hilpeällä tuulella. Selin seisova Selma näytti ikäänkuin kyyristyvän tuon surkean tukkapehkonsa suojaan.