Part 2

Mutta juuri silloin poukahti emokissa pakarin akkunalle rikkinäisestä alaruudusta. Poika hätkähti nähdessään Mirrin kellertävissä silmissä oudon julman ilmeen; se katsoi poikaan niinkuin viholliseen, toinen silmä oli vielä samea. Sitten se naukasi matalasti ja hyppäsi takaisin pihalle jatkaen siellä naukumistaan. Poika epäröi, mutta meni sentään hänkin pihalle ja löysi pakarin akkunan alta vielä kaksi samanlaista outoa karvaelävää; Mirri makasi niitten vieressä ja marisi nyt väsyneesti. Kun poika lähestyi, alkoi se hykerrellä ja piehtaroida eikä näyttänyt välittävän elävistä vähääkään. Poika uskalsi jo tarttua yhtä koivesta; se oli siloinen ja hervoton.

Poika ei kuullut mitään, mutta kissa kavahti jaloilleen ja kävi kiihkeästi toista elävää niskasta, tivoi jaloillaan vauhtia ja hyppäsi akkunalle. Samassa narahti tarhanveräjä; sieltä tuli Täti, jota oli pyydetty kirkonaikana käymään poikaa katsomassa. Täti oli pitkänenäinen, muikeahymyinen muija, joka puhui maireasti päivitellen ja oli pojalle hyvin mieluinen vieras. Äiti oli järjestänyt niin, että Täti sai tehdä pannukakkuja itselleen ja pojalle. Tämä oli kaikin puolin suurenmoinen päivä: oli suvi ja sunnuntai, oli Täti ja pannukakkuja ja Mirri oli saanut poikasilleen suunnattoman saaliin kauniita jäniksenpoikasia. Isä ja äiti palaavat aikoinaan kirkosta raukeina ja leppeinä. Kaikkialla uhkuu elämän yltäkylläisyys.

ANNA-VAINAA JA KALLE-VAINAA

Vain niillä nimillä minä olen ikäni kuullut heitä mainittavan. He ovat minun sisareni ja veljeni, joista toinen kuoli ennen minun syntymääni ja toinen minun ollessani vähän toisella vuodella, jo paljon aikaisemmin oli äidiltäni kuollut yksi lapsi, mutta siitä minulla on tuskin mitään mielikuvaa. Se syntyi ja kuoli jo äitini nuoruudessa...

Nyt ovat syyspäivät taas tuoneet tullessaan alakuloisen kirkkautensa, nuo kuulaat taivaat, joiden etäisillä äärillä katoavaisuuden ja ikuisuuden ajatukset tuntuvat sopeutuvan samaan sointuun. Vaikka tällä hetkellä katselen sitä ikkunalasin läpi, tunnen sen vaikutelman vahvasti, sillä lievä sairaus on herkistänyt tajuntani. Tilanne antaa aihetta jatkuviin juhlallisiin ajatuksiin. Minkään hetken sävy maan ja taivaan olossa ei ole toisen hetken kaltainen, mutta joskus tuntuu tämä hetken erikoisuus melkein kauhistavalta, sen lempeässä kuulaudessa voi olla ailahdus yleiskohtalosta, joka näin välähdyksessä nähden tuntuu keveältä ja hirmuiselta yhtaikaa.

Tuolla menee köyhä leski-akka mökkiinsä ja hänen vaivainen kolmivuotias tyttönsä kampeaa perässä. Heillä on puute ja tulee olemaan, mutta yhä he häärivät laihoina ja laimeina. Viheliäinen ovi painuu heidän perässään kiinni -- on kuin olisin nähnyt koko ihmiselon virran sattumalta noin kapeana... Huomenna, sunnuntaina, vaimo veisailee virsiä mökissään.

Tämän hetken näkymätön jylhyys tuntuu koskettavan johonkin hyvin etäiseen hetkeen, joka on minulle kovin läheinen, vaikken ole sitä tietoisesti kokenut. Tulee pitkän pitkästä aikaa mieleeni nuo kuolleet sisarukseni. Tunnen kuinka he tällä hetkellä koskettavat minun elämääni sillä oikeudella, jonka luonto on heille varannut: että olemme samasta emosta syntyisin. Kun minä olen yksin jäänyt eloon, tuntuu kuin olisin heidänkin edustajansa täällä. Heillä on jotain sanottavaa, johon minulla ei ole mitä vastata. Minun olisi varmaan elettävä heidän kaikkein puolesta ja ellen sitä jaksa, on minun kai herettävä elämästä. Kun en tunne heidän muotojaan, olen näkevinäni vain heidän katseensa, jotka tällä hetkellä tulevat minua kovin lähelle, ikäänkuin vaativat minua palaamaan heidän kanssaan sinne syyskesän aurinkoihin, joista heidän silloin oli lähdettävä.

Pienen mökin vanhempi lapsi, Anna-niminen tyttö oli ollut sairaana muutamia päiviä, mutta oli ilmeisesti paranemaan päin sinä päivänä, jota mielikuvitukseni nyt etsii kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.

Sairaus, varsinkin lapsen sairaus, tuo mökin arkielämään oudon ja painostavan lempeyden. Mökinväen tavalliseen kotioloon kuuluu lasten rehkimistä, jota lyhyet itkut katkaisevat, ja vanhempien mietoa tiuskimista ja pientä torailua, joka ei merkitse sen enempää, mutta antaa elämälle tukevan ja asiallisen arkipäiväisyyden tunnun. Jatkuvat vastukset ja niiden jatkuva voittaminen, se on ihmisten toivottavin, luonnollisin kulku myöhäistä kuolinpäivää kohden. Mutta kun pienokainen sairastuu vuoteenomaksi, silloin nuo tarpeelliset pikku vastukset ikäänkuin lauhtuvat, eikä makaava lapsikaan tunnu erikoiselta vastukselta. Sehän voi kuolla siihen kipuunsa ja sehän olisi lapsen kannalta korkein onni -- eikä köyhäkään vanhempi suo lapselleen muuta kuin onnea.

Niin olivat mökissä päivät kuluneet tuon onnen aavistuksissa. Yhteen aikaan lapsi oli kovin kuuma, se ei avannut silmiään, mutta puhui jotakin taivaasta; sitten se vallan vaikeni ja hypisteli heikosti peitettään. Isä ja äiti katsoivat silloin toisiinsa, äidin silmään tuli kyynel ja hän luki hiljaa Herran-siunauksen.

Mutta tämä vakava hetki oli lyhyt. Tyttö painui uneen, hikoili kovasti ja näytti siitä alkaen toipuvan. Lauantaiaamuna se istui vuoteessa ja söi, kun isä lähti kylälle. Ja kun isä päivemmällä palasi, juoksi tyttö vastaan oudostuttavan iloisena. Tytön ulkonäössä -- ihossa ja katseessa -- tuntuivat kivun jäljet; siitä sen ilon outous. Sitä ei voinut vieläkään mistään torua koko sinä päivänä ja ihmeellistä oli, ettei se tehnytkään juuri mitään pahaa. Painostava lempeyden häivä viipyi yhä mökkiläisten elossa. Syksyinen lauantai-iltakin oli ikäänkuin liian tyyni ja kuulas. Vaimon viikolla kuiskaama Herran-siunaus ikäänkuin viipyi vielä ilmassa. Mutta ihmisten on elettävä -- myöskin hiljaisen, painostavan onnellisuuden hetkinä.

Sunnuntai-aamuna lähetti mummu pikku Hilman katsomaan, joko Anna on loppunut. Hilma pysähtyi aurinkoisen tuvan ovensuuhun ja näytti arastelevan Annaa, joka oli polvillaan penkillä sivuakkunan ääressä ja leikki syyskärpästen kanssa. -- Annahan oli parantunut jo. -- Niin oli.

Oleiltiin, mutta ei syntynyt iloista telmimistä Hilman ja Annan kesken, vaikka oli kaunis sunnuntai ja siistitty tupa. Hilma oli vain niinkuin pois lähtemässä ja lähtikin vihdoin. Kuka siinä lie keksinyt, että Anna menisi Hilman mukana mummun luo. Mitään vikaa ei ollut tässä olossa, mutta kumminkin tuntui nyt teennäiseltä tämä Annan mummulaan lähtö, vaikka tyttö oli siellä monen monia päiväkausia viettänyt. Sitä ei nyt edes vastustettu eikä erikoisemmin varoitettu. Tuo hiukan kalvennut lapsi tuntui sairautensa jäleltä vielä olevan ikäänkuin korkeamman varjeluksen alainen. -- Siinä he jo mennä sipsuttivat ikkunan alitse käsi kädessä; pienet sääret vilahtivat ystävällisesti äidin silmään. Iloinen kärpänen hyrräsi syysauringon lämmittämällä ruudulla! Muut äänet olivat lasten lähtiessä vaienneet; kehdossa nukkuvan pojan hengitys ei kuulunut.

Sama äiti -- joka myös on minun äitini -- on kertonut, että hänen koko sen aamupäivän oli kovin paha olla, samoin hän muistelee monenlaisia pikku enteitä ja toistelee Anna-vainaan lapsellisia, paljon merkinneitä lauseita. Luultavasti hän oli liian syvin ottein lukenut Herran-siunauksensa silloin Annan vuoteen vieressä ja eläytynyt lapsen kuoleman onneen, joka näytti jääneen tulematta. Hän ei ole yrittänyt selittää sitä mielentilaa, johon hän joutui, kun kuolema sitten kumminkin juuri tässä kuvattuna sunnuntaina tuli. Luulen että hänen sielunsa sen sunnuntain iltapäivällä oli erinomaisen puhdas, kirkas ja onnellinen -- tai paljon enemmän. Se hetki, jolloin hän luki Herran-siunauksen, oli jo kyllä korkea, mutta se oli sittenkin vain viimeisen edellinen askel siinä nousussa. Kun tänä sunnuntaina puolipäivän aikaan saapui läähättävä sanoma, että Anna oli mummulassa äkkiä kuollut, silloin vasta kirposi painostus. Vapauttava onnellinen itku sen kirvoitti. Jumala oli sinä päivänä erikoisesti seurustellut noiden köyhien ihmisten kanssa. Oltuaan pitemmän aikaa jostain vihainen, oli Hän nyt leppynyt ja käynyt heitä katsomassa.

Äiti sanoo aina, että Anna kuoli äkkiä; hän ei voi erottaa kuolemantapausta edellä käyneestä sairaudesta, ne muodostavat yhdessä erään vissin aikakauden. Hän ei tiedä tai ei tahdo tietää sitä, mitä Hilma, nyt jo ikäihminen, on minulle kertonut. Hän oli ainoa, joka näki tapauksen. Anna pujotti päänsä veräjän puikkojen välistä tarjotakseen mummun lehmälle muutamia ruohon korsia, joita ensin oli käynyt sisällä näyttämässä. Sitten hän yritti äkkiä temmata päänsä suoraan takaisin. Ja siihen hän jäi. Opittuani tuntemaan ihmisruumiin rakennetta, olen tullut siihen käsitykseen, että kuoleman syynä oli venähdys pidennetyssä ytimessä. On omituisen viehättävää ajatella, että jo siihen aikaan tuollaisen hennon ja etäisen mökin lapsen ruumis oli perusrakenteeltaan ihan yhtäläinen kuin kaikkein nykyaikaisimman lapsen.

* * * * *

Pikkuinen Kalle parka, joka tällöin makasi kehdossa, oli sinä iltapäivänä niinkuin jokin väärään paikkaan osunut vieras lapsi. Se oli alun perin niin tuiki toisenlainen kuin oli ollut Anna-vainaa. Sillä oli tuskastunut ilme; valveilla ollessaan se tavallisesti itki ja oli äreä. Kiltti, hentoinen Anna oli usein mennyt sen kehdon ääreen sitä hyväilemään. Nyt poika itkunsa lomassa katseli ympärilleen, vihaiset silmät omituisen suurina. Ei tullut enää Annaa. Vaikka ilta pimeni, tuli yhä myöhempi ja myöhempi, tuli jo täysi yö -- niin ei vaan kuulunut Annaa sisälle. Ovi pysyi kiinni. Lopulta Kalle nukahti, jolloin sängyssä makaavan äidin käsi irtaantui kehdon laidasta. Äiti ei kumminkaan vielä nukkunut eikä nukkunut isäkään seinän puolella sänkyä. Poissa olevan Annan ja ulkona vallitsevan tyynen yön välillä oli olevinaan niinkuin jokin läheinen yhteys, jota kuolleen lapsen vanhemmat siinä makuulla kumpikin itsekseen tarkkailivat.

* * * * *

Niin kauan kuin Annan ruumis oli kotona ja maan päällä, vaikutti hänen poissaolonsa melkein voimakkaammin kuin oli vaikuttanut hänen elonsa. Riitaista Kallea hoidettiin se viikko sävyisämmin, eivätkä vanhemmat torailleet, kun köyhyys ilmaisi itsensä hautauksen järjestelyssä. Äidin oli vallannut tyyni raukeus ja isä toimi tarmokkaasti. Hiljaisissa sydämissään he jonain hetkenä arvelivat, että tämmöistä varmaankin pitäisi avioelämän olla; että Anna-paran täytyi poismenollaan sitä heille neuvoa.

Mutta tämä näinkin pitkälle jatkunut poikkeuksellinen tila lopultakin vain lisäsi puolisoiden ärtymystä. Toisen pienikin harkkasana tai tuskastuminen sytytti heti toisenkin mielen. Pienen Annan elämä ja kuolema unohtui pois, koko lapsen muisto tukahtui elämän tukaluuteen, joka ei enää ollut sitä entistä tyydyttävää lajia. Tuli vahinkoja: ensin kuoli hevonen, sitten kuoli lehmä; pieni leikillisyyden vilahdus oli siinä, että lopulta kuoli kissakin. Halla oli siihen aikaan vielä jokavuotinen vieras heidän pienellä pellollaan.

Kierokin elämä on tavallisesti hyvin yhtenäistä: oli ilmeistä, että eloon jääneestä pojasta Kallesta ei tullut kunnon ihmistä. Kahden vuoden vanhana se suuttuessaan hyppi jaloillaan ja kiroili uhaten lyödä äitinsä maan sisään. Sitä piiskattiin niin, että veri vuoti, mutta siitä ei ollut apua: pojan luonto ei lannistunut ennenkuin ruumis herpaantui. Tämmöisen kohtauksen jälkeen äidin silmät vettyivät; hän muisti sitä aurinkoista pyhäaamua, kun Anna-vainaa viimeksi vilahti hänen näkyvistään tuntia ennen kuolemaansa. Anna-vainaa oli annettu hänelle vain näytteeksi siitä, kuinka hyviä lapsia voi olla niillä, joille semmoiset sopivat. -- Mutta tuo onneton on semmoinen, joka minulle sopii. Äiti näki kauhistavana sen mahdollisuuden, että Kalle jäisi elämään. Hän ei tiennyt mitä hän teki, mutta semmoisella hetkellä hän toivoi, että Kalle kuolisi ja että hänelle syntyisi vielä yksi lapsi, joka ei olisi liian hyvä, niinkuin Anna-vainaa, mutta josta hänellä kuitenkin olisi sellaista iloa, jonka kaipuun Jumala oli häneen asettanut. Kun hän silmäsi sängyssä menehtyneenä nyyhkivää Kallea, niin hän kauhistui toiveensa alkupuolta ja muutti sen niin, että Jumala tekisi Kallelle parhaan mukaan. Jumala kuuli tämän toiveen kokonaisuudessaan. Minun on kyllä arkaa sanoa, että toiveen loppupuoli olisi täysin toteutunut, mutta en luule juuri toisinkaan olevan. Minä olin pienenä ruumiillisesti hyvin kehittynyt ja luonteeltani kiltti ja taipuvainen, ja näytti siltä kuin olisi minun mukanani tullut mökkiin tavallista, helposti kestettävää onnea. Ja mitä minun tähteni on myöhemmin surua ollut, niin luulen, että se yleensä on ollut rakasta surua.

Kalle-vainaa jaksoi taistella kohtalonsa kanssa vielä toista vuotta minun syntymäni jälkeen. Minä en tiedä enkä uskalla sanoa sitä varmasti, mutta minulla on se kauhea aavistus, että hän oli niitä onnettomia lapsia, joita ei ole kunnollisesti rakastettu. Että hänen lyhyt ja vaikea maallinen matkansa oli harharetki.

Pieni myötätunnon vilahdus on sentään kertomuksissa, joita Kalle-vainaasta kerrotaan: Kalle piti kovasti kaikkien kotoisten esineiden, erikoisesti isän työkalujen puolta. Hän huusi ja raivosi, kun joku sivullinen niihin kajosi. Tämän tieten monet kyläläiset poikkeilijat kiusasivat häntä huviksensa ja seurustelun elähyttämiseksi. Isä ja äiti suhtautuivat tähän kiusaamiseen hiukan erilailla. Isä tahtoi kurittaa pojasta pois tuon tavan, äiti taas pyrki tiuskaamaan kyläläisille. Niinpä Kalle-vainaan kuolinpäivän aamuna sattui hyvin kohtalokkaasti siitä asiasta pieni yhteenotto isän ja äidin välillä. Joku Taavetti siitä lähistöltä oli poikennut ottamaan isää mukaansa jonnekin huutokauppaan ja odotellessaan alkanut kiusotella Kallea uhaten ottaa isän kirveen, puraan, sahan ja niin edespäin. Kalle sai raivokohtauksen ja isä käski hänen olla siivosti. Mutta kun Taavetti jatkoi peliään, niin jatkoi Kalle huutoaan ja isä kävi jo kiinni poikaan, kun äiti tuli väliin ja sanoi lujasti, että poikaa ei pidellä honkkelien ihmisten tähden. -- Älä sinä silloin tule kun minä tulen, sanoi isä uhkaavasti. Poika huusi täyttä kurkkua. -- He-he-he, mennään nyt jo, sanoi Taavetti ja työntyi ulos ovesta. Isä lähti sitten kanssa.

Puolen päivän aikaan sai isä huutokauppapaikalle sanan, että Kalle on kotona kovin huonona. Isä oli juuri ehtinyt huutaa Kallea varten pienet rikkinäiset saapaskippurat, joista korjailemalla toivoi saavansa vielä kunnolliset. Ne kädessä isä lähti juoksemaan ja juoksi kotiin asti melkein yhtä mittaa.

Kun hän tuli pirttiin, taisteli Kalle jo lopputaisteluaan. Hänen kipunsa oli alkanut siten, että hän oli pyytänyt piimää ja saanut sitä ja sitten oikaissut kehtoon, kun minä satuin olemaan äidin sylissä. Siinä oli äidin silmään ensin näyttänyt siltä, kuin olisi poika yhtäkkiä ruvennut tulemaan keltaiseksi ja siitä se alkoi. Isän tullessa oli tuska yltynyt rajuksi, niin ettei lapsi enää käsittänyt mitä sille sanottiin. Sen suuhun ei enää saatu vettäkään. Puolentoista tuntia isä kulki vaikeroiden edestakaisin lapsi sylissään, ennenkuin se henkäisi viimeisen tuskallisen henkäyksensä ja jännittyneet pienet jäsenet hervahtivat ikuiseen lepoon. Lepo, se oli suurin lahja, minkä Kalle parka tässä maailmassa voi saada. Lähes neljä vuotta hänen täytyi täällä olla sen saavuttaakseen.

* * * * *

Noiden kahden lapsen katseet ovat minua kuljettaneet omassa maailmassaan, jossa näin kaukaa katsoen jo paistaa kauniin sadun aurinko niin hyvän kuin pahankin yli. He ovat sanelleet mielikuvitukselleni sen mitä tiedostani on puuttunut... Näin kauas olen kulkenut yksinäni heidän jäätyään. Mutta he eivät koskaan kokonaan irroitu minusta, nuorimmasta veljestään. Ja suuren väsymyksen hetkinä, kun tämä mailma näyttää silmiini oudolta ja vieraalta, tulevat he erikoisen lähelle. Silloin minusta melkein tuntuu, kuin olisin minäkin vain jostakin erehdyksestä unohtunut elämään näin kauan, ja vaikka minulle karttuukin vuosia, niin en kumminkaan koskaan pääse irti lapsuudesta.

MUUAN TELLERVO-NIMINEN

Tellervo oli huutolaistyttö eli kunnanhoidokki, kuten niitä valistunut nykyaika nimittää, ja syntynyt vaivastalolla eli kunnalliskodissa. Hänen hienon nimensä oli keksinyt vaivastalon silloinen "neiti", joka harrasti kaunokirjallisuutta ja runonlausuntoa. Hän on vaivastalolla vieläkin olevan äitihessukkansa viides avioton lapsi; isäksi on äiti ilmoittanut erään mielisairaan, joka on toisin ajoin kopissa, toisin taas vaivastalon hevostöissä. Tellervo kieritteli äitinsä liepeissä vaivastalon kyökissä toiselle ikävuodelleen, jolloin hänet sijoitettiin pitäjälle vuotuista ruokkoa vastaan huutokaupalla, joka lain mukaan ei saanut olla julkinen, mutta jossa kumminkin tingittiin ja kilpailtiin. Tellervo joutui ensin eräälle timpermannille, jolla itsellään oli pirtillinen pienokaisia. Tämä paikka havaittiin sittemmin sopimattomaksi, ja hänet sijoitettiin neljännellä ikävuodellaan lapsettoman mäkitupalaispariskunnan hoiviin. Pariskunta, nimeltänsä Kalle ja Tilta, on tunnettu yritteliäästä ja kaikin puolin nuhteettomasta elämästään, jonka tuloksena heillä kaikessa hiljaisuudessa lienee melkoiset säästöt.

Täällä on Tellervon ollut hyvä olla. Hänet on opetettu lukemaan, kutomaan sukkaa ja yleensä ihmistavoille siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Hän sanoo holhoojiaan sedäksi ja tädiksi ja tuottaa näille kunniaa vieraitten aikana puolihassuilla tempuillaan ja järjennäytteillään, saavuttaa lukukinkereillä provastin muhoilevan tunnustuksen räikeällä ja ujostelemattomalla ulkoluvullaan. Hän on ehdottomasti kinkeripirtin parhaita lukijoita, voittaa monta uskovaista ämmää, jotka kuulustelujen päätyttyä riitelevät provastin kanssa lunastuksen merkityksestä.

Kinkeriltä palatessa juosta kaahottaa Tellervo pitkän matkan Kallen ja Tiltan edelle ja riehakoi, niinkuin puolimielinen tekee. Tilta huutaa: "Oletkos siinä honkkeloimatta, senkin Töyssylän Taava -- kyllä minä sun siinä Kajakka-Maija."

Sitten päästään kotiin pirtin tutulta tuoksuvaan lämpöön, riisutaan kirkkovaatteet ja matkitaan naapurin äijälle provastin sanoja:

-- Noh -- oletpa sinä lapsiparka sentään lukemaan oppinut. Jatka sinä edellensä vain sillä lailla.

Ja Kalle lisää leppeästi päätellen:

-- Kyy-llä se sentään tavallinen ihmisenalku oliskin, kun ei olisi Jumalan luomasta niin kovin hajaallinen.

Tiltan täytyy tällöin ihan luonnon pakosta ärähtää Tellervolle:

-- No mitäs sitä pöytää siinä nuohoot, meneks penkille istuun.

Ja ehtootunnelma on pirtissä erikoisen lämmin ja lempeä.

* * * * *

Tellervo tepastelee pirtissä ja pirtin ympärillä, muistuttaen tamineiltaan ja usein eleiltäänkin linnunpelättiä, sillä hänelle ei tiettävästi koskaan oltu mitään vaatekappaleita eikä jalkineita uudesta tehty. Hänessä kehittyi sikin sokin hyvää ja huonoa, kaikki hajallaan, ja aikuisten suhde häneen oli sen mukaista. Hän oli auttamaton suupaltti ja hänellä oli hämmästyttävä muisti. Hän tiesi lehmäin poikimispäivät ja ämmäin juorut yli pienen töllikulman, sillä hänen terhakka päänsä oli aina pystyssä. Kun aikuiset aprikoivat jotakin asiaa, hölisi Tellervo siihen sekaan, osuen usein ihan kohdalleen. Se ärsytti aikuisia, mutta minkäs todelle mahtoi. Joskus sanottiin: hm, kyllä meidän täti tietää, joskus tiuskattiin: älä sinä aina ota osaa.

Siitä siirtyi puhe pitemmältäkin Tellervoon. Tellervon pureskellessa esiliinaansa (josta hänelle välillä ärähdettiin) aikuiset aprikoivat, mikä siitäkin lapsesta oli tähän maailmaan tuleva. Tilta ja Kalle eivät enää luvanneet tulevaa vuotta sitä pitää. Tellervon suhteen ei oltu hienotunteisia, hän oli perin pohjin selvillä omasta erikoisesta asemastaan: millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa. Eikä hän siitä itkenyt, kävi vain hiukan hiljaisemmaksi silloin kun siitä puhuttiin. Olisiko höpsäkkä vaistonnut elonsa lyhyyden.

Tellervo ei näet joutunut Kallen ja Tiltan tyköä minnekään muuttamaan, sillä hän kuoli tänä vuonna kevätkesällä. Vanha Tilta taisi silloin monista tönimisistään huolimatta itkeä jonkun kyyneleenkin; hänellä oli itselläänkin ollut lapsia ja hän oli sentään vanhoilla päivillään hoitanut Tellervoa taitamattomasta alkaen. Eihän se lapsen vika ollut, että oli saanut hajallisen luonnon. -- Kunnan esimies ei oikein tiennyt surrako vai iloita tästä tapauksesta. Kunta oli sentään jo kymmenisen vuotta sen edestä maksanut -- mutta toisaalta oli epätietoista, olisiko siitä kunnon ihmistä tullut. Ämmien kanta oli selvä: kyllä se aina parempi on, kun lapsena pääsee Isän kotiin. -- Ja se oli niin kaunis ruumiinakin, että --

Tellervon kuoleman aihe, kuten koko Tellervokin, unohdettiin pian. Viimeksi taisi hänestä olla vakavampaa puhetta silloin, kun Tilta riiteli kunnan herrojen kanssa vuotuisen hoitomaksun osittamisesta sille vuoden osalle, minkä tyttö oli elänyt. Siinä oli näetsen siinä loppuaikoina ollut yhtä ja toista ylimääräistä kustannusta -- ja musti häntä ruvetkoon kuntaa hyödyttämään.

Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe sisältää kumminkin sinänsä varsin liikuttavan pikku kertomuksen.

* * * * *

Kuten sanottu, oli Tellervolla terhakalla vallan erinomaiset opinlahjat. Kun aapinen oli tuotu, pani Tilta silmälasit omaan päähänsä, otti kirjan omaan käteensä ja ryhtyi muutamin ennakkovaroituksin ja uhkauksin opetuksen työhön. Opiskelu edistyi niin, että jo toisena päivänä Tellervo tokaisi:

-- Olkaa vai -- ärrä se on eikä mikään ännä.

Näitä pikku kinoja tuli yhä useammin, kunnes Tilta hermostui ja jätti koko opetuksen sille palkalle. Tellervo tankkaili itsekseen ja häntä auttoi kesävieraan insinöörin piika, joka iltaisin kävi mökissä kultaansa tapaamassa. Tämä opetus oli erittäin iloluontoista, niin että Tilta joskus ärähti:

-- Oliko sekin kirjassa? Kyllä minä teidät opetan.

Mutta Tellervo oppi lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, sillä aapisessa oli myös kirjoituskirjaimet ja Linda näytteli, kuinka niitä tehdään. Linda oli iloinen ja kaunis tyttö, hän lahjoitti Tellervolle vanhat ruskeat kenkänsä ja eräänlaisen kaulavaatteen, jota vanha Tilta sanoi "kroosiksi". Sitä vauhtia se Tellervon ihmeellinen taito sitten kehittyi. Hän loisti kinkereillä ja luki häthätää ummet ja lammet, kaikki mitä käsiinsä sai. Katkismuksen kinkeriläksyn hän jo parin kuukauden päästä lopotti alusta loppuun, vaikka kirja oli hyllyllä.

Muuan ihmeellinen yritys oli seurauksena tästä tavattomasta hyväpäisyydestä. Kunnan hoidokkeja ei tavallisesti pantu kansakouluun, sillä niistä ei makseta niin paljoa, että kenenkään kannattaisi niitä sinne evästää ja vaatettaa. Mutta kun Tellervo nyt oli niin erinomainen lukija, niin alkoivat mahtavat emännätkin toimitella, että sen pitäisi päästä kouluun. Tilta sanoi, ettei semmoinen kohotommi siellä tule toimeen ja ettei tarvitse sitten häntä morkata, jos se siellä tekee takaropeet. Mutta eräänä aamuna Tellervo sitten kumminkin vaelsi kylän kouluun kammattuna ja erittäin vähäisten mahdollisuuksiensa mukaan sievisteltynä.

Niinkuin Tilta oli sen ennakolta sanonut -- eihän se siellä tullut toimeen. Tellervon kävi melkein niinkuin sen Petterin, josta kirjailija Kyösti Vilkuna kertoo "Leipä"-nimisessä novellissaan. Hän oli kyllä hyväoppinen ja raikasääninen -- monen nahjuksen rinnalla vallan verraton -- mutta tuon ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen koulujärjestykseen taipumaton. Väliajoilla taas teki toisten lasten pilkka hänen olonsa mahdottomaksi. Ja niin tapahtui, että Tellervo eräänä aamuna sumein silmin katseli kotipihastaan toisten kouluunmenoa. Häntä ei sinne enää päästetty, vaikka hänen kovin teki mielensä, sittenkin. Tilta huusi sisältä: "Tuleks' sieltä pirttiin -- vai vielä heitä töllistelet. Joko on karvat selinneet kurkustas?" (Toiset olivat koulussa salaa tunkeneet koirankarvoja Tellervon maitopulloon.)

Tellervo tepasteli sitten taas talvikauden entiseen tapaansa Kallen ja Tiltan mökillä; tuo surullinen vaihe unohtui vähitellen. Opettaja oli sanonut, että Tellervo saa pitää koulun kirjat kevääseen asti, ja siinä oli Tellervolle iloinen korvaus. Vanha Tilta piti ulospäin kovasti Tellervon puolta tuossa koulurettelössä ja hänellä olikin täysi aihe siihen, mitä hän keväällä sanoi: