Part 10

Sinä Paula olet tätä kirjoittaessasi vielä sillä asteella, että sinua olisi helpompi kuvata siveltimellä kuin sanalla. Sinun romaanillasi, joka vielä on keskeneräinen, tulee olemaan hiukan pahaenteinen nimi. Niinhän oli Eskonkin -- ehkäpä enne toteuttaa vastakohtansa... Olet ainakin nyt ilahuttavan voimakas ja kaunis rintalapsi. Istuen vaunuusi muurattuna sinä leveällä hymylläsi hallitset koko pirttiä. Kun isommat sinulle teiskaroivat, hekotat sinä äänekkäästi, huitaiset kädelläsi ja ärjäiset iloisen ankarasti jonkun sanan omalla kielelläsi. Sinä synnyit tänä vuonna toukokuun neljäntenä yläkerran järvenpuoleisessa kamarissa ja on elämäsi sen jälkeen ollut niin säännöllistä, että voit sen vaiheet yhtä hyvin lukea jostakin lastenhoidon käsikirjasta. Ainoa erikoistapaus on se, että olit mukana tuolla Toijalan matkalla, jolloin sinut esikummiesi läsnä ollessa kastettiin Tampereella Emmauksen hotellissa.

* * * * *

Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista, jotka teitä koskevat -- ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin, koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimäinen tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin mielessä. Ja teillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on saatu asianomainen "ilmoitus". Ihmisen ajatushan on villein kaikista hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän.

Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te kukoistuksellanne loistavasti todistaneet oikeiksi annetut ohjeet. Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar. Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen; milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän.

Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo kaikki _voisi_ joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties rikaskin -- ajattelen Maeterlinckin "Tietäjiä". Mutta sittenkin on tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta, saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan.

Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se _voi_ olla myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan toistaiseksi voi pitää todennäköisinä.

Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista, että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja rakastavat lapsiaan -- ja lapsia -- juuri tuosta samasta alkusyystä.

Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista loppulohtua. Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää. Minkä vuoksi haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni, koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen. Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo, saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ, ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä, niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton. Minua tympäisee, kun kuulen ylisteltävän yksilöitä tai kansoja sen perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen apurikseen.

Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin ja niihin mielikuviin onnellisena nukkuu -- mikäli aivan viimeinen nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu -- niin on minulla kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy -- yhä korkeampaa ylimystöä.

Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan _eikä mistään muusta_. Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot, joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat useimmin harhaan johtavia tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.

Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat, kunhan vain lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä jälkipuoliskolle. Teillä -- ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin, -- voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppeällä huumorilla edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.

* * * * *

Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot -- se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja, siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan. Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.

Tarkastaaksemme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen kautta. Tuo "mahdottoman" suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa rajattomiin; "rajattomuuden raja" on tilattomuus.

Paikan kaksoissisaren, ajan, suhteen on asia sama. Matka tuon äärettömän pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää "kaiken ajan". Mutta matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä ennenkuin on lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei tuo usein mainittu piste voi olla "missään".

Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa ajatuksemme jonkinlaiseen "pallonmuotoisuuteen", joka minusta on verrattomasti komeampaa kuin se "suunta"-ajattelu, johon pintapuolinen arkielämä niin helposti johtaa.

Meidän on siis toistaiseksi ylimyksinäkin kiltisti pysyttävä ajan ja paikan koordinaateissa ja käytännöllisesti määriteltävä elämä, että se on ajan ja paikan käsitteitten rajoittamaa tietoisuutta. Mutta aika ja paikka eivät ole kitsaita, meillä on rajoittamaton lupa tavoitella "tasapintapalloa" ja ylpein unelmamme olkoon, että kun lopullinen loppu kerran tulee, me jo istumme valmiina sitä odottamassa. Tietoisuutemme on silloin jo murtanut rajansa ja jää vapaana olemaan siihen tilaan, missä ei ole paikkaa eikä aikaa. Ja meidän tietoisuutemme välityksellä koko meistä alenevan jonon tietoisuus. Tulkitkaamme tuo pallojuttu -- keskipisteestä suurentumisen kautta takaisin keskipisteeseen -- sanomalla, että palaamme Jumalaan, josta olemme lähteneet. Darwin ja Spengler eivät voi eivätkä kai ole tahtoneetkaan tehdä tyhjäksi tätä unelmaa. Sillä joskin ihmiskunta on ruokamullan kaltainen, jonka työntämät kasvit, kulttuurit, armotta kuolevat ymppäytymättä toisiin, muuten kuin ruokamullan välityksellä, niin ruokamultapa jää eikä kesantonakaan menetä oleellisia voimiaan, vaan lisää niitä.

* * * * *

Nuo katselmukset, jos harjoitamme niitä voimaperäisesti, voivat tietämättämme vaikuttaa vapauttavasti myöskin ajallisten ja paikallisten suhteittemme kehitykseen. Jos annamme ajatustemme silloin tällöin käydä tuota kautta, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet välttää naivia narrimaisuutta ja huomata, milloin olemme sille tielle eksyneet.

Naivisuus -- siinä on muuten yksi sekavimpia niistä käsitteistä, joita ihmisaivoitus on tarpeikseen tekaissut. Mitä ymmärretään naivisuudella? Sen kai pitäisi olla kriitillisyyden vastakohta. Kriitillisyys on taas järjen paljastamien tosiasioitten pelkäämätöntä huomioon ottamista asioita arvosteltaessa. Lukemattomat viisaat pitävät naivina ihmistä, joka ei saa päähänsä Maan pallonmuotoisuutta ja "irtonaisuutta", mutta samat viisaat lankeavat auttamattomaan naivisuuteen kysymyksissä, joissa aistimet ja luontainen logiikka ovat verrattomasti helpommin sovellettavissa. Jos asetan jonkun peruskysymyksen, joka läheisesti koskettaa isänmaata, mammonaa tai muuta pyhää asiaa, niin voin yhden promillin tarkkuudella sanoa suurten kansanjoukkojen, viisaimmista tyhmimpiin, vakavan ja kriitillisen mielipiteen tuosta kysymyksestä nähtyäni heidän papinkirjansa tai verokuittinsa. Voinpa vielä lisätä, että noita yhden promillin erehdystapauksia juuri pidetään naiveina henkilöinä. Kun kaksi kristittyä valtakuntaa on sodassa keskenään, rukoilevat molempien papit palavan hartaasti samalta Jumalalta apua aseilleen ja pauhaavat otsansa hiessä saadakseen kukin seurakuntansa samaan hurmioon. Ellei tämä ole naivisuutta narriuteen asti, niin sitten ei sitä ole mikään. Mutta menkääpäs sanomaan sitä asianomaisten maitten arkkipiispoille tai kirkollisministereille.

Jos teitä siis joskus sanotaan naiveiksi, niin älkää siitä pahentuko, tarkastakaa vain, mitä laatua teidän naivisuutenne on. Oikea varsinainen naivisuus, jommoiseen ylempänä viittasin, on alhaison tyypillisimpiä tunnusmerkkejä. Se mitä alhaiso sanoo naiviksi, merkitsee useimmiten korkeampaa kriitillisyyttä eikä ole häpeäksi edustajalleen. Jos te joskus eksytte kyynillisyyteen, niin voitte sanoa: "Minä mukaudun nyt tähän asiaan papinkirjani ja verokuittini mukaisesti, mutta älkää vaivautuko tätä kantaani aatteellisesti vahvistamaan, sillä minä tiedän vallan hyvin ajavani humpuukia." Ja nykypäivän äärimmäisiin pintailmiöihin ajatteleva ihminen tuskin voikaan suhtautua muuten kuin kyynillisesti.

Näin olen joutunut koskettamaan niitä suhteita, joita teillä tulee olemaan lähimäisiinne, kansalaisiinne ja koko ihmiskuntaan. Ne ovat käytännöllisesti erinomaisen tärkeitä kysymyksiä eikä niitä voi sivuuttaa kukaan, joka joutuu aktiivisesti elämään tässä maailmassa.

Lähtökohdaksi noita suhteita arvosteltaessa on minusta otettava se seikka, että koko ihmiskunnalla syvemmälti katsoen on yhteinen kohtalo. Me seisomme kaikki, keitä lienemmekin, viime kädessä sen jättiläiskysymyksen edessä, johon äsken viittasin. Meillä on, niin sanoakseni, yhteinen hätä. Tästä johtuu aivan luonnollisesti, että meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen ponnistuksia, kun hän omalta kohdaltaan kamppailee tuon yhteisen hädän kanssa. Meidän on kaikkien ikäänkuin seisottava kasvot samanne päin; jos siinä joku rupeaa kääntymään sivulle ja häiritsemään toisia, niin tuottaa hän tosin suurimman häiriön itselleen, mutta myöskin hätätovereilleen. Tähän seikkaan perustuu vapauden aate, jossa niinkuin kaikessa muussakin on eroitettava päämäärä ja välineet. Päämääränä on ihmiskunnan lopullinen vapauttaminen siitä taakasta, jonka elämäntarkoituksen jättiläiskysymys kaikessa laajuudessaan muodostaa. Välineenä on yksilövapaus, jonka ollakseen oikeutettu on sovelluttava päämäärään. Vapaus ilman määrittelyä on sarja äänteitä, niinkuin lapsen jokellus, ei muuta. Meidän velvollisuutemme siis on -- meille on edullista -- suojella jokaisen yksilön vapautta tässä mielessä. Sallittakoon alhaisoparan nuokkua ja katsella jalkoihinsa, ellei se jaksa katsoa taivaalle, mutta älköön sallittako sen häiritä kokonaisuuden pääasiaa. Olkoon ihmiskunnan yhteinen tietoisuus asemastaan siksi voimakas, että se omalla painollaan kykenee taltuttamaan häiritsijät, antamaan heille riittävän, niin sanoakseni kielteisen avun. Kristus meni tässä vapaudensuosiossaan niin pitkälle, että hän kokonaan kielsi kaiken pahan vastustamisen, ei siis pitänyt luvallisena muuta kuin myönteisen avun antamisen kamppailevalle lähimäiselle. Kenties hän oli oikeassa tässä niinkuin paljossa muussakin -- jos alhaiso tahtoo sanoa totuuden, niin ei mikään ole sen mielestä naivimpaa kuin Kristuksen oppi. Itse hän ei kumminkaan aina malttanut tätä oppiaan käytännössä noudattaa (keinottelijain väkivaltainen karkoitus temppelistä), jotenka meillä hänen pienemmillä veljillään lienee lupa antaa myös kielteistä apua toisillemme.

Toistaiseksi täällä kumminkin häiritsijät häiritsevät toisiaan, mistään kokonaisuuden suojelevasta voimasta ei näy merkkiäkään. Surkeimpana todistuksena siitä on nykykansojen onneton isänmaajuttu. Isänmaa ja isänmaanrakkaus -- mitä sisältävät nuo sanat tavallisen alhaisokäytännön mukaan? Jotakin pyhää, oikeastaan kai kaikkein pyhintä. Jos jokin asia varmasti tiedetään isänmaan asiaksi, niin on tuo asia silloin myös kaikkien inhimillisten ja jumalallisten, ajallisten ja iankaikkisten säädösten ulkopuolella. Ei voida tehdä rikosta isänmaan puolesta. Isänmaan puolesta tehtyjä tekoja ei ole lupa arvostella, isänmaata on ainoastaan rakastettava. Jos joku historiallinen alhaisoseikkajlija on sotkenut isänmaan sotaan, ei isänmaan rakastajalla ole muuta tehtävää kuin tarjota henkensä käytettäväksi eikä papilla muuta kuin Kristuksen nimessä julistaa vastapuoli vihollisikseen ja rukoilla Jumalalta heidän pikaista tuhoaan. (Toisaalta kuuluu asiaan, varsinkin voittajille, ihailla vihollisten mieskohtaista urhoollisuutta ja sotilaallista kuntoa.) Dreyfus-jutussa -- joka on historian luoma hyvin keskitetty näytös näistä asioista -- lausui Paul Déroulède, "Isänmaanystäväin liiton" isä ja sielu: "Olkoon Dreyfus syyllinen tai syytön, Ranska ei ole syyllinen", tulkiten siten noiden kaikkien aikojen kansallis-isänmaallisimpien kenraalien mielialaa heidän tehdessään toinen toistaan mustempia rikoksia isänmaan hyväksi olematta silti tavallisessa mielessä mitään rikollisia henkilöitä. Samassa jutussa Henry, joka pelkän isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi oli kohonnut sotamiehestä everstiksi, kivahti tuomioistuimelle: "Älkää intoilko, ennen kaikkea on armeijan kunnia."

Tuonlaatuista isänmaallisuutta tavataan runsaasti kaikkien kansojen keskuudessa. Se on se isänmaallisuus, joka pitää itsestään suurinta ääntä, ja voidaan sanoa, ettei yhtään sotaa käydä ilman sitä.

Sodan käyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi, puhumattakaan siitä, ettei historia tunne semmoista kummitusta. Jos jonkun kansakunnan valtaa pitävä alhaiso on onnistunut saattamaan joukot haluamaansa raivotilaan, niin että ne hyökkäävät toisen kansakunnan kimppuun -- tällainen yksinkertainen perustapaus lienee tosin tuntematon -- niin on silloin jokaisen miehen velvollisuus puolustaa kotimaatansa, eikä ylimystön sovi siinä olla huonompia kuin raivosairautta poteva alhaiso. Mutta tuo velvollisuus on tiettävästi vastenmielisimpiä, mitä kunnian miehelle voidaan asettaa, eikä ole ihmisellä kurjempaa kuolemaa kuin kaatua sodassa, jonka alhaiset vehkeilijät ovat aikaansaaneet. Ihminen kuolee silloin narrien narrina, toisen asteen narrina.

Sota on valtavin todistus siitä tilasta, missä ihmiskunta tosiasiallisesti vielä on. Senvuoksi on jokainen sota kävijöilleen ja ihmiskunnalle häpeäksi. Sodan "tuloksista" iloitseminen perustuu perverseihin joukkovaistoihin, on oleellisesti samaa kuin muinaisten kansojen uhrijuhlariemut. Sodan tulos on aina kielteinen, sotien väliajoilla ihmiskunta lähestyy päämääräänsä sen minkä lähestyy. Sodan tunnelmassa on jotakin sumentavaa, ihminen ei voi astua tulilinjaan ennenkuin hän on tehnyt hiljaisen henkisen vararikon. Jos tieteen tehtävänä on järjestellä luonnon lakeja niin, että ihmiskunnan pyrkimys päämääräänsä huojentuu, niin voidaan lyhyen harkinnan jälkeen sanoa, ettei tiede Maailmansotaan mennessä ole saanut aikaan mitään merkittävää; ainakaan se ei ole saavuttanut mitään asemaa ihmiskunnan tietoisuudessa, niin kauan kuin kaikenlaiset keisarit ja kauppahuoneet alhaisokätyreineen voivat järjestää sellaisia Molok-juhlia, kuin tänä päivänä jatkuva Maailmansota seurauksineen.

Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen, niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko maailman- ja elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein käsitäkään, kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa katsomusta itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu -- se on todella oleellista kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on ihmiselämälle. Mutta jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät ole tuon taistelun oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne päinkään, minne ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu, josta ainakin voidaan _odottaa_ positiivisia tuloksia ihmiskunnalle, ja jota miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina käyvät. Sota ei ole rahtuakaan "luonnollisempi" ilmiö kuin tuberkuloosi tai lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle väitteelle, että jokin oleva kehitysaste -- esimerkiksi se, ettei ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle -- olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on energian (sanoisin välineitten) hävittäminen.

* * * * *

Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen huutonne: "Eläköön taisteleva ihmisyys" -- ei noille onnettomille ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä.

* * * * *

Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita. (Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.)

* * * * *