Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

ENKELTEN SUOJATIT

Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS.

Johdannoksi. Emot ja poikaset. Anna-vainaa ja Kalle-vainaa. Muuan Tellervo-niminen. Maantieltä maantielle. Lumituisku. Lapsen suru. Tyhjä koti. Koulu. Kemppasen mukulat. Käväisy. Omistani ja omilleni.

JOHDANNOKSI

(Huomautus omille lapsilleni: Koska olette repineet sen "Kyrön Joulun", johon Pappa oli kirjoittanut nämä täysin asialliset "Muistelmat pikkupoikuutensa ajoilta", niin painetaan ne nyt tähän, että saatte isoina lukea.)

Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän muitakin päiviä semmoisina kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa, että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin makeata kuin siellä. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun pensastoista, kun kuusivuotiaana karkasin sinne hämyssä maatamenon aikaan, orjantappuroiden kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän. Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.

Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla kirjailijana jo olen liikkunut ja vielä tulen liikkumaan...

Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimäinen täsmällinen muistoni tästä mailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn trattia. -- Myllyn tattia, hoin minä -- en osannut sanoa trattia. Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama Hulta, orpanani, (pitäköön ylistyksen hyvänään) omasi muuten heleän laulunäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta kauniita kuvia ja oli kaikin puolin silloin niinkuin nytkin ihmeellinen ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.

Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja pitivät aikuiset häntä minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimäisen kappaleen sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa olin ongella ja Heikkilän Väinön kanssa löin palloa -- ennen kuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman korkealle.

Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin maata kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen. Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana. Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies, joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta, joille ei minulla ole mitään kiittämistä.

Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäisen elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä. Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistyskarjasta kesä varsinaisesti alkoi; siitä ruveten näki karjan kuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperelainen värjäri epäili kraatarin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin. Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:

Makkara kirisi kiukahalla, minä perso penkin alla. Kypsy kyrsä, kärsi perso. Kyll' on kyrsän kypsymistä, pahan person kärsimistä.

Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu; sitä myöden käytiin katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä nähdessään odottamatta patsaan). -- Ensin mentiin Pitkää kujaa, sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale, Jutilan Varve. Jutilassa oli ainakin joskus kovin vihainen sonni ja sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.

Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin Myllyniittuja metsään asti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa. Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.

Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa vanajalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa, siellä kasvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja vei sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo vastakuoritun poikueensa kanssa. Talvi-öinä nousi saukko avannosta ja möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan harjussa.

Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä olin yksinäinen lapsi ja sen vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin toivat takaniituilta jouluheinää, minä seista hytistelin pihalla Väinöä odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään mentiin saunaan, ja sillaikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä Väinö, minä ja Mirri oikenimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin minun oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä, puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton elämisen onni.

* * * * *

Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi niin, että äitini tuli ostaneeksi meille hevosenkin, oikean elävän karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta ja kun meidän ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päinsä isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti ja arvokkaasti häntä myöskin kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä ja minä luulen, että astiat sen jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä, vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota napauttelivat.

Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä 1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:

Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen. Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na, Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.

Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun, joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin jo mullan alla. Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisee ikävissään niinkuin entisiä aikoja kaivaten ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoavaisuutta. Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta ehkäpä omat lapseni kokoavat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.

EMOT JA POIKASET

Kappale suviyön sisältöä

Kevätviikkojen levoton riento on huomaamatta tyyntynyt alkukesän hennoimmaksi hempeydeksi, lokaiset ratastiet ovat kuivahtaneet ja pienen töllin pihamaalla versovat mehevä saunio ja punertava tatarkasvi, joiden kesäisestä kasvukannasta voi arvioida asumuksen ikää. Nokkonen edistyy aitan takana, kaura on oraalla ja tuolla matalien salolehtojen välissä ja keskessä, mutkittelevan joen uoman vaiheilla ovat entisten unohtuneiden pelto- ja niittytilkkujen villiapilat herkullisimmalla nupullaan. Aikainen aamuaurinko näkee siellä jänisemon alaleuan nopeasti vaappuvan eteen ja taakse, kun se äänen kuulumatta napistelee kasvien vehmaimpia versoja. Ruohossa sen lähellä on viisi harmaanruskeata, tuskin näkyväistä täplää; ne ovat pieniä jäniksen selkiä nekin ja niiden sisässä virtaa hieno ja lämmin jäniksen veri. Ne ovat äsken päässeet imemästä ja kevyt uni on raukaissut ne ruohostoon suoden rauhan emolle, joka näihin aikoihin tuskin koskaan saa nukahtaa. Nyt se siirtelee hiukan koipiaan ja näykkii apilan päitä. Täällä on sentään paras rauha, mitä olla voi. Töllikulmalla ei ole ainoatakaan koiraa, eikä ole vielä näkynyt mitään muutakaan petoa täällä asutuksen äärillä. On hetkiä, joina ei pitkäkään korva kuule värähdystäkään: juuri auringon nousun aikoina. Silloin ei imetys keskeydy kertaakaan ja jänisemon suonissa käy himokas vaistomainen kaipaus, että pian pääsisi näistä poikasista eroon; että ne saisivat kukin kuunnella omilla korvillaan ja juosta omia latujaan, jos peto tulee.

Kyllä olikin vaivalloista tämän poikueen kantoaika. Siihen aikaan, keväämmällä, emo oleskeli lähempänä kylää, sieltä löysi joskus hyvän palan, kun ravinnon tarve oli kiihtynyt. Sepän riihiladon edessä oli mainioita kauranpäitä, niitä olisi saanut syödä koko yön. Joskus unohtui riihen seinälle raitapehkoon päiväuntakin nukkumaan, kunnes kerran rävähti, rävähti toisen ja sitten alkoi kuulua omituinen puhiseva ääni. Se ei vielä ollut pahinta, mutta kun vasara putosi alasimelle: kilk-kalk, silloin maa maittoi. Se oli ilkeä ääni, sillä sitä täytyi pysähtyä välillä kuuntelemaan, ja sitten taas juoksuun... Mutta eräänä sateisena aamupäivänä vähää ennen poikasten syntymistä -- kuului koiran lähenevä ulvonta. Se läheni lähenemistään, vaikka emo laukkasi umpimähkää, paisuneen vatsan tuottaessa vaivaa hengitykselle. Se läheni lähenemistään ja etäämpää kuului ihmisen kiivas huuto. Emo pysähtyy kesken kiihkonsa, kunnes erottaa koiran läähätyksen ja tuntee oman sydämensä ilkeästi sytkähtävän. Silloin hän taas loikkaa, niinkuin jonkin vieraan voiman heittämänä, puskee päin aitaa, löytää lopulta raon, jossa oksantyngät raapaisevat vatsanahkaa. Loikkaa avoimelle pellolle ja loikkaa suoraan leveään valtaojaan, joka on täynnä viileätä vettä. Pääsee miten kuten kynnetylle saralle, missä raskaat multatierat tarttuvat käpäliin, joutuu lopulta maantielle ja pökähtää suuren miehen jalkain juureen. Siitä äkkiä ympäri ja pitkin heinänsänkeä pois, pois. Ei ole pienintäkään suojapaikkaa. Ruumis juoksee, mutta tahto on seisahtunut. Takaa kuuluu koiran kiljunta. Mies on saanut sen kiinni ja antaa selkään tottelemattomuudesta.

Se laukka päättyi tänne salon sydämeen. Täällä syntyivät poikaset ja täällä ne ovat jo viikon päivät imeneet ja tepastaneet. Täällä on hyötykasvuista koivunvirpeä kulon jäleltä, on pajukkoa, on vadelman vartta ja hylätyillä pelloilla metsistynyttä apilaa. Ja ennenkaikkea täällä on rauhaa, päivät makailla ja yöt kuukkia pensaikossa. Jossain tuolla etäällä on pari kolme matalaa ja hiljaista ihmisasuntoa, saloseudun töllejä, joissa vain aamuin ja illoin on hiukan liikuntoa. Päivisin siellä oleilevat pihamaiden nurkilla hiljaiset laihat lapset, ani harvoin eksyen puron rantaan leipäkannikkaansa liottamaan.

* * * * *

Niin on laita jänisemon laitumilla, ja melkein yhtä autuasta on elämä noissa asumuksissa. Vahvimmillaan on siellä tunnelma lauantai-iltana saunan juuri selvitessä, kun västäräkki vielä viivyskelee poissa pesästään puupinon vaiheilla ja salotöllin pieni poika seisoo liivisillään veräjällä, kaikkien luonnon sanatonten salaisuuksien virratessa hänen tajuunsa. Syvän rauhan harhakuva laskeutuu ilmaan ja maahan, ei yksin tämän töllin tanhualle, vaan laajoille aloille, noitten kaukaisimpienkin metsänrantojen takaisille maille, toisenlaisten asumusten, puutarhojen ja ihmisten vaiheille. On semmoinen kohta ajassa...

Mutta pienen pojan tunnelma värähtää toiseksi, kun äiti tulee lypsinkiulu kädessä navetasta pirttiin päin. Poika lähtee vaistomaisesti äitinsä perässä, tullaan porstuan läpi matalaan savuiseen pakariin. Kaikki tämä tapahtuu yhtä luontevasti kuin päivän riutuminen illaksi ja yöksi. Maito valuu kohisten puisen hakosiivilän läpi puiseen kulhoon; ja sen kohinan aikana nousee kissaemo vuoteeltaan pakarin peräpuolesta, saapuu urahdellen ja venytellen survimaan äidin liepeitä. Harmaat, mustan ja valkoisen kirjavat poikaset, joiden silmäraot vasta toissa päivänä oikein aukenivat, lähtevät nekin riepusijoiltaan työläästi rämpien ja kimeästi maukuen ja saavuttavat emon hännän, juuri kun emon suu on päässyt kiihkeästi lerkkimään lämmintä maitoa. Poikakin on saanut osansa ja tarkkaa syödessään kissan kielen käyntiä ja punertavaa suumaloa.

Vielä jälellä olevien ilta-askarten kautta johtelee aika ihmisensä lyhyeen ajattomuuden keitaaseen, nukkumaan, edellistä hiukan vaaleamman suviyön haltuun. Äiti syleilee ja suuteleekin salavihkaa vieressään makaavaa ainoata poikaansa nurkkasängyssä peiton alla, isä on huokaissut syvän huokauksen omassa sängyssään ja niin on pirtin puolella uni tullut kuluneen päivän ja menneiden muistoissa, huomisen ja tulevaisen kuvitelmissa.

Pakarissakin vallitsee riepuvuoteella hiljaisuus. Poikaset ovat nukahtaneet nisä suuhun ja siitä sikin sokin vierähtäneet mikä mihinkin asentoon. Maidon valuessa on emokin hervahtanut pitkin pituuttaan koivet oikosenaan, nauttien siitä, ettei tarvitse enempää piitata poikasista, että ne itse kilvan ja kiihkeästi ottavat ottimensa eikä mikään vaara uhkaa. Tämä nurkka on viehättävän pimeä, eikä koko asuinrakennuksen piirissä kuulu yhtään hiiren hievahdusta.

* * * * *

Näissä salotölleissä asuu raatavia pariskuntia, joiden lapset ovat vielä pieniä; täällä vallitsee siis teillä ja tanhuvilla vahva rauha sunnuntaiyönäkin, kun ei ole yöjuoksijoita. Kun myöhäinen ilta on täysin vakiintunut yöksi, näyttäytyy kissaemo pakarin rikkinäisessä akkunaruudussa. Nopeasti ja äänettömästi se hypähtää pihamaalle ja siitä muutamalla loikka-askelella pellonojaan. Sen kaikki aistit tarkkaavat äänetöntä kesäyötä. Hännän äärimmäinen nipukkakin näyttää jännittyneenä kuuntelevan; se näkyy varttuneiden piennarkorsien tasalla ketterästi pystyssä ja vavahtaa hiukan. On kissaemon suurenmoisin ajankohta, sillä on varaa ensi askeleillaan tekeytyä ikäänkuin hiukan leikilliseksi. Huvikseen se tavoittaa suurta kovakuoriaista ja runnoo sen hengettömäksi etukäpälillään. Sitten laajentuneet silmäterät taas tuijottavat korsimetsää ja korva kuulee riihen tyköä hiiren vikinää.

Sydänyön hetket kuluvat. Yhden aikaan käy mökin mies ulkona ilmaa tunnustelemassa ja näkee silloin Mirrinsä liikkumattomana istuvan aidaksella riihen takana. Mies tekee yksinäiset luonnonhavaintonsa ja painuu sitten pirttiin vaimonsa ja poikansa henkeen. Kaikki on hyvin. Huomenna, sunnuntaina, he menevät rippikirkkoon, urkuja ja saarnaa kuulemaan...

Mirri kuuli ja näki miehen ulkonakäynnin; se oli pieni hiljaisuuden katkeama, joka samalla katkaisi öisen pyyntitunnelman tällä paikalla. Mirri upotti pari kertaa kyntensä aidakseen ja laskeutui sitten hiljallensa maahan haan puolelle. Ketterin juoksahduksin, välillä aina pysähtyen, se eteni pitkin jalkapolkua niityn veräjälle, pujahti alimmasta raosta ja otti haltuunsa pensastuneen niittymäen ilmiöt. Ne olivat kaikki entuudestaan tuttuja, tästä mäestä Mirri oli tappanut pari keltasirkkua ja yhden hyvälihaisen kerttulinnun. Täällä oli parhaiksi avomaata, että voi aina todeta yksinolonsa, ja parhaiksi suojaa väijytykseen. Täällä oli sellainen riistan runsauden tunne, ettei oikein osannut alkaa väijyntääkään. Hän juoksi juoksemistaan näitä suviyön oivallisia maita, kunnes tuli alueille, joilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Siellä hän istahti kannolle ja asettui siihen tavalliseen liikkumattomuuden tilaansa -- jossa kissa ulkosalla tuntee olonsa varmimmaksi.

Siinä hän istui ja alkoi havaita silmissään aamun kirkastumista. Samalla nousi saaliinhimo: hänen oli hiukkasen nälkä itsensäkin, ja sitä paitsi tuntui maito runsaammin heruvan utareihin, josta tiesi, että poikaset ovat kotona heränneet mankumaan. Eikös alkanutkin jo ilma sädehtiä! Pensaasta pyrähti lintu, kissan takajalat jännittyivät, silmät tulistuivat. Keikut minne keikut -- matka on pitkä, mutta -- ei, ei vielä -- nyt, ei, no nyt: tsoi -- hukkaan pääsi.

Mirri ei oikein käsittänyt, mistä ne kaikki äänet juuri sillä hänen hyppynsä hetkellä syntyivät. Häntä kaarella ja silmissä villi ilkamo Mirri seisoi sillä sijalla, jossa lintu äsken oli tepastanut. Eipä ole tämmöistä ennen sattunut: lintu tiessään, sihinää ja suhinaa, aamu yhä kirkastuu. Mirrin häntä huinahti kerran kahta puolta ja selkä nousi köyryyn. Tuolla -- jänis! Ja tuolla -- ja tuolla. Aamun kirkkaus jo pisti silmään ja orjantappura raapaisi nisään, kun Mirri syöksyi lähimmän niskaan. Se yritti purra, mutta samassa se jo oikeni; se oli poikanen. Iso jänis oli vähällä hypätä päälle, mutta hyppäsi kumminkin syrjään, kiersi älyttömästi pensasta päästäen jonkinlaista ääntä. Mirri tappeli silloin jo kolmannen kanssa, tunsi kipua silmäkulmassaan ja näkönsä hiukan sumentuvan -- siitä vuoti verta. Kaksi oli vielä jälellä, mutta pian olivat nekin nitistetyt. Iso jänis oli tällöin jo kadonnut.

Mirri huohotti suu auki, niin että hampaat näkyivät; toinen käpälä oli viimeisen poikasen päällä. Sitten se pari kertaa nuolaisi valkoista rintaansa, jossa oli runsaasti veritäpliä, väänsi päätänsä ja sitaisi kipeätä silmäänsä. Aurinko oli jo selvästi näkyvissä, väsytti ankarasti, mutta vielä oli kova ja vaarallinen työ edessä. Kissa tuntee olonsa kaikkein arimmaksi silloin, kun se juoksee saalis suussa; matalana ja häntä oikosena se livistää suoraan kotiin. Mutta kun Mirri oli saanut ensimäisen poikasen haan puolelle, ei se malttanutkaan edemmäksi, vaan palasi toista noutamaan ja haki ne sillä tavoin kaikki siihen aidan viereen näreen juureen. Siitä alkoi pitkä ja rasittava kotiinkanto, joka oli sitä vaarallisempi, mitä enemmän valo lisääntyi.

Poikaset naukuivat vimmatusti, mutta emo kantoi kumminkin kolme jäniksenpoikasta perille asti, ennenkuin rupesi omiaan imettämään. Poikaset imivät kiihkeästi, kunnes hervahtivat pehmoisten jänisten sekaan nukkumaan.

Vasta ihmisten noustessa lähti Mirri kahta jälelle jäänyttä noutamaan.

* * * * *

Aamun kosteudessa paisuu auringonpaiste tunti tunnilta. Jos aika sydänyön hetkinä on ollut painuvinaan jonnekin olemattomiin, niin nousee se nyt taas ja laajenee yli kaiken. On päivä, kesäkuinen sunnuntaipäivä. Pienen töllin poika makaa sängyssä juuri heräämäisillään auringon lämpöön, joka osuu päin hänen poskeansa ja kaulaansa. Kauan sitten hän uneensa kuuli isän ja äidin aamuliikkeet, kuuli, että oli tapahtunut jotain erinomaista, jota äiti huusi isääkin katsomaan. Tämä kuulo ponnisteli aikansa pojan unen kanssa mutta ei saanut heräämään. Isän ja äidin äänet vaikenivat sitten hiljaisuudeksi, josta pojan puoliksivalveutunut tajunta kyllä käsitti valon ja ilman yhä varttuvan elämän. Tuo aikainen aamuelämys jatkui unen piirissä, joka oheni ja laajeni ja vihdoin valui pois kahdesta leveään tuijotukseen auenneesta silmästä.

Poika näki pöydällä aamumaitonsa, kiskotteli nuoria jäseniään ja kiepsahti sitten paitasillaan sängystä lattialle. Silmien rävähtämättä hän katseli akkunanruutuja, kellontaulua, saapasparia, haukotteli niin että pää järisi ja juoksi sitten kuin sanan saaneena pimeän porstuan läpi pakariin. Aamuaurinko paistoi suoraan kissojen matolle, jossa näkyi ihmeellistä joukkoa. Emäkissaa siellä ei ollut, mutta vallan outoja karvaeläimiä makasi siellä oikosenaan kokonainen röykkiö. Niiden välistä näkyi nukkuvien kissanpoikasten päitä.

Poika muistaa, että nyt on pyhä, että isä ja äiti ovat lähteneet kirkkoon ja jättäneet hänet yksin nukkumaan. Ja emo Mirrikin on poissa. Olisiko tämä jokin semmoinen päivä, jona kaikkea tämmöistä tapahtuu. Kenties tulee vielä ukonilma ennenkuin isä ja äiti palaavat. Oli uhkaavan hiljaista ja auringon paiste ikäänkuin puhui jotain jo unessa kuultua, ikäänkuin jotain noiden elävien puolesta. Aamun koko erikoisuus kauhistutti lievästi paitasillaan olevaa poikaa. Hän ei uskaltanut lähestyä vieraita eläviä, vaan kääntyi takaisin kasvoilla itkun alkuilmeet.