Part 5

"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti", vastasi Herman jotenkin katkerasti. "Te näette minut nyt niissä kahleissa, joihin isänne on minut pannut... Kyllä muistan sen illan, josta puhutte, ja mitä teiltä kysyin ... haa, minä mieletön kansan lapsi, kuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni lemmenkuiskeita. Mutta ... mutta, arvoisa neiti ... vähemmin julmasti olisitte voinut vastata."

"Herman, Herman!" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi häntä kohti tavottaen hänen kättänsä, "oletko hetkeäkään voinut uskoa, että minä, että Ewerstenin kreivin tytär ... ei, ei, peräytä sanasi, katso, polvillani sitä sinulta pyydän!"

Ja hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen sitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa tuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti ylös itkevän tytön.

"Anteeksi, anteeksi", kuiskasi hän hellästi, "mutta pitkien öiden epätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että... Ah, elkää katsoko minuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut pettyä... Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni... Ylpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa, kasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki -- talonpoikaispojan onni ei kasva herrasmiehen maalla."

Jo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.

Agnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja tuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.

"En ymmärrä teitä", sanoi hän, "kun näin teidän iltasella siellä linnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta haavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden saitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan ... ah, olin niin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä päivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan vaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen tähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne..."

"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette syntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on ollut aikaa sitä ajatella... Totta on, että teitä rakastan, mutta rakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä unelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne, sen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava..."

"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?" kysyi Agnes ja suu meni vienoon hymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.

"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka on saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa hänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes hänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä, mutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset ajatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin kulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi: 'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa ja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette varmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä muistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut, erotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä menin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä olin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät tummaverisellä Jetturnilla. Silloin..."

Hurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan, ja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin, kalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa myrskyä säestäen.

"Silloin ... silloin?" kysyi Agnes.

"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison vaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille paikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui musta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög..."

"Ah, Richissa äiti", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, "olitte oikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!"

"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin vanki!"

"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole mahdollista!"

"Nämä kahleet eivät valehtele", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti, "ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin täällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden vallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas taivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni ... ah, voi minua, kun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta... Isänne..."

"Isäni", jatkoi Agnes vakavasti, "isäni on itse irroittava kahleenne ja kovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen väkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä olette vapaa ja sitten..."

"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon taivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä kiroomaan! Ja minä uskon teitä ... niin, minä uskon teitä, Agneksen isä ei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan, se riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on lupauksensa pitävä."

"Hyvin puhuttu, nuori mies!" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, "sen lupauksen pitämiseen olen auttava teitä."

Agnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.

He eivät olleet huomanneet hänen tuloansa, sillä ovi oli avattu niin hiljaa ja voudin askeleet olivat olleet niin kuulumattomat, ett'eivät he olisi huomanneet hänen tuloansa, vaikkapa olisivatkin olleet vähemmin asiaansa kiintyneet, kuin olivat. Voudin huulien pirullinen hymy hänen hiipiessään lattian poikki ja hänen silmäinsä kalvava tuli, jäivät niin ikään huomaamatta, mutta tuskinpa olisi hänen ilmautumisensa synnyttämä kauhu ja suuttumus niiden kautta voinut enää tulla suuremmaksi, kuin se tuli ilmankin.

"Näyttää olevan minulle sallittu aina sattua teitä keskeyttämään, arvoisa neiti, kun jotakin tämän miehen kanssa puhelette. Mutta tämä kerta on, toivoakseni, viimeinen. Nyt voitte sanoa toisillenne jäähyväiset ainaiseksi. Ette mahda enää tulla näkemään päivän valoa Herman Berman -- se on, niin kuin kyllä tiedätte, oma syynne..."

Vangin olkapäälle sivaltama isku sai voudin vaipumaan maahan.

"Tee pian, vouti, mitä sinulla on tekemistä!" sanoi hän. "Ei arvoisa neiti enkä minä tarvitse neuvojasi!"

Agnes kiiruhti ovea kohti, mutta vouti riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käteensä.

"Ymmärrän aikomuksenne, Agnes neiti", huudahti hän kiihkeästi. "Aiotte rientää isänne luokse. Se on myöhäistä, hän ei enää ole linnassa. Hän ei voi pelastaa vankia, jota niin rakastatte. Eikä hän ole pelastettavissakaan... Sen vannon, niin totta kuin olen voutina Borganäsin linnassa."

"Ei sanaakaan enää, vouti", keskeytti Herman kahleensa lattialta nostaen ja rientäen voudin luokse, "antakaa arvoisan neidin vapaasti mennä menojansa, taikka lyön teidät hengiltä omilla kahleillanne!"

Vouti loi pilkallisen katseen vankiin.

"Elkää peljätkö, jalo nuori mies, lemmittynne tie on kyllä auki", vastasi hän, "tahdon vaan vielä ennen eroamistamme sanoa pari sanaa ja ne sanat saatte tekin kuulla, ne antavat teille ajattelemisen aihetta yksinäisessä vankeudessanne. Te rakastatte Ewerstenin kreivin tytärtä, no niin ... minäkin rakastan häntä. Te olette minua näihin asti karttanut, Agnes, ja sen olette tehnyt, koska mielettömästi rakastatte tätä talonpoikaa. Tämä este on väliltämme häviävä... Elä tuskittele Herman, tämä viereinen käytävä on täynnä minun väkeäni, viittaan vaan, ja vihallasi et mitään mahda ... elä pakota minua syrjäisten nähden täyttämään mitä tarkoitan!... Te puhuitte lupauksesta, kun puheenne keskeytin. Minäkin olen tehnyt lupauksen, joka teidän molempain tulee kuulla. Ennen ensi juhannusaattoa on Ewerstenin kreivin tytär lepäävä Juhani Walen sylissä! Elkää koettako karttaa minua, Agnes ... lupaukseni on tuleva täytetyksi, niin totta kuin minulla nyt on tämän miehen henki vallassani. Elkää pakottako minua uhraamaan vielä enempää tarkoitukseni saavuttamiseksi ... ette kuitenkaan koskaan voi päästä omakseni joutumasta!"

Vimmoissaan syöksähti Herman esiin, nyrkkinsä iskulla rusentaakseen tuon hävyttömän hylkiön. Mutta tämä lykkäsi Agneksen eteensä ja Hermanin nyrkkiinpuristettu, voimakas käsi vaipui tehotonna alas.

Agnes oli pikemmin kuollut kuin elävä. Näkemästään kauhistui hän niin, että tuli aivan tahdottomaksi. Juhani Walen silmissä sitä vastoin paloi kamala riemun tuli. Hänessä synnyttivät ylenmääräistä iloa ne tuskat, jotka hänen sanansa tuottivat. Täyttääkseen julmuutensa määrän kukkuralleen hän vielä lisäsi:

"Ja sekin tietäkää, Agnes, että teidän rakkautenne se vie Herman Bermanilta hengen, ja että ainoastaan teidän rakkautenne myöskin voi hänet pelastaa. Ojentakaa minulle kätenne, sanokaa tahtovanne tulla omakseni, ja Herman Berman päästetään kahleistaan ja hän on oleva vapaa kuin taivaan lintu!"

Hän piti väliä ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen, kun tämä leikittelee saaliinsa kanssa, ennen kuin sen nielaisee.

"Saatte runsaasti miettimisaikaa", sanoi hän, "tahdon odottaa vastaustanne tulevaan juhannusaattoon. Jollen silloin ennen puolta päivää ole saanut myöntymystänne ja lupaustanne, niin on osavasti kello kaksitoista Herman Bermanin pää putoava hänen jalkoihinsa. Se on lupaukseni, niin totta kuin nyt lähden lujaan Borganäsin-linnaani."

"Ja nyt, sallikaa minun saattaa teidät naistenhuoneeseen, Agnes neiti, olettehan uskollisesti vartioinut vanki parkaa!"

Näin sanoen hän huusi ovelle päin. Palvelijat tulivat joutuin sisään ja ympäröivät Hermanin, mutta vouti otti Agnesta käsipuolesta ja vei hänet ulos.

Herman loi poistuviin katseen, joka ilmaisi mitä synkintä epätoivoa ja sanomatonta tuskaa. Raskaasti huoaten hän sitten antoi päänsä painua ryntäille ja vastustelematta salli hymyilevän Yrjö mestarin lukita renkaat ranteiden ympärille.

Juuri kun palvelijat olivat aikeissa viedä pois vangin, tuli Juhani Wale taas sisään ja kohta hänen jälestänsä pitkä, pulskavartaloinen mies, joka jotenkin arastellen katseli vankia.

"Satuloitse hevoset, Maunu!" sanoi vouti miehelle. "Tämän vangin viemme mukaamme. Kierrämme samaa tietä takaisin Borganäsiin. Parasta olla varovainen, vaikka ratsastammekin 20:llä hevosella täältä."

Palvelija nyökäytti päätänsä ja poistui toisten kanssa.

Heti sen jälkeen tulivat Ture Turenpoika ja Jösse Eerikinpoika. Jälkimmäinen näytti käyvän kuin unissaan.

"Oletteko valmis nousemaan ratsaille, vouti?" kysyi ritari ja käänsihe Juhani Waleen.

"Hevoset odottavat minua linnanpihalla, tuossa tuokiossa lähden täältä, ankara ritari!"

"Hyvä ... ja pysytään siinä, mistä sovittiin. Me pidämme linnat kuninkaan varalle, kävi miten kävi. Olkaa siitä varma, että palkkanne on suuri, kun tilinteon päivä tulee. Pitäkää kurissa talonpoikia, raastakaa ja ruhjokaa heitä pelkäämättä! Olkaa huoleti!"

Juhani Wale läksi salista ja kohta sen jälkeen kuului kavionkopsetta nostosillalta. Borganäsin vouti se läksi linnasta.

"Ja nyt, vouti", huudahti ritari ja laski kätensä Jösse Eerikinpojan olkapäälle, "käske nyt nostamaan nostosilta!"

V.

Tuomio.

Vaikka koko Vestmanlannin ja Taalainmaan mahtava vouti tämän päivän kuluessa olikin kokenut monta mielenvaihdosta: onnen ja mahtavuuden kukkuloilla olevan miehen röyhkeys oli hänessä muuttunut sellaisen miehen levottomuudeksi ja mieli karvaudeksi, joka näkee hyväin päiväinsä rakennuksen olevan kukistumaisillaan, niin oli kuitenkin hänen mielentilansa pääpiirteenä huolestumus, jota hän ei oikein saanut selville ja joka synnytti neuvottomuutta ja epäröimistä hämmentäen häntä itseään. Sekä kuninkaankirje että Herman Berman olivat ikään kuin jättäneet Engelbrektin hänen käsiinsä, mutta kirjeen löytämisestä syntyneen ilon hävitti äkillinen tieto Engelbrektin tulosta. Nuorukaisen luja tahto taas ja kuolonhalveksiminen riistivät häneltä tilaisuuden vallita hänen kauttaan Engelbrektiä. Vähän väliä ilmautuivat myöskin hänen riehuvien ajatuksiensa temmellystanterelle hänen vaimonsa varoitus ja uni, josta heti kehittyi kookas hopeahapsinen, huolissaan päätänsä ravistava haamu.

Ritarin äkillinen tulo ja hänen voimakkaat ja rohkaisevat sanansa olivat taas elvyttäneet voutia, ja niin kauvan kuin ritari ja Juhani Wale puhuivat ja tekivät suunnitelmia, hän olikin osallisena keskustelussa, mutta niin pian kuin hän jäi yksikseen, näytti siltä kuin hänen sielunsa jäntevyys olisi hervonnut ja hän taas nähnyt aaveita keskellä päivää. Hän oli tuottanut viiniä salakammioon, jossa he kolmisin neuvottelivat, ja pitkin siemauksin hän oli juonut tuota jaloa nestettä. Se oli osaltaan ylläpitänyt hänen henkensä voimia. Pitosaliin palattuaan hän levottomana käveli edes takaisin huoneessa Ture ritarin ja Juhani Walen tehdessä viimeisiä tärkeitä sopimuksiansa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Kun sitten ritari häntä kehotti käskemään palvelijoita nostosillan nostamiseen, niin tuntui siltä kuin hän ei olisi kehotusta kuullutkaan.

Hän meni ovelle ja käski muutaman palvelijoista tuomaan viiniä.

"Elkää viivytelkö kovin kauvan, vouti", sanoi silloin ritari, "millä hetkellä tahansa saattavat valtakunnan neuvokset tulla tänne ja silloin on liian myöhäistä!"

"Liianko myöhäistä?" huudahti Jösse Eerikinpoika.

"Niin, liian myöhäistä!" vastasi Ture herra. "Jos neuvoani noudatatte, niin suljemme linnan ja lähetämme neuvoston herroille tiedon aikovamme puolustaa kuninkaan linnaa, kunnes hän itse tulee saapuville! Jos herrat tulevat tänne linnaan -- silloin emme saata, ymmärrättehän, paljastaa miekkaa heitä vastaan eikä silloin voine kuningas eikä kukaan muukaan valtaanne voimassa pitää."

Vouti istuutui pöydän sivupenkille. Hän nojasi käsiänsä polviinsa ja katsoa tuijotti vahalla silitettyyn lattiaan, ikään kuin oikein tarkoin ritarin sanoja aprikoiden.

Siinä hän istui ja ritari survaisi harmissaan kantapäänsä lattiaan, niin että kultainen ritarinkannus helähti. Samassa toi palvelija viiniä ja tarjosi sitä molemmille herroille. Vouti otti kuohuvan hopeamaljan.

"Pääsiäisen jälkeen", sanoi hän, aluksi ikään kuin mietteissään, mutta sittemmin yhä vilkkaammin, "pääsiäisen jälkeen olisin siivonnut tuon joen pohjoispuolella olevan hornanloukon, niin ett'ei sieltä koiraa eikä kukkoa olisi kuulunut ja sitten olisin muuttanut tänne muutamia satoja talonpoikia Selannista ... niin, niin... Se on vanha mielituumani ja sen minä kautta Pyhän Knuutin panen toimeen. Engelbrekt, haa ... väisty, kirottu vuoritilallinen, miksi asetut tielleni?... Minulla on 800 miestä valmiina viittauksen nähtyänsä ratsastamaan joen toiselle puolen, 800 miestä! Sellaisella voimalla ei vielä kukaan Ruotsin vouti ole tullut... Ja nyt hän on täällä tuo vuoritilallinen, täällä linnan edustalla... Jösse Eerikinpojan täytyy kerran vielä häntä väistyä... Ei", karjasi hän, niin että iso sali kajahti, "en kuuna päivänä ole sitä tekevä!"

Hän tyhjensi loput maljasta ja hypähti pystyyn.

"Ylös nostosilta, miehet!" huusi hän ovella ja kääntyi sitten ritariin, joka ihmetellen oli kuunnellut hänen puhettaan ja katsellut hänen liikkeitään.

"Se on tehty!" sanoi hän, "ja nyt olen taas entiselläni. Elkää kummastelko horjuvaisuuttani, Ture ritari. Luulenpa, että paha henki on pitänyt minua vallassaan, mutta nyt saatte nähdä! Toivoisinpa tuon pienen vuoritilallisen olevan tässä edessäni, se olisi oleva minulle eduksi, eikä hänelle!"

Muuan palvelija syöksähti sisään.

"Valtakunnan neuvokset ratsastavat nostosillan yli, vouti, ja jollen ole väärin nähnyt, niin on Engelbrekt Engelbrektinpoika muassa!"

"Engelbrekt!" huudahtivat molemmat herrat yht'aikaa.

"Jos on totta, mitä muuan äsken kaupungista palannut palvelija on sanonut, että nimittäin vanha herra Krister Niilonpoika on jätetty panttivangiksi, niin se kyllä saattaa olla tuo pieni vuoritilallinen."

"Onneksi olkoon, vouti", sanoi silloin Ture ritari ja pyörähti kantapäällään, "minusta näyttää nyt olevan liian myöhäistä panna sopimustamme voimaan!"

Hän oli tuskin saanut lausettansa loppuun, kun salin ovi aukeni ja neuvoston herrat, Knuutti piispa etupäässä, astuivat sisään. Viimeisenä astui pieni vuoritilallinen kynnyksen yli, mutta sen sijaan oli vanha Krister herra poissa.

Piispa rupesi puhumaan ja selitti, minkälainen sopimus oli tehty Engelbrektin kanssa rahvaan nimessä ja että nyt heti oli tarpeelliset asiakirjat laadittava ja allekirjoituksilla vahvistettava. Piispan pitkän puheen aikana Jösse Eerikinpoika muuttui kummallisesti. Koko tuo äskeinen epävarmuus oli yht'äkkiä hävinnyt ja sen sijaan ilmeni hänessä nyt voima, joka kuitenkin sillä hetkellä muuttui hurjuudeksi, päättelijäisyys, joka yltyi melkein väkivallaksi. Hänen veristävät silmänsä eivät enää pyörineet kulmakarvain alla, ikään kuin saalista vaanien; tämä oli löydetty ja katse kaivautui siihen epätoivon rohkeudella.

"Pitääkö minun heittää valtakunnan ja kuninkaallisen herrani linna?" kysyi hän, "ja nyt heti, tänä iltana?"

"Sellainen on valtakunnan neuvoston tahto", vastasi piispa, "ja Hannu kreivi, joka tulee seuraajaksenne, on itse täällä saapuvilla. Huomatkaa sentään, ainoastaan toistaiseksi, kunnes kuningas, herramme, on ennättänyt tutkia asian..."

"Ja te, Engelbrekt", pauhasi vouti tälle, "te olette saanut tämän aikaan. Teidän tahtonne se on neuvostolle määrännyt, mitä se tässä asiassa on tehnyt! Kunniaton mies, petturi, valmis mihin ilkityöhön tahansa...! Minä syytän tätä miestä, Engelbrekt Engelbrektinpoikaa, petoksesta, petollisesta menettelystä kuningasta ja valtakunnan neuvostoa kohtaan."

Vouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä. Näitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät häneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä seisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa Engelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta nähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä hillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen avomieliselle otsallensa.

"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?" kysyi Engelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.

"Siihen", vastasi vouti, "että olette jättänyt neuvoston käsiin muutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan kädestä."

Melkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.

"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle", sanoi hän, "niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla sinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset siis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti, olette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei luulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli kuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen aikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä. Kirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii mielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika -- panin sen pöydälle ikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä, joka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä hetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin käteen Tukholman linnassa."

Tämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin epäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin vakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa merkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.

Silloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle! Jättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille Vesteråsin linnan takaisin!"

Ritarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän ei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna luovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston päätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.

Myöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä roihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen. Engelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista peliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti olevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille sijaa.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta sen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin näyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti esiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli, samalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu kuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille ristiin ja vaipui rukoukseen.

Hän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen munkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun näki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen rukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.

"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt", sanoi hän. "Joka Jumalan nimessä alkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!"

"Olisiko asia sitten vaan alulla?" kysyi Engelbrekt ja katsoi surumielisesti hymyillen puhujaan.

"Se on vaan alulla", toisti tämä vakavasti.

"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?"

"Tulen nyt linnasta", vastasi munkki, "herrat ovat menneet matkoihinsa Räfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä ollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan kartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille."

"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme tehneet, on vielä uudestaan tehtävä."

"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen."

"Ja minkälaiset ne sitten olivat?"

"Lähden matkoihini", sanoi hän, "mutta voitte pitää varmana, että jo ennen juhannuksen aikoja olen täällä taas ja silloin alamme sen leikin, jota olen valmistellut. Tunnen kuninkaani liiankin hyvin voidakseni hetkeäkään epäillä, mitä hän tälle neuvoston päätökselle on tekevä. Joko näette minut itseni täällä, taikka toisen, joka on oleva seitsemästi minua pahempi... Ja siinä", lisäsi munkki, "tuo kunnon mies epäilemättä puhui totta."

"Hän voi olla oikeassa", toisti Engelbrekt miettivästi. "Ja sen tähden olisi ollut parempi", jatkoi munkki, "jollette olisi tavanneet noita jaloja neuvostonherroja. Heidänhän on niin hyvä olla, kuin suinkin saattavat toivoa, ja sen tähden he vaan tahtovat parsia ja paikata, kunnes vaan pelkkiä riekaleita on jälellä. Ja tuon he tekevät muka rauhan tähden. Mutta rauhaa emme saa Ruotsinmaahan, ennen kuin kaikki ulkomaalaiset voudit ovat poissa ja koko syöpä on juurineen leikattu. Ne ovat herraintekoja kaikki läpeensä, aina siitä saakka kuin heidän onnistui lopettaa rehellisen ja hyvän Maunu kuninkaan hallitus ja saada meklenburgilainen herttua sijaan. Senpä tähden saattekin nähdä, että näistä hyvistä herroista tulee varsin yhtä paljon vastusta kuin kuninkaallisista voudeista."

"Siinä olemme yhtä mieltä, Johannes!... Ja jos meitä pakotetaan vielä pitämään miekkaa paljastettuna, mitä sitten ... minä olen valmis ja kunnon taalainmiehet eivät ole horjuvat. Mutta jos meidän vielä kerran täytyy ryhtyä asiaan, niin emme käänny takaisin, ennen kuin maa on puhdistettu ja kaikki nämä voudinpesät hävitetty maan tasalle, Borganäsistä alkaen aina Tanskan rajalle saakka, niin totta kuin meitä auttakoot Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas!"

"Amen!" lisäsi munkki ja katsoi luottavasti Engelbrektiä silmiin.

Ovi temmattiin samassa auki ja keskikasvuinen poika syöksähti sisään. Se oli Erkki.