Part 4

"Tiesinhän, ett'ei rakas lankoni ollut siekaileva ryhtyessään juhtia kouristelemaan", virkahti Ture herra, ja vanhempain herrain huutoja kuuntelematta ajoivat molemmat langokset täyttä laukkaa tuota yksinäistä ratsastajaa vastaan, ja heitä seurasi aivan kintereillä Maunu Pentinpoika.

Mutta heiltä oli jäänyt huomaamatta, että samassa silmänräpäyksessä, jona he äkkäsivät tuon yksinäisen ratsastajan, aivan hänen takaansa pieni, vähäpätöisellä hevosella ratsastava mies oli kääntynyt takaisin ja hävinnyt kuin nuoli.

Täyttä laukkaa ajavien ritarien tulo herätti Engelbrektin -- sillä hän se todellakin oli -- mietteistään. Hän tiukensi heti suitset ja pysäytti hevosensa, luoden terävän katseen läheneviin herroihin, jotka hän hyvin tunsi. Nämä olivat muutamissa silmänräpäyksissä ajaneet sen matkan, joka heidät pienestä vuoritilallisesta erotti.

Perille päästyänsä he seisattuivat kahden puolen Engelbrektiä.

Tämä pyörähytti tuossa tuokiossa hevosensa sivulle, joten nuo kolme herraa joutuivat suoraan hänen eteensä, ja käsi miekankahvassa hän Niilo Steninpoikaan kääntyen virkkoi:

"Tuotapa ajoa kannattaa kehua, jalo herra Niilo Steninpoika. Nopeammin ette olisi voinut ratsastaa, vaikkapa olisitte ajanut parasta ystäväänne tapaamaan."

"Ystävä tai mikä, niin olette nyt meidän miehemme, Engelbrekt", sanoi ritari kiivaasti ja kannusti hevostansa likelle häntä.

"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä asioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä. Muistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin, elkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa."

"Olette oikeassa, Engelbrekt", sanoi vastaten ritari, "tahdommekin vaan saattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette tänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne teidän tähtenne."

"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin halua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille... Tahdon tässä rauhassa odottaa heidän tuloansa."

"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?" virkahti Ture Turenpoika pilkallisesti. "Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka, kautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte."

Ritari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka tuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.

"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut väkivallan tekoon... Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole kiivauttanne muisteleva, mutta ... ettekö kuule kavioiden kopinaa tuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin, ritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan paljastettu miekka kädessä... Eihän kukaan usko, että valtakunnan herrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita kuulustelemaan ja tutkimaan."

Ritarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat, joiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä kuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli mennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.

Kiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin sopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin ratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine hevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti etumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan kaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä, joilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät kahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui niitylle tien viereen.

"Kas niin, jalot herrat", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin ilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään, "lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä toistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan mitään parempaa kuin tämä yhtymisemme."

Näin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme ritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo kuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet sille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten kanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa kauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien rivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella, miten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.

Kunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä herroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat sekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen kysyi tuimasti:

"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin, Engelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä oikeudella näin kuljette?"

"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet", vastasi Engelbrekt, "tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin se, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli vuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan miesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja oikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä riistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja velvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa henkeänsä puolustamaan."

"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin", virkkoi Knuutti piispa, "että se rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se tuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka."

"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä", vastasi Engelbrekt. "Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain edessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois. Me yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole parempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos teillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä seurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte ymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa tai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa saavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me tahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on puhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät voimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten..."

Engelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä piispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille. Hänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa antaa.

"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra", jatkoi silloin Engelbrekt, "niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole voineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin kuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että minä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta emmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon pyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan hyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi."

Vanha Krister herra otti nyt puhevuoron.

"Mikäli minusta näyttää", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, "ei toki tehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa, jollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen nimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä... Ja tietäkää, vuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat armollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa vastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja verenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon."

"Ei, ei, jalo Krister herra", vastasi Engelbrekt hartaasti, "sellaista ei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset aateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei, moinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala varjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu ruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että Jumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja vääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan neuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme vastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja läksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten, tahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä koskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan voutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen kuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin."

"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoi Knuutti piispa vuorostaan, "että olette semmoisella miesvoimalla lähtenyt liikkeelle. Asia on tietääkseni samalla kannalla, kuin silloin kuin te ja miehenne lupasitte ja vannoitte pysyvänne vast'edes alallanne. Tämä juttu saattaa käydä teille kalliiksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja kautta Jumalan äidin vähän siitä koituu hyötyä valtakunnan neuvostolle, jos sen tällä tavoin joka puolen vuoden päästä täytyy kulkea kapinallista rahvasta hillitsemään."

"Samaa mieltä olen minäkin", tiuskasi Ture Turenpoika ja kopautti kädellään miekkaansa, niin että se kilahti hänen kultaiseen kannukseensa, "siitä on oleva valtakunnan herroille ja miehille ikuista häpeää, jos me kauvemmin siedämme pöyhkeän talonpojan moisin sanoin puhella. Ei, menkää takaisin vuorenrotkoihinne ja maakuoppiinne ja pysykää rauhallisina ja antakaa valtakunnan muiden asukkaiden elää rauhassa, se on neuvoni, noudattakaa sitä!"

Närkästyksen ilme välähti Engelbrektin kasvoille ja hänen takanansa olevat tuimat vuoritilalliset nykäisivät malttamattomasti suitsiaan. Ei kukaan muuten virkkanut sanaakaan. Näytti siltä kuin tuon uskaliaan ritarin puhe puolittain olisi synnyttänyt hämmästystä, mutta myöskin siltä kuin sitä puolittain olisi hyväksytty.

"En tiennyt", kuului silloin Engelbrektin sointuva ääni, "kun valtakunnan neuvokset tulivat vastaani, että jouduin tekemisiin vähätietoisten miesten kanssa. Jos kaikki olette samaa mieltä kuin viimeinen ritari, niin on arpa heitetty. Saatattehan toki ymmärtää, että teillä on miehiä edessänne. He ovat tosiaikeissa lähteneet matkaan, eivätkä tyhjät sanat saa heidän päätöstänsä muuttumaan. Sanokaa nyt pian mielipiteenne, jalot herrat, ennen iltaa tahdomme saada Vesteråsin linnan saarretuksi. Kuulen jo talonpoikaisjoukon tulevan ... sallinettehan minun viedä teidät tieltä, että se esteettömästi pääsee matkaansa jatkamaan..."

Hannu kreivi, joka näihin asti oli ollut vaiti, osaksi siitä syystä, ett'ei hänellä ollut tapana äkkipikaa ajatustansa lausua, osaksi myöskin koska häntä tässä tilaisuudessa halutti nähdä, kuinka pitkälle kummaltakin puolelta voitiin mennä, vastasi Engelbrektin viimeiseen lausuntoon.

"Te olette tosin valtakunnan neuvoston vanhin", sanoi hän hiukkasen Krister herralle kumartaen, "ja teidän sijanne on kaikkien meidän edellä, hurskas piispa isä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, mitä tässä on puhuttu, niin olemme joutuneet ikään kuin syrjään pääasiasta. Minusta näyttävät valtakunnan neuvokset ja tuo jalo vuoritilallinen olevan pääasiassa samaa mieltä, kaikki tahdomme rauhaa. Rauhan säilyttämisehdoista vaan on eri mieliä. Näistä ehdoista olemme kumminkin vähimmin puhuneet."

"Ja mikä teidän mielenne niistä olisi?" kysyi Niilo Steninpoika pilkallisesti kreiviä kiireestä kantapäähän silmillään mitellen.

"Ainakaan ei minkään muun kuin senlainen", vastasi kreivi arvokkaan tyynesti, "että se on yhtäpitävä neuvoston viimesyksyisten toimenpiteiden kanssa. Muistan vallan hyvin, kuinka silloin rehelliset taalainmiehet vannoivat pyhän valan, ett'eivät enää nykyiselle voudille mitään veroa maksa. Siihen valtakunnan neuvokset tyytyivät ja minun ajatukseni mukaan ja varmaan kaikkien teidän muidenkin, toivoimme silloin, että armollisen herramme, kuninkaan toimesta mitään sellaista ei enää vaadittaisikaan. Mutta sama vouti hallitsee yhä linnaa ja kysyn nyt teiltä, neuvostoon kuuluvat virkatoverit, tokko nyt voimme tehdä mitättömäksi sitä valaa, jonka silloin äänettöminä kuulimme tämän jalon vuoritilallisen ja taalainmiesten vannovan. Ennemmin minusta sitten näyttää neuvosto itse olevan syynä tähän taalalaisten uuteen oikeudenhakuretkeen, kosk'ei neuvoston puolesta ole tehty mitään itse pahan juuren poistamiseksi."

Ikään kuin vihoissaan siitä mitä kuuli kreivin sanovan, Ture herra rajusti käännälti hevosensa, ja ennen kuin kukaan ennätti ajatellakkaan, hän kiisi täyttä laukkaa kaupunkia kohti. Toiset herrat kuuntelivat äänettöminä kreivin puhetta ja heidän täytyi itsekseen tunnustaa, että kreivi puhui totta. Mutta heidän silmänsä tähystivät jollakin katkeruudella puhujan jaloja kasvoja ja hyvin saattoi niistä nähdä, ett'ei tuo ulkomaalainen kreivi tästä päivästä lähtien ollut saava elää montakaan rauhallista hetkeä neuvoston jalojen herrain parissa. Kreivi loi, puhumasta lakattuaan, silmänsä Engelbrektiin ja niistä saattoi lukea ikään kuin kysymyksen, eikö hän ollut pitänyt lupaustaan, jonka heidän ensitutustumisensa päivinä keväällä Säterissä ja Vaskivuorella oli antanut.

Ja Engelbrekt katsoi vuorostaan kreiviä silmiin ja hänen katseestaan loisti miehekäs kiitollisuus noista rohkeamielisesti lausutuista sanoista.

"Olette sanonut sanan, Hannu kreivi", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ei saanut peitetyksi hänen mielenliikutustaan, "olette sanonut sanan, josta olette saava kiitosta, niin kauvan kuin elätte, ja tuhannet sydämet ovat puolestanne rukoilevat kaikkivoipaa isää, joka on tuolla ylhäällä tähtien tuolla puolen."

"Hyvät herrat ja ankarat ritarit", lisäsi Engelbrekt hetkisen perästä, "olette nyt kuulleet. Toimittakaa pois tuo vääryyttä tekevä vouti ja rauha ja levollisuus on palajava näihin seutuihin ja Taalainmaan maanääri on tästälähin niin kuin tähänkin asti tuleva kuuluviin ainoastaan raudan ja vasken kautta, jota louhitaan sen vuorista ja levitetään yltäyli koko valtakunnan."

"Se ei kuulu meidän tehtäviimme", virkkoi Knuutti piispa kiihkoisasti, "sellaista valtaa ei neuvostolla ole, silloinhan se ryhtyisi kuninkaan tehtäviin. Pyydätte liian paljon, Engelbrekt!"

"Elkää valako öljyä tuleen, joka jo on sammumaisillaan, hurskas piispa", sanoi vastaten Engelbrekt, "neuvostolla täytyy olla valta toimia kuninkaan sijassa, silloin kuin hän ei ole saapuvilla... Ainahan kuningas itse saattaa muutella neuvoston toimenpiteitä, kun hän tulee saapuville..."

Nyt kuului rumpujen pärrytystä ja sotatorvien toitahduksia sekä yhä lähenevän, lukemattoman ihmisjoukon hälinää. Kaukaa tieltä näkyi jo metsä keihäänkärkiä, jotka laskeva aurinko kultasi punaisiksi. Ne toivat todellisuutta niihin uhkaaviin sanoihin, jotka tuo pieni mies äsken oli lausunut. Piispa vilkuili neuvottomana Krister herraan ja tämä istui näplien satulannupista riippuvia hihnoja.

Kaarlo Knuutinpoika, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kaikkea, mitä oli sanottu, ja tarkoin pitänyt silmällä sekä kaikkia Engelbrektin liikkeitä että tiellä seisovia ratsumiehiä -- ja näitä kookkaita miehiä kannattikin ehkä tarkastella sen, joka oli sellaisiin asioihin perehtynyt -- siirsihe nyt lähemmäksi vanhempia herroja ja heille kohteliaasti kumartaen sanoi:

"Minusta, joka olenkin vaan neuvoston nuorempia ja jonka siis ennemmin tulee kuunnella, mitä te, rakas Krister isä, ja te muut viisaina ja kokeneina miehinä puhutte, minusta näyttää jalon kreivin mielipide oikealta. Sen verran valtaa lienee toki valtakunnan herroilla ja miehillä tähän aikaan, että he voivat erottaa vääryyttä harjoittavan voudin. Jos tällaista melua nostettaisiin, sitten kuin syy semmoiseen on poistettu, niin silloin pikemmin antaisin itseni palasiksi hakata kuin sallisin moisen menestyvän..."

"Ja kenen arvelette, rakas Kaarlo poika", kysyi Krister herra empien, "kenen arvelette neuvoston voivan panna Vesteråsin linnnanvoudiksi Jösse Eerikinpojan sijaan?"

"Siihen kysymykseen tuo jalo vuoritilallinen paraiten voinee vastata", huomautti Kaarlo.

"Niinpä sanokaa sitten mielipiteenne, Engelbrekt!" kehotti Krister herra.

"Meille taalainmiehille ei kukaan olisi niin mieleinen kuin Hannu kreivi, jos vaan hän itse ottaisi vastaan tämän toimen."

Herrat katsoivat toisiinsa ja kreiviin.

"Ja mitä te siihen sanotte, Hannu kreivi?" kysyi vihdoin Krister herra.

"Jos neuvosto sen niin tahtoo, niin en minä pane vastaan, kunnes kuningas on tahtonsa ilmaissut."

"Niin olkoon se tehty onnen hetkenä!" sanoi Engelbrekt ja pani kätensä ristiin. "Sallinette, jalot herrat, minun seurata muassanne kaupunkiin; siellä voidaan laatia ne kirjat, jotka vahvistavat, mitä täällä meidän kesken on sovittu ja päätetty."

Sillä oli asia ratkaistu. Herroilla ei ollut mitään Engelbrektin ehdotusta vastaan väittämistä ja vähän ajan perästä, juuri hämärän maille ja metsille verhoansa levittäessä ja tähtien alkaessa taivaalla tuikkaa, läksi joukko liikkeelle kaupunkia kohti.

Engelbrekt ratsasti Ewerstenin kreivin rinnalla ja heidän perässänsä tulivat vuoritilallisten tummat rivit.

Engelbrektin käskystä jäi talonpoikaisjoukko paikoilleen.

IV.

Lupaus.

Paljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan. Vielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle, hyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.

Hän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin kirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman käden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan hän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse Eerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi ilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt, vaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä, niin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse Eerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.

Nyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen päättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi tulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia Ruotsin valtakunnan kapinoitsijoita.

"Pari sanaa erikseen, vouti", huusi hän sen tähden, "mutta jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te voitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me kolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten."

Ritarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika ja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin halukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he eivät vielä kylliksi tunteneet.

Jösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat täysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen Juhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.

"Parasta olisi luullakseni", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään vangin ja palvelijain seuraan, "viedä vangittu herra lukkojen ja telkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin jääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille hänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa", lisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, "sillä paaston ovat hänen pyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle ihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa vatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen... Ei, kunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan saada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan sanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei merkitse mitään, nimi kaikki ... sen on ystäväni, keittiönisäntä, minulle ulkoa opettanut."

Näitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut sen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei. Mutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin houkuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita herraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä sanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat haistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan -- tätä houkutusta hänen oli mahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että sekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.

Mutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan sulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena odotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta hänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä tuskin myöskään kuulivat.

Ainoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen kummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat palvelijat, että siellä päin jotakin oli.

He kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli hunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän heitti pois hunnun. Se oli Agnes.

Kauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä kalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka yhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti taistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin tulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen olennostaan.

Myöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä, jolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen lähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta milloin arkuutta.

"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä", sanoi hän ovea osottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, "voittehan sen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin ovea!"

Palvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli jonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä ja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: "Siinä olette oikeassa, arvoisa neiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä vartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher Höknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka talossa täytyy elää talon tavalla."

Agnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan kouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain perästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja kaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt haamujen liikkuvan edes takaisin.

"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!" Näin huudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.

Herman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua kättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä levotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen avomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian syvä voidakseen pysyä salassa.

"Juhannuksen aattona", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta vapisevalla äänellä, "näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni puutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko oli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison vaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä kysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin; mutta en koskaan, en koskaan luullut..."