Part 32

"Niin olen", vastasi Herman käyden myöskin surulliseksi muistellessaan isäänsä ja äitiänsä ynnä sitä kauheata taistelua, mikä heillä oli elämässä kestettävänä. "Kun isäni läksi matkalle pyhään maahan, jätti hän tämän sormuksen Engelbrektille pyytäen häntä sitä minulle antamaan!"

"Sormus on minun sukuni kalleuksia", jatkoi kreivi, "eikä sitä kukaan siihen kuulumaton voi kantaa surmaansa saamatta, sellainen on tarina. Se on ollut minun kädessäni ja minä annoin sen isällesi kerran, kun hän muutamalla teollaan teki itsensä sukulaisen arvoiseksi, jommoiseksi hän sitä paitsi tuli naidessaan Richissan. Siis olemme mekin sukulaisia, Herman...!"

Voimatta mielenliikutustaan hillitä levitti kreivi kätensä ja painoi Hermanin rintaansa vasten.

"Ja Hannu kreivi tahtoo koko maailman kuullen sinut sukulaisekseen tunnustaa, sillä sen sinä olet ansainnut", lisäsi kreivi vakaasti.

"Niinpä on teillä siihen erinomainen tilaisuus tänä iltana, kreivi", kähisi Maunu Pentinpoika, joka ei enää voinut hillitä vihaansa sen johdosta, mitä Hannu kreivi hänen silmäinsä edessä oli sanonut ja tehnyt ikään kuin häntä nimenomaan pilkatakseen ja repiäkseen rikki hänen sydämensä aikeet.

Samassa kuului joutuisia askeleita lähestyvän puutarhan puolelta ja kohta tulivatkin Pentti ritari ja herra Kaarlo Knuutinpoika näkyviin.

"Täällähän teidät tapaan, Hannu kreivi", huudahti edellinen yht'äkkiä pysähtyen, kun niin odottamatta näki poikansa ja Hermanin sekä entisen vankinsa yhdessä; mutta hän lisäsi varsin ujostelematta, "nyt ryhdytään parhaillaan tanssimaan luhdinkäytävällä enkä minä hellitä, kreivi, ennen kuin yhdytte juomaan tyttärenne ja poikani kihlajaiskarkelon maljan..."

"Kiitos vaan", vastasi kreivi juhlallisesti, "mutta siitä karkelosta ei koskaan tulle mitään!"

"Mitä sanotte, kreivi", keskeytti ritari äänellä, joka osotti kreivin vastauksen koskeneen kovasti. "Ettehän toki aikone rikkoa juhlallisesti antamaanne lupausta."

"Mitä lupaan rehelliselle miehelle, olipa hän ritari tai muu, sitä en koskaan riko, vaikka henkeni menköön", sanoi Hannu kreivi ja loi hämmästyneeseen ritariin uljaan katseen, "mutta häpeä olisi pitää sanaansa maantierosvolle eli sen vertaiselle, joka ritarin haamussa on lupauksen saanut. Te tiedätte parhaiten itse, Pentti ritari, kuinka sanani ovat selitettävät, ja poikanne tietää sen vielä paremmin."

Kreivi otti Hermanin käden kainaloonsa ja poistui kiireesti. Heitä seurasi Belgsting ja myöskin Kaarlo Knuutinpoika, joka niin pian kuin mahdollista tahtoi päästä näkemästä sukulaistensa häpeää. Pentti ritari oli aivan typertynyt. Jos myrkyllinen nuoli olisi sattunut keskelle hänen sydäntänsä, niin tuskinpa olisi sen haava niin valtavasti vaikuttanut.

Poikakin oli hetkisen puhumatonna, mutta kohta hän irvisti kamalasti ja isäänsä lähestyen kuiskasi:

"Se on Engelbrektin tekoa!"

Vanhus säpsähti ja löi otsaansa.

"Niin alkakoon sitten vaino toden teolla minun ja tuon kirotun miehen välillä!"

"Ja kaikki pyhimykset kuulkoot valani ja kalvetkoot siitä", lisäsi Maunu Pentinpoika, "en aio levätä, ennen kuin olen nähnyt tuon pienen miehen sydänveren vuotavan!"

Hurjan rajusti hän sen jälkeen otti isäänsä kädestä ja veti hänet linnaan.

"Nyt pitoihin ja tanssiin, isä, viekkaasti tässä on meneteltävä, sillä muutoin olisi taistelu liian epätasainen. Ennen kaikkea tulee meidän estää noita vapautettuja vankeja käyttämästä hyväkseen vapauttaan!"

"Siitä on jo huolta pidetty", vastasi Pentti herra jääkylmästi.

He astuivat kohta sen jälkeen linnan ja muurin väliselle aukealle ja häkkiporttia jälestään sulkiessaan he näkivät kaksi haamua rientävän porttitornia kohti.

Maunu näki ja tunsi toisen heti -- se oli Belgsting, toinen oli naisen haamu -- ja hän huusi äänellä, joka tuntui voivan tunkea linnan kaikkien muurien lävitse:

"Vetäkää ylös nostosilta!"

"Vetäkää ylös nostosilta!" huusivat samalla kertaa useat muut äänet ja pitkä Maunu ynnä Kirjuri-Martti näkyivät palvelijajoukon seuraamina syöksyvän porttitornia kohti.

Porttiholviin saavuttuaan sekä Maunu herra että nuo molemmat toiset näkivät kaksi palvelijaa seisovan irti kiskaistut sillanvitjat kädessä ja kaukana metsänrinnassa näkyivät vielä molemmat pakolaiset.

Linnanportailla sitten isä ja poika saivat tietää, että Hannu kreivi tyttärineen heti puutarhasta palattuaan oli lähtenyt linnasta, vieläpä niin kiireesti, ett'ei ollut malttanut odottaa tyttärensä rekeä, vaan pannut hänet istumaan sen hevosen selkään, jolla Belgsting Herman Bermanin kanssa linnaan tullessaan oli ratsastanut.

IX.

Yö ja Päivä.

Belgsting oli tavannut Eelovin häkkiportilla Hannu kreivin ja toisten kanssa puutarhasta palatessaan ja Eelovi oli uudelleen kuiskaten kehottanut häntä olemaan varoillaan ja pysytteleimään tuolla aukealla paikalla. Sen jälkeen Eelovi oli kadonnut tallin puolelle. Sitten Hannu kreivi ja Herman Berman olivat poistuneet ja Belgsting oli saanut vilahdukselta nähdä tytärtään. Hän oli huutanut tätä ja tämä oli pysähtynyt, mutta heti taas jatkanut hiipimistään synkimpään varjopaikkaan. Belgsting oli silloin mennyt perässä ja nähnyt Kirstin hiipivän talliin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Tultuaan sinne ja turhaan koeteltuaan temmata auki ovea hän riensi viereiselle ovelle siitä päästäkseen sisään ja kuuli silloin äänen, josta tunsi Kirjuri-Martin, huutavan: "ota kiinni tyttö, hänen avullaan saamme parhaiten kiinni isän", ja kuuli sitten Eelovin äänen ja hevosen potkimista. Yht'äkkiä tallinovi taas kimmahti auki ja Kirsti pakeni kartanolle päin. Belgsting riensi hänen perästään eikä huomannut, että pitkä Maunu ja pari palvelijaa olivat vanginneet Eelovin. Hän ei myöskään tarkannut, että joukko palvelijoita ryntäsi ulos muutamasta linnantornin huoneesta ja ajoi häntä takaa. Hän ei välittänyt muusta kuin tyttärestään. Eelovin huolenpidon takia ei porttitornin palvelijainkaan onnistunut täyttää Pentti ritarin jo edeltäkäsin antamaa käskyä nostosillan ylösvetämisestä.

Kohta Belgsting saavutti tyttärensä, joka voimatonna oli vaipunut muutaman kiven juurelle metsään, ja hoiteli häntä niin hyvin kuin voi. Sitten he levähtämättä taas jatkoivat kulkuansa etelään päin. Vasta aamun valjettua hän meni muutamaan syrjäiseen mökkiin lepäämään, mutta illan tullen hän taas alkoi vaelluksensa.

"Engelbrektin luokse, Engelbrektin luokse", kuiskasi hän rohkaisten tyttärelleen, joka merkillistä kyllä ei enää häntä niin kovin arastellut. "Hänen luonansa tulet sinä taas terveeksi ja isäsikin on saava rauhan!"

Ja sitten he astuivat. Ja olipa yö kuinka pimeä ja tuuli kuinka kylmä tahansa, yhä tuo voimakas mies varmoin askelin polki kovaa polkua, usein kantaen tytärtään ikään kuin pientä lasta.

Varhain aamulla hän lähestyi Stegeborgin edustalla olevaa talonpoikaisleiriä. Täällä oli Erengisle Niilonpoika päällikkönä. Hän oli sen Niilo Erengislenpojan poika, joka 1434 sai Ringstaholman Engelbrektiltä, ja oli nyt naimisissa Olavi Akselinpojan (Tott) tyttären, Brita Olavintyttären kanssa.

"Täällä olemme oleksineet pari viikkoa", selitti vanhanpuolinen talonpoika, jolta Belgsting kyseli. "Engelbrekt oli kutsunut meidät itägötit vastaansa Söderköpingiin, mutta panikin Ringstaholman Erengisle herran päälliköksemme ja vaelsi Tjustia kohti puhutellakseen siellä talonpoikia. Joukko herroja oli nyt hänen muassaan, herra Bo Knuutinpoika (Grip), herra Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä), herra Gottskalk Pentinpoika (Ulf) ja herra Kustavi Laurinpoika (Snakenborg), niin että näkyy herrain täytyneen langeta hänen jalkainsa juureen."

"Entä vuoritilalliset", kysyi Belgsting, "kutka heistä olivat häntä lähinnä?"

"Samat, luullakseni, jotka hänen ensi kertaa vaeltaessaan ympäri valtakunnan; erittäin huomasin Juhani Antinpojan ja Kettilin!"

"Kettilin?" toisti Belgsting, "sotajoukossa on monta sen nimistä..."

"Piispanvuoren Kettilin", selitti talonpoika.

Päivällä levättyään leirissä Belgsting taas yön lähetessä tarttui matkasauvaansa ja kulki edelleen.

Hänen Tjustissa saamainsa tietojen mukaan oli rahvas sieltä marssinut Stegeborgiin Bo Knuutinpojan johdolla, jonka Engelbrekt oli asettanut päälliköksi, mutta Engelbrekt itse oli lähtenyt Kalmariin päin.

Belgsting jatkoi kulkuansa varmaan toivoen vihdoinkin saavuttavansa Engelbrektin, vaikka näyttikin hämärältä. Kernaasti hän olisi noussut ratsaille; mutta siitä häntä esti osaksi rahanpuute, osaksi myöskin hänen tyttärensä, jota hän ei millään ehdolla tahtonut jättää, osaksi ja pääasiallisesti vihdoin se seikka, että hän piti kulkuansa toivioretkenä, katumustyönä, joka vaati ruumiillista vaivaa ja kieltäymistä.

Kalmarissa kävi kuitenkin samalla tavalla. Kaupungista luoteiseen sijaitsevan Kläckebergan luona hän tapasi muutaman ruotsalaisen leirinosaston. Koko kaupunkia piiritti talonpoikaissotajoukko ynnä muutamat Gottskalk Pentinpojan ja Kustavi Laurinpojan ratsujoukot. Nämä miehet oli Engelbrekt tänne määrännyt päälliköiksi. Itse oli hän Niilo Steninpojan kanssa vaeltanut Blekingeen päin. Ja Belgsting läksi sinne. Blekingeläiset olivat tehneet Engelbrektille kuuliaisuudenvalan ja tämä oli sieltä lähtenyt Hallantiin, jonne oli kutsunut Smålännin ja Länsigötinmaan rahvasta vastaansa Laholman tienoille. Belgsting läksi sieltä Smålannin metsiin.

Mutta kun hän ei tuntenut näitä seutuja, eksyi hän tuon tuostakin noihin suuriin, yksinäisiin metsiin, niin että hän Laholmaan saapuessaan kyllä tapasi sen ruotsalaisten käsissä -- Engelbrekt oli jättänyt sen Smålannin laamannin, Arvid Svanin, haltuun, joka oli ollut piiritysjoukon päällikkönä, sill'aikaa kun Engelbrekt oli kulkenut Skåneen ja tehnyt Skånen herrain kanssa välirauhan samoilla ehdoilla kuin syksyllä v. 1434. Palattuaan Skånestä ja jätettyään linnan mainitun laamannin haltuun oli Engelbrekt lähtenyt pohjoiseen päin. Myöskin Belgsting läksi pohjoiseen ja tapasi sekä Halmstadin että Varbergin ruotsalaisten käsissä.

Muutamana iltahetkenä Belgsting lähestyi Varbergia. Hän oli nyt, kun hänen ei tarvinnut peljätä Pentti Steninpoikaa ja hänen lähettejään, lakannut kulkemasta öillä. Päivän vaelluksesta väsyneenä hän asettautui erään kiven kylkeen ja hänen tyttärensä istui hänen jalkainsa juuressa nojaten päätänsä hänen polviinsa. Lauhkeat tuulet tulivat maalta ja puhalsivat metsän lävitse merelle, joka ilta-auringon valossa levittihe hänen silmäinsä eteen. Tätä katselemaan vaipuneena, sydämeltään aivan toisena kuin ennen oli, jolloin voiman ylenmääräisyys tuskin salli hänen intohimojaan hillitä, hän näki ratsumiehen tulevan pitkin sen mäen juurta kiertelevää tietä, jolle hän oli asettunut. Ratsumies näytti myöskin huomanneen hänet ja ajaa karautti mäelle. Se oli Herman Berman.

He tervehtivät toisiaan iloisesti, mutta Herman huomasi heti, kuinka Belgsting oli muuttunut, ja kyseli syytä siihen.

"Kulkuni on toivioretki", vastasi hän, "ja Jumala ja Pyhä Eerikki suokoot, että voisin kulkea oikein toivoretkeläisen mielellä. Olen seurannut Engelbrektin jälkiä Söderköpingistä asti tänne, mutta en ole häntä saavuttanut. En kuitenkaan aio lakata, ennen kuin tapaan hänet, ja sitten menen pyhälle maalle, niin kuin isäsi on mennyt, Herman!"

Herman tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vakaasti silmiin.

"Te saatte kyllä tavata Engelbrektin", sanoi hän, "jollette ennen, niin ainakin Örebron linnassa, jonne minäkin jonkun ajan kuluttua aion mennä. Kernaasti sen tähden soisin, että te tekisitte matkaa minun seurassani, Belgsting ... arvelen kulkunne käyvän vaikeaksi, kun lähenette Göksholmaa. Olen lähettänyt vakoojia tiedustelemaan, mitä Eerikki kuninkaalla nyt lienee mielessä, ja tiedot saatuani lähden pohjoiseen Engelbrektin luokse. Sitä ennen en saa lähteä Varbergin linnasta, jonka hän on jättänyt minun ja ritari Broder Sveninpojan haltuun."

Myöskin Herman oli paljon muuttunut siitä kun Belgsting hänet viimeksi näki Täljen linnan puutarhassa. Silmä hehkui miehuutta ja elämänhalua, ja posket säteilivät terveyttä ja voimaa. Belgsting huomasi sen kyllä ja evättyään kulkemasta hänen seurassaan Örebrohon, kuten Herman oli ehdottanut, hän raukeasti hymyillen sanoi:

"Onko Hannu kreivi jo matkustanut kuninkaan luokse?"

"Ei", vastasi Herman ja pyöräytti Brandia sävähtäen punaiseksi poskiltaan, "-- hän on vielä Tukholmassa ja lähtenee sieltä meritse Stralsundiin."

"Tunnenpa nuorukaisen, joka mielellään olisi sillä matkalla mukana ... niin, niin, elä julmistu noin", lisäsi hän yht'äkkiä käyden juhlallisen vakavaksi, "Belgsting kiittää sinua monesta reippaasta teosta, ja vaikk'eivät onnentoivotukseni paljoa maksakkaan, eivät täällä alhaalla eivätkä tuolla ylhäällä, sillä Belgstingin sydän on ollut kova, niin tulee niitä kuitenkin sinulle mitä runsaimmassa määrin."

Kirsti, joka sillä välin oli jalkainsa juuresta poiminut muutamia kevätauringon esiin houkuttelemia kukkia, nousi äkisti ylös ja ojensi ne Hermanille.

"Agnekselle", sanoi hän, "piiloita ne hyvin, ne Kirsti antaa morsiuslahjaksi!"

Ja sitten hän hävisi puiden sekaan mäen taakse. Herman puristi mielenliikutuksen valtaamana Belgstingin kättä.

"Se asia, jota nyt olet tarkoittannt, Belgsting", sanoi hän, "on vielä tietymättömissä."

Sen enempää ei tästä asiasta puhuttu. Sitten kuin Belgsting oli kieltäytynyt hakemasta majaa kaupungista, erosivat he toisistaan. Belgsting jatkoi kulkuansa pohjoiseen päin, ensin Alfsborgiin -- jossa Mattis von Kolen oli pakotettu luopumaan läänistä, vaikka olikin saanut pitää linnan -- ja sieltä Axevallaan. Täällä hän kuuli surusanoman, että Engelbrektiä yht'äkkiä oli kohdannut tauti, mutta että hän pari päivää sitten oli sen verran parantunut, että oli matkustanut Örebrohon, vaikka hän vielä silloin oli niin heikko, että tuskin voi istua hevosen selässä.

Raskailla mielin Belgsting läksi Axevallasta ja kulki Tivedenille päin. Päästyään tämän metsäisen vuoren ylitse ja tultuaan taas Nerikeen hänen täytyi pyrkiä yksinäisemmille metsäpoluille, koska hän pelkäsi joutuvansa jonkun Yö ja Päivä-suvun herrain lähettilään käsiin; suvun perintökartano, Göksholma, sijaitsi täällä Hjalmarin etelärannalla, ainoastaan parin peninkulman päässä Örebrosta. Jos hän vaan sai vältetyksi tältä puolen epäilemättä uhkaavan vaaran, tiesi hän nyt varmaan lähestyvänsä toivioretkensä määräpaikkaa, ja tämä tieto kartutti hänen voimiaan.

Auringon noustessa toukokuun 3 p:nä hän astui aukealle Ekebyn suon eteläpuolella ja kulki sitä harjua kohti, joka suon itäpuolitse jatkuu pohjoiseen päin Kumlasta aina Örebrohon saakka. Tällä harjulla kulki tie pohjoista kohti ja tuona varhaisena aamuhetkenä Belgsting uskalsi seurata sitä, koska siltä näki laajalti ympäristöä. Pohjoisesta näkyi Mo-harjun kirkko ja idästä Mo-järvi. Hän meni tämän rannalle etsiäkseen sieltä venettä, koska hänen muutoin täytyi joko yhä edelleen kulkea tätä vaarallista harjutietä taikka kiertää Ekebyn suo ja sen länsipuolitse lähestyä Örebrota.

Rannalle tultuaan hän istuutui tuuhean kuusen juurelle. Hänen ympärillään oli niin tyyntä ja rauhaisaa ja juhlarauha täytti hänen sydämensäkin. Hän näki selvemmin kuin koskaan kuluneen elämänsä kaikkine synkkine varjoineen ja huokaus pääsi hänen rinnastaan. Silloin hän ikään kuin yhdistämässä menneisyyden kangastusta todellisuuteen näki Engelbrektin kasvot järvellä. Ne olivat kalpeat ja riutuneet, mutta niiden vakavat piirteet olivat niin rauhalliset ja lempeät. Katselijasta tuntui siltä, kuin aurinko olisi astunut esiin ja hajottanut varjot taikka tunkenut ne näkyalan takareunaan, kun taas lähinnä kuluneet vuodet kieltäymyksineen, vaivoineen ja taisteluineen ja ihanine satoineen olivat tässä kultaisena viljapeltona tuulen päiväpaisteisena kesäiltana kulkiessa sen ylitse ja tuuditellessa sen täysikypsiä tähkiä. Tuo rakas pää nojasi harmaapartaisen vanhan miehen polveen pienen veneen peräkeulassa. Venettä kiidättivät voimakkaat aironvedot pitkin peilikirkkaan järven pintaa.

Belgsting hypähti pystyyn ja varjosti kädellä silmiään. Näky vaikutti häneen valtaavasti. Hän koetti huutaa, mutta ääni takertui kurkkuun, hän koetti heittäytyä järveen ja uiden saavuttaa tuon ohitsekulkevan aluksen, mutta hän oli kuin kivettynyt. Joku sekava ääni vaan pääsi hänen huuliltaan ja heleitä kyyneliä helmeili hänen ahavoituneille kasvoilleen. Tätä näkyä katselemaan vajonneena hän ei kuullut, kuinka puut rasahtelivat hänen takanaan, eikä huomannut, että hänen tyttärensä sen johdosta hypähti pystyyn, ikään kuin häneen olisi vaikuttanut joku salainen voima, jonka mahtisanaa hänen, tahtoipa tai oli tahtomatta, täytyi totella. Vasta useiden täyttä laukkaa tulevien ratsumiesten synnyttämä töminä herätti hänet horroksista.

Hän käänsihe äkisti ääntä kohti ja silmäsi harjulle. Siellä oli pieni joukko ratsumiehiä, mutta hän näki selvästi, että muuan mies talutti rinnallaan Engelbrektin tuttua hevosta ja tunsi myöskin kaksi ratsumiestä Juhani Antinpojaksi ja Piispanvuoren Kettiliksi. Hänelle selvisi nyt, että Engelbrekt voimia säästääkseen oli valinnut vesitien, kun taas hänen väkensä oli määrä ratsastaa ympäri järven ja kohdata hänet pohjoisrannalla. Hän päätti nyt vaarankin uhalla, jolle hän siten antautui alttiiksi, kulkea pitkin harjua.

Silloin hän melkoisen pitkän matkan päästä pitkin rantaa pohjoiseen päin katsoen näki vilahdukselta tyttärensä ja astuttuaan muutaman askelen sinne päin vähän matkan päässä tyttärensä edessä toiset kasvot, jotka hän varsin hyvin tunsi; hän peräytyi äsken astumansa askelen. Kasvot olivat pitkän Maunun. Kavaluus oli siis täyttä vauhtia ansojaan virittelemässä. Engelbrektiä ei tällä kertaa mikään vaara uhannut, sillä hänen väkensä, joka selänteen harjalta koko ajan näki Engelbrektin, riitti kyllä häntä suojelemaan, mutta häneltä itseltään voi kyllä, jos hän kävi kovin uskaliaaksi, jäädä pääsemättä määräpaikkaan, juuri kuin hän oli sinne joutumaisillaan. Hän päätti sen tähden kulkea Ekebyn suon länsipuolitse. Kirstin hän jätti kulkemaan omia teitään tietäen varsin hyvin mahdottomaksi saada häntä kääntymään takaisin, kun hän oli joutunut sen mielialan valtaan, joka nyt näytti hänet vallanneen.

Vakavin askelin hän astui taas harjun yli ja alas Ekebyhyn päin sieltä Täbyn kautta päästäkseen Örebrohon.

Aikaisin iltapäivällä Engelbrekt saapui Örebrohon, jossa hänet ottivat vastaan hänen emäntänsä ja veljensä, Niilo Engelbrektinpoika,[35] jolla hänen poissa ollessaan oli ollut linnan isännyys. Hän tunsi itsensä terveemmäksi, kuin oli uskaltanut toivoakkaan, ja astui kahden kainalosauvan avulla ilman nähtävää vaikeutta linnanportaita ylös, -- mikä teko suuresti ilahdutti Ulvi vanhusta, joka tuon tuostakin väitti, että isäntä kyllä kohta voimistui entiselleen. Mutta kotiväki, joka ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tammikuussa terveenä ja voimakkaana oli lähtenyt Arbogaan, jaksoi tuskin pidättää kyyneliään. Tuo lempeä emäntä koetti kaikin voimin pysyä levollisen näköisenä, ett'ei haikeuttaisi herransa ja miehensä mieltä, hän kun halusi nähdä iloisia ja voimakkaita kasvoja ympärillään.

Linnansalissa hän antoi Engelbrektille saman päivän aamuna tulleen kirjeen. Se oli neuvostolta. Sana ja kirje oli tullut Hannu Kröpeliniltä -- joka vielä senkin jälkeen kuin kuningas oli häneltä ottanut Tukholman linnan edelleen uskollisesti palveli häntä -- että hän muutaman toisen tanskalaisen ritarin kanssa halusi kohdata Ruotsin neuvostoa Vadstenassa helluntain tienoissa (joka tänä vuonna oli toukokuun 27 p:nä), ja tästä neuvosto tahtoi Engelbrektin kanssa keskustella.

"Etpä kauvan saa pitää minua luonasi, vaimo", sanoi Engelbrekt hymyillen ja pani luetun kirjeen syrjään, "jo huomenna minun täytyy lähteä Tukholmaan."

"Niinpä minä lähden mukaasi", vastasi vaimo luoden päättävän katseen mieheensä, "nyt sinä tarvitset naisenhoitoa enkä minä sinua jätä, ennen kuin taas olet päässyt täysiin voimiisi."

"Silloinpa uskon sairauden kohta pötkivän pakosalle ... etkö näe, vaimo, että jo olen paljoa parempi sinun läheisyyteesi tultuani. Luulen kuitenkin Ulvin tekevän tehtävänsä tästälähin yhtä hyvin kuin tähänkin asti."

"Elä sano mitään, rakas mies, tällä kertaa tahdon minä määrätä!"

Engelbrekt ei vastannut mitään, hän otti vaan vaimoaan kädestä ja veti hänet luoksensa sekä painalsi suudelman hänen otsalleen.

Torventoitahdus kuului samassa tornista ja kohta sen jälkeen tuli muuan Engelbrektin miehiä ilmoittamaan Göksholman herra Pentti Steninpojan palvelijan tuloa. Tämä pyysi Engelbrektiltä suojeluslupaa herralleen, joka aikoi käydä vierailemassa hänen luonaan.

Engelbrekt katsoi hämmästyneenä palvelijaan.

"Enpä luullut", sanoi hän, "herrasi tahtovan suosiolla käydä pakkosopimukseen kanssani. Mutta minä noudatan kernaasti hänen mieltänsä ... parantaakseni mitä on rikottu, tahdon tehdä kaikki, ja yksimielisyys Ruotsin miesten kesken on nyt enemmän tarpeen kuin milloinkaan."

Palvelija sai pyytämänsä suojeluskirjeen ja meni matkoihinsa.

"Luulenpa kirkkaampia ja valoisampia aikoja olevan tulossa", sanoi hän hetkisen kuluttua ollessaan vaimonsa ja vuoritilallisten Juhani Antinpojan ja Piispanvuoren Kettilin seurassa. "Jos kerran sellaiset miehet kuin Göksholman Pentti herra tahtovat nöyrtyä, niin lienee asiamme, ystävät, varmalla pohjalla."

"Minä vedän vanhaa virttäni", vastasi Kettil, "niin kauvan kuin saamme pitää sinut, Engelbrekt, käy kaikki hyvin, mutta jos herramme yksin pääsevät hallitsemaan, silloin he turmelevat kaikki, ja voi silloin meitä, talonpoikia!"

"Mutta siinä erehdytte sekä sinä että kaikki muut", tarttui Engelbrekt lämpimästi puheeseen, "minäkin vedän vanhaa virttäni, että isäimme Jumala on varjeleva maatamme, ja keitä hän on aseikseen valitseva, sitä ei voi kukaan meistä tietää, koska emme voi tutkia hänen neuvojansa. Ja uskokaa minua, hän käyttää asettaan, niin kauvan kuin hyväksi näkee, ja sitten hän ottaa sen pois ja valitsee toisen. Jos olen teidän ja rahvaan avulla kyennyt jotakin toimittamaan, ei se ole meidän työtämme, vaan Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan, ja sen tähden saatte te ja meidän jälkeisemme nähdä, että jokaisella ajalla on oleva oma miehensä!"

Keskustelu muuttui juhlallisentapaiseksi eikä sitä juhlallisuutta kukaan läsnäolevista koettanutkaan poistaa. Kuta enemmän Engelbrekt puhui ja selitteli, mitä hän oli aikonut ja mitä hänen mielestänsä piti tehtämän, että heidän yhteisesti alottamansa työ joutuisi suotavaan päätökseen, sitä enemmän kaikki innostuivat hänen sanoistaan. Ja kun sitten tämä mies, jonka valtansa puolesta voi vetää kuninkaan verroille, lausui hurskaana toivomuksenaan, että kohta saisi luopua korkeasta asemastaan ja palata syrjäiselle vuorelleen ja sulattonsa vaskensavulle, silloin olivat nuo vanhat miehet vähällä langeta hänen jalkainsa juureen.

Näin kului iltapäivä ja kynttilöitä sytytettiin saliin. Silloin räikähtelivät taas torvet porttitornin luona ja hetkistä myöhemmin astui tuo pitkä ja synkkä ritari Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, sisään. Ritarin katse oli hämärä eikä voinut oikein tietää, vihaako vai vilpillisyyttä siinä hehkui, -- ett'ei hän vilpittömänä ystävänä tullut, sen luuli jokainen voivansa nähdä.

"Suojeluslupaanne turvaten tulen, Engelbrekt", sanoi hän, "kysymään, saanko teiltä rauhaa valtakunnassa?"

"Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata", virkkoi Engelbrekt vaivoin nousten seisomaan, "jokainen rehellinen Ruotsin mies eläköön rauhassa Ruotsin valtakunnassa!"

"Tiedättehän, että minä ja te olemme sotakannalla!"

"Sen tiedän ... ja tahdonpa sanoa, ett'ei ole minun vikani, jollei tämä kanta lakkaa!"

Ritari tulistui ja vastasi kiivaasti. Mutta koko hänen esiintymisensä oli niin miellyttävä ja erittäinkin oli tämä suora puhe, vaikka se olikin katkera ja perustui väärinkäsitykseen, niin Engelbrektin luonteeseen soveltuva, että jo tuo kiivauskin sai hänet ritariin mieltymään. Kun he kauvan olivat puhelleet keskinäisen kiistansa syistä, sanoi ritari vihdoin:

"Tekö olette oikeassa vai minä, sitä me molemmat emme voine ratkaista, vaan minä toivon, että lykkäämme asian neuvoston ratkaistavaksi!"

"Jos tahdotte sen tehdä, Pentti herra", puhkesi Engelbrekt sanomaan selvästi ilonhämmästyksen valtaamana, "menettelette rehellisen ruotsalaisen ritarin tavoin. Minulta teidän ei tarvitse mitään pahaa kokea!"