Part 31

"Puhuttele Hermania, Belgsting, häneltä saat varmemmat tiedot", jatkoi Erkki rohkaisten, "nyt hän jo on koko joukon paranemaan päin tuosta kirotusta keihäänpistosta, jonka hän sai kylkeensä ... täällä linnassa on sotakelpoista väkeä, vaikka vouti on hassu ... katso, tuolla on tupa, jossa Engelbrekt asui, nyt makaa Herman siinä, mutta tänään hän aikoo nousta ratsaille, hän on näet oppinut parannustaidon pater Johannekselta, ja heti tultuaan tuntoihinsa ja nähtyään, miten oli laita, on hän itse parantanut itsensä ... mutta se oli koko vaarallinen haava."

Näin puhellen hän kulki edellä ja Belgsting seurasi perässä ajatuksiinsa vaipuneena ja tuskin kuullen mitä kaikkea Erkillä oli kertomista. Mutta tämä jatkoi:

"Herman koetti, näet, Engelbrektin Tukholmassa ollessa rynnätä linnaan ... olisitpahan nähnyt, Belgsting, kuinka nuolet sinkoilivat ja kuinka muureilta ja torneista ammuttiin; mutta meikäläiset ryntäsivät eteenpäin ja Herman oli itse etunenässä, niin kuin hän aina on, ja kauvas kuului hänen äänensä, kun hän kehotti väkeä joutumaan. Itse hän oli ensimmäisenä muurilla ja silloin hän sai keihäänpiston... Tanskalainen seisoi aivan hänen edessään, mutta enpä luule hänen enää sen hetken jälkeen näkevän päivännousua. Herman syöksyi takaperin alas muurilta... Haava ei ollut niin vaarallinen kuin putoaminen, mutta nyt on toki jo vaara ohitse; saat itse nähdä, Belgsting!"

Niin oli käynyt kuin nuorukainen kertoikin. Sen hän vaan olisi voinut lisätä, että jollei hän itse olisi ollut aivan Hermanin takana vihollisen miehelle surmaniskua antamassa, olisi epäilemättä tämä ollut Herman Bermanin viimeinen taistelu. Herman vietiin pois taistelun melskeestä ja ryntäys taukosi sitten itsestään. Seuraavana päivänä Engelbrekt palasi Tukholmasta, jossa neuvosto oli hänelle vahvistanut päällikkyysvallan linnoja vastaan. Mielipahakseen hän nyt sai tietää, miten Hermanin oli käynyt, mutta hänen täytyi rientää edelleen. Määrättyään piiritysjoukolle uudet päälliköt hän käski Hermanin heti parattuansa joutua hänen jälkeensä valtakunnan eteläosiin.

Erkin ja Belgstingin astuessa huoneeseen istui Herman puettuna vuoteella, vaikka vyötäisille oli sidottu leveä vyö ja vasen käsi oli kannattimessa. Iloinen hämmästys valtasi hänet, kun hän näki Belgstingin. Tämä astui esiin ja tarttui hänen käteensä. Molemmin puolin tervehdittyä Belgsting selitti asiansa. Hän puhui kauvan eikä Herman häntä keskeyttänyt, mutta hänen lopetettuansa puristi Herman liikutettuna hänen kättänsä ja puhkesi sanomaan:

"Ei, ei, Belgsting, tämä asia tulee sinun itsesi toimittaa ja vankilaan et sinä saa palata, niin totta kuin nimeni on Herman!"

"Nyt nousen hevosen selkään ja ratsastan sinne", vastasi Belgsting ja nousi seisoalleen.

"Olkoon niin, mutta minä tulen mukaan", lisäsi Herman yhtä päättävin äänin ja katsein kuin Belgstingkin.

Vouti oli ensimmäinen, joka Täljen linnassa heräsi. Hän katsoi peljästyneenä ympärilleen, kun avainkimppu, joka tavallisesti riippui vakavasti hänen vyöstään, hänen noustessaan putosi lattialle. Hänen silmänsä sattuivat silloin sima-astiaan ja kääntyivät siitä taas avainkimppuun. Karkeasti kiroten hän vihdoin kumartui ja otti avaimet lattialta sekä syöksyi ulos. Käytävässä palvelija vielä kuorsasi, mutta heräsi saatuaan aika potkun voudilta, joka pää vielä sekavana riensi katsomaan vankiansa. Tämä oli kuitenkin paikallaan; vouti ei tosin nähnyt hänen kasvojaan, vanki kun makasi pää seinään päin käännettynä, mutta hän näki tarpeeksi rauhoittuakseen. Ja että joku vapaaehtoisesti olisi tahtonut käydä vangin sijalle, sellainen ajatus ei voinut pälkähtää hänen päähänsäkään.

Nyt alkoi ilmautua eloa linnaan, palvelijat tulivat ulos linnantuvasta ja kohta olivat kaikki liikkeellä, erittäinkin keittiössä. Puolipäivän rinnassa ilmaisi tornista kajahtava torventoitahdus Pentti ritarin tulevan. Hänen seurassaan olivat Hannu kreivi ja tuo surullinen Agnes. Ritari hymyili niin makeasti nostosillan yli ratsastettaessa ja kiiruhti erittäin kohteliaasti auttamaan arvoisaa neitiä reestä.

Hannu kreivi seurasi levottomana kaikkia tyttärensä liikkeitä ja hänen kasvojensa juhlallinen vakavuus muuttui suruvoittoiseksi, joka kerta kun hän näki tyttärensä suurten silmien oudosti hehkuvan hohteen. Samanlaisena hän oli nähnyt tyttärensä kerran ennenkin, tuona muistettavana Eerikinjuhlapäivänä Vaskivuorella, jolloin hän pani epätoivonpäätöksensä toimeen. Sen tähden hänen luja katseensa ja kalpeat poskensa tekivät kreivin levottomaksi. Oli kuin eloa ja tulta yht'äkkiä olisi syttynyt marmoripatsaan silmiin, oli kuin salama olisi välähtänyt talvisella kedolla.

Puolenpäivän aikaan tuli yhä useampia vieraita, sekä naisia että miehiä, ynnä valtionpäämies Kaarlo Knuutinpoika monen ritarin ja muiden muassa myöskin herra Maunu Pentinpojan seuraamana. Strängnäsin Tuomas piispa oli myöskin saapunut ja hänellekin, niin julkinen engelbrektiläinen kuin hän olikin, osotti Pentti ritari palvelevaista kohteliaisuutta.

"Te lähdette pois valtakunnasta, mikäli minulle on kerrottu", virkkoi piispa kerran Hannu kreiville.

"Niin", vastasi kreivi lyhyeen.

"Ettehän toki lähtene ainaiseksi?"

"En, en ... minä tulen kyllä takaisin, mutta minulla on paljon järjestämistä heimolaiseni, Richissa rouvan, jälkeen, joka kuoli viime syksynä..."

"Te ette siis itsekään ole täysin selvillä tästä asiasta", virkahti piispa.

"Voinenhan sanoa sen", vastasi kreivi luoden yht'äkkiä silmänsä huoneen toisessa päässä oleviin naisiin, "voinenhan sanoa sen teille, Tuomas piispa ... minä en luovu Eerikki kuninkaasta, hänen kanssansa tulen, taikka en ollenkaan."

Toisella puolen oli naisten joukossa useita nuorempia herroja ja itse marskikin, mutta kreivin huomio kääntyi Maunu herraan, joka oli lähestynyt hänen tytärtänsä ja piittaamatta neidin hehkuvan katseen ja vapisevain huulten ilmaisemasta välinpitämättömyydestä taikka ehkä pikemmin inhosta näytti aikovan tukehduttaa hänet jokseenkin keskinkertaisella pilapuhetulvallaan. Pentti ritari lähestyi sillä välin ja näytti huomaamatta antavan merkin marskille, joksi Kaarlo Knuutinpoikaa edelleen sanottiin, senkin jälkeen kuin hänet oli valittu valtionpäämieheksi. Sen jälkeen nähtiinkin jälkimmäisen vähitellen lähtevän tältä puolen huonetta ja lähestyvän Hannu kreiviä, jonka kanssa hän alotti vilkkaan keskustelun. Myöskin Tuomas piispa otti siihen osaa ja kohta, ikään kuin sattumalta, yhtyi Pentti ritarikin.

"Iloisemmissa pidoissa en tiedä olleeni pitkiin aikoihin, Pentti ritari", sanoi Kaarlo herra ilosta säteilevälle isännälle, luoden häneen ystävällisen katseen, "niin tyytyväisiä näyttävät kaikki olevan ja naistenhuoneesta kuuluvat pilapuheet ja nauru vahvistavat parhaiten sanani tosiksi."

Maunu herran naurunremahdus, joka kajahti yli koko salin, näytti aiheuttavan viimeiset sanat.

"Minulla onkin, tietääkseni, paljon syytä iloita", vastasi ritari, "arvelenpa teidän, Hannu kreivi, tänä iltana täyttävän lupauksenne ja saavamme juoda maljan minun poikani ja teidän tyttärenne onneksi."

Kreivin uljaat ja jalot kasvot kävivät kalmankalpeiksi.

"Se seikka lisää iloa", virkkoi Kaarlo herra lyöden kätensä yhteen, "ja minä lupaan teille, Pentti lanko, että poikanne saa ensimmäisen avoimen linnanläänin, jos vaan minulla on mitään valtaa Ruotsinmaassa."

Tämä lausunto pahensi asiaa vielä enemmän. Marski harrasteli huomattavasti asian onnistumista sukulaisilleen ja kreivi, joka viime aikoina näytti muuttaneen mieltä, horjui myöntävän ja kieltävän välillä, pätevää keskisuuntaa hakien.

Juuri kun hän aikoi vastata, päästi hänet pulasta esiin rientävä palvelijapoika ilmoittaen, että Herman Berman halusi puhutella Pentti ritaria.

Ritari pyörähti äkisti ja aikoi rientää ulos, mutta Kaarlo herra otti häntä käsivarresta ja sanoi:

"Varmaankin hän tuo tärkeitä uutisia Nyköpingistä, anna hänen tulla meidän kaikkien eteemme, lanko, ja sitten, jos hänellä on aikaa, ottaa osaa iloomme. Vähän on sellaisia, sanon sen suoraan, joita pidän suuremmassa arvossa kuin tätä miestä."

Yhä synkemmäksi synkistyi Pentti ritarin kasvojenilme, mutta hän ei sillä hetkellä keksinyt mitään syytä vastustaakseen mahtavan sukulaisensa toivomusta; ehkäpä hän vielä toivoikin täällä keskellä loistavaa ritari- ja mahtimiesjoukkoa saavansa tilaisuuden perinpohjin nöyryyttää ja kukistaa tuon miehen, joka oli hänen tiellänsä ja jota hän lähinnä Engelbrektiä vihasi kaikista enimmin. Hän nyökäytti sen tähden myöntävästi päätänsä palvelijapojalle, joka riensi ulos.

Kohta sen jälkeen astui Herman Berman sisään. Hänen kalpeat vakavapiirteiset kasvonsa ja pitkä, kookas vartalonsa, jonka yksinkertainen puku niin jyrkästi erosi ritarin silkeistä ja sameteista, käänsivät huomion häneen. Hiljaisuus ja äänettömyys pääsivät yht'äkkiä vallalle salissa. Kaikki tähystivät silmiänsä pois kääntämättä tuota nuorta soturia, jonka ulkomuoto jo ilmaisi hänen äskettäin kestäneen verisen leikin. Herman astui salin poikki Pentti ritaria kohti, mutta aivan hänen taaksensa ilmautui salin ovelle pitkä ja synkkä haamu, joka kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan.

"Elkää panko pahaksenne, Pentti ritari", sanoi Herman kohteliaasti kumartaen mainitulle ja häntä ympäröiville herroille, "että kutsumatta tulen pitoihinne, mutta siitä saatte kiittää itseänne, kuitenkin tietämättänne, toivoakseni, ja sen tähden ei ilonne kauvaksi keskeytyne."

"Sanokaa sitten pian asianne", kehotti Pentti ritari lyhyeen, "minä puolestani en tahdo turhanpäiten pitkittää pitoilojen häiritsemistä."

"Teidän tornissanne on vanki", jatkoi Herman, "mutta vanki, jolta petoksella on riistetty vapaus, tämä vanki teidän tulee jälleen vapauttaa."

"Vanki minun tornissani", huudahti ritari kalveten. "Voisin kysyä, kuinka vieras mies voi tietää vankini, ja myöskin millä oikeudella hän ryhtyy minun asioihini."

"Vanki on itse kertonut asian minulle ja oikeuteni on vapaasyntyisen miehen oikeus suojella viatonta. Tulkaa esiin, tulkaa esiin!" hän kääntyi näin sanoen salinovella viipyvään synkkään haamuun, "ja puhukaa itse asianne."

Kuninkaallinen oli Belgstingin ryhti ja katsanto, kun hän astui saliin. Jos huomio ennestään oli hereillä, niin nyt se kiihtyi huippuunsa. Vieraat tulivat yhä lähemmäksi ja kävivät puolipiiriin päähenkilöiden ympärille. Pentti ritaria lukuun ottamatta ei miehen esiintyminen keneenkään niin vaikuttanut kuin Hannu kreiviin. Koko sielunsa hän näytti kokoovan katseeseen, jonka loi mieheen, ja ympärillä olijoista välittämättä hän astui kiivaasti askelen eteenpäin ja huudahti:

"Eerikki Bildstein!"

Tämä nosti päätänsä ja loi kummastuneen ja kysyvän katseen kreiviin, mutta sitä seuraava hetkellinen hymy ilmaisi, että hänkin tunsi Hannu kreivin. Näin kului muutamia silmänräpäyksiä, joll'aikaa Pentti ritari jonkun verran ennätti tointua hämmästyksestään. Salamansukkelasti hän käsitti asemansa ja huomasi selvästi, että jos olisikin voinut ja uskaltanut uhoitella Engelbrektille ja tämän miehelle, Herman Bermanille, niin hän itse olisi katkonut onnensa viimeisetkin rihmat, jos olisi nyt riitautunut Hannu kreivin kanssa.

"Tätä miestä", sanoi hän sen tähden ja rupesi kummastuneen näköiseksi ja hänen viattomaksi tekeytymistään kaunisti vielä viha, jota hänen ei onnistunut täydellisesti hillitä, "tätä miestä en tunne ... hän ei ole vankini!"

"Ettekö tunne minua, Pentti ritari?" kysyi Belgsting selvästi ilmaisten mitä suurinta ja musertavinta halveksimista. "Eikä kumminkaan ole kauvan siitä kun puhelimme juuri tässä salissa, vaikka silloin seisoin edessänne kahleissa."

"Te erehdytte", karjasi ritari säihkyvin katsein, "jos jotakin sellaista on tapahtunut, niin on joku palvelijoistani sen tehnyt, ja hän on siitä saava kovan rangaistuksen."

"Olipa niin tai näin, niin tulen tänne", jatkoi Belgsting, "ottaakseni jälleen kahleeni tuolla tornissa. Minua ei juuri mikään enää houkuttele maailmalle, yhden tarkoitusperän tahdon vielä saavuttaa ja sitten kuolla ... senhän tähden käytin hyväkseni tarjoustanne taikka palvelijanne tarjousta, jos mieluummin niin tahdotte, ja otin muutaman ystäväni sijaani panttivangiksi, kunnes palaisin ... se mies ei saa kauvemmin minun tähteni virua teidän tornissanne."

"Panttivanki!" huudahti Pentti ritari tarvitsematta enää kummastustaan teeskennellä, "te laskette ongelmoita ... koska te minun puolestani olette vapaa, ei minulla liene oikeutta ottaa panttivankia teidän sijastanne ... kuule", huusi hän muutamaan läheiseen huoneeseen päin ja sieltä tulikin palvelijapoika, "sano voudilleni, että hän heti tuokoon tänne ylös vangin, joka kuuluu olevan tornissa, mutta kahleet jääkööt sinne."

Palvelijapoika poistui ja nyt seuraavalla odotusajalla Hannu kreivi veti Belgstingin syrjään ja rupesi hänen kanssansa vilkkaaseen keskusteluun. Toisella puolen näki Herman Berman, jonka kanssa herra Kaarlo Knuutinpoika samoin vilkkaasti puheli, kreivin tyttären ja hänen rinnallaan ylpeän, hillittömän Maunu Pentinpojan. Marski huomasi ihmeekseen nuoren miehen käyneen hajamieliseksi, mutta seuraten hänen katseensa suuntaa hän heti näki ja arvasi syyn. Hänen kasvonilmeistään ei kuitenkaan käynyt selville, lisäsikö tämä seikka vai vähensi sitä hyvää, mitä hän tuosta nuoresta miehestä oli luullut. Ainoastaan kerran kun kauniin kreivintyttären silmä näytti hakevan Hermania, mutta yht'äkkiä kääntyi pois, kun kohtasi marskin katseen, synkistyivät tämän kasvonpiirteet. Myöskin Maunu Pentinpoika näkyi huomaavan, kuinka kreivintyttären silmä nyt hehkui tavatonta hohdetta, ja hän sinkautti julmistuneen, miekkasille vaativan katseen Herman Bermania kohti, joka kyllä sen huomasi, mutta ei näyttänyt sitä tarkkaavan.

Silloin astui linnanvouti sisälle ja aivan hänen perässään kookas, roteva talonpoika. Kaikkien katseet kääntyivät taas Pentti ritariin.

"Tässä on vanki, ankara ritari", änkytti pöhnäinen vouti tuskin uskaltaen katsettaan lattiasta kohottaa, "kuinka hän on joutunut tuon toisen sijaan, siitä tehköön itse selvän."

"Eelovi", huudahti ritari, "sinä, uskollinen palvelijani."

"Uskollinen olen kai ollut", vastasi Eelovi, "mutta ainoastaan siinä, että olen pitänyt sanani Belgstingille ja Engelbrektille."

Hän aikoi sen jälkeen ruveta selvittämään, mitä hän oli ritarin vangille tehnyt, mutta hänet keskeytti ritari, joka ei helposti ymmärrettävistä syistä tahtonut tähän asiaan koskettavan enempää kuin jo oli tapahtunut. Hän kysyi sen tähden jyrkästi:

"Sano minulle, Eelovi, jos tiedät, kuka tuon pelastamasi miehen on torniini tuonut?"

"Sen kyllä tiedän", vastasi Eelovi arvelematta, "kirjurisi Martti ja pitkä Maunu sen ovat tehneet!"

"No hyvä", karjaisi ritari, "heitä rankaisen ansion mukaan. Vie heidät heti torniin, vouti, huomenna tuomitsen heidät."

"Vielä sana, ritari", keskeytti tällöin Herman Berman, "Engelbrektin nimessä vaadin haltuuni nämä miehet. Kirjuri-Martti on karannut Engelbrektin vankilasta ja pitkä Maunu on seurannut Borganäsin voutia, Juhani Walea, ja auttanut häntä rikkomaan Stegeborgin pakkosovintoa."

Ritari näytti näiden tyynesti ja päättävästi lausuttujen sanain johdosta joutuvan aivan suunniltaan. Mutta Herman Berman jatkoi:

"Vielä tuon teille käskyn Engelbrektiltä. Se koskee miehiänne, joita hän on turhaan odotellut Nyköpingin edustalle leiriin. Hän käskee sanomaan, että jolleivät miehenne neljänkolmatta tunnin kuluttua ole määräpaikassa, te pakotatte hänet pitämään teitä valtakunnan vihollisena. Mielestäni teette oikein, jos nyt käskette miehenne ratsaille ja matkalle minun kanssani sekä annatte nuo karkulaiset vietäviksemme."

"Mitä rikollisiin tulee", änkytti Pentti ritari kurkkuun takertelevalla äänellä, "jätän ne Engelbrektille, sitten kuin he ensin ovat kärsineet sen rangaistuksen, jonka aion heille määrätä; toisista miehistä taas tahdon itse vastata Engelbrektille. Ja nyt", lisäsi hän vähän vaiti oltuaan, "palatkoon ilo saliini ... tanssimaan, tanssimaan, arvoisat ritarit ja neidit; liian kauvan on jo tätä väliaikaa kestänyt!"

Tämän sanottuaan Pentti herra kääntyi Hermaniin selin ja poistui viereiseen huoneeseen samalla viitaten muutamassa salin nurkassa oleville soittajille, että heidän piti ruveta soittamaan. He tottelivatkin heti käskyä ja salissa syntyi liikettä, joka erinomaisesti auttoi tyynnyttämään kiihtyneitä mieliä ja palauttamaan tasapainoa. Kohta nähtiinkin joukon nuoria herroja ja arvoisia neitejä parittain astuvan saliin käydäkseen karkeloon.

Tällä välin oli Maunu Pentinpoika lähestynyt Hermania ja juuri tanssin alkaessa sanoi kähisten tämän korvaan:

"Puutarhassa tanssin loputtua!"

Sen jälkeen hän kiiruhti pois ja alkoi tanssia oikein mielihalulla tai kenties oikeammin epätoivoissaan. Herman seisoi hetkisen katselemassa, mutta turhaan hänen silmänsä hakivat sitä vierasta, jota ne mieluimmin olisivat tahtoneet katsella. Hän oli naistenhuoneessa ja oli sekä Maunu herran että kaikkien muiden pyytäessä kieltäytynyt lähtemästä tanssiin. Mutta vihdoin kävi Hermanista huone liian helteiseksi ja sisällä vallitseva ilo kovin tuskastuttavaksi hänen mielelleen. Hän riensi ulos ja kiiruhti puutarhaan.

Hannu kreivi, joka koko ajan oli puhellut Belgstingin kanssa, lähestyi myöskin ovea ja veti hänet mukaansa. Aivan oven takana seisoi Eelovi. Tämä seurasi heti Belgstingiä ja kerran kun ei yhtään Pentti ritarin palvelijaa näkynyt käytävässä, kuiskasi tälle:

"Elä eroa kreivistä, Belgsting ... täällä on väijytyksiä kaikkialla!"

Näin sanoen hän meni tyynenä ja ajattelemattoman näköisenä alas kartanolle. Siellä oli muutamia palvelijoita hevosten selässä ja Erkki, jonka hän hyvin tunsi, piteli Brandia ohjaksista, kun taas sitä hevosta, jolla Belgsting oli ratsastanut, muuan palvelijoista piteli.

"Pidä tarkka huoli hevosista, Erkki", kuiskasi hän tälle, "eläkä salli kenenkään vieraan lähestyä niitä! En tiedä, mutta minä pelkään täällä jokaista tuulenpuuskaakin."

Hannu kreivi ja Belgsting ilmautuivat nyt linnanportaille. He astuivat ääneti ratsumiesten ohitse puutarhaan vievälle häkkiportille. Kohta sen jälkeen nähtiin herra Maunu Pentinpojankin rientoaskelin kiiruhtavan portaita alas ja poikki pihamaan sekä katoavan tuosta pienestä häkkiportista.

Puutarha ei ollut iso, mutta sillä oli kaunis asema linnan ja rannan välillä. Häkkiportti vei muutamaan muurikäytävään, jonka ulkopuolisen aukon saattoi tarpeen tullen sulkea. Joutuisasti Maunu herra riensi paljaitten puiden välitse ja löysikin muutamalta rannan aukeamalta haettavansa. Herman seisoi katselemassa aavaa Mälaria peittävää lumikenttää, jonka pinnalla kuu kimalteli honkametsän takaa noustessaan. Soiton sävelet kuuluivat rannalle asti ja oli kuin kuun säteet olisivat ilosta hyppineet ne tavatessaan. Mutta kaikki oli sentään niin kylmää ja autiota, kaikki tämä kuvasi hänen omaa kohtaloansa, peitti kuin hautaan hänen nuoren sydämensä runsaat onnenunelmat.

"Paljasta miekkasi, Herman", sähähti ääni hänen korvaansa, "ja kiitä kaikkia hyvänsuovia pyhimyksiä siitä, että annan sinulle siihen aikaa, sillä päätäni kuumentaa ja minun olisi ehkä pikemmin pitänyt pistää sinut kuoliaaksi kuin koiran."

Herman hypähti syrjään ja ennätti töin tuskin saada miekkansa tupesta puolustaakseen itseään. Hän käytteli kuitenkin mainiosti miekkaa, niin että hänelle harva vertoja veti, ja tuotti siinä kunniaa kasvattajilleen, sekä Engelbrektille että Johannekselle. Tosin hän vielä oli vähän heikko haavansa takia eikäpä oikein ritarillinen mieli olisikaan tahtonut vaatia kaksintaisteluun näin erilaisissa oloissa, jolloin taistelu oli tuleva epätasaiseksi ja kaikkien ihmislaskujen mukaan päättyvä vahvemman eduksi, mutta hänen taitavuutensa korvasi puuttuvan voiman, joka seikka suuresti suututti hyökkääjää ehkä useammastakin kuin yhdestä syystä.

"Ritarin tavoin ette puhu nyt enempää kuin viimeksi tavatessammekaan, Maunu Pentinpoika, kuitenkin olette saava tahtonne täytetyksi", sanoi Herman ja vastasi ritarin tuimiin ja painaviin iskuihin, jotka kuitenkaan eivät kyenneet tekemään mitään vahinkoa.

Nähtävästi koetti Herman jollakin taitavalla käänteellä saada lyödyksi miekan vastustajansa kädestä ja siten hänet aseettomaksi, mutta tämä ei onnistunut. Sen sijaan hän puolestaan rupesi käymään ryntäyksiin ja pakotti Maunua peräytymään askel askeleelta, kunnes hän vihdoin lankesi kannuksen tartuttua kiinni tuulen taittamaan ja maahan jäätyneeseen puunoksaan. Herman laski heti miekkansa ja odotteli taistelun jatkamista, sitten kuin ritari olisi ennättänyt nousta pystyyn, ja hänen ajatuksensa olivat niin kiinni taistelun päämäärässä, sekä lähemmässä että etäisemmässä, ett'ei hän huomannut, kuinka kaksi liikkuvaa varjoa siirtyi hänen jalkainsa editse täyttäen puitten latvain muodostamain varjoristikkojen välipaikat.

"Auta minut pystyyn", huusi silloin Maunu, ja Herman riensi esiin ja aivan hänen perässään nuo molemmat varjot.

Paikka, johon Maunu oli langennut, oli äkkivieru aina järveen asti. Oli sen tähden hänelle onneksi, että kannus oli tarttunut niin kovasti oksaan ja että tämä oli niin kovaan jäätynyt, sillä muutoin hän epäilemättä olisi keikahtanut nurin niskoin alas syvyyteen. Turpeen reunasta lähtien oli kallio jääkuoren peitossa, niin että se oli lasivuoren näköinen. Senpä tähden Maunun olikin mahdoton auttaa itseänsä.

Herman otti miekan vasempaan käteensä ja riensi esiin sekä ojensi hänelle oikean kätensä, johon Maunu suonenvedontapaisesti tarttui vasemmuksellaan. Oikea käsi puristi kovasti tikarin vartta, jonka hän äkisti oli temmannut vyöstään ja jonka terä kimalteli hänen sivullaan kuutamossa kuin käärmeen pistin.

"Oletteko loukannut oikean kätenne, Maunu, koska jätätte miekkanne maahan", kysyi Herman vetäen hänet ylös.

Maunu ei vastannut, mutta juuri kun hän tunsi olevansa sellaisessa asennossa, että hän itse voi päästä ylös, ja Hermanin kumartuessa ottamaan hänen miekkaansa välähti tikarinterä ja painui Hermanin rintaan. Tämä kaatui syrjään ja Maunu hyppäsi ylös.

"Nyt et enää hione hampaitasi, koira, vielä vähemmin mahtanet haukkua", ölisi julmuri päästäen kamalan riemuhuudon.

"Ja te olette kaikiksi ajoiksi tehnyt itsenne arvottomaksi ritarinvitjoja kantamaan, Maunu Pentinpoika", sanoi järeä ääni hänen takanaan.

Maunu vavahti. Hannu kreivi se oli häntä puhutellut. Hän aikoi paeta, mutta rautakoura tarttui hänen käteensä ja piti häntä kuin ruuvipenkissä. Hannu kreivi oli nuo surmaavat sanat lausuessaan syöksynyt Hermanin luokse ja saapuikin viime hetkellä pelastamaan hänet liukahtamasta alas järveen, joka oli maan rajasta sulana. Kreivi tarttui häntä jalkaan ja veti häntä varovasti ylöspäin, kunnes yletti kiinni hänen vyötäisiinsä, jolloin hän suureksi ilokseen huomasi Hermanin oikeaan käteensä nojaten nousevan polvilleen.

Seuraavassa tuokiossa hän seisoi pystyssä kreivin ja molempien toisten edessä. Hän oli kalpea ja tikari oli vielä hänen rinnassaan, mutta aivan tikarinvarren vieressä riippui kultavitjoissa sormus, jonka kallisarvoinen kivi välähti kreivin silmiin. Tikarinkärki oli viiltänyt halki vaatteen, ennen kuin upposi kovempiin osiin.

Oli vaikea sanoa, sormusko vai tikarinvarsi se enemmän herätti kreivin huomiota. Mutta Herman tarttui varmalla kädellä jälkimmäiseen ja tempasi ulos tikarin sekä viskasi sen tuon hämmästyneen murhaajan jalkain eteen.

"Tuossa on murha-aseenne, Maunu Pentinpoika", sanoi hän, "ja kiittäkää Jumalan äitiä siitä, että minä sain niin pahan haavan muurilla Nyköpingin edustalla, että minun vielä täytyy pitää nahkavyötä ihotakin alla!"

Mutta sormuksella, joka vielä välkkyi Hermanin ryntäillä, näytti olevan salainen voima, koska se niin valtavasti Hannu kreiviin vaikutti. Hän veti Hermanin vähän syrjään ja kiihkoisesti hänen käteensä tarttuen kysyi:

"Sanokaa minulle, Herman, mistä olette saanut tuon sormuksen?"

"Isältäni", vastasi Herman ja koetti taas piiloittaa tuon kallisarvoisen kapineen, mutta pidättyi siitä, kun kreivi kummallisin liikkein painoi päänsä käsiinsä ja seisoi hetken ajan sanaakaan sanomatta.

"Richissa, Richissa parka!" kuiskasi hän sen jälkeen kovan mielenliikutuksen valtaamana, "kuinka sydämesi lieneekään kärsinyt ... te olette siis Juhanin ja Richissan poika, Herman?"