Part 30

Nämä olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan ja ystäviään, joiden väsymättömillä toimenpiteillä vaali oli saatu aikaan. Mutta Tukholman porvarit olivat aivan toista mieltä kuin herrat ja he huomasivat pettyneensä hartaimmissa toiveissaan. Kolkko äänettömyys kohtasi vasta valittua näiden puolelta ja hänelle kohotetut tervehtimishuudot olivat kajahdelleet hänen omainsa ja toisten herrain palvelijain suusta eivätkä kauppakaupunkilaisten. Heidän katseensa olivat päinvastoin käyneet sitä tuimemnaksi ja uhkaavammiksi kuta kovemmin oli huudettu. Tämän oli Kaarlo herra kyllä huomannut, vaikk'ei ollut siitä mitään virkkanut, vaan oli levollisen näköisenä ottanut vastaan herrain onnentoivotukset.

Ammattitaloon kokoutuneiden joukossa oli myöskin herra Pentti Steninpoika. Hän oli ottanut osaa vaaliin ja antanut äänensä marskille. Tämän puolueeseen hän ei kuulunut, mutta asianhaarat olivat sillä kertaa sellaiset, että joko Kaarlo Knuutinpoika tai Engelbrekt oli voittava, ja sen tähden hän niin kuin moni muukin oli antanut äänensä edelliselle. Mutta synkkä hän oli mieleltään ja veri kiehui hänen suonissaan. Kaikki oli häneltä hukassa, yksi toivo vaan oli vielä jälellä -- hänen poikansa ja Ewerstenin kreivin tyttären naimaliitto. Tämä seikka olikin ollut taivuttamassa hänen ylpeätä mieltänsä myönnytyksiin Kaarlo Knuutinpojan hyväksi, koska hän tämän avulla toivoi pääsevänsä pyyteitänsä lähemmäksi. Nyt olikin Kaarlo Knuutinpoika luvannut tehdä vieraissakäynnin Täljen linnaan, jonne Hannu kreivikin oli luvannut tulla ja jossa asia oli päätettävä.

Näitä parhaillaan keskusteltaessa ja Kaarlo herran sukulaiselleen mitä ystävällisimmin hymyillessä aukeni, ovi yhtäkkiä ja muuan Kaarlo herran päällikkö astui sisään. Hän kertoi kaupunkilaisten mielten olevan hyvin ärryksissä ja että mihin hyvänsä tuli, kuuli porvarien aikovan lähettää noutamaan Engelbrektiä, joka sitten tuhansien talonpoikain kanssa tullen oli ainaiseksi lopettava herrain vallan. Mies puhui hyvin peljästyneenä ja tämä tunne tarttui muihinkin. Herrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja Kaarlo herra itse käveli levottomana edes takaisin salissa. Porvarien ja talonpoikain tahto olikin tähän aikaan paljon merkitsevä; kaikki herrat sen myönsivät. Se oli Engelbrektin esiintymisen tekoa. Mutta ei kukaan heistä ollut luullut näiden kansanluokkien uskaltavan esiintyä ja toimia vastoin herrainkokousta, joka oli noudattanut heidän mieltänsä siinä, että valtionhoitaja oli valittu.

Ennen kuin he vielä olivat ennättäneet miettiä miehen sanoja, kuului kaukaa satoja, jopa tuhansia ääniä, joiden melu laajeni ja kasvoi joka hetki; se tiesi, että joukko läheni ammattikunnantaloa. Herrat kiiruhtivat himmeille ikkuna-aukoille silmätäkseen, jos mahdollista, kadulle ja nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Maunu Pentinpoika juoksi ulos ovesta ja palasi hetkisen kuluttua kertoen, että porvarit ne yhtä haavaa huusivat tahtovansa Engelbrektiä valtionhoitajaksi, ja että toimitettu vaali oli laiton.

"Heidän keskellään", sanoi hän, "näin herra Eerikki Puken ... nyt puuttuu vaan, että Engelbrektkin tulee saapuville, niin olemme hukassa."

Herra Kaarlo Knuutinpoika oli hyvin kalpea, mutta hän käyttihe kuitenkin toisia rauhoittavasti.

"Puhutelkaamme pormestareita ja neuvosmiehiä", sanoi hän, "kysykäämme heiltä, tahtovatko he yhtyä valtakunnan viholliseen."

"Olkaa vaan varoillanne, jalo Kaarlo herra, ett'eivät he heitä samaa syytöstä vasten omia kasvojanne", sanoi herra Niilo Jönsinpoika (Oxenstjerna), mutta hänet keskeytti Pentti Steninpoika, joka nähtävästi koetti osottaa auliutta, kun Kaarlo herran tehtävien toimittamisesta oli kysymys.

"Minä otan sen tehdäkseni, lanko", sanoi hän ja lähestyi ovea, sitten kuin herra Kaarlo Knuutinpoika oli myöntävästi päätänsä nyökäyttänyt.

Samassa aukenivat ovet ja Engelbrekt astui Eerikki Puken, Broder Sveninpojan ja muutamien vanhempain porvarien seuraamana sisälle. Ulkona kuultiin tuhansien äänien huutavan Engelbrektin nimeä, mutta sisällä salissa oli niin hiljaista, kuin olisi aave näyttäytynyt. Engelbrekt itse oli vakava, melkein juhlallinen; hänen seuralaisensa heittivät vihaisia katseita koolla oleviin herroihin. Ensinnä sattui Engelbrektin katse Pentti Steninpoikaan, joka oli äkkiä pysähtynyt ja kiukuissaan polkaissut jalkaansa kivilattiaan, niin että kannus helähti. Muuta ääntä ei huoneessa kuulunutkaan.

Engelbrekt astui rauhallisena tuon rajun ritarin ohitse toisia herroja kohti.

"Tärkeitä asioita on tapahtunut täällä Tukholmassa", sanoi hän Kaarlo Knuutinpoikaan kääntyen, "sen jälkeen kuin erosimme, herra marski, ja tavallista pitempi lienee tie ollut täältä Nyköpingiin, koskapa ei minulle mitään sanaa ole ennättänyt."

"Ruotsin valtakunnan herrat ja miehet", vastasi marski valtijaan äänin ja viittein, "ovat valinneet valtakunnalle valtionhoitajan ... mitä teillä on siihen sanomista, vai arveletteko, että heidän olisi pitänyt lähettää teiltä kysymään lupaa...?"

"Koska valtakunnassa on muitakin kuin vaan herroja, vastaan kysymykseenne myöntämällä, herra marski!"

"Tietäkää sitten, Engelbrekt, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet enää aio teidän röyhkeyttänne sietää", vastasi marski kiivaasti, sitä kiivaampana kuta tyynempi Engelbrekt oli.

Toiset herrat keräytyivät marskin ympärille tarkkaan jäljitellen hänen kalpeiden kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.

"Kuka tässä on röyhkeästi toiminut", vastasi Engelbrekt, "sen tulevaisuus näyttänee, ja pankaa mieleenne, jalot herrat, ett'ette jännitä jousta kireämmälle kuin se sietää. Valtionhoitajan valitseminen on valtakunnan tehtävä eikä valtakuntaan kuulu ainoastaan korkeita herroja ja pappeja, vaan myöskin kauppakaupunkilaiset ja rahvas. Kuulkaa minua tyynesti, jalot herrat, ja vastatkaa, luuletteko voivanne pitää valtakuntaa pystyssä ilman kaikkia näitä tuhansia, joiden myöntymystä halveksitte. Ilman heitä ei päämiehyytenne ole minkään arvoinen."

"Ajatelkaa, kenelle puhutte", karjaisi Kaarlo Knuutinpoika ja astui askelen lähemmäksi, "minulla on valta teidät heti paikalla vangita..."

Nämä marskin sanat kuullessaan Eerikki Puke vetäisi miekkansa puoleksi tupesta ja riensi esiin, vaikka Broder Sveninpoika koettikin häntä hillitä. Engelbrekt kääntyi häneen päin ja viittasi kädellään ritarin kuumaa verta tyynnyttääkseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli aivan vimmoissaan ja kohotti jo kätensä ikään kuin ottaakseen Engelbrektiä kauluksesta, kun salin ovet taas aukenivat ja joukko porvareita astui sisään. Näiden etupäässä oli kolme harmaapäätä miestä: kaksi pormestaria ja Henrikki Seppä.

He astuivat vakavina ja melkeinpä juhlallisina halki salin ja seisattuivat Engelbrektin eteen.

"Me Tukholman pormestarit ja raati ynnä kaikki rahvas olemme neuvotelleet ja päättäneet", sanoi pormestareista toinen, "että valtionhoitajan vaali, jonka herrat Ruotsin rahvasta kuulematta ovat toimittaneet, on laiton. Ruotsin kuningasta ei voida valita eri maakuntain rahvaatta, samoin ei voitane sitäkään, joka on valittava kuninkaan sijaan valtakuntaa hoitamaan. Sen tähden tahdomme ja pyydämme sinua, Engelbrekt, yhdessä meidän kanssamme kutsumaan kokoon valtiokokouksen, jossa valtionhoitaja valitaan, ja siten vapauttamaan meidät kotimaisesta vihollisesta, samoin kuin olet vapauttanut ulkomaisestakin."

Herrain hämmästys näiden sanain johdosta on helpommin ajateltavissa kuin kerrottavissa. Moni aikoi kyllä heti rientää ulos ja palvelijainsa etunenässä tehdä hyökkäyksen tuhotakseen nuo niskoittelevat porvarit, jotka uskalsivat tehdä päätöksiä ja käyttää moista puhetta valtakunnan herrain ja miesten edessä. Useimmat katsoivat kuitenkin asiaa toiselta kannalta ja huomasivat vastustuksen mahdottomaksi. Engelbrektillä, tuolla niin katkerasti vihatulla Engelbrektillä yksin oli ratkaisuvalta käsissä. Jos hän olisi sanankin sanonut, olisi kaikki tehty purettu, herrain vaali hyljätty ja epäilemättä hänet itsensä asetettu valtakunnan etupäähän.

Engelbrekt seisoi miettivän näköisenä kaikkien katseiden tähtäämällä, pelastuksen tai turmion enkelinä itsekunkin erilaisen aseman mukaan.

"Niin kuin te, Tukholman kaupungin kunnon miehet, pormestarit ja raati olette arvelleet", sanoi hän vihdoin ja hänen äänensä kajahteli tyynenä ja lämpimänä, "samoin olen minäkin arvellut, että valtakunnan herrat ja miehet ovat menetelleet väärin omin päin valitessaan valtakunnalle päämiehen ... olen kuitenkin sitä mieltä, että yksimielisyys valtakunnan miesten kesken on liian suuriarvoinen pantavaksi alttiiksi sille hetken ilolle, että jo miesmuistin ajan unhotuksissa olleen lainsäännöksen rikkojat olisi vaadittu tilille, etenkin kun he ovat tehneet sen hyvässä tarkoituksessa. Sen tähden minä olen sitä mieltä, ja neuvon teitäkin siihen, että toimitettu vaali pysytettäköön voimassa; minä uskon varmaan, että valtakunnan neuvokset olisivat kokoon kutsuneet yleisen valtiokokouksen, jos olosuhteet olisivat sallineet, ja tämä vaali voidaan jossakin vastaisessa kokouksessa vahvistaa."

Puoleksi kummastunein, puoleksi ihastunein katsein herrat kuuntelivat tuon jalon, ylevämielisen miehen puhetta. Eloisimmat olivat Kaarlo Knuutinpojan kasvot. Hän astui ehdottomasti askelen takaperin ikään kuin itse antaakseen sijaa suuruudelle, jonka alle hän innostuksen ensi hetkenä ensimmäisenä mieli alistua. Mutta ei hän eikä kukaan muu herroista eivätkä myöskään porvariston lähettiläät voineet pitkään aikaan saada sanaakaan suustaan.

"Tosia ovat sanasi, Engelbrekt", alkoi vihdoin se pormestari, joka oli äsken puhunut, vanha mies, jonka luontevia kasvoja ympäröivät hopeanvalkoiset suortuvat, "mutta sitä mieltä olemme me tukholmalaiset ja luulemme kaiken valtakunnan rahvaan myöskin tahtovan, että sinun, Engelbrekt, tulee olla valtakunnan päämies. Sinut me tunnemme, sinun kanssasi olemme kerran karkottaneet julmat voudit valtakunnasta, sinun kanssasi tahdomme elää ja kuolla. Eikö muutamia viikkoja sitten pidetty kokousta Arbogassa, jossa vaali olisi voitu toimittaa rehellisesti? Silloin olisimme panneet sinut valtakuntaa hoitamaan, sinut, jota me kaikki rakastamme ja jonka puolesta kernaasti henkemme ja veremme uskallamme. Jos herrain tahto voittaa ja heidän toimittamansa vaali pysyy voimassa, kuka meille silloin takaa, että laki ja oikeus on vallitseva eikä herrainarmot ja mielivalta?"

"Sen minä takaan", huudahti Engelbrekt hehkuvin katsein ja ojennetuin käsin, "Ruotsin valtakunnan puolesta tahdon elää ja kuolla, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"

Taas syntyi äänettömyys, mutta nyt Kaarlo Knuutinpoika nousi puhumaan.

"Kun tuon jalon miehen sanat ovat teidät rauhoittaneet", sanoi hän, "niin kuulkaa vielä sana minultakin. Tahdon johdattaa mieleenne Arbogassa tehdyn päätöksen, jolla toinen puoli valtaa annettiin tälle miehelle. Saattaa näyttää teistä siltä, kuin valtionpäämiehen vaali olisi kumonnut tämän päätöksen, mutta sellainen ei ole minun tarkoitukseni, vaan minä tahdon, että tämä päätös on pysyvä lujana, ja jo huomenna olen kutsuva neuvoston kokoon siitä neuvottelemaan ja päättämään."

Nämä marskin ja Engelbrektin sanat rauhoittivat joissakin määrin rahvaan kiihtyneitä mieliä. Porvarit läksivät salista vielä uudelleen ja hillittömällä ilolla tervehdittyään Engelbrektiä, ja jäi tämä taas yksin äsken valitun valtionpäämiehen ja herrain pariin. Marski astui esiin ja ojensi hänelle kätensä.

"Te kykenette voittamaan miesten sydämet, Engelbrekt", sanoi hän, "Kaarlo Knuutinpoika ei ole koskaan unhottava tätä hetkeä!"

Mutta ritari Pentti Steninpoika seisoi synkkänä ja umpimielisenä muutaman patsaan kupeella salissa. Engelbrekt meni hänen luoksensa ja sanoi:

"Hyvä että tapaan teidät itsenne, Pentti ritari! -- Olen turhaan tiedustellut teidän miehiänne Nyköpingin edustalla!"

"Minä ja mieheni emme ole kenenkään muun kuin valtakunnan päämiehen käskettävissä", vastasi ritari jyrkästi ja hampaitaan purren.

"Ei, ei, Pentti ritari", virkahti Kaarlo Knuutinpoika, "sen käskyn saatte; mitä Tukholman kaupungin kunnon miehille sanoin, sen aion pitää, ja ylihuomenna juomme iloiten poikanne ja hänen lemmittynsä maljan Täljen linnassa!"

"Käskipä valtionpäämies tai ei", jatkoi Engelbrekt luoden Pentti herraan tuikean katseen, "minun käskyni on kahdeksan päivän vanha, ritari, ja miehenne teidän täytyy minulle lähettää, jollette tahdo, että pidän teitä valtakunnan vihollisena!"

Näin sanoen Engelbrekt kääntyi synkkään ritariin selin, puristi Kaarlo Knuutinpojan kättä ja poistui seuralaisineen.

VIII.

Pidot Täljen linnassa.

Pimeänä helmikuunyönä yksinäinen matkamies lähestyi Täljen linnaa. Mies oli iso ja vahva ja kantoi selässään raskasta taakkaa, mutta siitä huolimatta hän astui reippaasti. Ehdittyään nostosillan luokse hän pysähtyi ja silmäili varovasti ympärilleen. Linna oli aivan pimeä, ainoastaan porttitornista näkyi heikko valo. Nostosiltaa ei ollut vedetty ylös, luultavasti oli joku äskettäin siitä ajanut. Mies laski joutuisasti taakkansa alas, heittihe pitkälleen maahan sekä ryömi muurin seinustaa pitkin sillan alle. Siellä hän pysähtyi ja kuului jollakin terävällä aseella kihnuttavan siltahirsiä. Hetken kuluttua hän taas tuli näkyviin ja tempoi tutkien vitjoja, joilla silta nostettiin. Huomattuaan näiden antavan myötä hän ne heti päästi käsistään ja tarkasti siltahirsiä kädellään, ett'ei niissä vaan näkyisi mitään rakoa.

Sitten hän taas nosti taakan selkäänsä ja astui sillan yli päästäen jonkunlaisen vihellyksen. Hetkisen kuluttua avattiin linnan portti ja mies meni torniin.

"Pianpa palasitkin, Eelovi", sanoi järeä ääni hänelle portin sulkeutuessa, "tuo iso avain on kuitenkin polttanut sormiani ja joka hetki olen odottanut linnanvoudin tulevan ja lyövän minut kuoliaaksi. Oletpa uskalias veitikka, Eelovi."

"Turha pelko, Mikko", vastasi Eelovi, "minulla on ritarin lupa kulkea ulos ja sisälle milloin vaan haluttaa, ja sen tähden näetkös, on linnanvouti uskonut minulle avaimen tänä yönä. Kiitos nyt hyvästä vahdinpidosta. Luulenpa, että voimme juoda siemauksen tai parikin tätä juomaa, jonka vouti minulla tuotti kaupungista ... riittää sitä kyllä vielä hänellekin ja tänään hän saanee sitä tarpeekseen, kun ankaralla ritarilla on suuret pidot... Onko Kirjuri-Martti vielä linnassa?"

"Kuten sanot, toveri, yö on kylmä ja tuuli tunkee läpi luitten täällä tornissa, siemaus simaa ei vie suuta väärään!" Eelovi oli nostanut tuon ison sima-astian huulilleen ja näytti juovan oikein kylläkseen, josta taas Mikon jano yltyi tavattoman pian. Mutta ett'ei toinen sitä huomaisi, jatkoi hän: "Martti niin, hän ratsasti täältä vähän ennen sinun lähtöäsi, hän sanoi aikovansa Tukholmaan, en tiedä, onko pitkä Maunu siellä vai kulkeeko hän omia teitään ... hänpä on viime aikoina käyttäytynyt kuin riivattu ... nuo miehet saavat nyt tehdä mitä tahtovat; toista oli Hannu kreivin palveluksessa!"

Nyt Eelovi oli juonut kylläkseen ja antoi astian Mikolle. Tämä joikin niin ahneesti, että näytti tyhjentävän tuon ison astian, ja kauvan kesti, ennen kuin hänen tarvitsi vetää henkeä. Sitten hän taas uudelleen nosti astian huulilleen.

"Hannu kreivin palveluksessa", sanoi Mikko toista kertaa huoahtaessaan, "Hannu kreivin palveluksessa olisi maksanut ... mutta katso, Pentti ritari ja hänen voutinsa..."

Sima lienee ollut tavattoman voimakasta, sillä miehen kieli näytti jo alkavan kangertaa.

"Hae tänne kipponen tornihuoneesta", sanoi Eelovi, "niin täytän sen sinulle. Tällaista simaa ei juoda kahdesti vuodessa, eipä koko elämässäkään. Joudu, minä tulen kohta takaisin..."

Mikko hoiperteli kipposta noutamaan, mutta Eelovin täytyi mennä perästä, sillä hän kuuli miehen heti huoneeseen päästyä tupertuvan pöydän viereen. Hän täytti pian pöydällä olevan kipposen ja riensi ulos.

"Ramfrid muori lienee tehnyt tehtävänsä paremmin kuin luulinkaan", mutisi hän itsekseen joutuisasti hiipiessään poikki linnanpihan isoa tornia kohti, joka oli linnan keskustassa ja jonka pohjalla vanginhuone oli.

"Minne matka?" kysyi täällä jyrkkä ääni.

"Se on Eelovi", vastasi tämä, "hiljaa, hiljaa, Lambrekt, minä käyn voudin asioilla..."

"Mutta etkö sinä ole tornivahtina tänä yönä?"

"Olen, ja senpä tähden vouti minut lähettikin tälle asialle, ett'ei kukaan tietäisi, ymmärrätkös, mutta Mikon kanssa olemme maistelleet, se on hyvää tavaraa... Mikko pitää vahtia puolestani, sill'aikaa kuin vien voudille tämän kalliin siman ... tämä peijakas vuotaa, että käteni on märkänä, puolet on kai jo maassa, ennen kuin vouti herää..."

"Sittenpä minäkin yhtä hyvin kuin Mikko voin auttaa voutia tuon herkun juomisessa ... annahan tänne, Eelovi, vuotipa sitä nyt hiukan enemmän tai vähemmän, ennen kuin vouti herää, vähät siitä."

Ja Lambrektkin virkisteli itseään aika lailla ja joi sitä uhemmin, kuta enemmän Eelovi pyysi, ett'ei hän liian paljoa kuluttaisi. Ja siman salainen voima tehoi Lambrektiinkin, sillä tuskin oli Eelovi poistunut kymmentä askelta, ennen kuin hän ölisten kaatui kivilattialle. Eelovi avasi samassa voudin huoneeseen vievän oven. Täällä hän jokseenkin raskaasti laski lattialle tuon ison sima-astian, jossa enää oli vaan neljännes jälellä. Heti sen jälkeen kuului huoneen toisesta päästä voudin ääni.

"Ken siellä?"

"Eelovi!"

"Tuhat tulimmaista, kuinka olet viipynyt kauvan, sinä vanha koira ... voisihan ankara ritari tulla millä hetkellä tahansa!"

"Eihän hän tiedä, kenen on oltava tornivahtina, ja Mikko on paikallaan... Saatte uskoa, vouti, että tässä on ollut kova työ, ja tavara lienee hyvää, sillä se on raskasta kuin lyijy ... astia kuitenkin vuotaa. Tyhjentäkää se kohta toiseen astiaan!"

"Anna tänne, koira!" karjasi vouti eikä Eelovi siekaillutkaan kantaessaan esiin tuota kehumaansa juomaa.

Vouti piti puolensa yhtä hyvin kuin palvelijatkin, ja lieneekö hän jo ennen maistanut enemmän kuin nämä vai lieneekö vähemmin sietänyt, mutta häneen sima vaikutti paljoa nopeammin. Eelovi viipyi hetkisen voudin vuoteen vieressä, ja kun hän syvistä henkäyksistä kuuli tämän jo olevan sikeässä unessa, kopeloi hän kädellään pitkin makaajan vyötä ja irroitti siitä rautarenkaan, jossa useita raskaita avaimia riippui. Nämä kalisivat vähän ottaessa, mutta Ramfrid muorin sima oli vaikuttanut sen, ett'ei makaaja niiden kalinasta herännyt.

Rientävin askelin nyt Eelovi kiiruhti ulos. Voudin ovea vastapäätä oli toinen, jonka Eelovi avainkimpun avulla avasi, tultuaan ensin käytävän perältä kuuluvista kuorsauksista vakuutetuksi, että vartijamies yhä edelleen oli nukuksissa. Avatulta ovelta läksivät kapeat kiertoportaat alaspäin. Eelovi meni niitä myöten alas ja saapui taas kohta ovelle, jonka hän myöskin avasi toisella kimpusta valitsemallaan avaimella..

"Belgsting", kuiskasi hän aivan hiljaa, mutta ei saanut vastausta.

Hän kuunteli ja kuulikin makaavan rauhallista hengitystä. Sitä kohti kähmien hän saapui seinän viereen, josta kohta löysikin haettavansa. Avainkimpun monista erilaisista avaimista hän valitsi nyt yhden niin varmasti, että saattoi päättää hänen jo edeltäkäsin panneen ne merkille. Tällä avaimella hän irroitti raskaat kahleet, jotka kiinnittivät makaajan seinään ja ympäröivät sekä hänen vyötäisensä että kätensä ja jalkansa.

Hänen tätä tehdessään vanki heräsi ja nousi seisaalleen.

"Belgsting", kuiskasi Eelovi ja otti vankia kädestä, "kun viimein olin varustanut kaikki sinun pakoasi varten, kieltäydyit sinä ja minä sain häpeää hyvänsuonnistani. Nyt olen toiminut paremmin. Minun on onnistunut päästä Pentti ritarin suosioon ja hän on luvannut ottaa minut sijaasi pantiksi siksi aikaa kuin sinä pääset Engelbrektin pateille ... sinä et usko minua, mutta tässä ovat avaimet, joilla olen irroittanut kahleesi, vouti antoi ne minulle ritarin käskystä, joudu kuitenkin, voisihan hän katua ... nyt olet vapaa ja saat vapaana lähteä linnasta, varma hevonen on muutaman kivenheiton päässä nostosillasta, ritari on poissa, mutta häntä odotetaan kotiin joka hetki, joudu sen tähden, ennen kuin hän ennättää peruuttaa sanansa."

Belgsting seisoi liikkumatta ja kuunteli miehen puhetta, mutta ei osottanut merkkiäkään siitä, että aikoi käyttää hyväksensä Eelovin tarjoamaa tilaisuutta.

"Engelbrekt on leirissä Nyköpingin edustalla", jatkoi Eelovi. "Hankkimallani hevosella ehdit sinne 8 tunnissa ja nyt on kohta puoliyö ... kun olet puhutellut Engelbrektiä -- sehän on omien sanojesi mukaan ainoa toivosi enää ennen kuolemaasi -- niin ratsastat tänne takaisin, jos haluttaa, ja sitten vaihdamme taas sijoja. Mutta joudu ennen kaikkea, sillä ritarin mieli on huikenteleva ... nyt käy kaikki helposti ja hyvästi, mutta hetkisen kuluttua saattaa jo olla myöhäistä. Vouti on viettänyt iltansa iloisesti, ja kun hänen piti täyttää ritarin käsky ja irroittaa sinun kahleesi, antoi hän avaimet minulle! 'Tunnen sinut kunnon mieheksi, Eelovi', sanoi hän. Sen tähden sinun nyt tulee auttaa minua kiinnittämään nämä kahlekalistimet päälleni ja sitten sinun tulee lukita tarkoin ovet, ja kun tulet ylös tornikerrokseen, on voudin ovi vastapäätä portaiden ovea. Mene sisään ja pane avaimet ovenpieleen. Portinvartijaa sinun ei tarvitse herättää, sillä avain on ovella..."

Puhuessaan hän kiinnitti ympärilleen nuo raskaat kahleet ja ojensi sitten avainkimpun vielä epäröivälle Belgstingille. "Ystäväntekoa tässä teet, Eelovi", sanoi tämä verkalleen.

"Sinun täytyy puhua Engelbrektin kanssa ja keventää sekä oma sydämesi että hänen ... kun muutamana yönä seisoin hänen majatalonsa ikkunan edustalla, näin hänen istuvan käsi poskella lieden hiiloksen edessä ja kuulin hänen kuiskaavan nimeäsi."

"Ja millä asioilla olit Engelbrektin luona sinä yönä, Eelovi?" kysyi Belgsting.

"Samoilla millä aina, samoilla kuin nyt sinun luonasi ... vaikka kyllä tiet ovat olleet mutkalliset ja täynnä ohdakkeita ja orjantappuroita, niin että rehellinen mies tuskin tästälähin tahtoo kättä antaa ... sanottiin, näet, minun pyytävän murhata Engelbrektiä, sen tähden on minuun ruvettu luottamaan täällä linnassa ja palkaksi on Pentti ritari luvannut ottaa minut pantiksi sinun sijaasi päivän tai parin ajaksi..."

"Kauvan ei sinun tarvitse minua odottaa, Eelovi", sanoi nyt Belgsting päättävästi isoon avainkimppuun tarttuen, "jos vaan hevonen on niin hyvä juoksija kuin sanot, ja kun tulen takaisin, en tuo mukanani ainoastaan omia kiitoksiani, vaan myöskin Engelbrektin."

Näin sanoen hän riensi ulos vankilasta, lukitsi oven ja astui portaista ylös. Täälläkin olevan oven hän sulki ja hamuili sitten vastapäätä olevalle ovelle, jonka avasi. Huoneesta kuului sikeätä kuorsaamista ja hän meni vuoteelle sekä pani avainkimpun makaajan päälle. Torninkäytävässä hän oli kompastua palvelijaan, joka jalat ojossa kuorsasi istuallaan. Hän ihmetteli tätä tavatonta vahdinpitoa, mutta hän ei malttanut ottaa siitä tarkempaa selkoa, vaan lähestyi porttia. Täälläkin kaikki kävi onnellisesti ja kohta hän oli astumassa metsätietä, jonka varrelta pian löysi Eelovin puuhun sitoman hevosen.

Suomatta itselleen lepoa tuo sankarinvoimainen mies kiisi eteenpäin ja hevonen kestikin varsin hyvin. Neljä tuntia ajettuaan hän levähti tunnin Torsåkerin kirkolla ja toiset neljä tuntia ratsastettuansa hän jo läheni Nyköpingin edustalla sijaitsevaa leiriä.

"Neuvo minut Engelbrektin luokse", sanoi hän muutamalle nuorukaiselle, joka näytti tulevan eräältä sammuneelta leiritulelta.

Nuorukainen kääntyi päin kummastellen ratsastajan kiivautta ja saatuaan tämän oikein silmiinsä hän yht'äkkiä pysähtyi huudahtaen: "Belgsting!"

"Ken lienetkin, mies, näytä minulle joutuun tie Engelbrektin luokse, asiani on tärkeä..."

"Kyllähän sinä Erkin tunnet, Belgsting, vaikka lienenkin ennättänyt muuttua siitä kun viimeksi tavattiin... Engelbrekt ratsasti täältä eilen aamupäivällä pantuaan väelle toisia päälliköitä Herman Bermanin sijaan..."

"Ja minne Engelbrekt meni?" keskeytti Belgsting seisattaen hevosensa ja luoden Erkkiin katseen, ikään kuin elämä ja kuolema olisi vastauksesta riippunut.

"Engelbrekt ratsasti Söderköpingiin keskustelemaan itägötien kanssa ja sieltä hän kulkenee pitkin rannikkoa aina Kalmariin saakka..."

"Liian myöhään, liian myöhään!" virkahti hän raskaasti huoaten.