Part 3

"Milloin saitte ensin tiedon talonpoikaiskapinasta?" sanoi hän yht'äkkiä Juhani Walelle, joka koko ajan oli seisonut saman ikkunan ääressä, josta äskettäin Hannu kreivi oli katsellut linnan portin edustalla liikkuvia rahvasjoukkoja.

"Viikon päivät takaperin", vastasi hän, "kaikki on käynyt niin salaisesti. Lähetin heti sanan teille, mutta, niin kuin sanoin, mies palasi tyhjin toimin, ei mistään päässyt lävitse tänne."

"Ja miksikä ovat nuo kirotut talonpojat nyt lähteneet liikkeelle?"

"Vero, jonka kannatitte...!"

"Ovatko he joutuneet järjiltään nuo petunpurijat? Niinkö sitten arvelevat, ett'ei kuninkaalle ole tuleva mitään veroa tästä maanäärestä? Mutta odotas, Engelbrekt ... oletpa kautta Pyhän Knuutin oppiva pysymään kauniisti kotonasi, vaikk'ei kaikki menekkään sinun mielesi mukaan!"

Hän alkoi näin sanoen kävellä edes takaisin salissa kädet selän takana. Juhani Wale oli jo monta kertaa ollut keskeyttämäisillään hänet, mutta tahtoi ensin odottaa oikein sopivaa tilaisuutta. Kun Jösse Eerikinpoika kävellessään astui aivan läheltä hänen ohitsensa, laski hän kätensä tämän olkapäälle ja sanoi puoliääneen:

"Onhan teillä, vouti, tämän arvoituksen selitys käsissänne?"

Vouti nosti päätänsä ja loi silmänsä puhujaan, ikään kuin ei olisi sanaakaan ymmärtänyt...

"Mitä mies rakastaa", jatkoi Juhani Wale, "se häntä hallitsee..."

Jösse Eerikinpojan harmaat silmäterät kutistuivat. Hänen kasvoilleen ilmautui katkeruuden ilme ja hän näytti jo puolittain käsittävän alavoutinsa sanain tarkoituksen, vaikka hän halusi ikään kuin pisara pisaralta imeä sen tietoonsa, ett'ei hiukkastakaan menisi hukkaan. Se katse tiesi saituria, joka on kadottanut säkillisen kultaa, mutta jolle kertomus keinosta, millä saada se takaisin, tuottaa nautintoa.

"Mitä mies rakastaa", toisti hän.

"Se häntä hallitsee", lisäsi Juhani Wale, "ja se, jolla tuo rakas on vallassaan, hallitsee häntä tämän kautta."

"Jos sanojanne oikein ymmärrän, niin lienee hallussani jotakin, joka auttaa minua hallitsemaan..."

"Oikein ... jotakin tai joku..."

"Jokuko?"

"Joka on Engelbrektille rakas, ja jonka kautta voitte häntä hallita."

Jösse Eerikinpoika löi otsaansa. Yht'äkkiä hänelle asia selvisi.

"Olette oikeassa, Juhani Wale", virkahti hän ja päästäen ilonhuudahduksen, joka oli kuin karjuntaa, hän löi kätensä yhteen. "Olette oikeassa, Juhani Wale, minulla on hallussani se side, joka on painava Engelbrektin jalkaini juureen. Ha, ha ... Birgitta, mitä nyt unesi merkitsevät!"

Jösse Eerikinpoika meni heti ovelle ja huusi palvelijaa. Mutta samassa hänelle ilmoitettiin yhtä ja toista, mikä koski hänen aikaisempaa käskyänsä koko sotavoiman matkaanlähdöstä, niin että sekä hänen itsensä että hänen alavoutinsa täytyi pitkäksi aikaa jättää sikseen se, mikä muutoin heti olisi tätä keskustelua seurannut. Ja yhä uutta asiaa tuli niin tiheään, ett'eivät voudit huomanneetkaan, kuinka aika liukui käsistä.

Jo alkoi hämärtää, kun he menivät takaisin isoon vierassaliin, jonka isolle liedelle palvelijat sillä välin olivat laatineet leimuavan valkean.

"Nuo jalot neuvostonherrat", sanoi Jösse Eerikinpoika kärtyisästi heittäen hattunsa keskellä salia olevalle tammiselle pöydälle, "eivät näy tehtävässään kiirettä pitävän..."

"Onhan", virkkoi Juhani Wale, "saattanut arvaamattomia esteitä sattua, niin että he tarvitsevat apua. Minusta sen tähden näyttää sopivalta, jos muuten olette samaa mieltä kuin minä, että heti ryhdytte siihen, mitä vähän aikaa sitten olitte tekemäisillänne. Saattaisipa ehkä sillä tavoin melkoinen punnus oikeaan aikaan tulla pannuksi herrain vaakaan ja siis myöskin omaanne, minä arvelen..."

"Puhukaa suoraan, Juhani Wale! Häpeä tunnustaakseni, mutta kautta Vapahtajan viiden haavan, tuskin tunnen enää itseäni. Tuntuu siltä kuin aivot pyrkisivät ulos pääkallostani, niin minua tämä epätietoisuus kiusaa. Sanokaa sen tähden suoraan ajatuksenne, ajatelkaa ja toimikaa puolestani, Juhani Wale!"

"Kiitos siitä luottamuksesta, jota nyt minulle osotatte, jalo vouti. Yksinkertainen tuumani on se, että tuotatte miehen tornista tänne ja hänellä kirjoitutatte kirjeen Engelbrektille, että tämän on myöntyminen herrain vaatimuksiin, koska muutoin kasvattipojan henki on vaarassa ... kirjeen lähetätte sitte varman miehen mukana Engelbrektille, mutta hänen täytyy saada se kohta, ja hyväpä olisi, jos se jo olisi hänen käsissään."

Ilosta mielettömänä syöksyi Jösse Eerikinpoika ovea kohti ja huusi ukkosenäänellä muutamaa palvelijoista; sitten hän kiiruhti syleilemään hymyilevää Juhani Walea. Samassa tuokiossa ilmautui aseellinen palvelija kynnykselle.

"Sano Yrjö mestarille", pauhasi Jösse Eerikinpoika tälle, "että hän heti paikalla saattaa tänne Gripsholmasta tuodun vangin."

"Tännekö saliin?" kysyi palvelija, ikään kuin kummastellen sitä, että tämä huone sai nähdä ja kuulla vangin kuulustelun.

"Tänne saliin", vastasi Jösse Eerikinpoika ja viittasi malttamattomasti kädellään, jonka jälkeen palvelija poistui. Juhani Waleen kääntyen hän lisäsi: "Minusta tämä huone näyttää sopivammalta kuin salakammio, sillä miehen mieli tavoittelee korkealle ja on jäykkä; tulkitkoot seinätkin hänelle Jösse Eerikinpojan valtaa ja korkeutta."

Hetkinen kului, sitten kuului ulkopuolelta tapparakeihäiden kalskua, kun ne koskettivat kivilattiaan, ja niiden ääneen yhtyi raskaiden viilevien kahleiden kalina. Mutta samalla kertaa kuului käytävän vastakkaisesta päästä, jossa naistenhuoneen ovi oli, sydäntäsärkevä huuto, jolla näytti Juhani Waleen olevan merkillinen vaikutusvoima. Hänen silmänsä välähtivät ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.

Ovi avattiin samassa ja kaksi kiireestä kantapäähän aseissa oleva palvelijaa toi odotetun vangin. Mutta ovea avattaessa näkyi takana olevaa kiviseinää vastaan kahdet kalmankalpeat kasvot, jotka kuitenkin palvelijain tulisoihduista nouseva savu suurimmaksi osaksi peitti näkyvistä. Herra Juhani Wale tunsi toisista Birgitta rouvan ja toisista Agneksen, Ewerstenin kreivin tyttären.

Ovi suljettiin taas ja palvelijain käskettiin poistua, sitten kuin he ensin Juhani herran käskystä olivat hankkineet paperia ja mustetta.

Herman Berman se nyt kahleissa seisoi kiukkuisinten ja vaarallisimpain vihollistensa edessä. Häntä saattoi tuskin tuntea; niin oli kova vankeus, jossa häntä oli pidetty, hänet muuttanut. Mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen silmistään välähteli tuli, jota molemmat voudit tuskin saattoivat sietää.

"Olen tuottanut teidät tornista", alkoi Jösse Eerikinpoika mahtavalla äänellä, "te voitte nyt pelastaa..."

Hän ei saanut jatketuksi pitemmälle, ennen kuin Juhani Wale hyvin kiihkoisasti hänet keskeytti.

"Suokaa anteeksi Jösse Eerikinpoika", sanoi hän, "mutta onko tämä tuo jalo Herman Berman?"

Vouti loi palavat silmänsä puhujaan voimatta ymmärtää, mitä hän tällä kysymyksellään tarkoitti.

"Onko mahdollista", jatkoi Juhani, "että olette voinut sallia Engelbrektin kasvattipoikaa tuolla tavalla kohdeltavan... Käsitän sentään hyvin", lisäsi hän, nähdessään, että Jösse Eerikinpoika aikoi keskeyttää hänen puheensa, "käsitän sentään hyvin, että teitä on petetty ja pidän itseäni onnellisena, että olen tullut oikeaan aikaan lopettamaan vankinne kärsimykset. Varmaankaan ette minua usko, Herman, mutta yhtä hyvänsuopa olen teitä kohtaan nyt, kuin silloinkin, kun viimeksi puhelimme lehdossa kasvatusisänne talon edustalla..."

Herman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran paremmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi hänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.

"Paljon on tapahtunut", jatkoi Juhani Wale, "sill'aikaa kuin olette istunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta petoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu kreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä voitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte pelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi! Engelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa..."

"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle", sanoi Herman keskeyttäen Juhani herran liehakoivan puheen, "se on turhaa vaivaa... Minä en usko hylkiön sanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi saada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille suoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän vertanne..."

"Vanki!" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi Juhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella minua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan, jolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan. Mutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema, nuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa..."

Vouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että hänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt parhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan varmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen myönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka voitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse Eerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen voutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin räikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun, joka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan ystäviksi.

"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian... Joutukaa sen tähden, Herman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat", vouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää musteeseen sekä ojensi sen vangille, "teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää. Muistakaa Hermanianne!' Käsitättehän", sanoi hän vakuuttavasti hymyillen, "ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä."

Tuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat jokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.

"No niin", sanoi hän vihdoin, "saattaahan olla totta, mitä kasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan, että hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan... Ottakaa pois nämä koristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan."

Ilonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse Eerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän arveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa liiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli ilosta hänen rinnassaan.

Yrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin kahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat Hermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui pöydän ääreen ja otti kynän.

Juhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan sanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.

"Tarpeetonta, vouti", sanoi Herman silloin, "minä muistan ne..."

"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä mitään muuta."

"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne kirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä..."

"Ja mitä..."

"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en pelastamistuumaanne aio estää."

"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen... Kenties ratkaistaan juuri nyt kasvatusisänne kohtalo..."

"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi... Vapaasti ja tarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa, vouti...!"

Ilo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen ja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin ymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.

"Niinpä täytyy sitten noiden pelastavien sanain jäädä kirjoittamatta", sanoi Herman ja nousi istualtaan. "Katsokaa, vouti, se on erotuksena rehellisen miehen ja hylkiön välillä, ett'ei edellistä jälkimmäinen koskaan usko. Ja huonosti tunnette Herman Bermania, jos hetkeäkään olette voinut luulla hänen mitään käskystänne tekevän. Kasvatusisäni kohtalo on Jumalan käsissä, niin kuin omanikin; Hänen tahtonsa tapahtukoon tässä, niin kuin kaikessa muussakin!"

Mutta juuri sen tähden että Borganäsin vouti niin hyvin oli vihollisensa mielen oivaltanut, hän oli käyttänytkin tätä keinoa houkutellakseen hänet kirjoittamaan.

Hän tahtoi näet saada perille kaksi asiaa, Engelbrektin turmion samoin kuin Herman Bermaninkin. Edellinen oli yhteisenä tarkoitusperänä hänelle ja ylivoudille, jälkimmäinen taas oli hänen yksityinen asiansa. Edellinen luiskahti häneltä vangin kieltäytyessä käsistä. Jälkimmäinen oli sitä vastoin sitä varmempi. Mutta tätä saavuttaakseen hänen ei itse tarvinnut toimia. Vouti Jösse Eerikinpoika ymmärsi kyllä oivallisesti ajaa tämän asian perille; hänen (Juhanin) tarvitsi vain enintään olla apuna kipua koventamassa ja tekemässä kuolonhetken tuskia tuhatkertaisiksi.

Sen tähden ei Juhani enää hilliten laskenutkaan kättänsä Jösse Eerikinpojan kädelle, sen tähden hän ei keskeyttänyt hänen puhettansa.

Mutta Jösse Eerikinpoika oli mielettömänä vihasta ja kiukusta. Hänen silmänsä veristivät ja hänen kätensä vapisi.

"Sinä ilkut, vanki", karjasi hän ja löi nyrkillänsä tätä vasten suuta, "mutta kautta Pyhän Knuutin, etpä ole hengissä pääsevä tästä huoneesta, ennen kuin kirje on kirjoitettu. Luulisipa sinua kahleissasi tämän Vesteråsin linnan herraksi, niin kireälle jännität joustasi."

"Herra on se, joka ei ruumiinkipujen salli itseänsä nöyristää. Tai millä voit minua uhata, vouti, sinä jolla kaikessa loistossasi on tuhansien veri vaivaisella omallatunnollasi, millä semmoisella minua voit uhata, joka ei pääty kuolemaan... Katsokaa, minä olen vankinanne, olen vallassanne, ottakaa henkeni, mutta käteni ei ole koskaan kirjoittava mieltänne myöten, niin kauvan kuin sydämeni sykkii, vaikka minut pala palalta kuoliaaksi silpoisitte."

"Itse sen sanoit, katala kapinoitsija, se on oleva kohtalosi, jollet tahtoani noudata ... käsi ja jalkaterä ja käsivarsi ja sääri, pala palalta sinä tulet paloiteltavaksi, ainoastaan oikea käsivartesi ja kätesi säästetään viimeiseksi, ja jos sittenkin kieltäydyt, niin tämä käsi paistetaan hiljaisella hiiloksella. Oletko ymmärtänyt minut!"

"Yhtä täydellisesti, kuin toivon teidän ymmärtäneen minut!"

Vouti huusi palvelijoita, jotka seisoivat ulkopuolella ovea, ja ne tulivat heti. Myöskin Yrjö mestari tuli sisään, sillä hän oli jäänyt sinne ulkopuolelle odottamaan kohta taas saadakseen lukita kiinni rautarenkaat vankinsa käsien ympärille.

"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?" huusi vouti kartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä saanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. "Täällä on merkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi, Yrjö."

Yrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu tappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja tihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.

"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?"

Näin sanoen -- sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta -- loi Jösse Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.

Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna voutiin.

"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.

Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin, hetkinen vielä ja...

"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö, tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"

Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture Turenpoika (Bjelke) astui sisään.

III.

Kohtaaminen.

Äänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin kaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse. Vanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu kadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta, nuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan. Tuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa. Juuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat ritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka lauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa suitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin kuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen jälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla antanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.

Neuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin juhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat matkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa tuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä Knuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei enemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut puoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan puolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut ajatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että tämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla epätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään aseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen esiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo edeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat, ja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä kovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin mahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin maakuntiin.

Tästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa ratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän keskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin oloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan tarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin rajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa ja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen tuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi talonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat melkoisella kummastuksella kuuntelivat.

Vallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä. Siinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat kahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien Vaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden viimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen herrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa kiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä puheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän kuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei voinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.

"Ei, niin pitää olla", huudahti Niilo Steninpoika, "kuin on keisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin tarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään, sillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole sellainen, rakas Kaarlo lanko...?"

Kaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.

"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika", liitti Ture Turenpoika lisäksi, "herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän alapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy meidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo lanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten tekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, -- kuulin hänen usein sanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen samaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta vaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän sitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta minulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani."

"On kuitenkin olemassa", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, "oleellinen ero ulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on lääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta saa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa mahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole minkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun talonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan vangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä voi tapahtua."

"Linna ja lääni", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, "johdattepa mieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan herrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen. Jolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa linnaa ruotsalaisen miehen käsissä..."

"Sehän saattaa toki korjautua", sanoi vastaten Niilo Steninpoika. "Kun nyt sota loppuu ja kuningas tulee tänne, niin kai saamme tässä muutoksen toimeen. Kuninkaan puolelta näyttää, ainakin minusta, Ruotsin ritaristolla olevan vähimmin pelkäämistä, mutta..."

"Olisiko meidän siis pelkääminen jotakin muuta?" kysyi Ture herra kummastuen.

"En sitä sano, mutta rahvas saattaa antaa meille enemmän tekemistä, kuin haluaisimmekaan."

"Tuotapa puhetta sopii kuulla", huudahti Ture herra nauraen, "taikka ehkäpä teillä onkin toiset tavat siellä Göksholman seuduilla. Minä tuumin, että talonpoika kuin talonpoika, vähän parempi kuin juhta, joka hänen sahrojansa vetää, mutta tuskin enempääkään. Ja nuoko sarkatakkiset juhdat muka valtakunnan herroja ja miehiä säikähdyttävät. Laskettepa aika lailla leikkiä, Niilo lanko!"

"Onko teillä Göksholman suvussa jotakin moittimista?" huusi kiihkoisa ääni noiden kolmen ritarin sivulta, samalla kuin Maunu Pentinpojan hevonen tunkihe sille puolelle, jolla Ture Turenpoika ratsasti.

"Onpa kyllä", vastasi Ture herra vielä nauraen, "ja olettepa myöntävä olevani oikeassa, Maunu lanko!"

"Sepä olisi kumma?"

"Vai pelkäättekö antaa sarkatakkia selkään?"

"En, en, lanko", vastasi Maunu Pentinpoika, jonka kiihko lauhtui, kun hän näki, ett'ei hänen setänsä vähintäkään vihastunut langon pilapuheesta, "ja siinä asiassa otan sedästänikin vastatakseni!"

"Kas tuolla", huudahti silloin yht'äkkiä Niilo Steninpoika ja kannusti hevostansa, "tuolla ovat, jollen pety, juhdat, joista puhutte, Ture lanko!"

"Tuoko yksinäinen ratsumies?" kysyi Maunu Pentinpoika. "Minun mielestäni näyttää hän ajattelevan vallan toista kuin rupeamista vastakynteen Ruotsin ritarien kanssa. Onko se talonpoikia?"

Kaukana tien käänteessä näkyi yksinäinen ratsumies tulevan. Hän ajoi verkalleen tietä pitkin. Hänen hevosensa käveli ja hän itse näkyi olevan syvissä mietteissä. Suitset riippuivat höllällä satulannupissa ja käsivarret olivat ristissä ryntäillä. Hänellä oli tumma puku ja päässä musta leveäreunainen hattu. Vaaleanruskeat polussaappaat peittivät hänen jalkansa.

"Jolleivät silmäni petä", jatkoi Niilo Steninpoika, "niin se on pieni vuoritilallinen Engelbrekt Engelbrektinpoika itse. Ylös, jalot herrat, seuratkaa minua, niin otamme miehen tähän väliimme ja teemme hänet vangiksemme, jos niin tarvitaan. Sitten on sopimuksen hierominen käyvä helposti päinsä."