Part 28

Palvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avattiin. Linnanvouti astui sisälle tuoden vangin. Tuo roteva, komea mies oli kalpea, mutta hän loi ritariin uljaan silmäyksen, ja jolleivät kahleet olisi kalisseet hänen jaloissaan, olisi ken hyvänsä nähdessään nuo molemmat miehet vastakkain luullut vankia herraksi ja ritaria hänen seurueeseensa kuuluvaksi. Kun vangin katse sattui syrjässä seisovaan palvelijaan, näytti siltä kuin hän olisi muuttunut kasvoiltaan, ja hänen huulensa vapisivat. Ritari puhutteli vankiansa tavalla, josta selvästi huomasi, että hän tahtoi saavuttaa luottamusta.

"Minun väkeni se on riistänyt teiltä vapauden", sanoi hän, "ja minä olen rientänyt antamaan teille sen takaisin ... meillä on, arvellakseni, teillä ja minulla, sama vihollinen ja sen tähden voinemme tehdä toveriliiton ja toimia molemminpuoliseksi hyväksi. Yhteinen vihollisemme on mahtava, s.o., häntä ei voi tällä kertaa saavuttaa tavallisella tavalla, mutta teillä on, mikäli tiedän, laillinen syy valittaa häntä vastaan. Sanokaa sen tähden suoraan, tahdotteko yhtyä kanssani elämän ja kuoleman uhalla taistelemaan..."

Vanki ei ollut koko ritarin pitkän puheen aikana huolinut luoda silmäystäkään häneen. Mutta nyt hän suuntasi suuret säihkyvät silmänsä puhujaan niin järkähtämättömästi ja tuimasti, kuin olisi tahtonut ahmaista seuraavan sanan.

"Engelbrektiä vastaan", sanoi ritari seuraten tarkasti jokaista vankinsa henkevien kasvojen ilmettä.

Muuta vastausta kuin minkä saattoi lukea vangin kasvojenilmeestä ritari ei kuitenkaan saanut, sillä ovi avautui ja muuan palvelija astui sisään hyvin hätäisesti ilmoittaen, että eräs vieras ritari halusi puhutella linnanherraa. Asia koski Nyköpingin linnan läänitystä, jonne kuningas Tukholmasta aikoi mennä. Palvelijan ilmoitus näytti Pentti herran mielestä olevan sangen tärkeä ja vetävän vertoja esillä olevalle asialle. Hän käski palvelijan kiiruusti viemään vieraan ritarin linnansaliin, huomautti viittauksella Maunua pitämään vankia silmällä ja riensi ulos.

Maunu jäi siten kahden kesken Belgstingin kanssa. Hetken aikaan ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, mutta jälkimmäinen katseli tarkastaen palvelijaa.

"Harvoin olen sinua nähnyt, Maunu, sen illan jälkeen, jona käskin sinut pois talostani", kalvava tuli syttyi tätä muistellessa hänen katseeseensa, mutta pian hillitsi hän sen, "ja kunnottomia teitä olen nähnyt sinun kulkevan."

"Ha -- ha", irvisteli palvelija. "Teidän olisi nyt pitänyt unhottaa olleenne kerran rikas Belgsting ... tuolla äänellä ei vangitun miehen sovi puhua."

"Puheesi, Maunu, näyttää vahvistavan luuloani, että olet häpeällisillä teillä."

"Mitä sitten ... en ole koskaan välittänyt siitä, mitä minusta olette luullut!" vastasi palvelija julkeudella, joka kovemmin kuin kahleet näytti kiusaavan vankia.

Molemmat olivat kauvan aikaa vaiti ja Belgstingin läpitunkeva katse näytti sill'aikaa tarkastelevan jokaista palvelijan sielussa löytyvää sopukkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään, jollei ehkä se hätäilevä puhe, jolla hän koetti helpottaa tarkastajan työtä, osottanut, että joku salainen kieli tunteitten soittimessa oli joutunut väräjämään. Mutta sitä mukaa kuin mies puhui vaihtui Belgstingin uljaiden, säännöllisten kasvonpiirteiden ilme nopeasti mitä tuskallisimmasta kauhistuvaksi, karvasmieliseksi ja epätoivoiseksi.

"Miksi puhut niin suurellisesti menneistä ja enää palajamattomista asioista", kuuluivat palvelijan sanat, "ethän liene koskaan todella luullut aikoneeni naida hullua tytärtäsi ... enhän toki, korkeammalle pyrin ja parempia tavottelin, ja tyttäresipä, Kirstihän minulle tämän neuvoi, hänhän minulle kertoi, mikä sinulle ja suvullesi onnea tuotti ... ja hänpä se minulle antoi jousen ja vaskinuolesi, ja kun hän itse tahtoi pitää vitjat ... ha -- ha -- ha", hän nauroi ikään kuin mielipuolisesti houraillen, "silloin otin ne ... sinä yönä, jonka edellisenä iltana ajoit minut pois."

Tuo voimakas mies vapisi ja väänteli suonenvedontapaisesti käsiään, niin että kahleet kalisivat.

"Kalistele vaan kahleitasi, Belgsting", jatkoi mies, "saat olla hyvilläsi siitä, että ne tulevat ruostumaan ruumiisi ympärille, sillä ei Pentti ritari ole päästävä sinua vapaaksi eikä Martti enkä minäkään. Niin Martti, Hovin-Svenin poika, hänkin tiesi onnesi ja rikkautesi salaisen perustuksen. Minä kosin tytärtäsi, niin, sen minä tein ... ja sinä kielsit..."

Mies ei ennättänyt pitemmälle. Vanki oli syöksynyt hänen päällensä ja paiskasi nyt raskaista kahleistaan huolimatta hänet maahan sekä painoi polvensa hänen rintaansa vasten. Mies, joka myöskin oli notkea ja voimakas, vaikk'ei voinutkaan Belgstingille vertoja vetää, oli tuossa tuokiossa vetäissyt esiin tikarin, mutta sen tempasi Belgsting heti hänen kädestään. Mitä tuskaisimmin katsein hän käänsi tikarin voitetun rintaa kohti.

"Viimeinen hetkesi on käsissä, halpamielinen rosvo ... rukoile, jos voit, sielu parkasi puolesta..."

Tuo ilkkuva mies muuttui yht'äkkiä. Nämä kasvot, joilla tuskin koskaan lienee näkynyt pelon ilmettä, paitsi silloin kuin hän luuli näkevänsä aaveen tuon ison kiven luona, voudin talon ja Vaskivuorella olevan Engelbrektin talon välisen tien varrella, olivat nyt kalpeat kuin hengenlähdössä, ja nuo äsken niin julkeat silmät näyttivät olevan pullistumaisillaan ulos kuopistaan.

"Mutta sano minulle, ennen kuin astut rankaisevan Jumalan tuomiopöydän eteen, sano minulle, mitä aioit tehdä tyttärelläni, koskapa et aikonut häntä naida..."

"Minut oli lähettänyt arkkipiispa Johannes Gerkenpoika",[29] ähkyi mies.

"Arkkipiispa Johannes", änkytti Belgsting, hänkin ikään kuin kuolemantuskan valtaamana.

"Arkkipiispa", jatkoi mies, joka sai pelastuksentoivoa Belgstingin mielenliikutuksesta, "oli kerran Nafno piispan luona käydessään Vesteråsissa nähnyt hänet ja himoitsi häntä omakseen. Minun oli määrä naida hänet vaan näön vuoksi..."

Miehen kuolontuskissa ähkymät sanat tekivät Belgstingiin merkillisen vaikutuksen. Tikaria pitävä käsi herposi, hän nousi seisoalleen ja painoi kätensä otsaansa vasten selvästi mitä haikeimmissa tunnonvaivoissa.

"Engelbrekt, Engelbrekt!" huudahti hän kerran toisensa perään pitämättä vaaria miehestä, joka nuolen nopeudella hypähti pystyyn ja sieppasi lattialle pudonneen tikarin.

"Tuon olisit voinut saada tietää henkeäni uhkaamattakin, Belgsting", sanoi mies taas täydelleen toinnuttuaan, "tyttäresi ei ollut ensimmäinen, jota arkkipiispa Johannes itselleen himosi ... voinhan kernaasti kertoa sinulle kaikki, sillä minulle on nyt asia yhdentekevä ja minä pääsen kuitenkin rikkautesi omistajaksi ... elä liikahda, Belgsting, nyt et enää arvaamatta kimppuuni pääse... Kun tyttäresi, näes, oli kertonut minulle jousesta ja vitjoista ja antanut minulle edellisen, ja sitten kuin sinä olit hyljännyt kosintani, tuli hän kaivoksellesi minua tapaamaan ... siellä otin vitjat hänen kaulastaan ja silloin hän luiskahti kaivokseen ja silloin ... sinä olit itse kulkenut ohitsemme muutamien satojen askelten päässä ja minä kuulin Martin etäältä antavan sovitun merkin ... silloin alkoi vesi nousta ja Hillen[30] kuohutti laineensa torninkorkuisiksi ja taivaasta lankesi rankkasade ja kuului ryske, ikään kuin maa olisi haljennut ... sinun talosi se vajosi Hillenin syvyyteen ... sinä ja minä, me pelastuimme, sinä Martin avulla ja minä ... taikka pikemmin tyttäresi minun avullani, sillä hän pelastui alhaalla kaivoksen pohjalla."

Miehen katseet ilmaisivat sekä pelkoa että ivaa, mutta myöskin jonkinlaista mielenkiihtymystä, huumausta, joka hillittömästi ajoi sitä päämäärää kohti, johon hän kuten moni muukin pyrki ... rikkauteen ja kunniaan, jotka hän nyt varmasti uskoi saavuttavansa, koska hänellä oli Belgstingin noidutut kalleudet. Ja niiden voimaa oli niin päivänselvästi todistanut onnettomuus, joka kohtasi Belgstingiä samalla hetkellä, jolloin hän ne kadotti, että usko niiden salaiseen voimaan oli tullut pitkälle Maunulle hänen ainoaksi uskokseen. Tämä ynnä hänen luonnonomainen raakuutensa ja hillitön julmuutensa, jotka vielä olivat kehittyneet sellaisten miesten parissa oleskellessa, kuin olivat mainittu arkkipiispa, Jösse Eerikinpoika ja herra Juhani Wale, -- kaikki tämä sai hänet pitämään kokonaan arvottomana kaikkea, mikä ei koskenut hänen himoitsemansa rikkauden voittamiskeinoja. Siitä johtui hänen arkuutensa, siitä myöskin hänen kylmäverinen julmuutensa.

Mutta mies, joka seisoi hänen edessään kahleissa ja taisteli tärisyttävää sieluntaisteluansa, jolloin nuo julmat sanat ikään kuin myrkkypisaroina vähitellen valuivat ammottaviin haavoihin taikka suoloina kirvelsivät selkään piirretyssä aukeamassa, -- hän seisoi kalpeana, jäykkänä ja liikkumattomana, vaan yhä ylemmäksi kohottaen uljasta päätänsä, kunnes katse salaman lailla leimahtaen yläpuolelta sivuutti tuon kurjan orjan.

Samassa ovi aukeni ja Pentti ritari astui huoneeseen. Hän oli synkemmän näköinen kuin lähtiessään ja hän käski jyrkästi palvelijan kutsumaan linnanvoutia ja viemään vangin torniin vastaiseksi.

Ja hetkisen kuluttua lukittiin portti Belgstingin jälkeen ja hän oli ahtaassa vankilassaan, yksin muistoineen, yksin sieluntuskineen. Päivät vierivät vierimistään, mutta sitä päivää ei tullut koskaan, jona ritari olisi antanut hänelle vapauden takaisin. Jo oli mennyt kuukausi, mutta monen monta meni vielä eikä vankilan portteja vaan avattu. Hän sai kyllin aikaa miettiäkseen menneiden aikojen tekoja.

VI.

Valtiomarski.

Tammikuun 13 päivä 1436 oli tuima talvipäivä. Pitkin Arboga-joen jäätä ajoi mies samannimistä kaupunkia kohti. Aurinko välkkyi niin talvisen kauniisti monien kirkkojen ja kappelien korkealle kohoavissa risteissä ja torninhuipuissa, mutta matkamies ei sitä tarkannut. Hän sivalsi vaan hevostaan piiskalla pikemmin joutuakseen kaupunkiin.

Mies oli vanhanpuolinen, sillä hänen tukkansa oli harmahtava, mutta hänen liikkeensä olivat voimakkaat ja komeasta turkista päätellen hän oli varakas mies. Hänen partansa oli kuitenkin jäässä ja hevonen oli kokonaan jäähileissä, jotka eivät sulaneet edes kiivaasta juoksusta, vaan pikemmin karttuivat. Kaupungin laidassa ajoi mies maalle joen pohjoisrannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Täällä hän hiljensi vauhtia ja näytti tunnustelevan taloja, joiden ohitse ajoi, mutta jouduttuaan P. Antrean kappelin seuduille hän taas näytti olevan selvillä. Hän pyörähytti hevosensa muutaman nurkan ohitse ja ajoi isolle kartanolle.

"Onko kauppias Greger Niilonpoika kotona?" kysyi hän reestä nousten ja ojensi ohjakset muutamalle rengille, joka oli sisälle menossa, mutta oli pysähtynyt vieraan kartanolle ajaessa.

"Jumalan rauhaa! on kyllä", vastasi renki. Matkamies meni taloon, jossa hän viipyi jonkun aikaa.

Renki vei sillä välin hevosen takapihalle ja pani talliin sekä veti reen katokseen. Hän oli juuri saanut tämän kaiken tehdyksi, kun vieras ynnä kauppias Greger tulivat portaille ja jälkimmäinen huusi rengille:

"Eikös Engelbrekt majaile Sigfrid Kultasepän talossa, Pekka?"

"Majailee kyllä, isäntä, ja hän meni tunti sitten sinne, sillä silloin päättyi kokous harmajamunkkiluostarissa. Hänen mukanaan oli monta herraa, minä olin juuri puhelemassa Ulvi vanhuksen kanssa, kun he tulivat."

"Saata sitten vieras mestari Sigfridin talolle, Pekka", sanoi kauppias ja erosi kättä lyöden vieraasta, joka Pekan seuraamana joutuisin askelin läksi kartanolta.

He eivät olleet käyneet kovin pitkälle, ennen kuin jo Pekka voi näyttää, missä Kultasepän talo sijaitsi.

"Ulvi vanhus seisoo vielä portilla", sanoi hän, "ja tuo pitkä mies hänen rinnallaan on Herman Berman."

"Hyvä, hyvä, jo näen ... kiitos, hyvä ystävä, nyt jo osaan omin neuvoin ... hoida hyvästi hevosta, sille on leipää reenlaatikossa; itse sitten palattuani hoitelen paremmin..."

Näin sanoen hän erosi ystävällisesti päätään nyökyttelevästä Pekasta, joka jäi vähäksi aikaa katsomaan tuota vanhaa miestä, jolla oli kiire ja jolla siis lienee ollut tärkeitä sanomia Engelbrektille..

Sillä välin vieras lähestyi porttia, jolla Ulvi vanhus ja Herman Berman olivat. Jälkimmäinen riensi häntä vastaan.

"Mikä nyt on hätänä, Henrikki mestari, koskapa olette tullut niin pitkän matkan eikä ole kolmea päivää siitä kun teistä erosin Tukholmassa?"

"Saatte kohta kuulla", vastasi Henrikki Seppä hengästyksissään, "Engelbrekt ei ole lähtenyt kaupungista sen tiedän ... entä muut herrat?"

"Vielä ei ole kukaan lähtenyt, mutta tänään laadittiin ja allekirjoitettiin kuninkaalle menevä kirje, niin että keskustelut on päätetty."

"Tulen siis aivan liian myöhään ... mitä he ovat kuninkaalle kirjoittaneet?"

"Erottamiskirjeen! Sitä, että hän on rikkonut Tukholmassa tehdyn sopimuksen, paheksivat yhtä paljon herrat kuin talonpojat ja kauppakaupunkilaisetkin. Ensinmainitut ovat tyytymättömät sen tähden että hän palatessaan antoi linnat hylkiöille, kirkonvarkaille ja naistenraiskaajille..."

"Niin, niin, Nyköpingin Juhani Jönsinpojan ja Stegeborgin Juhani Flemingin sekä Stegeholman Olavi Finnen tunnemme kyllä joka mies; suuria veijareita kaikki tyyni, suurin kuitenkin Juhani Fleming. Eipä syyttä sanotakkaan hänestä pilkkalaulussa:[31]

"'kuin koira vailla kunniaa, hän pettää vain ja uskottaa!'

"Jumala armahtakoon sikäläisen kansan kurjuutta. Nyt joulunpyhinä hän väkisin turmeli muutaman naisen Mörkön kirkossa ja panetti hänet sitten savuun roikkumaan, kunnes hän heitti henkensä, ja pyhän kirkon hän on ryöstänyt paljaaksi... Syystä sureekin joka mies moista menettelyä, ja mitä on drotsin ja marskin tekeminen? Mutta sehän oli herrain puuhaa ja sen tähden pitäkööt hyvänään; Eerikki kuningas veti heitä tällä kertaa aika lailla nenästä ... vanha herra Krister Niilonpoika onkin paennut Suomeen..."

"Mutta marski on täällä ja toimii kummankin puolesta nuoruudestaan huolimatta..."

"Niinkö arvelette, Herman..."

"Jos oikein ymmärrän, mitä täällä on hankittu, niin marski pyytää päästä valtakunnan päämieheksi, jona Engelbrekt oli viime vuonna, ennen kuin kuningas tuli ja herrat saivat tahtonsa perille drotsin ja marskin suhteen..."

"Jos valtakunnalle on päämies valittava", keskeytti Henrikki Seppä varsin vakavan näköisenä, "niin tuskinpa Ruotsin valtakunnassa lienee useampia kuin yksi mies sille sijalle, ja se on Engelbrekt Engelbrektinpoika!"

"Samaa mieltä oltiin täälläkin kauppakaupunkilaisten ja talonpoikain kesken ja silloin vaikenivat herrat heti ja marski tuumaili ystävällisesti hymyillen, että oli vielä liian aikaista puhua siitä. Mutta talonpojat varoivat petosta eivätkä hellittäneet, ennen kuin saivat päätetyksi, että valta oli jaettava Engelbrektin ja marskin kesken, niin että Engelbrektin on pidettävä silmällä vouteja ylt'ympäri maata, ett'eivät ne saa kiusata ja raastaa rahvasta."

"Ja siihen olkoon herra Kaarlo Knuutinpoika tyytyväinen", virkahti Henrikki Seppä varsin mielihyvillään, "siten hän ei viety ojentamaan jalkojaan pitemmälle kuin nahkapeite ulettuu!"

"Noita sanoja lienee hänen vaikea kärsiä; herrathan märehtivät alinomaa kuninkaan kovaa puhetta silloin kuin he olivat linnassa pyytämässä suurempaa valtaa sekä drotsille että marskille."

Puhelun kestäessä oli Herman vienyt Henrikki Sepän muutamaan syrjähuoneeseen Sigfrid Kultasepän talossa, sillä Henrikki tahtoi puhutella Engelbrektiä kahden kesken ja odotella herrain lähtöä. Muutamat olivat jo lähteneet, mutta Tuomas piispa ja herra Niilo Kustavinpoika olivat vielä jälellä. Vähän arveltuansa päätti seppä vaikka näiden herrain kuulienkin toimittaa asiansa Engelbrektille.

Hän meni sen tähden tupaan, jossa Engelbrekt ja mainitut herrat olivat. He keskustelivat kauvan ja päättivät sen johdosta kutsua neuvoston kokoon heti päivällisen jälkeen. Täällä Engelbrekt ilmoitti, minkä tähden hän yksissä neuvoin Tuomas piispan ja Niilo Kustavinpojan kanssa oli kutsuttanut kokoon neuvoston niin kohta keskustelujen päätyttyä. Aiheen olivat antaneet Tukholmasta saapuneet tiedot, jotka hän vast'ikään oli saanut, mutta jotka olivat sitä laatua, että hän puolestaan katsoi pikaisia toimia olevan tarpeen. Ne näet osaksi vahvistivat tosiksi nuo maata kiertävät huhut, että kuningas avoveden tultua aikoi tulla orpanansa, Pommerin Bogislaus herttuan kanssa, tunnustuttamaan tätä kuninkaaksi, osaksi taas varoittivat kovasta onnettomuudesta, joka sitä ennen ja sen yhteydessä oli kohtaava Tukholmaa. Tämä vaara ei ollut sen pienempi, kuin että aiottiin karata ruotsalaisten porvarien kimppuun ja lopettaa heidät perinpohjin, jotta kaupungin hallinto jäisi yksinomaan saksalaisten käsiin ja siten tulisi lujaksi ja luotettavaksi tueksi kuninkaalle, jota tunnustamaan valtakunta vastoin lakia ja oikeutta pakoitettaisiin. Tiheään pitivät Tukholman saksalaiset porvarit kokouksia ja heidän salaisten hankkeittensa peljättiin voivan puhjeta ilmi millä hetkellä hyvänsä.

"Ruotsalaiset porvarit ovat kovin peloissaan", näin Engelbrekt päätti, "he odottavat joka hetki kauheiden Käpplinginmurhain uudistuvan eivätkä saa rauhaa linnan lukuisalta varustusväeltä, josta saksalaisille on oleva suurta apua. Sen tähden arvelen, että meidän on heti noustava ratsaille ja lähdettävä Tukholmaan ottamaan selkoa, mitä perää missäkin tiedoissa on. Lähin vaara uhkaa Tukholmaa, mutta se on sitten kahta suurempana kohtaava koko valtakuntaa, jos Tukholma on menetetty."

Kaikki läsnäolijat hämmästyivät kovin ja vasta hetkisen kuluttua kyettiin mitään virkkamaan. Ensinnä puhui Linköpingin Knuutti piispa ja varoitti etenkin hätäisistä päätöksistä ja hätäisistä toimista. Hän arveli, ett'ei vaara ehkä todella ollutkaan niin suuri. Hänen jälkeensä puhui pari muuta herraa samaan suuntaan. Viimein marski nousi puhumaan. Hän ei tahtonut epäillä vaaran suuruutta, sanoi hän, mutta hän tahtoi ennen kaikkea, että valtakunnan neuvoksien oli pysyminen lujina sanassaan, jonka olivat muutamia tuntia sitten paperille panneet ja allekirjoituksillaan vahvistaneet.

"Olemmehan antaneet kuninkaalle miettimisaikaa paastoon asti",[32] sanoi hän, "jos nyt menemme Tukholmaan, niin näyttää siltä kuin jo nyt olisimme alkaneet panna uhkauksemme toimeen. Me, jotka olemme kirjoittaneet nimemme kuninkaalle menevän kirjeen alle, emme mielestäni voi muuta kuin varoittaa tähän ryhtymästä."

"En tosin ole kirjeen allekirjoittajia", lausui silloin Engelbrekt, "mutta pidän sitä siltä yhtä sitovaisena itsellenikin. Mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin te, herra marski. Jos minulla on kallisarvoinen hevonen ja tiedän, että sen hoitaja aikoo pettää minut, niin ansaitsisin mielestäni ankaraa moitetta, jollen ottaisi häneltä pois hevosta, vaikka sen tekisinkin hänelle myöntämälläni katumis- ja parantumisajalla. Mitä haittaa siitä jos jo edeltäkäsin pidämmekin huolta, ett'ei Tukholmalle voida vahinkoa tuottaa, kunnes kuningas on ennättänyt vastata neuvoston kirjeeseen. Muustahan ei ole puhettakaan. Ylös siis, jalot herrat, ja lähtekää kanssani Tukholmaan! Etenkin tulee teidän olla mukana, herra marski! Muutamien päiväin kuluttua voi jo olla liian myöhäistä eikä liene kukaan sitä mieltä, että Tukholma voidaan leikata erilleen valtakunnasta; jos mieli tätä pelastaa, täytyy Tukholma pelastaa,[33] ja sen tähden emme saa hukata hetkeäkään."

Tuomas piispa ja Niilo Kustavinpoika puhuivat samaan suuntaan kuin Engelbrekt. Samoin myöskin arkkipiispa Olavi ja vieläpä herra Niilo Steninpoikakin (Yö ja päivä), hän, joka niin monessa tilaisuudessa oli mitä kiivaimmin vastustanut Engelbrektiä, vieläpä loukannutkin häntä. Mutta näytti siltä, kuin hän olisi muuttanut mieltänsä tuosta "pikku miehestä." Ylpeä uhkamielisyys oli tosin jälellä, mutta se oli sama kaikkia kohtaan, eikä hän sitä paitsi nyt ensi kertaa kannattanutkaan Engelbrektin mielipidettä. Viimein myöntyi marskikin. Päätettiin heti lähteä Tukholmaan.

Toisena päivänä lähenivät kaikki herrat ratsain Tukholmaa ja palvelijoita heillä oli mukanaan iso joukko. He tulivat eteläpuolelta. Saavuttuaan "Asöna"-kukkulalle, joksi nykyistä Södermalmia sanottiin, he näkivät kaupungin portteja suljettavan ja nostosiltaa nostettavan. He kävivät neuvottelemaan ja kohta sen jälkeen ratsastivat Engelbrekt, Kaarlo Knuutinpoika, Gotskalk Pentinpoika (Ulf) ja Juhani Kaarlonpoika (Färla) nostosillan edustalle sekä panettivat hatun riu'un päähän merkiksi, että he tulivat rauhallisissa aikeissa. Heidän huutonsa johdosta tuli kotvasen perästä ulos kaksi hyvin hämmästyneen näköistä pormestaria, molemmat saksalaisia. Kun marski kysyi, miksi he estivät valtakunnan miehiä pääsemästä valtakunnan kaupunkiin, he sanoivat "kysyvänsä linnanherralta, herra Eerikki Niilonpojalta."

On tunnettu asia, kuinka herroja viivytettiin melkoinen osa päivästä nostetun nostosillan edustalla.[34] Oli pilvinen ja purevan kylmä lokakuun päivä ja vinha merituuli toi mukanaan paksuja lumipilviä, jotka satoivat lumensa kaupungin ja lähiseudun kohdalla. Vihdoin nuo neljä herraa tuskastuivat pahan päiväisiksi ja yksin Engelbrektinkin mielestä tämä meni pitemmälle kuin hän oli odottanut.

"Näette, nyt, herra marski, oliko pelko liioiteltu."

"Vastedes, kun nuo kunnon pormestarit suvaitsevat tulla ulos, puhummekin heille toisenlaista kieltä."

Tämä oli heidän toisen ilmestymisensä jälkeen, jolloin he olivat sanoneet herra Eerikki Niilonpojan odottelevan herra Kröpeliniä keskustellakseen hänen läsnä ollessaan ruotsalaisten herrain kanssa. Engelbrekt ratsasti vähän matkaa takaisin päin palvelijainsa luokse, jotka seisoivat herrain palvelijain rinnalla, vähän sen rakennuksen takapuolella, jossa toiset neuvosherrat olivat. Täällä hän vaihtoi muutamia sanoja Herman Bermanin kanssa ja kiiruhti sitten takaisin marskin luokse nostosillan edustalle. Täällä he vielä saivat odottaa pitkän aikaa. Vihdoin pormestarit tulivat ja toinen heistä piti saksanvoittoisella ruotsinkielellä pitkän puheen, jonka pääsisältönä oli, ett'eivät he aikoneet avata. Mutta paljoa ennen kuin tuo arvoisa pormestari oli ennättänyt lopettaa, keskeytti marski hänet ukkosen äänellä huudahtaen:

"Lyhykäisesti, pormestari, te siis epäätte pyyntömme?"

"Niin", vastasi pormestari kumartaen, "kuningas ei ole käskenyt..."

"Olipa kuningas käskenyt mitä tahansa", huudahti marski ratsastaen tuon hämmästyneen saksalaisen eteen, "niin on valtakunta minua käskenyt tekemään näin!" Hän otti miestä nutunkauluksesta ja ratsasti vieden hänet mukaansa mäkeä ylös.

Toinen pormestari koetti nopeasti paeta nostosillalle, joka nyt oli alhaalla, mutta Engelbrekt arvasi hänen aikeensa ja otti hänet kiinni, juuri kuin hän aikoi lähteä käpälämäkeen. Samassa saapui Herman Berman Engelbrektin miesten kanssa ja molemmat pormestarit uskottiin parille näistä.

Käännyttyään sitte taas sillalle päin Engelbrekt ja Kaarlo Knuutinpoika näkivät, kuinka portit joutuisasti suljettiin ja kuinka tanskalaiset sotamiehet työnsivät tieltään muutamia muurille tulleita ruotsalaisia porvareita. Kohta sen jälkeen nähtiin haarniskoittu herra porttitornin luona. Pilvet olivat alkaneet hajaantua ja niiden raosta pilkistävän auringon himmeä hohde valaisi muurin ja ritarin. Tämä seisoi paljastettu miekka kädessä ja hänen kilvestään säteili punaiselle pohjalle kiinnitetty kultainen tähti. Se oli herra Eerikki Niilonpoika, linnanpäällikkö. Kypärinsilmikko oli avattu, niin että hänen tuimat, pahaa ennustavat katseensa näkyivät.

"Koska asiat ovat tällä kannalla", sanoi marski silloin Engelbrektille, "täytyy kaupungin olla hallussamme ennen iltaa, muutoin saanevat maamiehemme tulisen saunan tuolla sisällä."

"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi Engelbrekt.